Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Tämä kirja kertoo ajan unohtamista ihmisistä paikkakunnilla, joita ei enää ole.

And now for something completely different. Luin aivan uunituoreen, viime loppukuusta ilmestyneen toimittaja Antti Rämäsen kirjan Rikottu rajamaa, joka selvittää sisällissodan kulkua Karjalan kannaksella. Evakkotarinat ovat varmaankin monilla, myös minulla, päällimmäinen luovutettua Karjalaa koskeva muisto, mutta se kurja, kultainen Karjala on kokenut synkkiä aikoja ennenkin.

Oma käsitykseni sisällissodasta Karjalassa oli ennen tähän kirjaan tarttumista todella heppoinen. Mielessäni oli lähinnä kuva sodan kaoottisesta loppuvaiheesta, punaisten ja venäläisten bolsevikkisotilaiden pakoyrityksistä tuoreen rajan yli ja valkoisten sotaoikeuden varsin kevyin perustein langetetuista jyrkistä tuomioista. Lisäksi tuoreena mielessäni on kymmenen jakson mittainen Yle Radio 1:llä esitetty ohjelmasarja "Sukuni murhamysteerit", jossa toimittaja Hannamari Vallila selvittää säveltäjä Toivo Kuulan murhaa jääkäreiden voitonjuhlissa vappuna 1918, kun jääkärit ja suojeluskunnat olivat vastikään vallanneet Viipurin. Sarjassa luotiin tietenkin myös katsaus sisällissodan päättymisen sekasortoiseen tilanteeseen.

Rämäsen kirjan luettuaan tietää sitten paljon muutakin. Kirja lähtee taustoittamaan kannaksen olosuhteita oikeastaan siitä ajankohdasta, kun Viipuri–Pietari -rautatielinja rakennetaan ja avataan käyttöön. Oli kiinnostava lukea, mitkä kaikki tekijät ovat tehneet kannaksen elinkeinorakenteesta ja yleisestä ilmapiiristä sellaiset kuin ne olivat: pieniä, halottuja maatilkkuja, joista saatavaa laihaa toimeentuloa paikattiin metsätöillä ja muilla sivuansioilla. Oli kourallinen sahoja ja jotain pienteollisuutta. "Rajaseudun" erityispiirteet näkyivät eritoten Pietarin läheisyyden tuomana taloudellisena toimeliaisuutena, kun venäläisen yläluokan kesähuvilat toivat kaikenlaisia ansaintamahdollisuuksia. (Olenkin nähnyt, miten kaikenlaisissa muistitietokeruissa kannaksen kylien karttoihin on moniin merkitty sinne tänne "taatsoja", siis datšoja eli näitä huviloita.)

Varsinaiset sisällissodan aikaiset tapahtumat Rämänen on jäljittänyt todella tarkkaan, niin tarkkaan kuin se lähteiden nojalla suinkin on mahdollista. (Ehkä hiukan puuduttavankin tarkkaan: teksti vilisee henkilön- ja paikannimiä ja titteleitä, lopussa on lähdeviitteitä 599 ja lähdeluettelo on 25 sivua pitkä.) Mutta lyhyessä ajassa ehti tuolloin tapahtua paljon: kirjasta käy ilmi, miten vielä lyhyt hetki ennen sisällissodan puhkeamista kannaksella sittemmin punaisiin ja valkoisiin jakautuneet ihmiset yrittivät varustautua yhdessä, hankkia aseita yhdessä. Silloin varustauduttiin vielä enemmänkin venäläistä sortovaltaa vastaan, sillä Nikolai II oli toistuvasti yrittänyt liittää kannaksen kuntia Pietarin alaisuuteen (mikä olisi merkinnyt niiden venäläistämistä, mitä ymmärrettävästi vastustettiin kiivaasti). Mutta sitten tosiaan ilmapiiri kiristyi, sisällissota leimahti ja Karjalan kannas oli yksi niistä paikoista, joissa sodan loppuselvittely kävi hyvin veriseksi. Rämänen on kaivanut arkistoista mm. jääkärien saksalaiseversti Edouard Ausfeldin päiväkäskyjä, joissa oli suoria käskyjä vankien kohteluun. Käskyjen seuraukset näkyvät sitten satoina ja satoina surmattuina. Hyvin kirjavin syin.

Harmikseni en päässyt kuuntelemaan Rämäsen haastattelua Turun pääkirjastolla, mutta Areenalla hän on Kalle Haatasen vieraana puhumassa myös tästä kirjasta. (Aion ehtiä vielä joku päivä kuunnella ohjelman!) Rämäsellä on ilmeisesti omia sukujuuria Kanneljärvellä, joka valitettavasti saa esiintyä kirjan sivuilla moneen otteeseen. Kanneljärven opisto muuten jatkaa yhä toimintaansa – se oli yksi ensimmäisiä kansanopistoja koko maassa ja siirsi toimintansa talvisodan jälkeen Lohjalle. Viipurin Urheilijatkin siirtyi jatkamaan toimintaansa Helsingissä. Näinkin se menneisyys kulkee mukana.

Kirjan tiedot

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 sivua.

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa

Instagramin puolella on menossa #syksynkeltaisetlehdet -lukuhaaste, eli moni kirjagrammaaja lukee Tammen keltaisen kirjaston romaaneja. Teemaan sopivasti minäkin luin juuri lukupiirissä yhden keltaisen kirjaston kirjan, pari vuotta sitten ilmestyneen Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa.

Ennakkotietojen perusteella ajattelin, että kuulostaapa jotenkin asetelmalliselta romaanilta: hyvin vaaleaihoiset, mutta Yhdysvalloissa mustaan väestöön kuuluvat kaksostytöt, joista toinen päätyy elämään mustana ja toinen valkoisena. Tämä oli tietenkin kirjan keskeinen jännite, mutta Bennett onnistuu luotaamaan kirjallaan rodullisen eriarvoisuuden ohella myös esimerkiksi identiteetin rakentumisen kysymyksiä. Todella taitavasti rakennettu kirja, jota oli vaikea laskea käsistään. Maria Lyytisen suomennos on aivan uskomattoman sujuva, ja kiinnitin erityisesti huomiota repliikkien taitavaan puhekielenomaisuuteen.

Kirja etenee eri aikatasoilla. Kaksostytöt Stella ja Desirée Vignes syntyvät syvässä etelässä Mallardin pikkukaupungissa, jonka perustaja on tarkoittanut sen mahdollisimman vaaleaihoisille afroamerikkalaisille. Tytöt kohtaavat monenlaista syrjintää, ja päättävät 16-vuotiaina karata Mallardista, tavallaan karata syntyperänsä ja -paikkansa heille petaamaa roolia. Heidän elämänsä lähtevät kuitenkin aivan eri suuntiin: Stella huomaa "käyvänsä valkoisesta", karkaa yhteisestä asunnosta jälkiä jättämättä ja päätyy esiintymään valkoisena, menee naimisiin menestyneen valkoisen liikemiehen kanssa ja elää aineellisesti hyväosaista valkoista elämää. Desirée puolestaan menee naimisiin "tummimman miehen kanssa jonka vain onnistui löytämään", saa lähes sinimustan lapsen ja lopulta pakenee väkivaltaista miestään takaisin Mallardiin. Kirjan alkuosassa lukija pääsee jäljittämään mysteeriä: mihin Stella ja Desirée ovat päätyneet? Miksi Desirée palaa takaisin?

Kirja tosiaan liikkuu eri aikatasoissa, ja eri luvuissa tarkastellaan Desiréen, tämän tyttären Judyn sekä Stellan ja tämän tyttären Kennedyn elämää. Etenkin Stellan hahmo tuntui minusta hyvin keskeiseltä – kenties koska siinä liikuttiin valkoisessa keskiluokkaisessa maailmassa, jonka ilmapiiri tuntui välillä häiritsevänkin tutulta. Stella perheineen asuu oikean nousukauden vauraan ja hyväosaisen ydinperheidyllin keskellä, mutta idylli särkyy, kun naapurustoon muuttaa näyttelijänä mainetta ja kunniaa niittänyt musta mies perheineen. Asukasyhdistys kokoontuu hätäkokoukseen puimaan asiaa: miten käy alueen turvallisuuden, entä kiinteistöjen arvon? Mustan perheen muutto on estettävä, muuten "heitä tulee lisää, ja mikäs sitten eteen?"

Kaikkein kiihkeimmin muuttoa vastustaa Stella, ja hänen kauttaan näkyy se syvästi inhimillinen totuus, että ihminen pyrkii aina pois vähempiarvoisesta ja kohti valtaa. Stella joutuu katsomaan omaa syntyperäänsä ja yhteiskunnallista asemaansa ikäänkuin ulkopuolelta, joutuu kieltämään oman itsensä. Ja raivokkaasti kieltääkin. Vaikka elämä on tasaista ja onnellista, Stella ei pääse eroon jatkuvasta paljastumisen pelosta. Valheille rakentunut elämä alkaa säröillä, kun Stellan tytär Kennedy tapaa teatterilla Desiréen tyttären Judyn. Stella ei ole koskaan paljastanut taustaansa perheelleen, mutta Desirée on kertonut tyttärelleen avoimesti kadonneesta kaksoissisarestaan. Judyn välityksellä eroon ajautuneet sisarukset kohtaavat toisensa ja menneisyytensä, mutta Stella ei taida silti päästä eroon pakenemisen vietistä. .Niin kuin lähtemisessä, palaamisessakin vaikeinta oli päättää niin tehdä.

Kirjan tiedot

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 sivua.