Mielenkiintoista

Pelattiin sitten eilen illalla V-V:n luona ihmissutta (muistuttaa vähän sitä silmäniskumurhaajaa jota leikittiin lapsina, paitsi että ihmissusi on jännempää). Sain olla ekassa pelissä taas ihmissusi, joka on ehdottomasti pelin paras rooli.

No mutta. Peli meni hyvin ja loppui ihmissusien veriseen voittoon loputtomalta tuntuneen käräjöinnin jälkeen. Tässä on siis peli, jossa on hyödyllistä olla siviiliminältään coolin rauhallinen ja vaatimaton hiljainen tyttö! Ei meitä koskaan epäillä, vaan ensimmäiseksi teloitetaan ne joka paikassa koheltavat visionäärit, mutta miksi?

Pelin jälkipuinnin aikana salakuuntelin mielipiteitä, joiden mukaan "hiljaiset selviää siksi, ettei kukaan jaksa ajatella että ne on olemassa". Mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti niihin jotka on koko ajan äänessä, ja mieluiten mahdollisimman kovassa sellaisessa.
Luonteelleni uskollisena uppouduin tietenkin ajatuksiini ja ryhdyin filosofoimaan. Mikä on oikeasti mielenkiintoista? Miksi toiset asiat ovat mielenkiintoisia, kun taas toiset eivät ole? Niina jaksaa opiskella rasvahappojen koostumuksia päivästä toiseen (ehkä välillä jotain muutakin) ja repii varmaan ainakin kuvainnollisesti hiuksiaan kun ylistän vaikka taas jotain Hellaakosken runoa ja kerron sille että "rytmi on runon synnyinhetken auditiivinen sielunkuva".

Ja entä ihmiset? Onko mielenkiintoista olla sellainen, joka näkyy ja kuuluu, vai sellainen jonka olemus selviää vasta ajan myötä?
Vai onko ne molemmat mielenkiintoisia, koska ne on ainutlaatuisia ja kauniita persoonallisuuksia?

Suuressa gravitaatiokentässä aika kuluu hitaammin kuin pienessä gravitaatiokentässä

Nyt tunnustan: olen kuunnellut viime päivinä paljon PMMP:tä. Näin unta soittavani Pikku-Torren Flavour of the Monthissa "oman bändini" kanssa ja me jollain tavalla oltiin PMMP. Sen jälkeen siis Kovemmat kädet on soinut muutaman kerran.

Yksi niiden laulu alkaa sanoilla
"sanot että joskus vuosien päästä meillä on aikaa
niin paljon että voidaan heittäytyä siihen kellumaan"
ja sehän kuulostaa tosi hienolta! Silloin tällöin omallekin kohdalle tulee niitä hetkiä,jolloin haluaisin vain pysäyttää ajan ja jäädä siihen hetkeen kellumaan. Eilen niitä oli monia.
Olin maistattamassa Reilun kaupan kahvia Wiklundilla ja kohtasin paljon ihania vanhoja, joista vaan hehkui sellainen hyvä fiilis. Sen jälkeen kävin siskon luona ja seurasin ihastuneena buu-marsun ruokailua.

Toistaiseksi olen kuitenkin vankina ajassa (oletko sinäkin?), paitsi silloin kun luen Marguerite Duras'n kirjoja.. Duras'n kerronta on ajan ulkopuolella.
Rakastaja (L'amant) vuodelta 1984 on omalla tavallaan pysäyttävä teos joka osaa jäädä leijumaan ainutlaatuiseen Duras-maailmaan jossa ei ole aikaa, mutta varsinkin Jokapäiväinen elämä (La Vie Matérielle) vuodelta 1987 on sanoinkuvaamaton! Se sisältää novelleja ja Duras'n jutustelua Jérôme Beaujourille, eikä maailma ole sen lukemisen jälkeen ihan ennallaan.

Huomista odotellessa

Olen muuten nykyään näytelmäkirjailija! Ranskan teatterikurssille, jonne itse ajauduin puolivahingossa, ilmestyikin odotettua vähemmän osallistujia, joten valmiiksi kirjoitetun näytelmän sijasta näyttelemmekin itse kirjoittamamme näytelmän (oliko lause mielestäsi looginen? no, ei ollut allekirjoittaneenkaan mielestä).

Kotiläksy: luo ensimmäinen näytös. Siinä pitäisi olla tyttö, joka odottaa myöhässä olevaa treffiseuraa joka saapunee näytöksen loppupuolella. Paljon monologia. Ai niin, ja näytelmästä pitäisi tulla komedia.
Miten tämä on mahdollista?!?

Slapstickin ystävillä olisi vastaus varmasti valmiina, mutta en osaisi kuitenkaan kaatuilla ja törmäillä uskottavan spontaanisti lavalla, joten se on ehkä unohdettava. Sen sijaan näytös tulee luultavasti sisältämään Samuel Beckett -vaikutteista mustaa huumoria.
Sitä ei suorastaan voi välttää!

Lueskelin Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää (En attendant Godot). Päähenkilö Godot'ta ei nähdä kertaakaan. Onko näytelmän Godot eräänlainen salaperäinen Abyssinia (vrt. The Abyss, 1989, ohjannut James Cameron), jota ihmiset odottavat mutta joka ei ikinä saavu?

Voi surkeus!

Tämä viesti on kirjoitettu kaikille teille, jotka olette joskus lukeneet romaanin (tai useampia) tai aiotte joskus lukea sellaisia.

Ajauduin muutama viikko sitten opiskelukaverin synttäreillä keskusteluun siitä, miksi niin ylivoimaisen suuri osa kaunokirjallisuudesta on surkeuden täyttämää? Tiedättekö, Romeo ja Julia riutuvat rakkaudesta kunnes riistävät henkensä, Victor Hugon kaltoinkohdellut Kurjat sotivat ja kärsivät lisää, de Balzacin Ukko Goriot tekee hysteerisesti kaikkensa itsekkäiden ja kiittämättömien tyttäriensä eteen ja - aivan oikein! - kuolee yksin 30 sivun riipivän tuskan jälkeen, Silja nukkuu nuorena, eikä Kalevalassa oikein kellekään käy hyvin. Eikä kukaan lohduta Nyytiä.

¡Madre de Dios! Miksi on näin? Oliko Baudelaire sittenkin oikeassa sanoessaan että paha on kaunista? Vai eksyykö kirjailijanuralle lähes yksinomaan depressioalttiita ihmisiä?

Oli miten oli, mutta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta löytää kirjoja jotka eivät olisi surkeuden täyttämiä. Jos sinä, hyvä lukija, etsit myös luettavaa ja haluat välttää surkeuden kanahäkin, saanen tarjota nämä ehdotukset:
-Antoni Libera: Madame.
Älykäs puolalainen nuorukainen saa loistavia, lähes toteuttamiskelvottomia päähänpistoja ja toteuttaa ne silti sekä kokee elämänsä rakkauden! Kerronta on aivan loistavaa ja kieli on täynnä kaikkia ihania nokkeluuksia.
-Margaret Drabble: The Seven Sisters.
Englantilaisen filologian pääsykoekirja muutaman vuoden takaa, jossa vanha rouva muuttaa maalta Lontooseen ja alkaa uuden elämän. Kavereina mm. värikkäästi pukeutuva Anaïs sekä Rooman valtakunnan kansallisrunoilija Virgilius. Kirjassa mainitaan myös Turku!
-Erlend Loe: Supernaiivi.
Absurdia ja rehellistä elämää, ja listoja.

Bonne lecture!

Kohtaamisia

Uimahallilla tapahtuu taas! Tullessani tänään uimaan törmäsin hallin portailla kerrassaan valloittavaan nuoreen mieheen. Sivistynyt aikuinen olisi kuitannut kohtaamisen lyhyellä katsekontaktilla, kun taas tämä 3-vuotias tervehti riemukkaasti heiluttamalla kättään ja siinä olevaa vaahteranoksaa.

Sydämeni suli tämän vilpittömyyden edessä, ja jäin vaihtamaan muutaman sanan pojan ja hänen äitinsä ja koiransa kanssa. Aikuisten keskustelu katkesi kun poika ryntäsi luokseni kädet levällään ja kaappasi minut syleilyynsä, jonka jälkeen leikimme vähän lentokonetta.
Lähdin hyvillä mielin uimaan. Harvoin sitä kaksi sielua kohtaa noin aidosti ja välittömästi. Allaolevassa runossakin Aaro Hellaakoski sanoo sielujen olevan toisistaan valovuosien päässä. Ja Hellaakoski on aina oikeassa, koska se on nero.

Näin puhui Aaro Hellaakoski

Tähtilaivat

Sielut kaukana soutavat
kukin tähtilaivallaan,

välimatkat huikeat
valovuosina lausutaan.

Hauskaa lienee uskaltaa
virstan myriaadin taa,

jossa kiiluu houkuttain
pienen pieni tähti vain.

Huimempaa on kuitenkin
meloa meriä eetterin

yksinäisellä ruuhellaan,
sammuva taivas kattonaan.

Tuulien soitot on vaienneet.
Ympäri soi ikityynet veet.

Ruuhi solisten katoaa
olemattoman matkan taa.