Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Virtaavan veden sukua on Tansaniasta 10-vuotiaana Ruotsiin muuttaneen Kayo Mpoyin esikoiskirja. Se ilmestyi Ruotsissa 2019 ja Ulla Lempisen suomennoksena heti alkuvuodesta 2020. Kirja kertoo 6-vuotiaasta pikku Tshadista, joka asuu 1980-luvun lopulla perheineen Dar es Salaamissa, missä isä on töissä Zairen suurlähetystössä. Tai oikeastaan sanoisin, että se kertoo maailmasta sellaisena kuin se avautuu Adin silmien ja kokemusmaailman kautta. Lapsikertojan maailma ei ole pelkkää huoletonta leikkiä: koulunkäynnin, naapurin lasten kanssa kinastelun ja leikin lisäksi on hoidettava sairastelevaa pikkusisko Maita ja elettävä isän ankarassa kurissa ja Herran nuhteessa. Kirjan aikana kuusivuotiaasta kymmenvuotiaaksi varttuvan Adin ympärillä tapahtuu paljon, ja moni asia on lapsen vaikea ymmärtää. On kyllä sanottava, että se maailma ei ole aikuisillekaan helppo, ja se on jonkinlaisessa murroksen tai käymisen tilassa, jossa vaikuttavat ristiin niin kolonialismin perintö, kristinusko vaatimuksineen ja lupauksineen, perinnäistavat, uskomukset ja paremman tulevaisuuden tavoittelu.

Aikuistuneet isosisarukset ovat jääneet koti-Zairen Kinshasaan, ja Adille on jäänyt seuraksi teini-ikäinen isosisko Dina, jonka perässä kulkea joka paikkaan. Adi näkee, että omanikäisilleen pojille Dina keimailee mielellään, mutta alakerran kaksikymmentäviisivuotiaan Monsieur Éléphantin hän joutuu sysimään voimaa käyttäen pois luotaan. Silloin Monsieur Éléphant houkutteleekin mukaansa pikku Adin, joka saa taskut täyteen karkkia ja tilaisuuden osoittaa olevansa kauniimpi ja parempi kuin isosisko. Seurauksena on valkoista, valuvaa tahmaa vatsalla, Adia painava epämääräinen syyllisyyden tunne ja liittyminen siihen sukupolvien ketjuun, jossa naisten kunnian varassa lepää aika lailla kaikki. Lukijakaan ei pääse näissä kohdissa mitenkään helpolla.

On jonkinmoinen ihme, että kirjassa onnistutaan kuvaamaan erilaisten vaatimusten ristipainetta niin taiten, vaikka kerronta rajautuu pikkutytön perspektiiviin - tai sitten se itse asiassa johtuu juuri tästä perspektiivistä: lapsen käsityskyvyllä ei voi yltää monimutkaisiin valtarakenteisiin ja kulttuurisiin vaatimuksiin, joten tarinaan mahtuu mukaan vain se, miten kaikki arvot ja normit näkyvät alle kymmenvuotiaalle lapselle, ihmisten sanoissa ja toiminnassa. Koko kuva muodostuu, kun lukija täydentää aukkoja omien tietojensa avulla, ja samalla tulee imaistuksi mukaan tarinan maailmaan ja todellisuuteen, jossa etenkin tyttöjen on tärkeä käyttäytyä jumalan tahdon mukaan tai muuten häpeä painuu ihmiseen niin tiukkaan, ettei se lähde pesemälläkään pois. 

"Maa ääntelee, sen uumenissa natisee ja pauhaa. Haluaisin että maa pitäisi minusta lujemmin kiinni, koska en pysty pitämään itseäni koossa. Minun nimeni Tshadi on tshilubaa ja tarkoittaa rintaa. Äidin mukaan nimi on peräisin muinaisista kuninkaallisista balubaveistoksista, jotka esittävät rintojaan piteleviä naisia. Vain nainen on riittävän vahva kantamaan kuningaskunnan salaisuuksia ja synnyttämään kuninkaan. Hän kannattelee koko kuningaskuntaa, koko perheen kunniaa. Hän ei saa langeta."

Adi liittyy kirjassa osaksi sukupolvien jatkumoa, lainehtii mukana suvun naisten virrassa. Vesi nousee kirjassa esiin kerta toisensa jälkeen, niin oikullisen vedenhenki Mami Watan hahmossa kuin siinä, miten vesi mielletään naiselliseksi, aina muuttuvaksi elementiksi. Lisäksi kirjan ruotsinkielinen nimikin kertoo että Mai betyder vatten, Mai tarkoittaa vettä. Isomummo Main onnettoman kohtalon on määrä vaikuttaa joka sukupolven Mai-tyttöjen elämään, kunnes Adi ryhtyy toimeen: sairasteleva pikkusisko selviytyy, jos isomummon tarina kerrotaan hänelle oikein ja kokonaan. Valtavan painava tehtävä kymmenvuotiaalle! Lukijan määriteltäväksi jää, mitä tämä tarinankerronta ja Adin paikka tarinankertojana oikein merkitsee.

Kirja kasvaa upeaksi moniääniseksi kertomukseksi, koska suulliset sukutarinat nousevat täydentämään pikku Adin kerrontaa; tarinaan on upotettu isän kertomuksia lapsuudestaan, väläyksiä äidin menneisyydestä, isovanhempien elämänvaiheita, kirjeitä isosiskoilta. Ennen kaikkea mukana on isomummo Main tarina, kun se on valmis tunkeutumaan Adiin ja valtaamaan Adin aistit ja sanat pelastaakseen pikkusiskon.

"Mai! minä huudan kädet torvena suun edessä, jotta huuto kiirisi kauas. Tule takaisin, minun pitää kertoa sinulle tarina. Veden kohinaa on vaikea voittaa, mutta yritän vielä."

Tyttöjen isä Kabongo Mukendi näyttäytyy kirjassa kontrolloivana, ajoittain niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa harjoittavana hahmona, mutta vaikea häntä kohtaan on olla kokematta myös myötätuntoa. Isäkin on pohjimmiltaan tahtonut lapsilleen kunnollista elämää, mutta keinot sen tavoitteluun ovat osoittautuneet kehnoiksi. Työkalut maailmassa pärjäämiseen on saatu Belgian Kongon aikana eläneeltä omalta isältä, ja niiden varassa onkin oikeastaan tuomittu epäonnistumaan. Isommat lapset, Adin isosisarukset, ovat juurtuneet jo moderniin aikaan ja heidät isän ankara kuri on karkottanut pois kotoa, osan kohti vieraita maitakin. Onneksi Adin rinnalle ilmestyy isän ja äidin puheista tuttu jumala, joka tietää kaiken ja kirjoittaa kaiken muistiin kirjaansa, mutta tämä jumala näyttäytyy silti jotenkin helposti lähestyttävämmässä muodossa. Jumala on nimittäin musta, silmälasipäinen kymmenvuotiaan näköinen poika, jonka silmälaseista heijastuu taivas.

Koko kirja on todella runsas kokonaisuus, ja takakansitekstin kirjoittaja on varmasti saanut raastaa hiuksiaan epätoivoisen tehtävän edessä: miten tiivistää edes jotain olennaista kaikesta tästä, jota Kayo Mpoyi on saanut kirjaan taiottua? Ulla Lempisen suomennos on ihailtava; se on kielellisesti rikas ja siinä on todella onnistunut lapsenomainen sävy, etenkin hyvän, puhekielenomaisen passiivin käytön vuoksi. Suomennos selviää myös kaikista tshiluban-, lingalan- ja muunkielisistä sanoista vaivattoman tuntuisesti, ja oma huomioni kiinnittyi myös pagneen, joka ilmestyy tekstiin suomeksikin sellaisenaan ja hyvin luontevasti, kaiken muun paikalliseen kulttuuriin kiinnittyvän sanaston jatkoksi. (Harmittaa edelleen se, että muutama vuosi sitten suomensin saman sanan Alain Mabanckoun kirjassa pagne-hameeksi, sillä se pagne usein kietaistaan hameeksi ja hameena se kirjassakin oli. Mutta kun pagne ei ole pelkkä hame, vaan se tietty kangas, jota voi käyttää muillakin tavoilla. Olisi pitänyt silloin kirjoittaa vaikka että hameeksi kietaistu pagne tai sitten jättää se vain pagneksi, vaikka ajattelinkin ettei sitä suomeksi kukaan ymmärrä. Ei pidä aliarvioida lukijoita.)

Vedin monen vuoden ajan afrikkalaisen kirjallisuuden lukupiiriä Turun Kirjakahvilassa, ja siinä ajassa lukupiirissä ehdittiin lukea oikeastaan kaikki suomennetut klassikot sekä miltei kaikki 2000-luvulla ilmestyneet suomennokset. Kaikenlainen rajanveto oli usein hankalaa, ellei mahdotonta, ja esimerkiksi Nura Farahin esikoisromaani sai edustaa samaan aikaan kotimaista kirjallisuutta ja afrikkalaista kirjallisuutta. Samoin tämä Mpoyin esikoinen ylittää kaikenlaisia rajoja ja osoittaa, että ajatus jostain kansallisesta kaanonista istuu liikkuvaan nykyaikaan toisinaan kovin huonosti. Tutkimuskieleen ja kirjallisuustieteen kieleen onkin ilmestynyt transnationalin suomennokseksi termi ylirajainen kuvaamaan teoksia ja ilmiöitä, joihin aiemmin luodut kategoriat eivät oikein riitä. Olli Löytyn nyt alkuvuodesta ilmestynyt esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle on ilmeisesti keskittynyt tarkastelemaan ylirajaisuutta suomalaisen kirjallisuuden kannalta ja onnistunut samalla herättämään jonkinlaisen kohun, vaikka Löytty onkin nähdäkseni miltei koko tutkijanuransa tarkastellut juuri monikulttuurisuutta ja ylirajaisuutta. En ole ehtinyt vielä lukea Löytyn jäähyväisiä, mutta tämä ylirajaisuuden perspektiivi on kyllä kiinnostava.

Helmet-haasteesta löytyi Mpoyin kirjalle kohta 19: Kirjassa leikitään.

"Kun  me leikittiin välitunnilla ensimmäistä kertaa, olin kaivanut maahan kuusitoista kuoppaa ja kerännyt kiviä. Grace istui alas esittäytymättä ja sanaakaan sanomatta me alettiin pelata baoa.

–Kichaa, Kichaa, ana pembe yake, hullulla on sarvensa, hän hoki, kun jakoi pitelemänsä kivet oman puolensa koloihin, poimi kiviä minun puoleltani ja sai niitä koko ajan lisää itselleen. Yksi erä baoa saattaa kestää koko välitunnin -- mutta pian me lopetataan leikki ja vain istutaan varjossa kolmosten luokkahuoneen edessä."