Viime viikonlopun Kirja irti!-tapahtuman saldo: kaksi päivää taukoamatonta kirjallisuuspuhetta, välissä pari sanataide-esitystä ja balladia, auringonpaistetta, kahvia ja kirjoja! Unohduin melko pitkäksi aikaa kuuntelemaan paria haastattelua ja poltin nenänpääni (toiselta puolelta).
Mieleenpainuvimpia kokemuksia olivat Mansardan Kari Klemelän haastattelu, runomonologi Abu Nuwasin runojen pohjalta ja Kammion (luovan kirjoittamisen ainejärjestö) järjestämä paneelikeskustelu sanataidekoulutuksesta. Klemelän haastattelu oli hienoa kuultavaa: hän pohdiskeli voisiko viettää tänä vuonna 25-vuotistaiteilijajuhlaansa ja onko suomentaja taiteilija? Suomentajan työ on siinä mielessä varmasti melko epäkiitollista, kun työ huomataan vain jos se on tehty poikkeuksellisen huonosti. Mutta Klemelä tekee siis hienoa työtä kahdellakin tavalla: itse suomennokset ovat todella taitavasti tehtyjä (ostin pari Mansardan kirjaa, niistä lisää tuonnempana) ja Klemelä tekee tunnetuksi pientä eurooppalaista eteläslaavilaista kielialuetta ja sen kirjailijoita. Mansardan kirjoja ei löydy mistään top ten-listoilta ja siksi ainakin minun mielenkiintoni on herätetty!
Ostin tosiaan loputtomasti kasvavaan lukujonoon ensimmäisen makedoniasta suomennetun teoksen, viime kuussa suomeksi ilmestyneen Goce Smilevskin "antipostmodernistisen" Keskusteluja Spinozan kanssa sekä triesteläisen dekkarin Sergeij Verciltä. Selasin myös Omituisten opusten kirjakasat läpi ja poimin sieltä Sylvia Beachin Shakespeare & Co:n täydentämään 20-luvun Pariisi-kuvausta (ja pari muuta). Hyvä että tuli se Kultahattu juuri luettua, se täydentää tätä kokonaisuutta aika hienosti. Pitäisiköhän palata aikalaisranskalaisiin myös?
Kirjallisuustapahtumissa käyminen on mahtavaa: saa yleensä nauttia hienoista esityksistä ja mielenkiintoisista haastatteluista ja tulee tavanneeksi mielenkiintoisia ihmisiä! Viime viikonloppuna jututin Kari Klemelää muutamaankin otteeseen ja sitten sunnuntaina Tintti Klapuria venäläisen nykykirjallisuuden tiimoilta ja luultavasti joudun osallistumaan venäläisen nykykirjallisuuden lukupiirin perustamiseen tässä lähiaikoina =)
maanantai, toukokuu 28, 2012
keskiviikko, toukokuu 23, 2012
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Afrikkalaisen kirjallisuuden lukupiiri kokoontui tuossa alkuillasta Kirjakahvilan terassilla jakamaan näkemyksiä Adichien teoksesta Puolikas keltaista aurinkoa. Uutena osallistujana meillä oli mukana kirjallisuutta harrastava ruandalainen toimittaja, joka välitti näkemyksiä afrikkalaisesta kirjallisuudesta varsin kiitolliselle yleisölle.
Kaikista koskaan vetämistäni lukupiireistä tämä on ehdottomasti suosituin ja luultavasti samasta syystä josta itse aloitin afrikkalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen: afrikkalainen kirjallisuus on monelle ahkerallekin lukijalle tuntematon maanosa ja (yleensä negatiivisvoittoisten) uutisten välittämä kuva jää pakostakin pinnalliseksi. Mitä siis Afrikassa kirjoitetaan ja minkälaisia tarinoita sieltä kerrotaan?
Adichien toinen romaani käsittelee Biafran sotaa, kipeää kohtaa nigerialaisessa lähihistoriassa. Pääosassa ovat Olanna ja Kainene, hyvin toimeentulevan ja korkeakoulutetun perheen kaksoissiskot, näiden puolisot Odenigbo ja Richard, kotiapulaispoika Ugwu sekä liuta muita hahmoja. Kirja vie mukanaan 1960-luvun Nigeriaan, tunnelmiin ennen kaoottista Biafran sotaa sekä suoraan sodan keskelle.
Lukupiirimme pohti henkilöhahmojen kavalkadia ja yhdessä totesimme kirjailijan tehneen upeaa työtä. Monet meistä olivat tempautuneet mukaan henkilöiden elämään ja toivoivat Richardin tulevaisuudessa saavan kirjansa kirjoitettua sekä Kainenen kohtalon selviävän. Varsinkin Richardin ja Susanin hahmot olivat näin eurooppalaisesta näkökulmasta tarpeellisia ja todella taiten luotuja: Susan on viettänyt Nigeriassa vuosia muttei millään tavalla sopeutunut yhteiskunnan arkeen. Susanin suuhun onkin saatu istutettua monia stereotyyppejä ja rasistisia lausumia, jotka kuvaavat aikalaiseurooppalaisten kolonialistista suhtautumista nigerialaisiin, tai varmaankin afrikkalaisiin ylipäätään.
Olannan ja Odenigbon tuttavapiirin kautta Adichie taustoittaa hienosti Biafran sotaan johtaneita olosuhteita: korkeakoulutetun nsukkalaisen yliopistoväen joukko kokoontuu toistuvasti keskustelemaan niin ulko- kuin sisäpoliittisista asioista ja tempautuu sotilaallisiin kuvioihin Kainenen everstiystävä Madun kautta. Tähän kansalliseen tragediaan nivoutuu myös useita yksilökohtaloita, joita Adichie kuvaa hengästyttävän elävästi.
Adichie on omalta perhetaustaltaan igbo ja on haastatellut omia sodan kokeneita sukulaisiaan kirjaa varten. Ruandalaisvieraamme nosti tässä yhteydessä esiin suullisen perinteen tärkeyden afrikkalaisessa kertomuskulttuurissa: lukutaito ja eurooppalaismallinen kaunokirjallisuus on siksi nuori perinne, että tarinankerronnan tarpeet välittyvät edelleen myös suullisen kerronnan varassa. Onkin hyvin todentuntuista, että kirjailija on käyttänyt kirjan materiaalina paljon lapsuudessaan ja nuoruudessaan kuulemiaan kertomuksia. Monet niistä viesteistä, jotka länsimaisessa kulttuurissa välittyvät kirjallisuuden kautta, siirretään monissa Afrikan maissa uusille polville nimenomaan suullisten kertomusten kautta tai pakataan sananlaskuihin.
Tälle kirjalle annan kaikki annettavissa olevat tähdet.
Kaikista koskaan vetämistäni lukupiireistä tämä on ehdottomasti suosituin ja luultavasti samasta syystä josta itse aloitin afrikkalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen: afrikkalainen kirjallisuus on monelle ahkerallekin lukijalle tuntematon maanosa ja (yleensä negatiivisvoittoisten) uutisten välittämä kuva jää pakostakin pinnalliseksi. Mitä siis Afrikassa kirjoitetaan ja minkälaisia tarinoita sieltä kerrotaan?
Adichien toinen romaani käsittelee Biafran sotaa, kipeää kohtaa nigerialaisessa lähihistoriassa. Pääosassa ovat Olanna ja Kainene, hyvin toimeentulevan ja korkeakoulutetun perheen kaksoissiskot, näiden puolisot Odenigbo ja Richard, kotiapulaispoika Ugwu sekä liuta muita hahmoja. Kirja vie mukanaan 1960-luvun Nigeriaan, tunnelmiin ennen kaoottista Biafran sotaa sekä suoraan sodan keskelle.
Lukupiirimme pohti henkilöhahmojen kavalkadia ja yhdessä totesimme kirjailijan tehneen upeaa työtä. Monet meistä olivat tempautuneet mukaan henkilöiden elämään ja toivoivat Richardin tulevaisuudessa saavan kirjansa kirjoitettua sekä Kainenen kohtalon selviävän. Varsinkin Richardin ja Susanin hahmot olivat näin eurooppalaisesta näkökulmasta tarpeellisia ja todella taiten luotuja: Susan on viettänyt Nigeriassa vuosia muttei millään tavalla sopeutunut yhteiskunnan arkeen. Susanin suuhun onkin saatu istutettua monia stereotyyppejä ja rasistisia lausumia, jotka kuvaavat aikalaiseurooppalaisten kolonialistista suhtautumista nigerialaisiin, tai varmaankin afrikkalaisiin ylipäätään.
Olannan ja Odenigbon tuttavapiirin kautta Adichie taustoittaa hienosti Biafran sotaan johtaneita olosuhteita: korkeakoulutetun nsukkalaisen yliopistoväen joukko kokoontuu toistuvasti keskustelemaan niin ulko- kuin sisäpoliittisista asioista ja tempautuu sotilaallisiin kuvioihin Kainenen everstiystävä Madun kautta. Tähän kansalliseen tragediaan nivoutuu myös useita yksilökohtaloita, joita Adichie kuvaa hengästyttävän elävästi.
Adichie on omalta perhetaustaltaan igbo ja on haastatellut omia sodan kokeneita sukulaisiaan kirjaa varten. Ruandalaisvieraamme nosti tässä yhteydessä esiin suullisen perinteen tärkeyden afrikkalaisessa kertomuskulttuurissa: lukutaito ja eurooppalaismallinen kaunokirjallisuus on siksi nuori perinne, että tarinankerronnan tarpeet välittyvät edelleen myös suullisen kerronnan varassa. Onkin hyvin todentuntuista, että kirjailija on käyttänyt kirjan materiaalina paljon lapsuudessaan ja nuoruudessaan kuulemiaan kertomuksia. Monet niistä viesteistä, jotka länsimaisessa kulttuurissa välittyvät kirjallisuuden kautta, siirretään monissa Afrikan maissa uusille polville nimenomaan suullisten kertomusten kautta tai pakataan sananlaskuihin.
Tälle kirjalle annan kaikki annettavissa olevat tähdet.
tiistai, toukokuu 22, 2012
Runoja ja lukupiirikuulumisia
Jopas on kiireinen kaksiviikkoinen takana. Brinkkalan pihalla järjestettiin viime lauantaina aivan huikean hieno Mahdollisuuksien tori ja olen ollut torivalmisteluissa kiinni melko lailla aamusta iltaan. Kyllä kannatti, ohjelma oli hieno, ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Muuten keskustelu pyöri toriteeman mukaisesti muuttoliikkeissä mutta mukaan mahtui yksi sanataide-esitys sillä saimme vieraaksi Weimarin ihmisoikeuspalkinnolla palkitun Paul Polanskyn. Polansky on runoilijanuransa rinnalla tehnyt kunnioitettavan määrän työtä itä-Euroopan romanien parissa ja ammentanut siitä paljon runoihinsakin.
Savukeitaan myyntipöytä torilla oli kovin kutsuva, ja onnistuin hankkimaan itselleni Szymborskan uusimman (ja viimeiseksi jääneen) runokokoelman käännöksen. Täällä on ensiselailun perusteella parasta Szymborskaa; hengen ja materian taistelua, aforistisia ja katoavia tuokioita ja taiteilijan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä.
Ja itse teoksen kansiliepeessä on hauskana yllätyksenä ilahduttava tervehdys kustantajalta:
Kai jonkun suurenkin kustantamon kansiliepeessä periaatteessa voisi olla tämäntyyppinen tervehdys, mutta pienkustantamon niteessä se on paremmin paikallaan. Kustantamossa toimivat nuo Ville ja Erno, joita Turussa asuvana toisinaan näkee kadulla ja lukijakunta on niin pieni, että sitä voi tervehtiä näin kirjan sivulla.
Szymborska odottaa lukuvuoroaan mutta olen tässä viime viikkojen tohinan ohessa ehtinyt lukea muutaman kirjankin. Niiden bloggaaminen jääköön nyt syrjään, sen sijaan tässä seuraa raportti eilisestä kirjallisuuden luontokäsitysten lukupiirin tapaamisesta!
Lukuvuorossa oli Margaret Atwoodin Herran tarhurit (Otava 2011). Teos oli toinen Atwoodilta lukemani kirja, ensimmäinen oli 1972 julkaistu Yli veden, joka niinikään luettiin tämän saman lukupiirin viime vuoden ohjelmistossa.
Herran tarhurit on kylmäävän todentuntuinen lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ihmisten eriarvoistuminen on kasvanut pisteeseen, jossa suojelluissa ja turvallisissa Piireissä asuvat hyväosaiset ja rahvaanmailla asuvat huono-osaiset eivät juuri kohtaa. Geenimanipulaatiolla on saatu aikaiseksi NaposTipuja (broilerijalosteita joilla ei ole tajuntaa ja jotka kasvattavat vain syötäviä osia), gemakkoja (sikoja, joilla kasvatetaan ihmisille varaosaelimiö) ja keinoruokaa. Kehitys on todellakin riistäytynyt käsistä.
Tämän toisaalta edistyneen ja toisaalta kuvottavasti rappeutuneen maailman keskellä asuu ekokristillinen lahko, Herran tarhurit, joille elämä on edelleen pyhää. Kirjan rakenne on hieno ja jännittävä, sillä siinä vuorottelevat osiot ennen ja jälkeen Vedettömän tulvan, joka tuhoaa ihmiskunnan muutamaa selviytynyttä lukuunottamatta. Kaksi näistä selviytyneistä ovat Herran tarhureihin kuuluneet Toby ja Ren.
Viime kerralla lukupiirissä luettiin Annelies Verbeken Kalanpelastaja, jossa kalakantojen pelastamiseen elämänsä omistava nainen ajautuu psykoottiselta vaikuttavaan tilaan. Herran tarhureissa elämää vaalivat henkilöt kuuluvat marginaaliseen kristilliseen lahkoon. Onko tästä tehtävä se kammottava johtopäätös, että ainakin kirjallisuudessa ne hahmot, jotka pyrkivät säilyttämään elämän kaiken tuhoavan hulluuden keskellä, ovat hulluja tai syrjäytyneitä? Missä ovat ne tasapainoiset, järjissään olevat yhteiskunnan jäsenet, jotka ymmärtäisivät vastustaa luontoympäristön tuhoa? Voi olla että kyseessä on historiasidonnainen seikka: elämän suojeleminen vaatisi ehkä pitkään jatkunutta rauhan aikaa kehittyäkseen.
Herran tarhureiden kanssa samaan aikaan sijoittuu Atwoodin tuotannosta teos nimeltä Oryx ja Crake (Otava 2003). Herran tarhurit suorastaan imaisi minut mukaansa, joten tilasin antikka.netistä myös tuon toisen teoksen, joka kustantajan mukaan mosaiikkimaisesti nivoutuu ensimmäisen kanssa yhteen. Oryx ja Crake putosi eilen postiluukusta enkä malta odottaa että ehdin tutustua siihen.
Tällä viikolla voipi olla kuitenkin kiire, sillä viikonloppuna Brinkkalan pihalla pidetään Kirja irti!-festarit! Kaikki kirjallisuudenystävät ovat tervetulleita viettämään leppoisaa ja näillä näkymin aurinkoista viikonloppua kirjojen parissa!
Savukeitaan myyntipöytä torilla oli kovin kutsuva, ja onnistuin hankkimaan itselleni Szymborskan uusimman (ja viimeiseksi jääneen) runokokoelman käännöksen. Täällä on ensiselailun perusteella parasta Szymborskaa; hengen ja materian taistelua, aforistisia ja katoavia tuokioita ja taiteilijan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä.
Ja itse teoksen kansiliepeessä on hauskana yllätyksenä ilahduttava tervehdys kustantajalta:
Szymborska odottaa lukuvuoroaan mutta olen tässä viime viikkojen tohinan ohessa ehtinyt lukea muutaman kirjankin. Niiden bloggaaminen jääköön nyt syrjään, sen sijaan tässä seuraa raportti eilisestä kirjallisuuden luontokäsitysten lukupiirin tapaamisesta!
Lukuvuorossa oli Margaret Atwoodin Herran tarhurit (Otava 2011). Teos oli toinen Atwoodilta lukemani kirja, ensimmäinen oli 1972 julkaistu Yli veden, joka niinikään luettiin tämän saman lukupiirin viime vuoden ohjelmistossa.
Herran tarhurit on kylmäävän todentuntuinen lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ihmisten eriarvoistuminen on kasvanut pisteeseen, jossa suojelluissa ja turvallisissa Piireissä asuvat hyväosaiset ja rahvaanmailla asuvat huono-osaiset eivät juuri kohtaa. Geenimanipulaatiolla on saatu aikaiseksi NaposTipuja (broilerijalosteita joilla ei ole tajuntaa ja jotka kasvattavat vain syötäviä osia), gemakkoja (sikoja, joilla kasvatetaan ihmisille varaosaelimiö) ja keinoruokaa. Kehitys on todellakin riistäytynyt käsistä.
Tämän toisaalta edistyneen ja toisaalta kuvottavasti rappeutuneen maailman keskellä asuu ekokristillinen lahko, Herran tarhurit, joille elämä on edelleen pyhää. Kirjan rakenne on hieno ja jännittävä, sillä siinä vuorottelevat osiot ennen ja jälkeen Vedettömän tulvan, joka tuhoaa ihmiskunnan muutamaa selviytynyttä lukuunottamatta. Kaksi näistä selviytyneistä ovat Herran tarhureihin kuuluneet Toby ja Ren.
Viime kerralla lukupiirissä luettiin Annelies Verbeken Kalanpelastaja, jossa kalakantojen pelastamiseen elämänsä omistava nainen ajautuu psykoottiselta vaikuttavaan tilaan. Herran tarhureissa elämää vaalivat henkilöt kuuluvat marginaaliseen kristilliseen lahkoon. Onko tästä tehtävä se kammottava johtopäätös, että ainakin kirjallisuudessa ne hahmot, jotka pyrkivät säilyttämään elämän kaiken tuhoavan hulluuden keskellä, ovat hulluja tai syrjäytyneitä? Missä ovat ne tasapainoiset, järjissään olevat yhteiskunnan jäsenet, jotka ymmärtäisivät vastustaa luontoympäristön tuhoa? Voi olla että kyseessä on historiasidonnainen seikka: elämän suojeleminen vaatisi ehkä pitkään jatkunutta rauhan aikaa kehittyäkseen.
Herran tarhureiden kanssa samaan aikaan sijoittuu Atwoodin tuotannosta teos nimeltä Oryx ja Crake (Otava 2003). Herran tarhurit suorastaan imaisi minut mukaansa, joten tilasin antikka.netistä myös tuon toisen teoksen, joka kustantajan mukaan mosaiikkimaisesti nivoutuu ensimmäisen kanssa yhteen. Oryx ja Crake putosi eilen postiluukusta enkä malta odottaa että ehdin tutustua siihen.
Tällä viikolla voipi olla kuitenkin kiire, sillä viikonloppuna Brinkkalan pihalla pidetään Kirja irti!-festarit! Kaikki kirjallisuudenystävät ovat tervetulleita viettämään leppoisaa ja näillä näkymin aurinkoista viikonloppua kirjojen parissa!
tiistai, toukokuu 08, 2012
Kirjan elinkaaresta ja 10 kirjaa jotka pelastivat elämäni
Kari J. Kettula ja seuraajansa Jenni Haukio pistäytyivät Kirjakahvilassa viime viikolla. Oli hauska visiitti, olen iloinen siitä miten niinkin suuri, kaupallinen ja merkittävä toimija kuin Turun kirjamessut on halukas tekemään yhteistyötä pientenkin toimijoiden kanssa. Kari on luotsannut tapahtumaa vuosia ja jättää taakseen jotain, joka on enemmän instituutio kuin tapahtuma!
Keskusteltiin kaikenlaisista kirja-asioista ja tietenkin kirjatapahtumien ohjelmasta. Turun kirjamessut täyttävät Turun messukeskuksen vuosittain kirjoilla ja kiinnostavalla lavaohjelmalla, mutta kuinkas ollakaan: tähän asti lavaohjelmaa on ollut vain kustantajien ja kirjakauppojen puolella. Divarit ja yhdistykset majailevat viereisessä salissa ilman omaa lavaa. Ohjelmapäälliköt (jotka tänä vuonna järjestävät messut tiimityönä) olivat tarttuneet tähän ja suunnittelivat divariosaston lavalle ohjelmaa, jolla osallistuttaisiin aina ajankohtaiseen keskusteluun kirjan elinkaaresta ja nostettaisiin esille ns. unohdettuja kirjailijoita.
Avaus on hyvä ja tarpeellinen! Kirjan elinkaari kaupoissa on kieltämättä aika lyhyt, itsekin olen useamman kerran havahtunut jonkin kirjan tarpeeseen vasta kun se on jo poistunut hyllyiltä. Mistä kirjat löytyvät sen jälkeen? Pinkkakirjakaupoista (tai siis alekirjakaupoista)? Kirjastosta? Divareista?
Toistaiseksi suunnitelmissa on nykyaikainen ja osallistava nettisivusto, jolla kerättäisiin lukijoiden mielestä tärkeitä (ja kenties aliarvostettuja) kirjailijoita. Aloin tapaamisen innoittamana heti miettiä, ketä itse ehdottaisin tälle listalle mutta listasta tuli niin pitkä että päätin sen sijaan listata 10 kirjaa, jotka muuttivat elämäni, kun tämä haaste on blogeissa viime aikoina liikkunut! Monen muun lailla olen tosin miettinyt minkälaisen muutoksen kirjan on pitänyt saada aikaan jotta se kelpaisi listalle, sillä en ole yhdenkään lukukokemuksen jälkeen vaihtanut työpaikkaa, maata, maailmankatsomusta tai mitään muuta dramaattista. Listan kirjat ovat siis pikemminkin 10 kirjaa, jotka ovat vaikuttaneet syvästi.
1. Lucy Maud Montgomery: Pieni runotyttö-sarja
Näitä luin tyttönä uudestaan ja uudestaan.
2. Aaro Hellaakoski: Sarjoja
Teini-iän kaunokirjallinen nuoruudenrakkaus...
3. Henry David Thoreau: Elämää metsässä
4. Victor Hugo: Les Orientales
5. Wislawa Szymborska: Hetki
Aloin nämä luettuani opiskella puolaa voidakseni lukea samat runot alkukielellä! Projekti jatkuu...
6. Antoni Libera: Madame
7. Pierre Corneille: Le Cid
1600-luvun ranskalainen klassikkonäytelmä, älyttömän kauniita aleksandriinisäkeitä!
8. Chinua Achebe: Things fall apart
Huikean hieno kuvaus kolonialismista kolonisoidun näkökulmasta.
9. Marguerite Duras: Rakastaja
Löysin kirjailijan, jonka teoksista kirjoitin graduni.
10. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Tämän listan laatiminen olikin valaisevaa: syvimmin vaikuttaneiden kirjojen joukossa on aika paljon lyriikkaa! Miksi siis luen nykyään enimmäkseen proosaa?
Keskusteltiin kaikenlaisista kirja-asioista ja tietenkin kirjatapahtumien ohjelmasta. Turun kirjamessut täyttävät Turun messukeskuksen vuosittain kirjoilla ja kiinnostavalla lavaohjelmalla, mutta kuinkas ollakaan: tähän asti lavaohjelmaa on ollut vain kustantajien ja kirjakauppojen puolella. Divarit ja yhdistykset majailevat viereisessä salissa ilman omaa lavaa. Ohjelmapäälliköt (jotka tänä vuonna järjestävät messut tiimityönä) olivat tarttuneet tähän ja suunnittelivat divariosaston lavalle ohjelmaa, jolla osallistuttaisiin aina ajankohtaiseen keskusteluun kirjan elinkaaresta ja nostettaisiin esille ns. unohdettuja kirjailijoita.
Avaus on hyvä ja tarpeellinen! Kirjan elinkaari kaupoissa on kieltämättä aika lyhyt, itsekin olen useamman kerran havahtunut jonkin kirjan tarpeeseen vasta kun se on jo poistunut hyllyiltä. Mistä kirjat löytyvät sen jälkeen? Pinkkakirjakaupoista (tai siis alekirjakaupoista)? Kirjastosta? Divareista?
Toistaiseksi suunnitelmissa on nykyaikainen ja osallistava nettisivusto, jolla kerättäisiin lukijoiden mielestä tärkeitä (ja kenties aliarvostettuja) kirjailijoita. Aloin tapaamisen innoittamana heti miettiä, ketä itse ehdottaisin tälle listalle mutta listasta tuli niin pitkä että päätin sen sijaan listata 10 kirjaa, jotka muuttivat elämäni, kun tämä haaste on blogeissa viime aikoina liikkunut! Monen muun lailla olen tosin miettinyt minkälaisen muutoksen kirjan on pitänyt saada aikaan jotta se kelpaisi listalle, sillä en ole yhdenkään lukukokemuksen jälkeen vaihtanut työpaikkaa, maata, maailmankatsomusta tai mitään muuta dramaattista. Listan kirjat ovat siis pikemminkin 10 kirjaa, jotka ovat vaikuttaneet syvästi.
1. Lucy Maud Montgomery: Pieni runotyttö-sarja
Näitä luin tyttönä uudestaan ja uudestaan.
2. Aaro Hellaakoski: Sarjoja
Teini-iän kaunokirjallinen nuoruudenrakkaus...
3. Henry David Thoreau: Elämää metsässä
4. Victor Hugo: Les Orientales
5. Wislawa Szymborska: Hetki
Aloin nämä luettuani opiskella puolaa voidakseni lukea samat runot alkukielellä! Projekti jatkuu...
6. Antoni Libera: Madame
7. Pierre Corneille: Le Cid
1600-luvun ranskalainen klassikkonäytelmä, älyttömän kauniita aleksandriinisäkeitä!
8. Chinua Achebe: Things fall apart
Huikean hieno kuvaus kolonialismista kolonisoidun näkökulmasta.
9. Marguerite Duras: Rakastaja
Löysin kirjailijan, jonka teoksista kirjoitin graduni.
10. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Tämän listan laatiminen olikin valaisevaa: syvimmin vaikuttaneiden kirjojen joukossa on aika paljon lyriikkaa! Miksi siis luen nykyään enimmäkseen proosaa?
maanantai, toukokuu 07, 2012
"tuulet vain takanaan"
Hellaakosken hienon Kiertäjä-sarjarunon ensimmäisessä osassa laivapoika lähtee suureen maailmaan "edessä kaiketi aamun tähti / tuulet vain takanaan". Runossa ei pysähdytä pohtimaan matkallelähdön syitä, sen seurauksia sitäkin enemmän.
Marisha Rasi-Koskisen uskomattoman hieno esikoisromaani viime vuoden puolelta puolestaan kuvaa viime kirjoituksessa mainitun Katoamisten kirjan lailla lähdön syitä. Pääosassa ovat lapset, sellaiset juurettomat lapset joita isän rakennusurakoitsijan työ kuljettaa aina vain keskeneräisestä talosta toiseen. Kirja on kylmäävän todentuntuinen kuvaus niistä keinoista, joihin turvattomat lapset ja aikuisetkin voivat turvautua silloin kun kaikki tuntuu muuttuvan sietämättömäksi.
Blogeissa ja arvosteluissa on käsitelty tätä teemaa melko lailla, mutta onneksi Katariina on siksi rikas teos, että se tarjoaa aineksia moneen suuntaan polveilevaan pohdiskeluun. Katariina on nimittäin myös hieno kertomus kuvitelmista, toiveista ja tavoitteista:
Rasi-Koskinen on ammatiltaan psykologi ja lienee työssään kohdannut juurettomuuden vaikutuksia. Psykologi tutkii asiaa tietenkin eri kantilta, mutta olen joskus tavannut myös Heideggerin näkemyksiä asumisen ja identiteetin yhteyksistä (lyhyeksi lennoksi jääneen fenomenologia-innostuksen aikana). Heideggerin mukaan tila liittyy erottamattomasti ihmisenä olemiseen: ihmistä ja tilaa ei voi erottaa. Tila ei ole sen paremmin ulkoinen objekti kuin sisäinen kokemus. Ei ole olemassa ihmistä ja tilaa vierekkäin. Ympäristö ja kotipaikantunne ovat fenomenologian mukaan ilmeisesti jonkinlainen ihmismielen jatke, tai kenties osa sitä psyykkistä kokonaisuutta joka muodostaa ihmisen.
Toinen osoitus Rasi-Koskisen ammatista voisi olla itse romaanin kerronta, joka on kaikessa salaperäisyydessään todentuntuinen kuva muistojen ja elämäntarinoiden narratiivisuudesta. Katariina on välillä jopa dekkarimaisen mystinen sekoittaessaan aikatasoja ja näkökulmia. Juuri näin voisi vakavan trauman läpikäynyt ihminen kokemaansa kertoa: pikkuhiljaa asioiden taustat valottuvat ja vyyhti aukeaa miltei eksponentiaalisesti kasvavaa vauhtia.
Kuten moni muukin lukija, pidätin henkeäni Katariinan viimeiset sivut.
Marisha Rasi-Koskisen uskomattoman hieno esikoisromaani viime vuoden puolelta puolestaan kuvaa viime kirjoituksessa mainitun Katoamisten kirjan lailla lähdön syitä. Pääosassa ovat lapset, sellaiset juurettomat lapset joita isän rakennusurakoitsijan työ kuljettaa aina vain keskeneräisestä talosta toiseen. Kirja on kylmäävän todentuntuinen kuvaus niistä keinoista, joihin turvattomat lapset ja aikuisetkin voivat turvautua silloin kun kaikki tuntuu muuttuvan sietämättömäksi.
Blogeissa ja arvosteluissa on käsitelty tätä teemaa melko lailla, mutta onneksi Katariina on siksi rikas teos, että se tarjoaa aineksia moneen suuntaan polveilevaan pohdiskeluun. Katariina on nimittäin myös hieno kertomus kuvitelmista, toiveista ja tavoitteista:
Jos rakentaa kolme taloa ja myy ne, saa neljännen ilmaiseksi. Isä on kertonut. Se on melkein kuin kylkiäinen. Melkein kuin alennusmyynneissä.Katariina ja Margareetta hakevat elämään jatkuvuutta ja kuviteltu neljäs talo on juuri sitä: kipeästi kaivattua jatkuvuutta, turvallisuutta ja tulevaisuudenuskoa. Neljännessä talossa on siniset ulkoseinät, valkoiset ikkunanpuitteet piparkakkureunuksin, omenapuita, syreenimetsä ja ihana puutarha. Punaisella sametilla päällystetyt kierreportaat. Oma huone Katariinalle ja oma soppi portaiden alla Margareetalle. Neljänteen taloon vaan ei voi muuttaa asumaan, sen sijaan tyttöjen elämä muuttaa huomistaloon kodista, josta tulee eilistalo. Seuraavan muuton jälkeen se onkin jo toissatalo.
Osta kolme, saat neljännen kaupan päälle. Ota neljä, maksa kolme. Joka neljäs ilmaiseksi tai kahdenkymmenenviiden prosentin alennus, kuinka vain.
Margareetta kuvittelee, kuinka he kulkevat talokaupassa ja osoittelevat taloja. Tuo. Tuo. Tuo. Kun he ovat valinneet kolme, he alkavat haeskella neljättä. He eivät ole koskaan nähneet sitä, eivät sittenkään, vaikka taloja on varmasti ollut viisi ja seitsemän ja kymmenen. Isä sanoo, ettei sitä voi nähdä. Neljäs talo ei ole oikea talo, se on puhdasta katetta.
Rasi-Koskinen on ammatiltaan psykologi ja lienee työssään kohdannut juurettomuuden vaikutuksia. Psykologi tutkii asiaa tietenkin eri kantilta, mutta olen joskus tavannut myös Heideggerin näkemyksiä asumisen ja identiteetin yhteyksistä (lyhyeksi lennoksi jääneen fenomenologia-innostuksen aikana). Heideggerin mukaan tila liittyy erottamattomasti ihmisenä olemiseen: ihmistä ja tilaa ei voi erottaa. Tila ei ole sen paremmin ulkoinen objekti kuin sisäinen kokemus. Ei ole olemassa ihmistä ja tilaa vierekkäin. Ympäristö ja kotipaikantunne ovat fenomenologian mukaan ilmeisesti jonkinlainen ihmismielen jatke, tai kenties osa sitä psyykkistä kokonaisuutta joka muodostaa ihmisen.
Toinen osoitus Rasi-Koskisen ammatista voisi olla itse romaanin kerronta, joka on kaikessa salaperäisyydessään todentuntuinen kuva muistojen ja elämäntarinoiden narratiivisuudesta. Katariina on välillä jopa dekkarimaisen mystinen sekoittaessaan aikatasoja ja näkökulmia. Juuri näin voisi vakavan trauman läpikäynyt ihminen kokemaansa kertoa: pikkuhiljaa asioiden taustat valottuvat ja vyyhti aukeaa miltei eksponentiaalisesti kasvavaa vauhtia.
Kuten moni muukin lukija, pidätin henkeäni Katariinan viimeiset sivut.
sunnuntai, toukokuu 06, 2012
"edessä kaiketi aamun tähti"
Viime viikkoina lukemani kirjat ovat jotenkin ihmeellisesti käsitelleet katoamista. Salla Simukan Jäljellä kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka eräänä päivänä huomaa kaikkien muiden ihmisten kadonneen. Iida Rauman Katoamisten kirja on teos, jossa miltei kaikilta on kadonnut joku. Marisha Rasi-Koskisen Katariinan keskushenkilö on kadonnut. Jotenkin vahingossa on tullut luettua nämä kirjat miltei peräkkäin.
Kaiken lisäksi Kirjakahvilassa oli lauantaina New Performance Turku Festivalin performanssi, joka käsitteli (tavallaan) katoamista. Singaporelainen Lynn Lu teetti Tuomiokirkkopuistossa kävelleillä ihmisillä mehiläisvahakynttilöitä, joiden sisään rullattiin paperilla niiden ihmisten nimiä joiden toivoisi katoavan elämästään. Paperille piti myös kirjata mitä tästä mahdollisesti seuraisi, ja keiden luulisi toivovan että itse katoaisi. Kynttilät poltettiin Kirjakahvilassa mahjong-pelin kolinan säestämänä, sillä kiinalaisen perinteen mukaan ruumiinvalvojaisissa poltetaan kynttilöitä ja pelataan mahjongia.
Mutta paluu kirjoihin: en ole koskaan tullut lukeneeksi scifiä (jollei Margaret Atwoodia lasketa, ja ilmeisesti ei lasketa), joten on vaikea sanoa edustaako Simukan Jäljellä tätä genreä. Jäljellä on nuortenromaani, joka sijoittuu dystooppiseen lähitulevaisuuteen: koululuokkia ei enää järjestetä ikäryhmittäin vaan taipumusten mukaan (Dramaatikko, Introvertti, Numeerikko, Sentimentaali...). 15-vuotiaana Emmi on yhä Potentiaali, "jolla on potentiaalia vaikka mihin", eli hänestä ei ole vielä löydetty mitään selkeää, ryhmittelyyn oikeuttavaa piirrettä. Emmi päättää herättää huomiota ja piiloutuu kaikilta vanhaan leikkimökkiin, mutta ulos tullessaan huomaa kaikkien muiden ihmisten kadonneen. Romaanille on tulossa jatko-osa, joten Jäljellä jää harmittavasti "kesken" kun Emmi löytääkin muitakin jäljellejääneitä nuoria. Kirja leikittelee sillä houkuttavalla ajatuksella, että mitä oikeasti tapahtuisi jos yhtäkkiä vapautuisi ärsyttävien perheenjäsenten, opettajien, koulukavereiden ja muiden joukosta. Saa nähdä mitä vastinetta jatko-osa tähän ajatukseen tarjoaa.
Iida Rauman Katoamisten kirjan luin kyllä pikavauhtia jo viime syksynä (esikoiskirjalukupiiriä varten) mutta viime viikolla ehdin perehtyä siihen paremmin. Katoamisten kirja vaatiikin lukurauhaa, sillä Rauma pyörittää teoksessa suuria teemoja, joista katoaminen on vain yksi muiden joukossa. Koko kirjan voi muuten lukea aivan sujuvasti huomaamatta ettei päähenkilöä nimetä missään vaiheessa! Päähenkilö on 19-vuotias pieneltä paikkakunnalta Turkuun muuttanut nuori nainen, jonka seurustelukumppani aloittaa venäjänopinnot Turun yliopistossa. Päähenkilö itse on hukassa omien suunnitelmiensa kanssa; Taideakatemian pääsykokeet jäivät väliin kun oma isä yllättäen katosi. Rauma vuorottelee romaanissa sujuvasti ja kiehtovasti eri aikatasoja, ja kerrontahetken lisäksi lukijan eteen tulee takautumia lapsuudesta ja nuoruudesta. Romaanin henkilöt joutuvat pohtimaan miksi joku päättää lopettaa entisen elämänsä ja kadota jäljettömiin? Tähän ratkaisuun ovat päätyneet sekä koulukiusattu Susanna, päähenkilön isä sekä työkaveri Zorka, joka on jättänyt Kosovon taakseen.
Niin, miksi? Katoamisten kirjan päähenkilön sanoin: Mietin, miten vaarallista on nähdä ihmiset yhdenmukaisina nimiensä kanssa. Albaaneina. Laitospotilaina. Skitsofreenikkoina. Maahanmuuttajina. Lapsina. Kympin tyttöinä. Hulluina. Katoaminen tarkoittaakin Rauman kirjassa myös löytymistä: oman itsen uudelleen määrittelyä, vapautumista yhdenmukaistavista leimoista. Arvosteluissa Rauman esikoisromaania on käsitelty ensisijaisesti omakohtaisena kertomuksena päähenkilön kasvusta, mutta mielestäni Katoamisten kirjassa on aineksia paljon enempään. Mainitsinkin jo Rauman pyörittävän teoksessa sujuvasti suuria teemoja: minuus, identiteetti ja oleminen nousee keskeiselle sijalle. Väkivallan mahdollistavat olosuhteetkin Rauma kuvaa todentuntuisesti.
Olen lukenut Hellaakoskea säännöllisesti jo yli kymmenen vuoden ajan (oho!) ja aika usein löydän lukemistani kirjoista yhtymäkohtia Hellaakosken lyriikkaan. Oleminen ja identiteetti on yksi Hellaakosken tuotannon tärkeitä linjoja, ja varsinkin Sarjoja-kokoelman (1952) Kiertäjä on hyvää seuraa tässä mainituille kirjoille. Runon doppelgänger-hahmo vaeltaa pitkin maapalloa (autuas aika, ja vapaa tie / joka ei passikirjasta piittaa, / astele minne otsasi viittaa / tai mihin sattuma vie) ja joutuu tekemisiin oman minuutensa kanssa.
Lukukeskuksella on meneillään Kirja joka muutti elämäni-keräys / kilpailu / kampanja. Harkitsen vakavasti osallistumista Hellaakosken koottujen kanssa. Niistä siis lisää tuonnempana.
PS. Lisää myös Katariinasta =)
Niin, miksi? Katoamisten kirjan päähenkilön sanoin: Mietin, miten vaarallista on nähdä ihmiset yhdenmukaisina nimiensä kanssa. Albaaneina. Laitospotilaina. Skitsofreenikkoina. Maahanmuuttajina. Lapsina. Kympin tyttöinä. Hulluina. Katoaminen tarkoittaakin Rauman kirjassa myös löytymistä: oman itsen uudelleen määrittelyä, vapautumista yhdenmukaistavista leimoista. Arvosteluissa Rauman esikoisromaania on käsitelty ensisijaisesti omakohtaisena kertomuksena päähenkilön kasvusta, mutta mielestäni Katoamisten kirjassa on aineksia paljon enempään. Mainitsinkin jo Rauman pyörittävän teoksessa sujuvasti suuria teemoja: minuus, identiteetti ja oleminen nousee keskeiselle sijalle. Väkivallan mahdollistavat olosuhteetkin Rauma kuvaa todentuntuisesti.
Olen lukenut Hellaakoskea säännöllisesti jo yli kymmenen vuoden ajan (oho!) ja aika usein löydän lukemistani kirjoista yhtymäkohtia Hellaakosken lyriikkaan. Oleminen ja identiteetti on yksi Hellaakosken tuotannon tärkeitä linjoja, ja varsinkin Sarjoja-kokoelman (1952) Kiertäjä on hyvää seuraa tässä mainituille kirjoille. Runon doppelgänger-hahmo vaeltaa pitkin maapalloa (autuas aika, ja vapaa tie / joka ei passikirjasta piittaa, / astele minne otsasi viittaa / tai mihin sattuma vie) ja joutuu tekemisiin oman minuutensa kanssa.
Lukukeskuksella on meneillään Kirja joka muutti elämäni-keräys / kilpailu / kampanja. Harkitsen vakavasti osallistumista Hellaakosken koottujen kanssa. Niistä siis lisää tuonnempana.
PS. Lisää myös Katariinasta =)
keskiviikko, toukokuu 02, 2012
Kultahattu
Eräänä päivänä aika monta vuotta sitten itse Ernest Hemingway esitteli minulle F. Scott Fitzgeraldin:
Ensimmäisestä tapaamisestani Fitzgeraldin kanssa on siis kulunut vuosia ja vasta nyt olen avannut miehen kuuluisimman teoksen Kultahatun. Vaikka tapahtuma-aika on sama kuin Hemingwayn nuoruusmuistelmissa, huikea henkinen etäisyys tekee teoksiin aivan erilaisen pohjavireen. Siinä missä Hemingwayn Pariisissa ilmapiiri on vapaa, nuori ja täynnä mahdollisuuksia, Fitzgeraldin New York on melko kyyninen kuvaus 20-luvun jazz-ajan rikkaiden ylellisyyksien täyttämästä elämästä. Hienoa huumoriakin Fitzgerald toki viljelee.
Kultahattu marssittaa näyttämölle nuoren pörssimeklari Nick Carrawayn, tämän serkun Daisy Buchananin Tom-miehineen sekä Jay Gatsbyn (jonka mukaan englanninkielinen teos on nimetty, The Great Gatsby). Gatsby on tavannut Daisyn heti armeijasta päästyään mutta suhde on kariutunut alkuunsa, koska vauraasta kodista tuleva Daisy ei ole pitänyt rutiköyhää Gatsbya hyvänä sulhasehdokkaana. Viiteen vuoteen he eivät tapaa, ja tuona aikana Gatsby tekee miljoonaomaisuuden salakuljettamalla alkoholia (kieltolaki oli vielä voimassa). Gatsby haluaisi tietenkin tuoda kaiken omaisuutensa Daisyn jalkojen juureen, jotta tämä hylkäisi miehensä Tomin ja "rakastavaiset" saisivat toisensa. Huonosti kuitenkin käy, sillä Daisyllä on riittävän monimutkainen rakkauselämä jo ennen Gatsbyn paluuta: molemmilla puolisoilla on tulenarka suhde avioliiton ulkopuolella.
Varallisuus tai laajemmin ajateltuna sosioekonominen asema ohjaavat useimpien kirjan henkilöiden elämänvalintoja, mikä synnyttää Kultahatussa hienoa symboliikkaa: uusrikkaiden asuinalueen East Eggin ulkopuolella kohoaa Valley of Ashes, vähemmän varakkaiden asuinalue. Se toimii myös eräänlaisena moraalisena joutomaana, josta voi käydä poimimassa salaisia rakastajia. Valley of Ashesin keskellä seisoo suuri mainoskyltti, johon on maalattu tuijottava silmäpari, ja väkivallantekoihin kirjan lopussa syyllistyvä henkilöhahmo tätä silmäparia katsoessaan toteaa että Jumala näkee kaiken.
Mutta miten siis kävi Hemingwayn ja Fitzgeraldin yhteiselle reissulle?
Scott oli siihen aikaan poikamainen olento, ja hänen piirteissään oli jonkinmoista komeuden ja pikkusievyyden sekoitusta. Hänellä oli hyvin vaaleat aaltoilevat hiukset, korkea otsa, kiihkeästi pälyilevät hyväntahtoiset silmät ja herkkä leveä iiriläissuu, joka olisi ollut tytön suuna kaunis - - Suu oli kiusallinen piirre, kunnes oppi tuntemaan hänet, ja silloin se kiusasi vielä pahemmin.Tämän perinpohjaisen esittelyn luin Hemingwayn omaelämänkerrallisen teoksen Nuoruuteni Pariisi sivuilta ja se kuvaa Hemingwayn ja Fitzgeraldin kohtaamista 20-luvun Pariisissa, jossa molemmat nuore(hko)t kirjailijat asuivat tuohon aikaan. Miehet ovat yhdessä tehneet myös erikoisen junamatkan Lyoniin, jonka aikana Hemingway on päätynyt hoivaamaan hermoheikkoa Fitzgeraldia, tämä kun saa yhtäkkiä päähänsä sairastuvansa minä hetkenä hyvänsä keuhkotulehdukseen: Noihin aikoihin kuolivat useimmat juopot keuhkotulehdukseen, tautiin, josta nyt on miltei täysin päästy. Vaikeaa vain oli pitää Scottia juoppona, koska häneen tehosivat kovin vähäiset alkoholin määrät.
Ensimmäisestä tapaamisestani Fitzgeraldin kanssa on siis kulunut vuosia ja vasta nyt olen avannut miehen kuuluisimman teoksen Kultahatun. Vaikka tapahtuma-aika on sama kuin Hemingwayn nuoruusmuistelmissa, huikea henkinen etäisyys tekee teoksiin aivan erilaisen pohjavireen. Siinä missä Hemingwayn Pariisissa ilmapiiri on vapaa, nuori ja täynnä mahdollisuuksia, Fitzgeraldin New York on melko kyyninen kuvaus 20-luvun jazz-ajan rikkaiden ylellisyyksien täyttämästä elämästä. Hienoa huumoriakin Fitzgerald toki viljelee.
Kultahattu marssittaa näyttämölle nuoren pörssimeklari Nick Carrawayn, tämän serkun Daisy Buchananin Tom-miehineen sekä Jay Gatsbyn (jonka mukaan englanninkielinen teos on nimetty, The Great Gatsby). Gatsby on tavannut Daisyn heti armeijasta päästyään mutta suhde on kariutunut alkuunsa, koska vauraasta kodista tuleva Daisy ei ole pitänyt rutiköyhää Gatsbya hyvänä sulhasehdokkaana. Viiteen vuoteen he eivät tapaa, ja tuona aikana Gatsby tekee miljoonaomaisuuden salakuljettamalla alkoholia (kieltolaki oli vielä voimassa). Gatsby haluaisi tietenkin tuoda kaiken omaisuutensa Daisyn jalkojen juureen, jotta tämä hylkäisi miehensä Tomin ja "rakastavaiset" saisivat toisensa. Huonosti kuitenkin käy, sillä Daisyllä on riittävän monimutkainen rakkauselämä jo ennen Gatsbyn paluuta: molemmilla puolisoilla on tulenarka suhde avioliiton ulkopuolella.
Varallisuus tai laajemmin ajateltuna sosioekonominen asema ohjaavat useimpien kirjan henkilöiden elämänvalintoja, mikä synnyttää Kultahatussa hienoa symboliikkaa: uusrikkaiden asuinalueen East Eggin ulkopuolella kohoaa Valley of Ashes, vähemmän varakkaiden asuinalue. Se toimii myös eräänlaisena moraalisena joutomaana, josta voi käydä poimimassa salaisia rakastajia. Valley of Ashesin keskellä seisoo suuri mainoskyltti, johon on maalattu tuijottava silmäpari, ja väkivallantekoihin kirjan lopussa syyllistyvä henkilöhahmo tätä silmäparia katsoessaan toteaa että Jumala näkee kaiken.
Mutta miten siis kävi Hemingwayn ja Fitzgeraldin yhteiselle reissulle?
Vietyäni Scottin kotiin ja ajettuani itse taksilla sahalle minusta tuntui suurenmoiselta, kun taas sain tavata vaimoni, ja läksimm yhdessä ryypylle Closerie des Lilasiin - - Päivän tai kahden kuluttua Scott toi minulle kirjansa. Siinä oli kirkuva kansipaperi ja muistan, että sen räikeys, mauttomuus ja halpuus kiusasivat minua. Scott sanoi, ettei minun pitänyt tympääntyä, koska kansikuva viittasi erääseen mainostauluun, joka oli tien poskessa Long Islandissa ja jolla oli tärkeä osuus kirjan juonessa. Hän sanoi ensin pitäneensä kansipaperista, mutta nyt hän ei enää pitänyt siitä. Otin ne pois, jotta olisin saanut luetuksi kirjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)