Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Vuonna 2022 luin noin 55 kirjaa (laskin aivan itse äsken) ja valtaosasta sain kirjoitettua muistiinpanotkin tänne blogiin. Hyvä minä! Marras-joulukuussa tuli kuitenkin sellainen kiire elämän ja töiden kanssa, että monta kirjaa on jäänyt bloggaamatta, joukossa tämä "Ranskan feelgood-tähti" Virginie Grimaldin tuorein suomennettu romaani Kirkkaimmat tähdet, joka ilmestyi Susanna Tuomi-Giddingsin suloisena suomennoksena tänä syksynä. Tänä syksynä olen töiden vuoksi ollut kiinnostunut nk. viihdekirjallisuudesta ja erityisesti feelgood-kirjoista – niistä aikuisten sadunomaisista tarinoista, joita lukiessa saa luvan kanssa unohtaa napinat todennäköisyyksistä ja uskottavuuksista ja heittäytyä tarinan vietäväksi.

 Kirkkaimmat tähdet kertoo äidin ja tämän kahden tyttären muodostamasta perheestä. Arjen haasteita piisaa, sillä yksinhuoltajaäiti joutuu kitkuttelemaan huonopalkkaisessa ja epävarmassa työpaikassa tarjoilijana, ja molemmat lapsista saavat osansa kouluelämän ja aikuiseksi kasvamisen kipukohdista. Lukija pääsee tutustumaan jokaisen kolmen päähenkilön näkökulmaan, sillä vaikka kertojan roolissa onkin useimmiten äiti Anna, pieni Lily kirjaa omia kokemuksiaan päiväkirjaan ja teini-ikäinen Chloé perustaa matkablogin.

Niin, matkablogin: kolmikko nimittäin lähtee äidin epätoivon sävyttämän päähänpiston johdosta matkailuauton kanssa kaikkien aikojen matkalle! Ulosotto hengittää niskaan, Lilya kiusataan koulussa ja Chloé etsii rakkautta ja välittämistä aivan vääriltä ihmisiltä. Kolmikko lähtee siis pakoon kaikkea, joka uhkaa nitistää elämästä ilon ja toivon paremmasta ja uhkaa tehdä parantumattomia haavoja kaikkien sieluihin.

Reissu vie kolmikon kohti pohjoista ja myös Suomeen! Matkalla kohdataan muita ranskalaisia matkaajia ja myös sellaisia menneisyyden haamuja, jotka nytkäyttävät ajatuksia ja perspektiivejä hieman uusiin asentoihin. Ennalta-arvattavasti teemaksi nousee se, miten kolmikko löytää toisensa uudella tavalla ja selättää toivottomilta tuntuvia tilanteita.

Kirjan tiedot:

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Otava 2022. 331 sivua.

Ekstana tähän postaukseen vielä toinen ranskalainen viihdekirja, jonka luin jo jokunen viikko sitten erästä lukupiiriä varten! Yleensä lukupiiriin on valittu jonkun osallistujan ehdottama kirja, mutta tällä kertaa otettiin anonyymiksi jääneen facebook-tutuntutun ehdotus eli myös ranskalaisen Romain Puértolasin farssiromaani Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Se on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2013 ja Taina Helkamon suomennoksena heti 2014. Juoni tiivistettynä: "fakiiri"Ajatušatru lentää Pariisiin tarkoituksenaan ostaa Ikeasta edullinen piikkimatto. Hän päätyy viettämään yön suljetussa Ikeassa, piiloutuu erääseen kaappiin ja joutuu sen mukana lentorahtina Lontooseen. Siitä seikkailut vasta alkavat, ja "fakiiri" joutuu toinen toistaan kiperämpään tilanteeseen eri puolilla Eurooppaa. Hän on huijari, veijari ja yhtäkkiä myös paperiton siirtolainen, joka joutuu kohtaamaan eurooppalaisen eriarvoisuuden. Kovin syvälliseksi kohtaaminen ei kehity, mutta toisaalta lukijatkin ovat vuonna 2022 erilaisia kuin ennen vuotta 2015, jolloin siirtolaisten karu kohtelu nousi jatkuvasti lehtiotsikoihin.

Juonellisesti ja rakenteellisesti Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin on moitteeton farssi, jossa kommellukset seuraavat toisiaan ja taikuri yllättää itsensäkin tempuillaan, mutta muuten lukukokemus jäi laimeaksi ja farssin sisältö löytymättä ainakin minulta. "Hassuilla ja oudoilla" ulkomaalaisnimillä pelleily tuntui lähinnä vaivaannuttavalta ja fakiirin suuri puhallus jotenkin ponnettomalta.

Kirjan tiedot:

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2014. 221 sivua. 

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Raportti kuukauden takaa: "unohdetut klassikot" -lukupiirissä luettiin jo marraskuun loppupuolella Fernando Pessoan pääteos Levottomuuden kirja. Tai, no, lukupiirin nimeksi on jäänyt vain "klassikkolukupiiri", mutta syyskaudella luettiin juuri niitä hieman syrjään jääneitä, mutta jollakin klassikkomaisella tavalla ajan jalostamia merkkiteoksia. Lukemisto valittiin kahden vetäjän tbr-listalta, ja yhteiseksi nimittäjäksi löytyi ytimekkäästi "elämä". Marraskuun Levottomuuden kirja oli/on fragmentaarinen kokoelma Pessoan alter egon Bernardo Soaresin pohdiskeluja hänen omasta elämästään ja elämän merkityksestä ja tarkoituksesta ylipäänsä.

 

Tässäpä olikin kirja, joka on yhtä arvoituksellinen ja sekava kuin elämä itse. Pessoa (1888–1935) on kirjoittanut tekstit vuosina 1913–1934, mutta ne on koottu yhteen ja julkaistu vasta vuonna 1982. Sanna Pernun suomennos on vuodelta 1999. Alkusanoissa Pernu kertoo, että Pessoa ei ole kirjoittanut puhtaaksi korjauksia, reunahuomautuksia ja yliviivauksia viliseviä käsikirjoituksiaan, joten jälkipolville jäänyt teksti on tuskastuttavan tai kiinnostavan tulkinnanvaraista! Tyyli on, kuten mainittua, fragmentaarinen ja jotenkin päiväkirjamainen, ja tuntuu eniten keinolta kuvailla ja järjestää kertojan sisäistä maailmaa ja kokemusta maailmassa olemisesta. Tekstit käsittelevät ensisijaisesti kertojaa, Soaresia, itseään, ja palaavat kerta kerran jälkeen samoihin teemoihin: Kuka minä olen? Mitä on olla joku? Miksi olen tietoinen omasta olemassaolostani? Mitä on tietoisuus? Koko kirjaa värittää tämä Soaresin/Pessoan ontologinen kriisi, joka pakottaa miettimään sitä, minkälainen olio ihminen on ja mitkä ovat ne olemiset ehdot ja rakenteet, joiden puitteissa ihminen eksistoi täällä maan päällä. Sävy on usein varsin raskasmielinen, sillä maailmassa olemisen peruskokemus on kertojalle ahdistus:

Minua painaa, painaa tuomion tavoin tämä äkillinen tietoisuus todellisesta minästäni, minästä joka on kulkenut kuin unissakävelijä tunteittensa ja näkemiensä asioiden välimaastossa.

En tiedä millä sanoilla voisi kuvailla sitä mitä ihminen tuntee silloin, kun hän tuntee että on todella olemassa ja että sielu on jotain todellista.

Osa kokoelman teksteistä on päivätty ja osa ei, mutta oikea kontakti aikaan, muihin ihmisiin tai muuhun maailmaan jää saavuttamatta. Kiiltomadon arviossakin Tero Valkonen toteaa, että kerronnassa on solipsisistisia piirteitä, ja arvioon on helppo yhtyä: Soaresin ajatukset kajahtelevat yksinään, ilman toisten ajattelevien olentojen kaikupohjaa, mutta hän tuntuu kuitenkin anovan jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä, etsivän jotakin tehtävää täytettäväksi, jonkinlaista merkitystä. Miesparka. Hän kuvaa kuitenkin hienosti uneksunnan ja todellisuuden välistä sumeaa rajaa, sekä muistojen ja kokemusten liukkaita, pakenevia pintoja.

Tekstinäyte kirjan loppupuolelta:

Ah, ja taas, aivan kuin joku protestoisi sitä ettei ole saanut tarpeekseen, kuulen yhtäkkiä kuinka pauhaava sade kastelee kirkastuvan maailmankaikkeuden. Vapisen luita ja ytimiä myöten, aivan kuin olisin peloissani. Käperryn kokoon mitään sanomattomana, inhimillisenä minänäni, yksin siinä vähäisessä pimeydessä joka minulla vielä on, ja itken, niin, itken, itken yksinäisyyttä ja elämää, ja murheeni lojuu hyödyttömänä ja hylättynä kuin rattaat ilman pyöriä todellisuuden tienpenkalla lantakasojen keskellä.

Kirjan tiedot:

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Suomentanut Sanna Pernu. Viisas elämä 2016. 496 sivua.

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies

 Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Näin alkaa (incipit) Mohsin Hamidin erikoinen pienoisromaani Viimeinen valkoinen mies. Kafkamainen alku tutustuttaa lukijan päähenkilö Andersiin, joka totta tosiaan kokee muodonmuutoksen ja herää selittämättömällä tavalla ruskeaihoisena. Käy ilmi, että Anders ei ole ainoa, vaan samanlaisia tapauksia tunnetaan muitakin. Ensimmäisten joukossa muuttuva Anders joutuu aluksi tapahtuneesta shokkiin kuten moni muukin muuttunut, suorastaan kauhun ja inhon valtaan, eikä uskalla poistua kotoaan töihin tai kauppaan. Uusia tapauksia todetaan kiihtyvään tahtiin, seuraa mellakoita ja muuta yhteiskunnallista levottomuutta ja lopulta muodonmuutos tapahtuu käytännössä jokaiselle. Eräänä päivänä kuolee sitten otsikon mainitsema viimeinen valkoinen mies. 

Kirjan lopulla on hymähdyttävä kohta, jossa vanha, valkoiseksi syntynyt ja erilaisiin salaliittoteorioihin kallellaan ollut mummeli yrittää kuvailla ruskealle lapsenlapselleen valkoisuutta ja sitä, millainen oli maailma kun siellä vielä asui ihonväriltään eri värisiä ihmisiä. Valkoisuus on ollut mummolle merkittävä identiteettitekijä, mutta hän ei pääse selityksissään oikein ihon pintaa syvemmälle, ja lopulta lapsenlapsi tarttuu mummon käsiin ja pyytää häntä kauniisti lopettamaan. Miten pakeneva asia ihonväri onkaan, kun sen kaikkia merkityksiä yrittää ryhtyä kuvailemaan!

Lukupiirikirjat ravintola Koulun pöydällä

 

Kirjan asetelma on monin tavoin kiinnostava. Se sai minut aluksi odottamaan jonkinlaista suurromaania tai selvästi kantaaottavaa kirjaa rakenteellisesta rasismista. Odotus oli väärä, sillä Hamidin kerronta on oikeastaan aika niukkaa eikä se pyri rakentamaan mitään kattavaa ja perinpohjaista kuvausta tapahtumista eikä miljööstä. Perimmäinen tarkoitus lienee herättää lukija ajattelemaan, ja kirja käsittelee ilmeisen rasismiteemansa lisäksi mielestäni ainakin menetyksen tunteita ja sitä, miten ihmiset reagoivat hallitsemattomiin ja valtaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Ezra Kleinin haastattelussa Mohsin Hamid kertoo kirjan idean syntyneen jo kaksikymmentä vuotta sitten, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen. Ennen iskuja rasismi tai syrjintä eivät olleet juurikaan vaikuttaneet Hamidin elämään, sillä hän oli hyväpalkkaisissa töissä ja elänyt huippuyliopistojen hyväosaisessa kuplassa. Terrori-iskujen jälkeen tapahtui kuitenkin muutos, ja hänestä tuli pakistanilaisen näköisenä suunnilleen yhdessä yössä jotain aivan muuta kuin sitä ennen. Muutos on varmasti ollut ravisteleva ja joillakin tapaa absurdi, sillä eihän hän itse ihmisenä ollut muuttunut lainkaan. Mutta yksikään ihminen ei ole saari, vaan elää vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja romaanin Anderskin joutuu pohtimaan hänelle tapahtuneen muutoksen syvyyttä. Muutos ei nimittäin rajoitu vain ihonväriin, vaan myös Andersin kasvonpiirteet ja koko olemus vaikuttavat muuttuneen. Lisäksi häntä kohdellaan eri tavalla kuin aiemmin – johtuuko se muista ihmisistä vai onko hän itse huomannut toisten muuttuneet asenteet ja muuttunut niiden myötä? Miten eri tavoin ihmiset toisiaan kohtelevatkaan ulkomuodon ja siihen kytkettyjen oletusten perusteella?

Kirjan tiedot:

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies (suomentanut Jaakko Kankaanpää). Otava 2022. 127 sivua.