Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Lisää nobelisteja lukulistalle! Vuorossa Olga Tokarczukin arvoituksellinen romaani Aja aurasi vainajain luitten yli, joka jo nimellään kertoo, että luvassa on jotakin erikoista ja kenties kiinnostavan tummasävyistä. Tätä kirjaa on hieman vaikea luonnehtia mitenkään parilla sanalla. En ole kyllä selvästikään ainoa, joka on kohdannut luokitteluvaikeuksia: kirjaa on sanottu "ekotrilleriksi" ja toisaalta esimerkiksi allegoriseksi saduksi, murhamysteeriksi tai poliittiseksi satiiriksi. Näitä kaikkia se onkin!

Tapahtumapaikkana on puolalainen syrjäkylä Tsekin rajan tuntumassa. Kylässä asuu eksentrinen rouva Janina Duszejko, joka elää monin tavoin rajoilla ja laitamilla: unohdetussa syrjäkylässä, yhteiskunnalle näkymättömänä vanhana naisena ja uppoutuneena astrologiaan ja William Blaken runouteen. Uneliaalla seudulla kuitenkin alkaa tapahtua, kun Janinan metsästystä harrastanut naapuri löytyy kuolleena talostaan ja tämän jälkeen vielä seuraavakin mies löydetään menehtyneenä metsästä. Molempien kuolemaa ympäröi sarja arvoituksellisia seikkoja ja esimerkiksi koko joukko kauriinjälkiä. Onko mahdollista, että eläimet ovat ryhtyneet kostamaan metsästäjilleen? Janina-rouva ryhtyy selvittämään mysteeriä.

Kukaan ei oikein lotkauta korviaan Janina-rouvan ajatuksille eläinten kostosta, sillä eksentrinen astrologiaa harrastava luonnonsuojelijarouva ja miesvaltainen, ahtaisiin asetelmiinsa nojaava kyläyhteisö hahmottavat asioiden merkitykset ja järjestyksen hyvin eri lailla.

Minusta tuntuu toisinaan siltä, että elämme maailmassa, jonka olemme keksineet ihan itse. Päätämme, mikä on hyvää ja mikä ei, piirrämme merkityskarttoja... Ja sitten painiskelemme koko elämän ajan jonkin sellaisen kanssa, minkä olemme itse keksineet. Ongelma vain on siinä, että jokaisella on oma versionsa, ja siksi ihmisten on vaikea päästä yhteisymmärrykseen.

Myönnän suhtautuneeni Janinan astrologisiin merkityskarttoihin kirjan alussa hieman epäluuloisesti (oletetaanko minun nyt vakuuttuvan astrologiasta?), mutta aloin lukea niitä kirjan myötä keinona käsitellä metafyysisiä kysymyksiä olemassaolosta ja maailmasta. Janinan merkityskentät ovat hyvin erilaisia kuin metsästäjämiehillä, joihin, kuinkas ollakaan, lukeutuvat myös seudun poliisipäällikkö ja pappi, mikä tietenkin sinetöi valta-asetelmat. Janinan maailmaan mahtuu sellaisiakin asioita kuin moraali ja myötätunto, kun taas aseitaan latailevat miehet viittaavat Janinan vastalauseille kintaalla ja toteavat vain että "meillä on lupa" ja "meillä on oikeus". (Tässä tuli hakematta mieleen Puolan konservatiivinen ja oikeuslaitoksen ja tiedotusvälineiden riippumattomuutta kaventanut Laki ja oikeus -puolue.) Janina ei jaksakaan suhtautua kovin pitkämielisesti näihin ukkoihin eikä voi sietää samaa ongelmallista asetelmaa, josta myös Suomessa on viime aikoina käyty keskustelua: riistaeläinten ruokintaan käytetään paljon aikaa, rahaa ja vihanneksia ja suuri osa eläimistä (kauriit, peurat, fasaanit sun muut) ammutaan ruokintapaikkojen luona.

En ollut varmaan eläissäni nähnyt ketään yhtä saturnisen näköistä Ihmistä. Hän oli keskikokoinen mies, jolla oli leveä otsa ja tuuheat kulmakarvat. Hänen ryhtinsä oli kumara ja jalkaterät kiertyneet hieman sisäänpäin. En voinut välttää vaikutelmaa, että hän oli tottunut irstailuun ja että hänen koko elämäänsä oli ohjannut yksi asia: johdonmukainen pyrkimys toteuttaa kaikki mielihalunsa hinnalla millä hyvänsä. Ja hän oli seudun rikkain Ihminen.

Janina on päähenkilönä omalaatuinen ja ihastuttava, ja hän kertoilee lukijalle välillä hyvin erikoisista näkemyksistään ja kaikesta, mitä arjessaan toimittaa. Janina ei nimittäin kaiken aikaa vain ole napit vastakkain ukkojen kanssa, vaan hän on solminut myös ainutlaatuisia ystävyyksiä toisten erityislaatuisten ihmisten kanssa ja seurailee eläinten ja luonnon elämää.  Koko kirjasta tulee alussa mainitsemieni ekojännäreiden, satiirien ja allegoristen satujen lisäksi eräänlainen kunnianosoitus myötätunnolle, lempeydelle, vanhuudelle ja luonnolle. Tarpeellinen muistutus.

Kirjaa lukiessa koin muuten erään eriskummallisen hetken: olin juuri lukemassa kuvausta siitä, miten vainajan löytöpaikkaa ympäröi joukko pieniä kauriinjälkiä, kun havaitsin ikkunan takana liikettä. Vilkaisin ulos ja näin pensasaidan takana minkäpä muun kuin metsäkauriin astelemassa tyynesti naapurin pihatietä, rauhallisin mutta valppain askelin. Nousin seisomaan ja tuntui että kauris näki minut ikkunan läpi. Sitten se kääntyi toiseen suuntaan ja katosi talon kulman taakse.

Olga Tokarczuk (s. 1962) on puolalainen kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2019. Se olikin se vuosi, jolloin jaettiin kaksi palkintoa kerralla: Tokarczukille vuoden 2018 palkinto ja Peter Handkelle vuoden 2019 palkinto. Vuonna 2018 Ruotsin Akatemia oli ajautunut häirintäkriisin, valtaklikkien, tietovuotojen ja yleisen uskottavuuskriisin myötä tilapäisesti toimintakyvyttömäksi, joten palkinto jäi silloin jakamatta. Hauska juttu muuten: yhden lukupiirini lukemistossa oli Tokarczukin Alku ja muut ajat (2007 [2004], suom. Tapani Kärkkäinen) juuri viikko palkinnon myöntämisen jälkeen! Eräs onneton lukupiiriläinen oli jättänyt kirjan noudon kirjastosta aivan viime tinkaan eikä sitten tietenkään ehtinyt saada sitä enää ollenkaan käsiinsä, kun varausjonot pitenivät satojen pituisiksi suunnilleen silmänräpäyksessä.

Nobelia on kiittäminen siitä, että Aja aurasi vainajain luitten yli on saatu suomeksi. Elokuvaohjaaja Agnieszka Holland on tehnyt kirjan pohjalta elokuvan Pokot, Jäljet, joka sekin on esitetty Suomessa kun se ilmestyi vuonna 2017. Elättelen toivoa siitäkin, että Tapani Kärkkäinen saisi suomentaa myös vuonna 2014 julkaistun Księgi Jakubowe, Jakobin kirjat. Se on kuvauksen mukaan kiehtova ja mosaiikkimainen romaani valistusta edeltäneen, modernin kynnyksellä olevan itäisen Euroopan uskonnoista, aatteista, yhteiskunnasta ja kulttuurien kirjosta sekä myös tarina voimakkaasta, karismaattisesta mutta arvoituksellisesta miehestä, joka loi tuhansille ihmisille toivoa paremmasta. Kyllä sellaisen mielellään lukisi.

Kirjan tiedot:

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli (Prowadź swój pług przez kości umarłych), suomentanut Tapani Kärkkäinen. Otava 2020. 255 sivua.

Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä

Tarvitsin muutaman tunnin junamatkalle "jotakin sopivaa luettavaa", eikä sohvan viereen kasaamastani lukupinosta löytynyt mitään passelia. Kriteerini olivat: maltillinen sivumäärä ja sisältö, joka sopii junan äänimaisemassa luettavaksi, eli ei liian pitkiä ja ankaraa keskittymistä vaativia virkkeitä. Kävin siis tutkiskelemassa kirjahyllyä. Katseeni osui lupaavan kapeaan niteeseen eli Peter Handken romaaniin Intohimoisesta sienestäjästä. Olen sen itse asiassa ihan itse sinne hyllyyn joskus ostanut, mutta en itselleni, vaan synttäri- tai nimipäivälahjaksi puolisolle, monta vuotta sitten. Nyt se pääsi minun kanssani junamatkalle itä-Suomeen ja takaisin!

Kirjan alkukin on muuten omanlaisensa hauska (tutkimus)matkallelähtö, kun kertoja aloittaa kirjan kirjoittamisen:

"Ja nyt on jälleen tosi kyseessä!" sanoin vaistomaisesti itselleni ennen kuin lähestyin kirjoituspöytääni, jonka ääressä nyt istun aikomuksenani saada tietty – tai pikemminkin epämääräinen – selvyys kadonneen ystäväni, intohimoisen sienestäjän, kertomuksesta. Ja jatkoin vielä vaistomaisesti itselleni: "Ei voi olla totta! Että on todellakin aivan tosi kyseessä tässä pyrkimyksessäni siirtää paperille tämä yksi asia; kertomus, johon ei liity ja joka ei myöskään pidä sisällään mitään maailmaa mullistavaa, mihin liittyen mieleeni tuli jo tätä aiettani ennakkoon (määre, joka kerrankin on juuri sopiva) lähestyessäni italialaisen Bernardo Bertoluccin erään vuosikymmeniä sitten tekemän elokuva – pääosassa Ugo Tognazzi – nimi: Naurettavan miehen tragedia – ei elokuva itsessään, ainoastaan sen nimi, La tragedia di un uomo ridicolo."

Miten mainio aloitus kirjalle! Enteilee myös hyvin tulevaa, sillä koko kirjan kerronta on tällaista: virkkeiden sisään upotettuja huomautuksia ja tarkennuksia, paljon alisteisia sivulauseita ja ylipäätään kuitenkin aika pitkiä, samoilevia virkkeitä, joiden lukeminen sujui kyllä myös junassa. Itse kirjoitusprosessi tuntuu näin ollen samalta kuin kirjassa kuvattu metsässä tarpominen: se on aarteenetsintää, jonkin odottamattoman ja yllättävän havaitsemista, joka vaatii poluttomien reittien tutkimista ja kulkemista, aistit valppaina ja valmiina kokemaan sienten tai kielen lumo.

 

Kirja on kuvaus kertojan lapsuudentoverista, intohimoisesta sienestäjästä. Kertomus alkaa rahasta: lapsena tämä toveri innostuu sienestämisestä, sillä se on keino ansaita omaa rahaa, myydä pieni saalis sientenkeruupisteelle ja ansaita sillä omia kolikoita ja seteleitä. Tapahtui siis "ensimmäinen hullaantuminen", kun metsät ja sienet alkoivat kutsua pientä poikaa. Lukija saa eteensä ihania, eriskummallisia kuvauksia metsissä samoilusta, metsistä, kanttarellien keltaisesta riehunasta. Minkä kaltainen [sammaleen luoma] valo oli? – Valonkajoa. Kuolleesta puusta ja jäkälästä muodostuneesta sameanharmaasta tiheiköstä kajastuvaa aarrekätkön valoa. Myöhemmin hullaantuminen muuttui melkein hulluudeksi, ja intohimoinen sienestäjä oikein saalistaa sieniään pakkomielteeksi asti. Sienet syrjäyttävät puolison, perheen ja työn. Syntyy ristiriita, kun pakkomielteiseen intohimoonsa uppoava mies kokee kuitenkin olevansa täydellisen vapaa, jota "ylempi ohjaa", kuten Goethe oli kokenut, "henki hallitsee". Aah, miten virkistävää oli tämän lukeminen! Juonesta ei tietoakaan, sen sijaan kirja on yhtä ihanaa kielellistä ja ilmaisullista, rikasta harhailua ja ajatusten löytämisen hurmaa, havaitsemisen ja havainnon kehittymistä, terävöitymistä ja sumenemista, epävarmaa hapuilua. Jossakin metsän siimeksessä häämöttää hehkuva, upea sieni, kuin suoraan kuvakirjasta? Ennemminkin kuin suoraan satumaailmasta puhjenneena.

Peter Handke sai Nobelin samaan aikaan Olga Tokarczukin kanssa eli vuonna 2019, ja hänen palkintonsa oli se vuoden 2019 palkinto. Huomattava osa tuotannosta on ilmeisesti suomennettu, myös parin viime vuoden aikana ilmestyneet Nobelin jälkeen kirjoitetut teokset. Handken teoksista puhuttaessa on varmaankin mainittava myös se, että Handke itse on ilmeisesti nk. "kiistelty hahmo", sillä hän on jostain minulle tuntemattomasta syystä ottanut puolustaakseen Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisia, esimerkiksi Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin, ja suhtautunut hyvin eriskummalliselta tuntuvalla tavalla hajoamissotien osapuoliin. En ole yhtään perehtynyt koko sekasotkuun, joten en voi sitä sen enempää puntaroida, ja onneksi kiistanalainen aihepiiri ei millään lailla liity tähän eriskummalliseen sienikirjaan. Oli kyllä eriskummallinen, mutta kiehtova kirja. Teki lukiessa mieli lähteä niiltä sijoiltaan metsään sienestämään, avaamaan aistinsa metsälle ja sen todellisuudelle.

Kirjan tiedot:

Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä. Kertomus sinänsä. Suomentanut Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2016. 184 sivua.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Tällä kertaa vuorossa oli oivallista kesälukemista: kahjon hauska ja helppolukuinen, välillä vakavoituva kuvaus Ayoolasta ja Koredesta, Lagosissa asuvista sisaruksista. Sanoin kahjo, tai hulvaton, koska sisarusten elämä ja kirjan lähtöasetelma ei ole aivan tavanomainen: jo kolmas Ayoolan poikaystävä kuolee veitsi rinnassaan ja isosisko soitetaan hätiin siivoamaan jäljet. Takakansikin kertoo, että veri on vettä sakeampaa. Ja vaikeampaa saada irti matosta!

Vinksahtaneeseen mustan huumorin tunnelmaan virittää heti alun komediallinen kohtaus, jossa sisarusten on saatava ruumis pois lagosilaisesta kerrostaloasunnosta kenenkään huomaamatta ja siivottava asunto siihen kuntoon, ettei Lagosin korruptoitunut poliisi vain käynnistä miehen katoamiseesta mitään oikeaa tutkintaa. Ayoola selviää kuin selviääkin episodista jäämättä poliisin tai somen haaviin, vaikka #FemiDurandKateissa leviää laajalle ja Ayoola tiedetään miehen viimeaikaiseksi tyttöystäväksi. Tämä ei yllätä, sillä Ayoola on tottunut siihen, että asiat jotenkin nyt vain tapaavat järjestyä hänelle edullisella tavalla. Ayoolalla on kauneutta ja karismaa, ja näiden vaikutuksesta jostakin syvältä kumpuava oikeutuksen tunne, joka siloittaa hänen tiensä, saa miehen toisensa jälkeen lakoamaan hänen jalkojensa juureen ja helpottaa toimeentulonkin hankintaa. Sisarusten oma äitikin tuntuu suosivan Ayoolaa, mutta muistoissa vilahteleva edesmennyt isä on selvästi ollut kaikkien perhehierarkioiden huipulla ja ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, joita hänen statuksensa mies voi Lagosissa ottaa.

Lukija saattaa saada muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen siinä vaiheessa kun sairaanhoitajana työskentelevän isosisko Koreden ihastus, samassa sairaalassa lääkärinä toimiva Tade vuorollaan lankeaa Ayoolan lumoon. Korede on niin kiltti, tunnollinen, auttaa toisia pyyteettömästi, on ammattitaitoinen ja ystävällinen ja jää aina (muun muassa) sisarensa varjoon. Nytkö hänen omakin ihastuksensa päätyy veren tahrimaan lakanakääröön? No, eipä paljastetakaan miten tämä tarina päättyy! Sen verran on kerrottava, että täpäriä tilanteita ja lisää veitsenheilutusta kyllä seuraa.

Tiivistettynä: hyvin hauskasti kirjoitettu vinksahtanut kertomus, joka saa myös miettimään miten erilaisella tavalla ympäröivät ihmiset ja maailma kohtelevat ihmisiä näiden ulkonäön, sosioekonomisen taustan ja monen muun (yleensä kasautuvan) tekijän mukaan. Ketä ihaillaan, kenen kertomusta uskotaan, ketä taas syytetään ensimmäisenä rikkoutuneesta lasista, riidan aloittamisesta tai varastetusta sormuksesta?

Hän istuu kampauspöydän ääressä hoitamassa rastojaan samalla, kun minä puristelen käsiäni nyrkkiin hänen takanaan.

"Ayoola, jos sinä joudut vankilaan–"

"Vankilaan joutuvat vain syylliset."

"Ensinnäkään tuo ei pidä paikkaansa. Toiseksi, sinähän olet tappanut ihmisen."

"Itsepuolustukseksi, kai tuomari nyt sen ymmärtää?" Hän taputtaa punaa poskiinsa. Hän elää maailmassa, jossa asiat menevät aina hänen toiveittensa mukaisesti. Se on hänelle samanlainen luonnonlaki kuin painovoima.

Kirjan tiedot

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja (suom. Kaisa Kattelus). WSOY 2020. 235 sivua.

Iida Rauma: Hävitys

Turku on ollut viimeiset pari viikkoa tukalan helteen kourissa. Tällainen kostea, hapeton kuuma ilmamassa on puristanut kaupunkia säälimättömästi yötä päivää ja lamaannuttaa ihmisparat vain selviytymään seuraavaan päivään. Kaikkia tämä ummehtunut piina ei kuitenkaan haittaa, vaan toiset ilakoivat lämmöstä ja säntäävät kruisailemaan vesijeteillä autolauttojen perälaineissa, kuten olen uutisotsikoista lukenut. Osuva juttu: aivan kuin sää olisi tahtonut toistaa ja vahvistaa samaan aikaan lukemani kirjan maailmaa. Tämä kirja oli Turkuun ja Kaarinaan sijoittuva Iida Rauman kolmas romaani Hävitys, joka puristi lukijaansa tiukemmin kuin mikään korkeapaine. Tukala helle on nyt väistymässä, mutta Rauman kuvaama koulumaailman painajainen ei väisty koskaan, ei kirjassa eikä maailmassa. Päinvastoin se laajenee ja syvenee, kertautuu lukemattomin tavoin. Siinä jokainen painetaan omaan paikkaansa hierarkkisten järjestelmien kauniisiin riveihin; toiset kiipivät huipulle ja toiset poljetaan pohjamutiin. Se painajainen on koululaisten väkivaltaa, vallankäyttöä ja ostrakismia. Se on rahaliikennesuunnittelun keinoin tuhottu Turku. Se toistuu siinä, miten syksyinen hyytävä aallokko takoo autolautan keulavisiiriä, kunnes se pettää ja laiva vie mukanaan syvyyksiin satoja ihmishenkiä.  Iida Rauma suorastaan noituu tämän kaiken esiin. Hävitys kertoo koulupainajaisesta ja vallankäytöstä, tukahduttavista ympäristöistä ja asioista, joita kätketään piiloon, joiden olemassaolo vimmatusti kielletään, mutta jotka nousevat maan alta kuitenkin pintaan.

Lukeminen oli kuin jatkuvia iskuja palleaan, mutta kirja oli myös kirjallisuutena upeaa. Olin lukiessa hengästynyt tästä moukaroinnista ja hyvin ihmeissäni siitä, miten Iida Rauma on saanut tekstissään paikallistettua näitä kollektiivisia kipupisteitä näin vastaansanomattoman tarkkaan. Aikuisen valta lapsiin, ryhmän valta pohjamutaan poljettuun yksilöön, ryhmän valta erilaiseen yksilöön, kaikki nämä toistuvat kirjassa spiraalimaisesti toisistaan kaikuen. Kierros kierrokselta vauhti kiihtyy ja ote lukijasta puristuu tiukemmaksi. Heti kirjan alussa A kompastuu lenkkeillessään menneisyyden jälkiin eli käytöstä poistettuihin ratakiskohin jonkin työmään laidalla, ikään kuin hän olisi iskenyt varpaansa ajat sitten tarkoituksensa menettäneeseen mutta yhä toimivaan hermoon. Modernisoidussakin kaupungissa ja kehossa menneisyyden kihelmöivä särky pysyy. Kompastuttuaan menneisyyteen hän etsii käsiinsä toisen hylkiön, musiikkiluokalle viidennellä luokalle tulleen Iran. Ira pakottaa katsomaan uudelleen lapsuuden ja nuoruuden painajaiset, joista lukeminenkin on kuin joutuisi vähintään kolmen ilmakehän paineeseen. Iran ja A:n olemus ja keskinäinen suhde jää avoimeksi ja lukija saa itse päättää, onko kyse esimerkiksi yhdestä ja samasta henkilöstä.

Kirja näyttää kouluväkivallan kasvot ja ryhmähengen kasvot, se kertoo kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta kohdata sosiaalisen vallan mekanismeja ja vaikutuksia. (K)un kyse on lapsista, silloin kelpaa yliyksinkertainen uhrinsyyllistys ja laiskat luonnehdinnat kiusaamisesta luonnonvoiman kaltaisena välttämättömyytenä, epämääräinen horina ryhmäilmiöistä, ja ketterä siirtyminen kiusatun ja kiusaajan kaltaisiin yksikkömuotoihin, A sanoi, ikään kuin yksilöt olisivat kovinkaan yksilöllisiä eivätkä niiden ääriviivat jatkuvasti värisisi kaipuusta sulautua, muodostaa iso, eheä ääni, kiitollinen soitin jollekin kuorojohtajalle soitettavaksi. Aikuiset keskittyvät kirjassa lähinnä vakuuttelemaan itselleen, että kaikki on niin kuin pitääkin, meidän ei ole tarvetta ryhtyä tarkastelemaan itseämme kriittisesti.

Materiaali on peräisin kirjoittajan omasta elämästä, lapsuudesta ja nuoruudesta kaarinalaisen musiikkiluokan ja yläasteen armoilla. Kirjan A toteaa kirjassa aikuisena, että tutkimustenkin mukaan autoritäärisissä ja hierarkkisissa yhteisöissä alkaa ilmetä eniten kiusaamista ja kaikenlaista väkivaltaa, ja tätä tiettyä musiikkiluokkaa johtaa Anna-Maija, jolle vallankäyttö tulee luontevasti selkäytimestä, joka tieten tahtoen luokittelee, rakentaa hierarkioita, leimaa oppilaitaan, Minttu on meijän luokan taiteilija, Terhi on meijän pikku-opettaja. Koulupiirin ulkopuolelta tuleva A pääsee opettajan silmätikuksi muun muassa lukemalla ja tietämällä liikaa, taas se tietää, ja olemalla jotain muuta kuin auktoriteetteja mielistelevä yhteistoimintalapsi. Sellainen herättää halun osoittaa alamaiselle tämän paikka, ja tie helvettiin on valmis.

Oli tosiaan hyvin ravisteleva kokemus lukea tämä kirja. Kaikki tuli niin kovin lähelle: olen Iida Rauman kanssa suunnilleen samanikäinen ja elänyt samat vuosikymmenet ja kouludiskojen hittibiisit; olen asunut valtaosan elämästäni Turussa ja murteen lisäksi joka ikinen kirjassa kuvattu kadunkulma, maisema ja historian vaihe on tuttu; olen viettänyt vuosia elämästäni luokkahuoneessa, jossa ei kylläkään ollut kiusaamista johtavaa opettajaa, mutta samalla tavalla suosiosta ja asemasta kilpailevia lapsia. Ihmiset lähes poikkeuksetta haluavat pois kiusallisesta ja vähempiarvoisesta kohti valtaa.

Harvoista kirjoista tulee lukiessa sellainen olo, että tahdon lukea tämän hyvin pian uudelleen, mutta Hävityksestä tuli. Lukemisella oli myös yllättäviä vaikutuksia: suuri osa kirjan puheesta on kirjoitettu Turun murteella, joten oma murteeni voimistui oitis vähintään 50 prosenttia! Lisäksi olen ennenkin ollut allerginen kaikelle focus on the positive -jauhannalle enkä tiedä jaksanko sellaista tämän kirjan luettuani enää ollenkaan. Hävityksen peittelemätön katkeruus ja raivo oli hyvin rehellistä ja elvyttävää. Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille kasvatuslaitoksissa työskenteleville, jokaiselle opettajalle ja ylipäätään kaikille ihmisille jotka toimivat jonkinlaisessa ryhmässä.

Kirjan tiedot:

Iida Rauma: Hävitys. Siltala 2022. 400 sivua.

(Lisätty tunnisteisiin #finlandia, sillä Hävitykselle myönnettiin vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto. Todella ansaitusti!)