tiistaina, helmikuuta 20, 2024

Ja kultaisen mitalin voittaa... Augustin Mouchot!

Tunnetko nimen Augustin Mouchot? En minäkään tuntenut ennen kuin tartuin tähän Miguel Bonnefoyn kiinnostavaan biofiktioon. L'inventeur eli keksijä kertoo Augustin Mouchot'n tarinan, josta ei itse asiassa tiedetä kovinkaan paljoa. Augustin Mouchot (1825–1912) oli ranskalainen matematiikan ja luonnontieteiden opettaja, joka kiinnostui aurinkoenergiasta ja sen valjastamisesta ihmisen käyttöön. Hän rakensi monen yrityksen ja erehdyksen kautta aurinkoheijastimen, jolla onnistui muuttamaan auringon säteilyn jonkinlaisen höyrykoneen käyttöenergiaksi. Hän sai vuoden 1878 Pariisin maailmannäyttelyssä kultamitalin laitteella, jolla sai tuotettua aurinkokeräimellään jääkoneella jäätä. Muita käyttökohteita olivat erilaiset aurinkouunit ja -keittimet (näistä eritoten armeija oli kiinnostunut), ja höyrykonetyyppisillä ratkaisuilla aurinkoenergiaa olisi voinut hyödyntää vaikka mihin.

Mutta, kuten tiedämme, hiili ja muut fossiiliset polttoaineet olivat lyhyellä tähtäimellä taloudellisesti kannattavampia energianlähteitä (edulliseen hintaan vaikutti myös esimerkiksi vuonna 1860 laadittu Ranskan ja Britannian vapaakauppasopimus, jonka vaikutuksesta brittiläisen hiilen hinta laski, eikä uusiutuvia energialähteitä kannattanut enää kehittää). Ihmisten huomio on palannut uusiutuviin ja ilmastopäästöiltään pienempiin energiamuotoihin vasta nyt, ilmastokriisin pakottamana.


Koko Mouchot'n hahmo ja tämä historian vaihe on todella mielenkiintoinen, joten on harmi, että kirja on suhteellisen suppea, vain 186 sivua pienillä pokkarin sivuilla. Lukiessa tuntui koko ajan siltä, että tämä kaipaisi paljon lisää lihaa luiden ympärille – minä ainakin lukisin mielenkiinnolla. Bonnefoylla on silti ollut valtava työ tarinan aukkojen täyttämisessä, koska Mouchot'sta ja tämän apulaisesta/työparista Abel Pifrestä on jäänyt jälkipolville hyvin niukasti materiaalia. L'inventeur onkin biofiktio, romaanin muotoon kirjoitettu kertomus, jonka keskiössä on Mouchot'n persoona ja elämänkulku. Viime vuonna Ranskassa on ilmestynyt myös kattavampi Mouchot'n elämänkerta, joka luultavasti tarjoaa katsauksen myös aikakauden tieteen ja teknologian kehitykseen.

Kirjan tiedot

Miguel Bonnefoy: L'inventeur. Payot et Rivages, 2023 (pokkari). 186 sivua.

maanantaina, tammikuuta 22, 2024

Hanna Weselius: Nimetön – Nanette Kottaraisen muotokuva

Lukupiirissä luettiin Hanna Weseliuksen Nimetön. Kirjailijasta tiesin ennalta oikeastaan vain nimen ja teoksesta sen, mitä takakansiteksti kertoo: Namette Kottarainen istuu neljännen kerroksen asunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaa. Vanhan, perheettömän naisen omakuva piirtyy menneistä ja nykyisistä tapahtumista, kuvista, jotka kuultavat toistensa läpi, sekoittuvat ja limittyvät.

Kirja on saanut alkusysäyksen lehtijutusta, joka ilmestyi Suomen kuvalehdessä vuonna 2018 otsikolla "Ovessa lukee Karvonen". Juttu kertoi perheettömänä kuolleesta Irja Karvosesta ja viranomaisprosessista, joka seuraa, kun yksinäinen ihminen kuolee. (Muistan sen jutun; oli todella pysäyttävää ajatella sitä, miten vähän kokonaisesta ihmiselämästä jää jäljelle meille muille, jos kaikki tieto puuttuu.)

Weseliuksen kirjan Nanette Kottarainen ei jää täysin tuntemattomaksi, vaan hänestä piirtyy muotokuva vuosina 1948–2023 kirjoitettujen päiväkirjamerkintöjen kautta, joita Nanette on pestannut nuoren Leilan kirjoittamaan puhtaaksi. Mutta mitä me saamme Nanettesta lopulta tietää? Lukijan ja Naneten elämäntapahtumien välille tulee aika monta etäännytystä: ensin Nanette on kirjoittanut tapahtumista päiväkirjaansa, sitten Leila kirjoittaa päiväkirjat puhtaaksi, ja Leila kertoo vielä päiväkirjoista kahvilassa henkilölle, jonka merkitys käy ilmi vasta kirjan loppupuolella. Ja viimeiseksi lukija saa luettavakseen näiden kaikkien vaiheiden yhdistelmän.

Päiväkirjamerkinnät eivät ole järjestyksessä, vaan tarjoutuvat luettavaksi aika sekalaisesssa järjestyksessä. Kuva Nanettesta koostuu siis pienistä sirpaleista, joista ei voi koota ehjää elämäkertaa. Hän ei itsekään päiväkirjamerkinnöissään yritä tarjota selityksiä, vaan merkinnät koostuvat havainnoista, mietelmistä ja muistoista. Niistäkin lukijalle muodostuu silti kuva siitä, minkälaisia asioita Nanette on elämänsä aikana saanut kokea. Itse elämäkerta ei silti tuntunut kirjan olennaisimmalta annilta, vaan tämä kuvan, katseen ja katsomisen teema, joka hallitsi jollakin tavalla koko teosta. Ei ihme, sillä Weselius on lievetekstin mukaan valokuvataiteen yliopistonlehtori ja selvästi ennenkin ajatellut kuvan ja sen katsomisen merkityksiä. Kuva on kirjassa kaikessa läsnä. Koko kirja on alaotsikonkin mukaan muotokuva Nanettesta, tuntemattomasta ihmisestä. Weselius kuvaa Nanettea katsomassa uutiskuvia, elokuvien otoksia, Goyan etsauksia, väritulosteita kopiopaperilla. Hän kirjoittaa Nanettesta, joka yrittää kertoa itsestään enemmän ja ymmärtää paremmin sitä, miten kuvat joka hetki syöksyvät menneisyyden kerroksista tähän ja merkitsevät tämän itsellään. Ihmiset yrittävät muodostaa kuvaa itsestään ja toisista, ja elävät eri tavoin sumeina ja vaillinaisina kuvina toistensa ajatuksissa.

Weseliuksen ilmaisu on kaunista, se tekee vaillinaisestakin kuvasta ja tarinasta nautinnollista luettavaa. Nimetön on tätä kirjoittaessa Runeberg-palkintoehdokkaana; palkinto jaetaan Runebergin päivänä 5.2.

Kirjan tiedot

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023. 441 sivua.

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2024

Loppuvuoden luettuja

Vuoden 2024 ensimmäinen postaus, jee! =)

Työt ja kaikenlaiset kiireet saivat aikaan sen, että loppuvuodesta ehdin lukea vähemmän kuin yleensä ja blogata en ollenkaan. Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten, kuten Charles Bukowskin jonkun vanhan runokokoelman otsikko kertoo. Kiritään siis ajan tasalle listaamalla nopeasti loppuvuoden luetut kirjat, jotta ne eivät karkaa jonnekin menneisyyden vuorimaisemien taakse. (Itse asiassa pelkään pahoin, että tästäkin listasta puuttuu jotain, mutta ehkä jonkinlainen epävarmuus tai tulkinnanvaraisuus siitä, miten menneisyys oikeasti menikään, kuuluu asiaan).

Luetut, siis.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 172 sivua.

Hieno esseekokoelma, Frilanderin esikoisteos. Kirjassa Los Angeles on jotenkin maaginen paikka, kaipauksen kohde ja tavoittamaton unelma. Se hohtaa jotain menneiden aikojen taikaa ja kuuluisuuden hieman yliluonnollisuuteen vivahtavaa tunnelmaa. Frilander kuvaa esseissään kaupunkia ja ihmisiä, jotka tavoittelevat siellä jotain tavoittamatonta, sekä joissakin esseissä esimerkiksi maataidetta ja omaa asumistaan kaupungissa. Yksi esseistä – Koskeeko tämä minuakin – käsittelee rasismia, ja esseemuodon ansiosta esittelee mielestäni hienosti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia tai etsiä keinoja toimia sitä vastaan. (Päivän kaikille jo varmasti ennalta tuttu etymologinen tietoisku: sana essee tulee ranskan sanasta essai eli kokeilu/yritys/harjoitelma, ja se puolestaa latinan juuresta exagium eli arvioida/tarkastella/punnita. Joskus asioita kuvataan parhaiten juuri hapuilevin yrityksin.)

Yksi minua pitkään askarruttaneista ja vaivanneista aiheista on nykyinen kuvakulttuuri ja jatkuva kuvaaminen ja taltiointi. Miten se todellisuutta taltioidessaan etäännyttää todellisuudesta ja sen kokemisesta. Tästä aiheesta talteen Frilanderin kirjasta sitaatti ylenpalttisesta kuvaamisesta, joka on:

-- tunnetta torjuva kappale tapahtuman ja tunteen välissä. Lasten kevät- ja joulujuhlissa ilmassa välkkyvät sadat puhelimet toimivat juuri niin. Niiden viesti voisi olla lause: "Minä en koe, minä tallennan palatakseni siihen myöhemmin". Mutta hetki on jo menetetty. Sen ainutlaatuisuus on kadonnnut ajan nieluun.


Sixten Korkman: Talous ja humanismi. Otava 2022.

Mielenkiinto heräsi heti otsikosta! Talous ja humanismi on Korkmanin syvältä luotaava kulttuuripuheenvuoro, jonka lähtökohtana on se tosiasia, että jos ajatellaan aina vain markkinatalous tai talous edellä, luonnon tuhoutumista ja ilmastokriisiä ei voi estää. (Eikä niiden asettaminen etusijalle tee ihmistenkään hyvinvoinnille hyvää.) Mutta mistä talouden ja kapitalistisen järjestelmän määräävä asema on oikein muodostunut? Korkman etsii vastausta tarkastelemalla kristinuskon, valistuksen ja kapitalismin vaikutuksia länsimaisiin yhteiskuntiin, ja toteaa, etteivät ihmiskunnan suurimmat ongelmat ole teknis-taloudellisia, vaan sosiaalisia, ekologisia, kulttuurisia ja poliittisia. Ja tässä vaiheessa esiin astuu otsikon humanismi. Yhteiskuntapolitiikassa tarvittavaa eettistä lähtökohtaa tai moraalista kompassia voi hakea humanismin pohjalta, Korkman kirjoittaa. Näin todella toivoisinkin vallanpitäjien tekevän.


Riina Tanskanen, Samu Kuoppa: Kapitalismin suuri illuusio. Into 2023. 261 sivua. 

Lisää kapitalismikritiikkiä Tympeät tytöt -instan ja sarjakuvakirjan tekijältä eli Riina Tanskaselta ja Samu Kuopalta. Vaaleanpuneinen kutsukirje vastarintaan, kertoo teoksen esittely. Tavoite osin sama kuin Korkmanilla, eli kapitalismisysteemin analyysi ja vaihtoehtojen hakeminen ihmisiä ja luontoa tuhoavalle talousjärjestelmälle. Kirjassa esitellään yhdeksän valhetta, jonka varassa nykyinen systeemi lepää, ja käsitteitä, rakenteita ja systeemejä selitetään auki selkeästi mutta kattavasti (lopun viiteluettelo on järisyttävän pitkä).

”Kun elämä nähdään jatkuvana kasvuna, ikuisena ponnisteluna kohti suurempaa, nykyhetki typistyy vain ponnistuslaudan kaltaiseksi välineeksi. Samalla se kirjaimellinen elämä, joka tapahtuu tässä ja nyt, sivuutetaan. Aina on olemassa jotain tavoiteltavampaa. Lopulta kyltymättömyys johtaa vain krooniseen riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunteeseen. -- Kaiken läpäisevän kulutuskulttuurin vuoksi emme oikein osaa suhtautua mihinkään muuten kuin kulutuksen kautta.”

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä. Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja 2023. 167 sivua.

Kulttuuritoimituksen kiinnostava arvio tästä sai minutkin tarttumaan kirjaan. Hieno pieni kirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan vähän myös Berliiniin, kuten Alexanderplatzin tv-torniin, Potsdamer Platziin, Teufelsbergiin, erääseen tiettyyn kebab-kioskiin tai idän Köpenickiin. Konkreettisten paikkojen ja rakennusten luota teksti kohoaa toisenlaisiin ulottuvuuksiin, ja usein meidän ihmisten rikkinäiseen historiaan. Hieno kuvitus Nenosen ottamista mustavalkokuvista.


Quynh Tran: Varjo ja viileys. Suomentanut Outi Menna. Teos 2021. 257 sivua.

Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 2021, Runeberg-voittaja vuodelta 2022, Tranin esikoisromaani. Ollaan Pietarsaaressa, kirjan minäkertojana on Vietnamista pakolaisena saapunut pikkuveli. Hän asuu äiti Mán ja isoveli Hieun kanssa. Varsinaista juonta ei ole, vaan kirja koostuu katkelmista tai fragmenteista pienen perheen elämästä ja arjesta kotona, koulussa ja vietnamilaisyhteisön kanssa. Tällainen kerronta tuntuu itse asiassa yleistyneen niin, että minusta tuntuu kuin lukemani uudet romaanit olisivat voittopuolisesti katkelmallista kerrontaa. Tässä teoksessa katkelmallisuus tavallaan kuvaa pienen lapsen vajavaista kykyä ymmärtää ja muistaa kaikkea itsensä ympärillä, mutta katkelmissa ilmenee myös hienosti pienen minäkertojan herkkyys ja mielikuvitus. Varsinkin kuvaus monen päivän mustikanpoiminta  ja -myyntiurakasta (jonne kertoja ei itse edes päässyt mukaan, vaan kertoo toisilta kuulemiaan tarinoita) on kiinnostava, outo ja erikoinen mielikuvituksen ja muistojen yhteistuotos.


Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. 247 sivua.

Kirjamessuhankinta. Olin antanut itselleni luvan tehdä yhden heräteostoksen, ja se heräteostos oli Suurenmoinen epävire, hienon takakansitekstinsä ansiosta: Silmänräpäyksessä ilma, johon vieraat olivat huokaisseet kauniit, pahat ja katkerat ajatuksensa, painui salista pillin sydämen ja huulten väliin. Ilma metallin ja puun sisällä alkoi väristä.

Mistä kirjan nimi ja takakannen urkumaininta? Päähenkilö Viivi on freelance-kustannustoimittaja, joka työstää tietokirjailija Johanneksen urkuja käsittelevää tietokirjaa (jonka haluaisin kyllä lukea senkin). Työ etenee hapuillen ja hitaasti, kuten Viivin ihmissuhteet heilaansa, naapurin Helliin, ystävä Juuliin ja tämän lapseen Almaan. Ihmissuhteita, elämää ja urkuja yhdistää kaikkia se, miten jokaista pilliä ja ihmissuhdetta on muovattava käsin, palattava kuuntelemaan sointia, kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta.

Kerrontaa on kuvattu monissa arvioissa vähäeleiseksi ja kauniiksi. Paljon kaunista havainnointia.

Urkujen sointi muuttuu, kun tila täyttyy ihmisten lämmöllä – syntyy epävire, joka tekee kaikesta kiinnostavampaa, kuten elämässä yleensäkin.

 




torstaina, lokakuuta 19, 2023

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Tämä kirja kertoo ajan unohtamista ihmisistä paikkakunnilla, joita ei enää ole.

And now for something completely different. Luin aivan uunituoreen, viime loppukuusta ilmestyneen toimittaja Antti Rämäsen kirjan Rikottu rajamaa, joka selvittää sisällissodan kulkua Karjalan kannaksella. Evakkotarinat ovat varmaankin monilla, myös minulla, päällimmäinen luovutettua Karjalaa koskeva muisto, mutta se kurja, kultainen Karjala on kokenut synkkiä aikoja ennenkin.

Oma käsitykseni sisällissodasta Karjalassa oli ennen tähän kirjaan tarttumista todella heppoinen. Mielessäni oli lähinnä kuva sodan kaoottisesta loppuvaiheesta, punaisten ja venäläisten bolsevikkisotilaiden pakoyrityksistä tuoreen rajan yli ja valkoisten sotaoikeuden varsin kevyin perustein langetetuista jyrkistä tuomioista. Lisäksi tuoreena mielessäni on kymmenen jakson mittainen Yle Radio 1:llä esitetty ohjelmasarja "Sukuni murhamysteerit", jossa toimittaja Hannamari Vallila selvittää säveltäjä Toivo Kuulan murhaa jääkäreiden voitonjuhlissa vappuna 1918, kun jääkärit ja suojeluskunnat olivat vastikään vallanneet Viipurin. Sarjassa luotiin tietenkin myös katsaus sisällissodan päättymisen sekasortoiseen tilanteeseen.

Rämäsen kirjan luettuaan tietää sitten paljon muutakin. Kirja lähtee taustoittamaan kannaksen olosuhteita oikeastaan siitä ajankohdasta, kun Viipuri–Pietari -rautatielinja rakennetaan ja avataan käyttöön. Oli kiinnostava lukea, mitkä kaikki tekijät ovat tehneet kannaksen elinkeinorakenteesta ja yleisestä ilmapiiristä sellaiset kuin ne olivat: pieniä, halottuja maatilkkuja, joista saatavaa laihaa toimeentuloa paikattiin metsätöillä ja muilla sivuansioilla. Oli kourallinen sahoja ja jotain pienteollisuutta. "Rajaseudun" erityispiirteet näkyivät eritoten Pietarin läheisyyden tuomana taloudellisena toimeliaisuutena, kun venäläisen yläluokan kesähuvilat toivat kaikenlaisia ansaintamahdollisuuksia. (Olenkin nähnyt, miten kaikenlaisissa muistitietokeruissa kannaksen kylien karttoihin on moniin merkitty sinne tänne "taatsoja", siis datšoja eli näitä huviloita.)

Varsinaiset sisällissodan aikaiset tapahtumat Rämänen on jäljittänyt todella tarkkaan, niin tarkkaan kuin se lähteiden nojalla suinkin on mahdollista. (Ehkä hiukan puuduttavankin tarkkaan: teksti vilisee henkilön- ja paikannimiä ja titteleitä, lopussa on lähdeviitteitä 599 ja lähdeluettelo on 25 sivua pitkä.) Mutta lyhyessä ajassa ehti tuolloin tapahtua paljon: kirjasta käy ilmi, miten vielä lyhyt hetki ennen sisällissodan puhkeamista kannaksella sittemmin punaisiin ja valkoisiin jakautuneet ihmiset yrittivät varustautua yhdessä, hankkia aseita yhdessä. Silloin varustauduttiin vielä enemmänkin venäläistä sortovaltaa vastaan, sillä Nikolai II oli toistuvasti yrittänyt liittää kannaksen kuntia Pietarin alaisuuteen (mikä olisi merkinnyt niiden venäläistämistä, mitä ymmärrettävästi vastustettiin kiivaasti). Mutta sitten tosiaan ilmapiiri kiristyi, sisällissota leimahti ja Karjalan kannas oli yksi niistä paikoista, joissa sodan loppuselvittely kävi hyvin veriseksi. Rämänen on kaivanut arkistoista mm. jääkärien saksalaiseversti Edouard Ausfeldin päiväkäskyjä, joissa oli suoria käskyjä vankien kohteluun. Käskyjen seuraukset näkyvät sitten satoina ja satoina surmattuina. Hyvin kirjavin syin.

Harmikseni en päässyt kuuntelemaan Rämäsen haastattelua Turun pääkirjastolla, mutta Areenalla hän on Kalle Haatasen vieraana puhumassa myös tästä kirjasta. (Aion ehtiä vielä joku päivä kuunnella ohjelman!) Rämäsellä on ilmeisesti omia sukujuuria Kanneljärvellä, joka valitettavasti saa esiintyä kirjan sivuilla moneen otteeseen. Kanneljärven opisto muuten jatkaa yhä toimintaansa – se oli yksi ensimmäisiä kansanopistoja koko maassa ja siirsi toimintansa talvisodan jälkeen Lohjalle. Viipurin Urheilijatkin siirtyi jatkamaan toimintaansa Helsingissä. Näinkin se menneisyys kulkee mukana.

Kirjan tiedot

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 sivua.

perjantaina, lokakuuta 06, 2023

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa

Instagramin puolella on menossa #syksynkeltaisetlehdet -lukuhaaste, eli moni kirjagrammaaja lukee Tammen keltaisen kirjaston romaaneja. Teemaan sopivasti minäkin luin juuri lukupiirissä yhden keltaisen kirjaston kirjan, pari vuotta sitten ilmestyneen Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa.


Ennakkotietojen perusteella ajattelin, että kuulostaapa jotenkin asetelmalliselta romaanilta: hyvin vaaleaihoiset, mutta Yhdysvalloissa mustaan väestöön kuuluvat kaksostytöt, joista toinen päätyy elämään mustana ja toinen valkoisena. Tämä oli tietenkin kirjan keskeinen jännite, mutta Bennett onnistuu luotaamaan kirjallaan rodullisen eriarvoisuuden ohella myös esimerkiksi identiteetin rakentumisen kysymyksiä. Todella taitavasti rakennettu kirja, jota oli vaikea laskea käsistään. Maria Lyytisen suomennos on aivan uskomattoman sujuva, ja kiinnitin erityisesti huomiota repliikkien taitavaan puhekielenomaisuuteen.

Kirja etenee eri aikatasoilla. Kaksostytöt Stella ja Desirée Vignes syntyvät syvässä etelässä Mallardin pikkukaupungissa, jonka perustaja on tarkoittanut sen mahdollisimman vaaleaihoisille afroamerikkalaisille. Tytöt kohtaavat monenlaista syrjintää, ja päättävät 16-vuotiaina karata Mallardista, tavallaan karata syntyperänsä ja -paikkansa heille petaamaa roolia. Heidän elämänsä lähtevät kuitenkin aivan eri suuntiin: Stella huomaa "käyvänsä valkoisesta", karkaa yhteisestä asunnosta jälkiä jättämättä ja päätyy esiintymään valkoisena, menee naimisiin menestyneen valkoisen liikemiehen kanssa ja elää aineellisesti hyväosaista valkoista elämää. Desirée puolestaan menee naimisiin "tummimman miehen kanssa jonka vain onnistui löytämään", saa lähes sinimustan lapsen ja lopulta pakenee väkivaltaista miestään takaisin Mallardiin. Kirjan alkuosassa lukija pääsee jäljittämään mysteeriä: mihin Stella ja Desirée ovat päätyneet? Miksi Desirée palaa takaisin?

Kirja tosiaan liikkuu eri aikatasoissa, ja eri luvuissa tarkastellaan Desiréen, tämän tyttären Judyn sekä Stellan ja tämän tyttären Kennedyn elämää. Etenkin Stellan hahmo tuntui minusta hyvin keskeiseltä – kenties koska siinä liikuttiin valkoisessa keskiluokkaisessa maailmassa, jonka ilmapiiri tuntui välillä häiritsevänkin tutulta. Stella perheineen asuu oikean nousukauden vauraan ja hyväosaisen ydinperheidyllin keskellä, mutta idylli särkyy, kun naapurustoon muuttaa näyttelijänä mainetta ja kunniaa niittänyt musta mies perheineen. Asukasyhdistys kokoontuu hätäkokoukseen puimaan asiaa: miten käy alueen turvallisuuden, entä kiinteistöjen arvon? Mustan perheen muutto on estettävä, muuten "heitä tulee lisää, ja mikäs sitten eteen?"

Kaikkein kiihkeimmin muuttoa vastustaa Stella, ja hänen kauttaan näkyy se syvästi inhimillinen totuus, että ihminen pyrkii aina pois vähempiarvoisesta ja kohti valtaa. Stella joutuu katsomaan omaa syntyperäänsä ja yhteiskunnallista asemaansa ikäänkuin ulkopuolelta, joutuu kieltämään oman itsensä. Ja raivokkaasti kieltääkin. Vaikka elämä on tasaista ja onnellista, Stella ei pääse eroon jatkuvasta paljastumisen pelosta. Valheille rakentunut elämä alkaa säröillä, kun Stellan tytär Kennedy tapaa teatterilla Desiréen tyttären Judyn. Stella ei ole koskaan paljastanut taustaansa perheelleen, mutta Desirée on kertonut tyttärelleen avoimesti kadonneesta kaksoissisarestaan. Judyn välityksellä eroon ajautuneet sisarukset kohtaavat toisensa ja menneisyytensä, mutta Stella ei taida silti päästä eroon pakenemisen vietistä. .Niin kuin lähtemisessä, palaamisessakin vaikeinta oli päättää niin tehdä.

Kirjan tiedot

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 sivua.

torstaina, elokuuta 31, 2023

Riikka Pulkkinen: Lumo

On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa.

He ovat uimarannalla auringonlaskun aikaan. Taivas on malvaa ja pronssia. On heidän nuoruutensa viimeinen kesä. He ovat kaikki iältään seitsemäntoista ja tuoksuvat vaniljalta ja tuulelta ja ulos ripustetulta pyykiltä, joka on unohtunut narulle koko kuukaudeksi. Pellavalta, jonka läpi kesä on kulkenut.

Ensi vuonna yksi heistä, Philippa, on kuollut, ja muiden nuoruus on ohi. 

Lukupiirissä luettiin Riikka Pulkkisen romaani Lumo, ja jollei olisi ollut lukupiiritapaamista sovittuna, kirja olisi saattanut jäädä minulta kesken jo ensimmäiselle sivulle. Kerronta on nimittäin sillä tavalla ylätyylistä, että se vaatii hieman totuttelua, kuten tuo kirjan alkurivit sisältävä katkelma yläpuolella näyttää. Ne luettuani pysähdyin hetkeksi miettimään mitä tällaiselta kerronnalta oikein voi odottaa: minun muistoni ja käsitykseni seitsemäntoistavuotiaan elämästä eivät todellakaan ole mitään vaniljantuoksua ja raikasta pyykkiä, joten jäin ihmettelemään tyyli- ja sanavalintaa. Sitten jatkoin lukemista ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kerronnan kieli oli ihan perusteltua. Se sai kiinnittämään huomion siihen, minkälaista sepitettä, esitystä ja performanssia kirjan päähenkilön Philippan ja monen muun hahmon elämä on.


Philippa ei nimittäin ole mikään vaniljan ja pellavan tuoksuinen harmiton ja ihana tyttö, vaan eräänlainen mastermind, joka pitää erilaisia yleisöjä hyppysissään ja pyörittää heitä aika lailla tahtonsa mukaan. Hän tiedostaa sen tytön roolin, joka hänelle tässä yhteiskunnassa lankeaa, mutta ottaa roolin haltuun  ja tekee sillä mitä tahtoo. Hän luo hahmoja niin verkkomaailmaan kuin oikeaankin elämään ja pukee ja riisuu naamioita jatkuvasti.

Kertojia on muitakin, mutta Philippa on kaiken keskiössä – hänen ruumiinsa löytyy nurmikolta, hänen kuolinsyytään selvitetään läpi koko kirjan, hänen merkitystään muut yrittävät selvittää. Oman näkökulmansa saavat ainakin Saga, Oliver, naapurin Alina ja oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta suorittava lääkäri. Kaikki heistä pohtivat takautumissa ja keskusteluissa Philippaa ja oman kertomuksensa valtaa ja näkökulmien moninaisuutta. Moniääninen kerrontaratkaisu, siis.

Kirjan hahmot kaikki jollakin tavalla kiemurtelevat omien rooliensa ja rooliodotusten keskellä: hiljaista Sagaa Philippa yrittää rohkaista valitsemaan itse oma roolinsa, Oliver tuntee olevansa kiltti hevonen ja tahtoo kokeilla, mitä on olla susi, Alina etsii Philippan avulla keinoja purkaa sitä raivoa, jota keski-ikäisen naisen sisään saattaa kertyä. Näin samalla pohditaan persoonan rajoja ja mahdollisuuksia, rajoja ja niiden ylittämistä. Kaikki kertovat toisiaan. Kerronnan valta on kaikilla.

Kirjasta voisi nostaa esiin monta kohtaa, mutta otetaan nyt se, jossa Philippa tapaa "liekkisovellusmiehen nro 16" eli Sebastianin. Ennen treffejä lukija pääsee kurkistamaan Sebastianinkin mieleen, ja se oli kiinnostava kurkistus. Philippa ei ole kovin samaistuttava hahmo, sillä hän on sellainen luonnonvoima, jota ei voi kahlita tavanomaisilla rooliodotuksilla, mutta Sebastian on niin kuin me muut: etsii onnea ja merkityksiä tietämättä oikeastaan  mitä etsii tai tahtoo tai kuka hän oikeastaan itse on. Hän on havahtunut siihen, että elämä on olemukseltaan, perusteiltaan, pitkästyttävää eikä merkityksiä ole. Elämästä on tullut joku kummallinen performanssi, jossa tavoitellaan jotain mainoksista tai ties mistä kopioituja unelmia. Philippalle hän toteaa, että olen ollut onnellinen puhtaan kokemisen äärellä vain lapsena. Philippan korvissa se on surullista, sillä hänelle puolestaan elämässä parasta on pauhu, kokeminen, se, kun rakkaus olemassaoloa kohtaan vyöryy ylitse niin voimakkaana, että tekee mieli aivastaa.

Päällimmäiseksi Lumosta jäi silti mieleen nuoruus ja tyttöys. Nuoruus ja maailmojasyleilevät keskustelut esimerkiksi minuuden kahleista, miten silloin heittäydyttiin kohti elämää, miten kasvettiin tajuamaan oma tytön rooli ja asema maailmassa (hieman samalla tavalla kuin Greta Gerwigin Barbie-elokuvan Barbie, joka siirtyy barbimaailmasta tosimaailmaan ja saa suunnilleen kertarysäyksellä havaita, mitä tyttönä ja naisena eläminen oikeassa maailmassa pitääkin sisällään).

Kirjan tiedot

Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava 2022. 382 sivua.

maanantaina, elokuuta 14, 2023

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa

Kävelin kirjaston luonnontiede- ja matematiikkahyllyjen ohi kun katseeni kiinnittyi tähän Ben Orlinin hauskasti nimettyyn kirjaan: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Tietokirjakustantamo Terra Cognita tunnetaan tinkimättömän kovatasoisesta tietokirjallisuudesta, mutta tämä vaikutti varsin viihteelliseltä kirjalta, joten nappasin sen mukaan tutustuttavaksi.

Englanniksi olen usein kuullut sanat edutainment tai infotainment. Suomeksi vastineet olisivat kai opetusviihde tai tietoviihde? Viihdyin ainakin tätä lukiessa mainiosti. Kirja jakautuu muutamaan päälukuun: ensimmäinen luku on eräänlainen johdanto, jossa tarkastellaan matematiikkaa tieteenalana ja sen suhdetta esimerkiksi luonnontieteisiin, toinen luku käsittelee geometrian perusperiaatteita ja skaalautumista, kolmas luku esittelee todennäköisyyslaskennan ideaa ja neljäs tilastoja (mm. pesäpallotilastojen avulla, joka ei ihan tempaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut havainnollistukset). Viimeinen viides luku avautuu sitten kirjan alaotsikon suuntaan (kuinka matematiikka kuvaa maailmaa). Se tuo lukijan eteen liudan kysymyksiä maailmasta, ja sitten tarkastelee niitä matematiikan työkaluilla. Tässä osiossa "maailman" ja "matematiikan" yhteispeli havainnollistui tosi kiinnostavalla tavalla, kun hyvin konkreettisten esimerkkien avulla selviää, minkälaiset asiat maailmassa kannattaa kuvata diskreetillä ja minkälaiset jatkuvalla muuttujalla, tai mitä tarkoittaa rajahyöty tai mitä on satunnaisuus ja kaaos. Orlin yhdistää hyvin konkreettisia ja kaikenkirjavia esimerkkejä abstrakteihin matematiikan teorioihin tavalla, joka herättää matematiikan eloon ihan uudella tavalla! Ja nyt seuraa itsestäänselvyys: maailmassa on paljon sellaisia ilmiöitä, joiden ymmärtämiseen tarvitaan matematiikan välineitä, joten jonkinlainen "matikkalukutaito" on olennainen osa valistuneen ja täysivaltaisen kansalaisen työkaluja. Orlinin kirja ei sisällä mitään harjoitustehtäviä tai vastaavia, joten innostunut joutuu hakemaan ne muualta. (Vaikkapa täältä lukiomatikan kertaamiseen tarkoitetulta sivustolta, jota olen roikottanut oman selaimeni kirjanmerkeissä ties kuinka kauan.)

Ja Orlinin piirroskuvat ovat oikeasti tosi ilmeikkäitä ja hauskoja, kuten vaikka tämä harmaalla ja ryppyisellä todellisuuden sarvikuonolla ratsastava siro ja elegantti pikku matematiikka-lintu.

Kirjan tiedot

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin. Kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Suomentanut Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 358 sivua.

PS. Kas, heti tämän postauksen jälkeen Orlin mainitaan Hesarin kivassa jutussa Matematiikka on helpompaa, jos opetus tarjoaa oivalluksia, tuumii professori Siltanen. Juttu kertoo matematiikan popularisoinnista ja Samuli Siltasen ilmeisen suosituista YouTuben matikkavideoista, ja samassa mainitaan myös Orlinin kirjat. (Niitä on suomennettu jo toinenkin, Muutos on ainoa vakio, joka havainnollistaa differentiaali- ja integraalilaskentaa.)