Kesän vika!

Kesä on alkanut aikataulun mukaisesti, ja eilenkin oli todella kaunis ilma. Kävin siis juhlistamassa yhtä maisteria ravintola Koulun pihalla. Kotona olin jo 21.15, mutta unen saanti oli vaikeaa, koska valoa on niin paljon myöhään yölläkin - onhan kesä.
Heräsin siis aamulla aivan liian myöhään, ja lyhyen, hektisen sähellyksen jälkeen syöksyin ovesta ulos töihin. Onhan kesä, joten en tarvitse takkia - jonka taskussa ovat kotiavaimet ja pyöränavaimet! Kävellen/juosten en ehdi ajoissa, tulen siis työpaikalleni näyttävästi taksilla kokonaista minuuttia ennen kuin uimahalli avautuu!
Huomenna ajattelin tehdä pyöräretken Sattmarkiin ja toivoa että kesä päästää minut tällä kertaa hieman helpommalla.

Ensin kuolee keskusta?

Taidan nyt reagoida muutamia päiviä myöhässä, mutta menköön.

A-P Pietilän kolumni Turkulaisessa 18.5.2008 (vasen alareuna, jos haluat käydä lukemassa koko jutun) osui silmiini otsikkonsa Ensin kuolee keskusta johdosta. Kolumnissa Pietilä kuvaa fiktiivisen tilanteen vuodelta 2015, kun yksityisautoilu kaupunkien keskustassa on kielletty. Minkälainen on Pietiläisen mielikuva tästä tilanteesta? Tässä lyhennelmä.

"Eletään vuotta 2015, jolloin kaikkien suurten kaupunkien ympäristöön on rakennettu Ideaparkin kokoinen liikekeskus. Ilmastonsuojelun nimissä on säädetty laki, joka kieltää kaupunkilaisia matkaamasta omalla autolla kauppakeskuksiin. Vaikka laissa sitä ei sanota, niin jokainen asiakas kantaa itse omat tavaransa kassalta kotiin."
"Perhe raahaa ostoksensa bussipysäkille."
"Kaupungin laidalla perhe vaeltaa pysäkiltä kotiinsa, joka on puolen kilometrin päässä. Aikaa kauppamatkaan kului koko lauantai."

"Lain takana on asuntoministeri Jan Vapaavuori (kok.), jonka mielestä kauppakeskuksia ei saa rakentaa muualle kuin kaupunkien keskustoihin."
"Ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli säätänyt lain, jonka mukaan keskustojen yksityisautoilu kiellettiin."
"Kauppoja ja palveluja ei voitu sijoittaa keskustaa, koska ihmiset eivät päässeet keskustaan yhtään sen helpommin kuin Ideaparkiin."
"Kehityksen tuloksena vilkkaiden moottoriteiden paikalle oli tehty siirtolapuutarhoja, joissa kaupunkilaiset kävivät polkupyörillä."
"Puutarhapalstoihin olivat saaneet etusijan perheet, joiden molemmat vanhemmat olivat vammautuneet kauppakassien kantamisessa. Lasten tuki- ja liikuntaelinsairauksista ei annettu puoltopisteitä."

En ole ihan varma onko tämä kirjoitettu tosissaan, vai onko kyse jostain huumorin lajista jota ei oikein ymmärrä. Näin kuvailee siis eräs suomalaisen median vaikutusvaltaisista henkilöistä, mikä on toisaalta todella surullista ja toisaalta ilmaisee mainiosti sen, mitä maailmanparantajilla (tai muuten vaan urbaaniuden ystävillä) on vastassaan.

Aloitetaanpa kolumnin sisäisistä ristiriidoista. Pietiläinen syyttää keskustojen tulevasta kuolemasta lakia, jolla kiellettäisiin kauppakeskusten rakentaminen kaupunkien keskustojen ulkopuolelle. Tästä kuitenkin Pietiläisen mukaan on seurauksena se, että kauppakeskukset rakennetaan muualle, koska "ihmiset eivät päässeet keskustaan yhtään sen helpommin kuin Ideaparkiin".
Toiseksi huomaamme, että vaikka massiivisissa kauppakeskuksissa asioiminen on vaivalloista ja epämiellyttävää, niitä on Pietiläisen vuonna 2015 ilmeisesti pakko käyttää.

Yksityisautoilun elämäntavakseen valinneet varmasti pelkäävät Pietiläisen maalailemaa kauhukuvaa. Heille voi olla turha mainostaa sloganeita kuten Autoilun pakosta liikkumisen vapauteen (paitsi jos bensan hinnan nousu jatkuu nykyisellään).
Pietilä on juuri nimetty Suomen Lehtiyhtymän kaupunkilehtien julkaisujohtajaksi, mikä on todella erikoista. Itse haluaisin kaupunkilehtiä luotsaavan henkilön, joka ymmärtää mikä on kaupunki!

Parjaa minua, Paavo Lipponen!

Suomalaisen poliittisen elämän tuttu nimi, Paavo Lipponen, antaa äänensä taas kuulua. Otavan julkaisemassa uudessa kirjassaan Järki voittaa - suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella entinen pääministeri muun muassa listaa suomalaiset superintellektuellit ja "rivi-intellektuellit" sekä vastapainoksi mainitsee nimeltä nekin suomalaiset vaikuttajat, jotka eivät ainakaan ole älykköjä. Anti-intellektuellien joukossa ovat muun muassa Heidi Hautala, Erkki Tuomioja sekä Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki.
Itsensä Lipponen on sijoittanut intellektuellien listaan.

On aika mielenkiintoista havaita minkälaisia ansioita arvostaa politiikan ja talouselämän isoissa lammissa uinut demari; ainakin korkea poliittinen valta-asema ja SDP:n jäsenyys saavat listalla jokseenkin korostuneen aseman.
On tietenkin suotavaa pystyä olemaan ylpeä oman identiteettinsä merkittävistä rakennuspalikoista, ja Lipponen ainakin tuntuu olevan varsin tyytyväinen omiinsa. Tuoreen kirjan innoittamana (tosin olen lukenut vain kirja-arvostelun) kysynkin miten sitten tulisi suhtautua toisenlaisiin elementteihin? Onko hedelmällistä haukkua niitä epäsuorasti tyhmiksi?

Hesarin nettisivuilla on avattu keskustelu siitä, onko Lipposen moite älyköille ansio, sillä entinen pääministeri jakaa arvostustaan vain todella kapealle joukolle. Keskustelu osuu loistavaan paikkaan. Onko kaikki se, mitä keski-ikäinen, tunteidenhallinnan kanssa kamppaileva poliitikko ei ymmärrä, automaattisesti älykästä ja arvokasta? Ei tietenkään. Sen sijaan kannattaisi herättää keskustelua siitä, mitä on sivistys ja mitä on intellektuaalisuus. Tai siitä, mitä on lahjakkuus.

Yliopistoilla älyköitä vielä toistaiseksi riittää, ja toivon että tilanne pysyy ennallaan, vaikka innovaatioyliopistoja pystytettäisiinkin. Ihan kaikkea ei olisi suotava valjastaa uusliberalistisen markkinatalouden käyttövoimaksi, ja on elintärkeää säilyttää sellaisiakin asioita, joista ei ole saatavissa suoraa rahallista arvoa ja joiden hyötyä Paavo Lipponen ei heti näe.

Liikkumisen vapaus

Ihmisoikeuksien julistuksen 13. artikla takaa jokaiselle oikeuden liikkua vapaasti kunkin valtion sisällä, ja lisäksi oikeuden poistua maasta ja palata sinne takaisin. Poliittisista syistä näitä vapauksia kuitenkin rajoitetaan, ja etenkin kansainvälistä liikkumista varten tarvitaan erinäisiä byrokraattisia toimia, muun muassa erilaisia matkustusasiakirjoja.

Kävin juuri poliisilaitoksella jättämässä hakemuksen uudesta matkustusasiakirjasta so. passista, enkä ole ollenkaan varma henkilökohtaisesta liikkumisen vapaudesta tulevaisuudessa - passia varten otettu kuva näyttää siltä kuin minut olisi juuri tuomittu huumausainerikoksista! Kuva otetaan nykyään ilman silmälaseja (tunnistuksen helpottamiseksi, näin sanottiin) ja likinäköisen on todella vaikeaa kohdistaa katsettaan järkevästi parin metrin päässä häämöttävään kameran linssiin. Tulos: virallinen vaikutelma, vakava naama, tyhjyyteen tuijottava katse. Passikuvassa useimmiten näyttää joko rikolliselta tai muuten vaan typerältä. Tai molemmilta. Mikä ei tietenkään ole järin hyvä look rajojen ylitystä varten.
Euroopan sisällä passia ei juurikaan tarvitse kuin vilauttaa, mutta esim. USA:an tai Venäjälle ei liene asiaa ainakaan tämän passin voimassaoloaikana =)

Aion silti sinnikkäästi pyrkiä ainakin muutamaan eri maahan ensi kesänä, kun Grand Tour käynnistyy =) Toistaiseksi listalla ovat Fryderyk Chopinin synnyinkaupunki Zelazowa Wola Varsovan kyljessä, Bordeaux, Toulouse, Tarbes, Foix, Montaillou, Uzès, Nîmes, Narbonne... Pula, Zagreb...
Matkalla kerätään havaintoja vanhasta Oksitanian kulttuuripiiristä ja ehkä aineistoa lopputyötä varten, tavataan toivottavasti mielenkiintoisia HC-tyyppejä ja koetaan muutama découverte =)

Iloinen kielioppi

Yllättävän vapaa-ajan osuttua kohdalleni tänään vietin ihastuttavaa laatuaikaa Juslenian kirjastossa. Tarkoituksenani oli selailla graduja ja oksitaaniaiheista kirjallisuutta, mutta unohduinkin lukemaan mm. Riegelin kielioppia (luit aivan oikein!) ja tutustuin myös teokseen nimeltä Les bases de la syntaxe.
Aion pitää tätä todisteena siitä, että olen oikealla alalla =)

Kielioppi on iloinen asia! Paitsi että se tarjoaa kieliorientoituneille loputtomat mahdollisuudet tarkastella ja kuvailla kielen konkreettista käyttäytymistä vaihtelevissa tilanteissa, se on yleisinhimillisesti kiinnostava kognitiivisella tasolla. Kieli on tapamme jäsentää maailmaa, se on tapamme kommunikoida maailman ilmiöistä. Mikään inhimillinen ei ole sille vierasta.
Filosofit kiinnittävät säännöllisesti huomiota kieleen, ja ovat huomanneet että kielen ulkopuolella olevasta todellisuudesta on vaikea puhua (sic); vertauskuvallisesti sanottuna kieli on se kartta, joka kuvaa maailmaa, mutta onko olemassa kartoista riippumatonta maastoa?

Ranskan arvostetun Académie Francaisen jäsen Erik Orsenna on tehnyt loistavan työn ja muuttanut kieliopin saduksi teoksissaan La grammaire est une chanson douce, Les chevaliers du subjonctif ja Les plaisirs secrets de la grammaire. Yleensä harmillisen tylsä deskriptiivinen kielioppi muuttuu Orsennan käsissä uniikiksi tarinaksi ja seikkailuksi; kieliopin käsitteet ja niiden käytös on personifioitu mielenkiintoisella ja hurmaavalla tavalla.
Tässä on selvästi mies, joka rakastaa kieltä!

Kieli-intoilija voi huolellisesti huomioida myös merkityseroja kielten välillä. Aito synonymia on harvinaista yhdenkin kielen sisällä ja kahden erillisen kielen ilmaisut vain harvoin vastaavat toisiaan, sillä maailman ilmiöt kiinnitetään yksittäisiin sanoihin eri tavoin.
Opiskelijatoverini kirjoitti taannoin ainejärjestömme lehteen aivan loistavan tekstin ranskan sanan découverte merkityksestä. Suomeksi sama asia ilmaistaisiin sanoilla löytäminen tai paljastuminen, mutta ranskaksi sana kuvaa paremmin tilanteen semantiikkaa - kun mystinen verho vedetään jonkin aiemmin tuntemattoman asian edestä pois ja se näkyy kokonaan uudessa valossa. Tapahtuu découverte.

Kieliopin riemut olisivat ehkä helpommin koettavissa, mikäli ne normatiiviset kieliopit, joista kaikilla on kokemusta kouluajoiltaan, eivät olisi aivan niin vieraantuneita aidosta kielenkäytöstä. Esimerkkilauseet, joilla havainnollistetaan esiteltyä ilmiötä, ovat usein niin triviaaleja että niiden luulisi löytyneen jonkin absurdin teatterin näytöksestä.
Iloinen kielioppi tarjoaa mielekkäitä havaintoja ja loputtoman sarjan découverte-elämyksiä. Jee!