Koulutuksellinen tasa-arvo ja kilpailukyky

Ihmisiä sitä kouluissa ollaan kasvattamassa, mutta koulujärjestelmiinkin sovelletaan aina poliittisia pyrkimyksiä. Siksi olikin hauska lukea Hesarista että opetusministeri Virkkunen haluaa edistää sukupuolineutraalia koulua. Onkin mielenkiintoista sitten kuulla minkälaista on Kokoomuksen (keskusta)oikeistolainen tasa-arvo.

Suomessa on onneksi kansainvälisesti harvinaisen tasa-arvoinen koululaitos, ja yhtenäinen kansallinen peruskoulujärjestelmä oli aikanaan (1968) tärkeä poliittinen linjapäätös. Poliittisesti liberaali komitea, joka tätä valmisteli, totesi että oppimisvaikeudet ovat yhteiskunnasta, ei yksilöstä johtuvia, joten tulosten mahdollisimman suureen yhtäläisyyteen on pyrittävä. Oikeistolla oli snellmanilais-aatteellisia huolia.

Nykyään kaikenlaisen yhdenmukaisuuden paheksuminen osa oikeistoliberalistista puhetta, ja on tärkeää tutkia mm. peruskoulun nykytilaa. Voittiko se laaja-alainen sivistysideaali vai hävittikö se kykyjä ja osaamista?

Ja huraa! Meillä on PISA, joka on teknisesti aivan ainutlaatuista kasvatustieteen kvantitatiivista metodologiaa. PISA kertoo, että Suomessa oppilaiden suorituksissa on todella pieni kokonaisvarianssi. Lisäksi koulujen sisäinen ja koulujen välinen varianssi on muihin Euroopan maihin verrattuna vähäinen, ja yleistulos on myös hyvä (kuten muissakin Pohjoismaissa). Ja niin kuin tämä ei vielä riittäisi, hyvin heikkoja suorittajia on vähemmän kuin muualla ja kärkiosaajien osuus on hyvä. Yhdenmukaisuuteen liitetty sivistyksen laskun uhkakuva ei siis ole toteutunut.

Lisäksi koko PISA-maailman kärkimaiden joukossa ei ole yhtään sellaista, jossa oppilaiden välinen vaihtelu olisi suurta eli ei siis näytä siltä että oppilaiden välisen eron maksimoiminen lisäisi osaamisen tai sivistyksen tasoa. Tästä voi päätellä, että päätös peruskoulun perustamisesta on osoittautunut oikeaksi.

Mutta mikä on peruskoulun tulevaisuus? Sukupuolineutraalius on todella hyvä tavoite. Toivottavasti tasa-arvon hanke ei pysähdy millään saralla. On ollut vähän pelottavaa seurata yleistä koulutuspoliittista keskustelua, joka tuntuu kansainvälisen aatteellisen oikeistoliberalismin johdolla kannattavan vain välineellistä sivistystä, joka palvelisi taloudellista kasvua ja kilpailukykyä. Jos koulu ei enää ole sivistyksen tyyssija, vaan koulutuspalvelujen tulosvastuullinen tuottaja, oikeistoliberalismi tarkoittaa voimavarojen sijoittamista menestyjiin.

Ja keitä ne menestyjät ovat? Missä iässä erottelu tapahtuisi ja miten laaja-alaista se olisi? Tiedetään, että koululaisten varhaisten valintojen ennustevaliditeetti on heikko, sillä valinta tapahtuu tyypillisesti vanhempien varallisuuden ja koulutustason perusteella eikä oppilaan todellisten ja vasta kehittymässä olevien valmiuksien perusteella. Varhaisella valikoinnilla ei myöskään saada kykyspektriä tai tasoa korkeammaksi (tämän PISA kertoi). Koulujen välisiä eroja voidaan kylläkin kasvattaa. Tällä ei olisi sivistyksen tason kannalta mitenkään positiivisia vaikutuksia, ja sivistys on yksi taloudellisen(kin) kilpailukyvyn tekijä. Sen sijaan identiteetin ja yhteiskunnallisen statuksen kannalta erottelulla voikin olla merkitystä, jos sosioekonomiset ryhmät erottautuisivat myös koulujärjestelmän sisällä.

Koulutuspolitiikka onkin nyt tienhaarassa, kuten aina. Historia ei nimittäin ole mikään yhdensuuntainen kehityskulku, vaan eri aikojen toimijoiden valinnoista koostuva muutosten ketju. Ja vaikka tämä kansainvälinen aatteellinen oikeistoliberalismi sen kieltääkin, tasa-arvo on kuitenkin oikeudenmukaisuuden kriteeri, ja oikeudenmukaisuutta toivottavasti arvostetaan myös tulevaisuudessa. Aatteellinen tasa-arvo ja hyvinvointirakenteet ovat luoneet ainutlaatuisen koulujärjestelmän, sitä ei pidä uhrata edes oikeistoliberalismille.

Elämäntaito

Tadaa, tämän tekstin luettuasi saavutat sen!

No ei kai (et kai luullutkaan että olisin ihan tosissani). Mutta seuraavassa paljastetaan kyllä mitä olen viime aikoina miettinut elämänhallinnasta ja erityisesti elämäntaito-oppaista, niistä ajatuksia herättävistä self help -jutuista. Mistä sitä oikein voi löytää mielenrauhaa ja itselleen sopivan elämän?

Selailin muutama päivä sitten Pekka Pirhosen bisneskirjaksi luokiteltavaa painotuotetta nimeltään No agenda club - elä väljästi. Kyseessä on siis tietynlainen elämäntaito-opas liike-elämän tarpeisiin. Kirjassa Pirhonen kertoo halunneensa luoda sarjan harjoituksia työelämän mukavuuden ja tehokkuuden parantamiseksi ja on perustanut erilaisia työryhmiä pohtimaan työelämän mukavuuden ja tehokkuuden parantamista. Mm. Turussa kokoontunut ryhmä on totellut nimeä Tietohallinnon ja Johtamisen Foorumi (sic).

Kirjan huolellinen selailu jätti hieman oudon maun suuhun. Tarkoitus on siis parantaa tehokkuutta, ja saada se aikaan hokemalla varsin ympäripyöreitä mantroja, joita Pirhonen kirjansa sivuilla esittelee useita; Henkilökohtainen renessanssi. NYT; Järki ei riitä; Tunteet peliin; Intuitio johtajaksi jne. Näillä voitetaan se krooninen kiire. Nämä hokemat jatkuvasti muistamalla voikin sitten tehokkaasti uhrata ainutkertaisen elämänsä markkinatalouden epämääräisille vaatimuksille.

Kirjassa käytetään aika simppeliä kieltä satunnaisine oikeinkirjoitusvirheineen, mikä on pieni virhe asiamokailuihin verrattuna; Pirhonen esittelee mm. retoriikan seitsemän kiveä (ja tarkoittaa varmaankin kulmakiveä), mutta käsittää retoriikalla jotain aivan muuta kuin Aristoteles aikoinaan ja kaikki muutkin niiden antiikin kreikkalaisten jälkeen. Itse nimeäisin listan uusiksi vaikkapa PowerPoint -esityksen seitsemäksi kulmakiveksi.

No joo. Eipä ollut tarkoituksena keskittyä sättimään tätä tuoretta julkaisua, vaan lupasinkin jakaa niitä ajatuksia joita kirjan huolellinen selailu herätti. Ihan aluksi todettakoon että kirja tuntuu todellakin väsyneen miehen aikaansaannokselta: tähänastisessa elämässä työnteko, ansaitseminen ja kulutus on ollut tärkeää ja kaikki on ollut hyvin varmaa ja selvää. Sitten tapahtui jotain (ehkä Pirhonen luki jonkun Soininvaaran tai Honorén kirjan) ja kaikki muuttui. Nyt kaikki on jälleen hyvin varmaa ja selvää, mutta uudella tavalla.

On tietenkin hienoa, että myös liike-elämässä (koominen sana kun sen pari kertaa kirjoittaa) pohditaan viihtyvyyttä, mutta tällaisten elämäntaito-oppaiden kokoaminen on mielestäni turhaa. Ei omaa "valaistumista" voi noin vain siirtää toisille. Ei sellainen tule ulkoa annettuna, ja yritys antaa niin vahvasti kokemuksellinen ja elämyksellinen asia sellaisenaan toisille on kankea ja teksti banaaliudessaan herättää myötähäpeää. Elämäntaidon oppina paljon hedelmällisempää onkin tutustua laaja-alaisemmin omaan kulttuuriinsa ja pyrkiä kehittämään sitä vaikeasti määriteltävää sivistystä.

Humanistinen tutkimus, joka on sivistystä aidoimmillaan, pyrkii ymmärtämään kulttuurin ilmentymiä ja kytkemään ne laajempaan aatehistoriaan. Vaatii massiiviisia määriä aikaa tutustua kattavasti ihmisyyteen tätä kautta (tavoiteaika viisi vuotta kuluu äkkiä), eikä kiireisillä ihmisillä oikeasti ole aikaa. Kiireisille suosittelisinkin bisneskirjojen sijaan esimerkiksi lyriikkaa elämäntaito-oppaana! On paljon palkitsevampaa kokea elämyksiä ja tehdä havaintoja ihan itse, ilman että Pirhonen tai joku muu on ne kirjoittanut latteasti auki.
Tähän sanoisi Aaro Hellaakoski että pieni runo voi olla enemmän kuin kymmenen paksua romaania.

Found it!

Alta Trinita Beata on valtavan kaunis ja sopii sekakuorolle; olen joskus kuullut siitä kiireettömän ja vähemmän sopraanopainoitteisen version kuin tässä viime aikoina, aka. eilen. Se löytyi myös YouTubesta!

Ô rage, ô désespoir, ô vieillesse ennemie!

N'ai-je donc tant vécu que pour cette infamie?

Kesän vika!

Kesä on alkanut aikataulun mukaisesti, ja eilenkin oli todella kaunis ilma. Kävin siis juhlistamassa yhtä maisteria ravintola Koulun pihalla. Kotona olin jo 21.15, mutta unen saanti oli vaikeaa, koska valoa on niin paljon myöhään yölläkin - onhan kesä.
Heräsin siis aamulla aivan liian myöhään, ja lyhyen, hektisen sähellyksen jälkeen syöksyin ovesta ulos töihin. Onhan kesä, joten en tarvitse takkia - jonka taskussa ovat kotiavaimet ja pyöränavaimet! Kävellen/juosten en ehdi ajoissa, tulen siis työpaikalleni näyttävästi taksilla kokonaista minuuttia ennen kuin uimahalli avautuu!
Huomenna ajattelin tehdä pyöräretken Sattmarkiin ja toivoa että kesä päästää minut tällä kertaa hieman helpommalla.

Ensin kuolee keskusta?

Taidan nyt reagoida muutamia päiviä myöhässä, mutta menköön.

A-P Pietilän kolumni Turkulaisessa 18.5.2008 (vasen alareuna, jos haluat käydä lukemassa koko jutun) osui silmiini otsikkonsa Ensin kuolee keskusta johdosta. Kolumnissa Pietilä kuvaa fiktiivisen tilanteen vuodelta 2015, kun yksityisautoilu kaupunkien keskustassa on kielletty. Minkälainen on Pietiläisen mielikuva tästä tilanteesta? Tässä lyhennelmä.

"Eletään vuotta 2015, jolloin kaikkien suurten kaupunkien ympäristöön on rakennettu Ideaparkin kokoinen liikekeskus. Ilmastonsuojelun nimissä on säädetty laki, joka kieltää kaupunkilaisia matkaamasta omalla autolla kauppakeskuksiin. Vaikka laissa sitä ei sanota, niin jokainen asiakas kantaa itse omat tavaransa kassalta kotiin."
"Perhe raahaa ostoksensa bussipysäkille."
"Kaupungin laidalla perhe vaeltaa pysäkiltä kotiinsa, joka on puolen kilometrin päässä. Aikaa kauppamatkaan kului koko lauantai."

"Lain takana on asuntoministeri Jan Vapaavuori (kok.), jonka mielestä kauppakeskuksia ei saa rakentaa muualle kuin kaupunkien keskustoihin."
"Ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli säätänyt lain, jonka mukaan keskustojen yksityisautoilu kiellettiin."
"Kauppoja ja palveluja ei voitu sijoittaa keskustaa, koska ihmiset eivät päässeet keskustaan yhtään sen helpommin kuin Ideaparkiin."
"Kehityksen tuloksena vilkkaiden moottoriteiden paikalle oli tehty siirtolapuutarhoja, joissa kaupunkilaiset kävivät polkupyörillä."
"Puutarhapalstoihin olivat saaneet etusijan perheet, joiden molemmat vanhemmat olivat vammautuneet kauppakassien kantamisessa. Lasten tuki- ja liikuntaelinsairauksista ei annettu puoltopisteitä."

En ole ihan varma onko tämä kirjoitettu tosissaan, vai onko kyse jostain huumorin lajista jota ei oikein ymmärrä. Näin kuvailee siis eräs suomalaisen median vaikutusvaltaisista henkilöistä, mikä on toisaalta todella surullista ja toisaalta ilmaisee mainiosti sen, mitä maailmanparantajilla (tai muuten vaan urbaaniuden ystävillä) on vastassaan.

Aloitetaanpa kolumnin sisäisistä ristiriidoista. Pietiläinen syyttää keskustojen tulevasta kuolemasta lakia, jolla kiellettäisiin kauppakeskusten rakentaminen kaupunkien keskustojen ulkopuolelle. Tästä kuitenkin Pietiläisen mukaan on seurauksena se, että kauppakeskukset rakennetaan muualle, koska "ihmiset eivät päässeet keskustaan yhtään sen helpommin kuin Ideaparkiin".
Toiseksi huomaamme, että vaikka massiivisissa kauppakeskuksissa asioiminen on vaivalloista ja epämiellyttävää, niitä on Pietiläisen vuonna 2015 ilmeisesti pakko käyttää.

Yksityisautoilun elämäntavakseen valinneet varmasti pelkäävät Pietiläisen maalailemaa kauhukuvaa. Heille voi olla turha mainostaa sloganeita kuten Autoilun pakosta liikkumisen vapauteen (paitsi jos bensan hinnan nousu jatkuu nykyisellään).
Pietilä on juuri nimetty Suomen Lehtiyhtymän kaupunkilehtien julkaisujohtajaksi, mikä on todella erikoista. Itse haluaisin kaupunkilehtiä luotsaavan henkilön, joka ymmärtää mikä on kaupunki!

Parjaa minua, Paavo Lipponen!

Suomalaisen poliittisen elämän tuttu nimi, Paavo Lipponen, antaa äänensä taas kuulua. Otavan julkaisemassa uudessa kirjassaan Järki voittaa - suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella entinen pääministeri muun muassa listaa suomalaiset superintellektuellit ja "rivi-intellektuellit" sekä vastapainoksi mainitsee nimeltä nekin suomalaiset vaikuttajat, jotka eivät ainakaan ole älykköjä. Anti-intellektuellien joukossa ovat muun muassa Heidi Hautala, Erkki Tuomioja sekä Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki.
Itsensä Lipponen on sijoittanut intellektuellien listaan.

On aika mielenkiintoista havaita minkälaisia ansioita arvostaa politiikan ja talouselämän isoissa lammissa uinut demari; ainakin korkea poliittinen valta-asema ja SDP:n jäsenyys saavat listalla jokseenkin korostuneen aseman.
On tietenkin suotavaa pystyä olemaan ylpeä oman identiteettinsä merkittävistä rakennuspalikoista, ja Lipponen ainakin tuntuu olevan varsin tyytyväinen omiinsa. Tuoreen kirjan innoittamana (tosin olen lukenut vain kirja-arvostelun) kysynkin miten sitten tulisi suhtautua toisenlaisiin elementteihin? Onko hedelmällistä haukkua niitä epäsuorasti tyhmiksi?

Hesarin nettisivuilla on avattu keskustelu siitä, onko Lipposen moite älyköille ansio, sillä entinen pääministeri jakaa arvostustaan vain todella kapealle joukolle. Keskustelu osuu loistavaan paikkaan. Onko kaikki se, mitä keski-ikäinen, tunteidenhallinnan kanssa kamppaileva poliitikko ei ymmärrä, automaattisesti älykästä ja arvokasta? Ei tietenkään. Sen sijaan kannattaisi herättää keskustelua siitä, mitä on sivistys ja mitä on intellektuaalisuus. Tai siitä, mitä on lahjakkuus.

Yliopistoilla älyköitä vielä toistaiseksi riittää, ja toivon että tilanne pysyy ennallaan, vaikka innovaatioyliopistoja pystytettäisiinkin. Ihan kaikkea ei olisi suotava valjastaa uusliberalistisen markkinatalouden käyttövoimaksi, ja on elintärkeää säilyttää sellaisiakin asioita, joista ei ole saatavissa suoraa rahallista arvoa ja joiden hyötyä Paavo Lipponen ei heti näe.