Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra

Oli alkusyksy vuonna 1826, kun sadekuuro yllätti tämän kertomuksen päähenkilön apotti Birotteaun hänen palatessaan kotiin vierailulta. Siispä hän, sikäli kuin hänen täyteläinen ruhonsa salli, joudutti askeliaan ehtiäkseen yli Cloître-nimisen aution torin, joka leviää Saint-Gatienin kirkon sakastin takana.

Luin juhannuksena Viv Groskopin hauskan kirjallisuusesseekirjan Au revoir, tristesse ja sen innoittamana nappasin omasta kirjahyllystäni luettavaksi pienoisromaanin parinsadan vuoden takaa, ranskalaisen realismin klassikon eli Honoré de Balzacin (1799–1850) Toursin kirkkoherran. (Ilmassa saattaa olla myös jotain todellisuuspaon tarvetta, ja siihenhän tämä sopi myös hyvin.) En osaa sanoa miten tunnettu kirjailija de Balzac on Suomessa, mutta Ranskassa hän kuuluu ehdottomasti kaanonin kärkeen realismin uranuurtajana massiivisen Inhimillinen komedia -romaanisarjansa ansiosta. Sarjaan kuuluu noin 90 romaania ja sen vaatimattomana tavoitteena on luoda tapain tutkielma, kuvata 1800-luvun alkupuoliskon porvaristoa ja ranskalaista yhteiskuntaa erilaisine yhteiskuntaluokkineen, analysoida ja kritisoida sen perusprinsiippejä. Sarjaan kuuluu monta alakokonaisuutta: kohtauksia yksityiselämästä (scènes de la vie privée), kohtauksia pariisilaiselämästä (scènes de la vie parisienne), kohtauksia maaseutuelämästä (scènes de la vie de province) ja pienempiä kokonaisuuksia kuten kohtauksia poliittisesta elämästä tai kohtauksia maalaiselämästä. Myös Toursin kirkkoherra kuuluu tähän sarjaan, osana maaseutuelämäkohtauksia.

Päähenkilö on tietenkin Toursin kirkkoherra, apotti François Birotteau, joka täyteläisine ruhoineen askeltaa avauskappaleessa Saint-Gatienin kirkon takana. De Balzac on kuvannut hänet vähän pölvästiksi ja naiiviksi hahmoksi, jolla on lähinnä vaatimattomia, mutta porvarillisen pinnallisia toiveita oman elämänsä suhteen. Porvarillinen tragedia kirjasta sukeutuukin, sillä apotti joutuu ahneiden ja vallanhimoisten pikkusieluisten pikkukaupungin pikkuporvareiden kynsiin. Hämmentävää ajatella, että kirjoitusajankohtana Ranskan vallankumous ja feodaalisen sääty-yhteiskunnan murtuminen oli lähihistoriaa – kirjassakin puhutaan kirkon ja papiston omaisuuden peruuttamisesta, ja tapahtumien keskiössä oleva neiti Gamardin asuintalo, josta ikäneito vuokraa paria huonetta papistolle, on kuulemma neidin isän vallankumousvuosina hankkima. Napoléonkin on kuollut vasta pari vuotta aiemmin ja kirjassa eletään siis toisen restauraation aikaa, porvariston nousun aikaa.

Tapahtumaketjun alkusysäyksenä toimii apotti Chapeloud'n kuolema. Birotteau toivoo voivansa täyttää sekä Chapeloud'n entisen tuomiorovastin viran että tämän hienon asunnon.

Apotti Birotteau oli matkalla juuri tähän taloon, missä hän oli asunut jo kaksi vuotta. Samoin kuin tällä hetkellä tuomiorovastin virka, samoin tuo asunto oli kahdentoista viime vuoden ajan ollut hänen toiveidensa kohde, hoc erat in votis. Hänen elämänsä kaksi suurta toivetta olivat täysihoitolaisuus neiti Gamardin luona ja tuomiorovastin virka; ehkäpä juuri kahteen tämäntapaiseen seikkaan rajoittuukin kirkonmiehen koko kunnianhimo, hän kun näet katsoo olevansa vain ohikulkija ikuisuuden matkalla eikä siis osaa tässä maailmassa toivoa muuta kuin hyvää vuodetta, hyvää ruokapöytää, puhtaita vaatteita ja hopeasolkisia kenkiä, näitä ihmiseläimen välttämättömiä tarpeita, ynnä tuomiorovastin virkaa, joka tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, tuota määrittelemätöntä tunnetta, jonka sanotaan seuraavan meitä Jumalan läheisyyteen asti: sillä pyhimystenkin kesken vallitsee arvojärjestys.

Muutto sujuu vaivatta, mutta sen jälkeen asiat mutkistuvat. Huonetta vuokraava neiti Gamard ilahtuu huomatessaan, että Birotteaun piireihin kuuluu esimerkiksi aatelinen ikäneito Salomon de Villenoix ja muita kaupungin aristokraatteja, jotka saapuvat neidin kotiin Birotteaun kutsusta. Sehän passaa: neiti Gamardin kunnianhimo kohdistui sellaisen seurustelusalongin aikaansaamiseen, jonne joukko henkilöitä joka ilta mielihyvin hakeutuisi. Hän tahtoo siis olla oman seurapiirinsä kuningatar. Mutta voi, ylhäisön vierailut jäivät vain harvinaisiksi poikkeuksiksi – Birotteau jatkaa käymistä ylhäisön kodeissa eikä siis tuo näitä Gamardin taloon, ja tulee onnettomuudekseen lietsoneeksi esiin ne ainoat tunteet, joihin tämä onneton olento (neiti Gamard) pystyi, nimittäin vihan tunteet. Neiti Gamard sydämistyy. Alkaa apotti-paran savustus ja elämä muuttuu talossa perin epämiellyttäväksi. Tätä on la puissance de la petitesse, pienuuden tai pikkusieluisuuden valta.

Tilanteen tajuaa apotti Troubert, vallanhimoinen ja juonitteleva nuorempi pappi. Hän tietää, miten neiti Gamard voitetaan puolelleen ja millaista valtapeliä ja kähmintää menestys vaatii. En tiivistä tähän draaman kaikkia käänteitä, mutta kaksikko yrittää juonitella Birotteaun ulos asunnosta. Birotteau-paralla on säätyläisystävänsä tukenaan, ja aluksi kaikki asettuvat hänen puolelleen, kun juttu aiotaan setviä käräjillä. Yksi kerrallaan säätyläiset joutuvat kuitenkin luopumaan taistelusta, kun heille valkenee Troubertin vallankäytön mittakaava ja neiti Gamardin kynsien tiukka ote. Hyvä herra veljenpoikani, jos haluat luoda itsellesi uran, älä hanki itsellesi vihollisia papiston joukosta, erästäkin paronia neuvotaan. Lopputuloksen arvaatte: Troubert etenee peräti Troyesin piispaksi, Birotteau päätyy Toursin pohjoispuolelle köyhän Saint-Symphorienin kirkkoherraksi, kunnes hänen kohtalonsa kurjistuu siitä entisestään.

Kirja päättyy loppusanoihin, joissa de Balzac tiivistää sen, mitä tahtoo kirjalla sanoa: Troubert edustaa Pietari Suuren tai Hildebrandin (paavi Gregorius VII) tyyppistä säälimätöntä vallankäyttäjää ja selibaatti, jossa kaikki keskeiset henkilöhahmot elävät, muuttaa ihmisen kaikki tunteet itsekkääksi tuhovoimaksi.

De Balzac oli itse syntyisin Toursista, mutta muutti Pariisiin vanhempiensa mukana vuonna 1814. Hän opiskeli oikeustiedettä, mutta tahtoi elää suureellisempaa elämää ja ryhtyi kaikenlaisiin liiketoimiin. Ne valitettavasti epäonnistuivat, ja hän päätyi ansaitsemaan elantonsa kirjoittamalla tauotta, jopa 15 tuntia päivässä. Pariisin Passyssa, 16. arrondissementissa, sijaitsee de Balzacin kotimuseo, hieno pitkänmallinen talo, jossa on hauskasti uloskäynti etu- ja takaovesta eri kaduille – kirjailijalla oli kuulemma tapana livistää takaovesta pakoon, kun velkojat tulivat kyselemään saataviensa perään.

Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra. Suomentanut Kauko Kare. Karisto 1960 [1832]. 118 sivua.

Mitä luin touko-kesäkuussa?

Alkukesän klassinen pinne: touko-kesäkuun taitteeseen osuu aina valtava deadlinesuma ja koululaistenkin kesäloma alkaa, mutta aikuisilla on vielä töitä. Millään ei tunnu ehtivän tehdä kaikkea mitä pitäisi. Olen siis ehtinyt lukea (vähän), vaan en kirjoittaa kirjoista minkäänlaisia muistiinpanoja! Tässä siis pikaisesti muistiin viime viikkoina luetut kirjat, jotka olivatkin taas ihmeellisen hyviä:

Goncourt-palkittu Hervé Le Tellierin Poikkeama,

Anu Kaajan kollaasitaide-esseeromaani Rusetti,

Marcel Proustin klassikko Kadonnutta aikaa etsimässä,

Leïla Slimanin perhesaagan toinen osa Katsokaa kun tanssimme ja

brittiläisen koomikko ja bibliofiili Viv Groskopin Au revoir, tristesse!  

Viimeksimainittu on odottanut yöpöydän nurkalla jo kuukausitolkulla, ja kun nyt juhannuksena silmäilin kirjapinojani etsien jotain sopivaa riippumatossa luettavaa, sen hetki oli tullut! Mutta tässä siis luetut kirjat.

 

Hervé Le Tellier: Poikkeama (suom. Lotta Toivanen)

WSOY 2023. 298 s.

Hervé Le Tellier voitti tällä romaanilla Goncourtin eli Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020 ja hän toimii maineikkaan "mahdollisen kirjallisuuden seuran" (OuLiPo) puheenjohtajana. Näiden pohjatietojen perusteella odotukset olivat korkealla ja kirja kyllä onnistui täyttämään ne! Ihana ihmeellinen pyörremyrsky. Juoni pähkinänkuoressa: Air Francen lento Pariisista New Yorkiin joutuu turbulenssiin, mutta selviää siitä, pääsee perille ja elämä jatkuu. Kolme kuukautta myöhemmin tismalleen sama kone tismalleen samat ihmiset kyydissään putkahtaa kuitenkin taivaalta uudelleen. Aika ja avaruus ovat vääristyneet ja sekä kone että sen kaikki matkustajat ovat monistuneet. Lukija pääsee seuraamaan sitä, miten maailman johtajat ja viranomaiset yrittävät saada tilanteesta jotain tolkkua ja hallita sitä jotenkin. Lisäksi päästään seuraamaan sitä, kun ihmiset tapaavat monistuneen, "toisen version" itsestään. Kolmessa kuukaudessa moni asia nimittäin ehtii muuttua: ihmisiä kuolee tai sairastuu, ura muusikkona tai kirjailijana ampaisee yhtäkkiä nousukiitoon, ihmissuhteet muuttuvat. Kuinka usein sitä on itsekin leikitellyt ajatuksella, jossa pääsisi muuttamaan mieltään, palaamaan ajassa taaksepäin tai purkamaan tehtyjä päätöksiä?

Kirja alkaa, kuin lukijaa härnätäkseen, jännärimäisellä palkkamurhakatkelmalla. Hämmentynyt lukija lukee eteenpäin ja kohtaa seuraavan ja taas seuraavan henkilön ja ihmettelee, että miten kaikki aikoo liittyä yhteen? No päätymällä matkustajiksi siihen lentokoneeseen, tai asiantuntijaksi tutkimaan koko mysteeriä. Kerronta on villistä asetelmasta ja monilukuisesta henkilögalleriasta huolimatta suorastaan koukuttavaa luettavaa, ja sekä kirjailijalla että suomentajalla on erehtymätön kieli- ja rytmitaju. Tällaista on nautinto lukea.

Mutta niin – miten ihmeessä on mahdollista, että kokonainen Boeing-kone matkustajineen tuplaantuu? Mitä asiasta pitäisi ajatella ja mitä toimenpiteitä se vaatii? Onko koko todellisuutemme sittenkin pelkkä simulaatio, johon on tullut kummallinen virhe?

Saanen muistuttaa mieliin Nietzschen toteamuksen: "Totuudet ovat kuvitelmia, joiden kuvitteellisen luonteen olemme unohtaneet." Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen vie valitettavasti oman aikansa. On kohtalon ivaa, että jos olemme virtuaalisia, meillä on ehkä vielä enemmän velvollisuuksia suhteessa lähimmäisiimme ja maapalloon. Ja ennen kaikkea kollektiivisesti.

Kuinka niin?

Koska – ja tämän on muuan matemaatikko jo todennut – tämä koe ei ole tarkoitettu meille yksilöinä. Simulaatio  koskee koko valtamerta, se vähät välittää yksittäisten vesimolekyylien  liikkeistä. Simulaatio odottaa reaktiota koko ihmiskunnalta. Mitään ylivertaista pelastajaa ei ole olemassa. Meidän on pelastettava itse itsemme.

Perustavanlaatuisten ontologisten kysymyksten ohella kukin tapahtumaan osallinen henkilö setvii myös oman elämänsä solmuja, kuten arkkitehti André, joka yrittää pitää kiinni parisuhteen riekaleista. André oli kirjoitellut hänelle, vaikka tiesi sen turhaksi, hän sahasi vain omaa oksaansa. Mutta kun kaukosäätimen patterit hiipuvat, me painamme aina vain kovempaa. Se on inhimillistä.

 Koko teos on mielikuvituksellinen ja kummallinen ajatusleikki. Hauska ja älykäs seikkailu maailmassa, jossa tapahtuu kummia.

 

Anu Kaaja: Rusetti. 

S&S 2023, 254 sivua.

Kävin Rusetin ilmestymisen aikoihin Sammakon kirjakaupassa kuuntelemassa kun Helena Kulmala haastatteli Anu Kaajaa tämän uuden kirjan tiimoilta. Samalla hankin itselleni oman kappaleen Rusetin ns. luksuspainoksesta! Kyllä kannatti. Kirjasta julkaistiin nimittäin kaksi versiota: "tavallinen" kovakantinen ja tämä luksuseditio, jossa on laadukkaita värikuvia, kimalletta kansissa ja ranskalaistyyppisessä kapeassa kansipaperissa, ja vielä kirjailijan signeeraus! Minä arvostan kirjoja esineinä, ja tällaisella toteutuksella Anu Kaaja ja kustantamo S&S ovat selvästi halunneet tehdä kirjasta myös esineenä hienon asian, mikä sopiikin nautintoja käsittelevälle kirjalle. (Rusettia ei muuten ole edes julkaistu äänikirjana, eikä äänikirjaformaatti kyllä tekisi sisällölle oikeutta.)

No mutta, sisältöön. Rusetti on kollaasiromaani, joka kertoo nautinnoista. Se sisältää (epä)tavallisen proosan lisäksi esimerkiksi kuvia taideteoksista, piirustuksia ja mainioita listoja: kuumimmat renessanssipojat top 5, hekumallisimmat barokkiasetelmat top 5. Virkistävää ja nautinnollista, varsinkin kun Kaaja on taiteesta kirjoittaessaan aivan suvereeni ja ylivertainen. Taide-esseiden jälkeen tulee surrealistisia keskusteluita, matkakertomuksia, ihmissuhteita ja sitten vielä lisää taidetta. André Maurois'kin toteaa Marcel Proust -elämäkerrassaan, että sekä genetiikassa että kirjallisuudessa risteyttäminen tuo yleensä hyvän tuloksen. Niin Rusetissakin.

Rusetin kertoja kulkee Turussa ja maailmalla, ja on hieno hahmo: kauneudentajuinen hedonisti ja todella herkästi tunteva tyyppi, joka on samanaikaisesti vähän pöljä, mutta myös aikaansa seuraava ja moraalintuntoinen. Ja hänellä on tosiaan poikkeuksellinen kyky katsoa taidetta ja maailmaa. Ennen kaikkea hän on uskomattoman vapaa: hänellä tuntuu olevan määrättömästi aikaa vietettävänä nautintojen (taide, kahvilat, klubit) parissa, ja aika on suunnilleen harvinaisinta ylellisyyttä mitä nykyään voi osata ajatellakaan. Sen lisäksi hän osaa rikkoa normeja jotenkin hienovaraisella, ei rahtustakaan itsetarkoituksellisella tavalla. Ja hän rakastaa häpeilemättä taidetta ja sivistystä.

Ilahduin lukiessa erityisesti siitä, että yksi omista suosikkimuseoesineistäni on päässyt mukaan! Se on Pariisin keskiaikamuseossa sijaitseva kuuden kuvakudoksen kokonaisuus, joka tunnetaan nimellä Nainen ja yksisarvinen, La dame à la licorne.Se on kudottu siinä vuoden 1500 tienoilla luultavasti Le Visten suvulle ja esittää aisteja ja hyveitä. Kaikkein suurin kudos on enigmaattinen À mon seul désir. Pääsisinpä taas sitä katsomaan!

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie: Combray. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1968 [1913]. 245 sivua.

Toukokuun lopulla tartuin myös klassikoiden klassikkoon eli Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Pitkäänhän tämä on pitänyt lukea, mutta nyt ajankohta jotenkin kannusti poikkeuksellisen paljon: viime talvena tuli kuluneeksi sata vuotta Proustin ennenaikaisesta kuolemasta, joten kaikenlaista tribuuttijulkaisua ja -ohjelmaa ja -lehteä on ilmestynyt. Kuten kuva näyttää, minäkin sain luettavakseni ranskalaisen kirjallisuuslehti Liren erikoisnumeron, ja sen lisäksi luin myös André Maurois'n elämäkerrankin. Itse romaania luin rinnakkain suomeksi ja ranskaksi. Proustilla on hyvin perusteellisen kirjailijan maine, joten ajattelin että lukijakin saa suhtautua hommaansa perusteellisesti!

Ihan neitseellinen lukukokemus ei ollut, sillä Proustista on mahdotonta olla tietämättä paljon asioita. Tiesin ennalta, että virkkeet ovat megapitkiä ja teksti kuvailee usein muistoja, tunnelmia ja vaikutelmia. Tiesin ennalta, että tässä ensimmäisessä kirjassa on se kuuluisa madeleine-kohtaus. Tiesin ennalta porvarillisen Combrayn miljöön. Nämä kaikki myös löytyivät kirjasta, madeleine-kohtakin tulee jo kirjan alkupuolella, kun teen ja leivoksen maun vaikutuksesta kertojan valtaa yllättävä, väkevä ilo, jota hän jää erittelemään. Menneisyys kätkeytyy älymme alueen ja älymme toimintakentän ulkopuolelle, johonkin konkreettiseen kappaleeseen (aistimukseen jonka tämä konkreettinen kappale kykenisi antamaan meille), jota me emme osaa aavistaa. Lopulta muisto kirkastuu, ja kertoja muistaa Léonie-tädin antaman madeleine-leivoksen maun sunnuntaiaamuisin Combrayn talossa.

Tässä romaanisarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan myös moniin legendaarisiin romaanihenkilöihin kuten herra Swann, Gilberte ja mainittu Léonie-täti, mutta pääosaa näyttelee kertojan tajunta: kirja alkaa siitä, kun hän muistelee Combrayn aikoja, surullisia ja unettomia iltoja, ja seuloo muistinsa uumenista esiin näitä muistoja, vaikutelmia ja tunnelmia. Juonta ei varsinaisesti ole, joten tiivistahtisempaan kerrontaan totutettu nykylukija saa tuon tuosta patistella itseään keskittymään ja pitämään valtavan pitkän ja laajan kokonaisuuden kerrallaan hyppysissä. Koko ajan vastaan tulee kuitenkin helmiä eli pysäyttävän hienoja kuvauksia paikoista, ihmisistä ja vaikutelmista.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Suom. Sampsa Peltonen. WSOY 2023. 

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin perhesaagaan, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvalla romaanilla Toisten maa. Siinä seurattiin elsassilaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen yhteiselämän alkua karulla marokkolaisella maatilalla Meknèsissä. Tässä toisessa osassa eletään 60- ja 70-lukujen taitetta ja näkökulma on osin siirtynyt  seuraavaan sukupolveen. Mathilden ja Aminen tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääketiedettä ja päätyy siis todistamaan toukokuun 1968 kuohuntaa, mutta hän on kuitenkin toisenlaisen kulttuurin kasvatti ja hänellä on edessään omat kulttuurivallankumouksensa. Poika Selim ajautuu länsimaisten hippien pariin Essaouiraan. Aminen siskon Selman tytär Sabah yrittää pärjätä sisäoppilaitoksessa. (Tuliko paljon nimiä? Niitä tässä perhesaagassa kyllä piisaa. Onneksi alussa on tuiki tarpeellinen henkilöluettelo ja samalla pieni kertaus ensimmäisen osan tapahtumista.)

Kaikki Belhajin perheen jäsenet yrittävät omalla tavallaan löytää itselleen sopivan elämän, sukkuloida idealismin ja kompromissien välillä. Arjen ja elämän taustalla on Marokon poliittinen tilanne. Kuningas Hassan II pitää maata lujassa otteessa. Lyijyvuosinakin tunnettu ajanjakso ei vielä vaikuta Belhajien elämään, sillä he eivät ole mitään poliittisesti aktiivisia toisinajattelijoita, mutta Slimani on ujuttanut kirjan loppupuolelle sellaisia vihjeitä tulevista tapahtumista, että lukijaa alkaa huolettaa. Aïchan puoliso Mehdi on menestynyt ministeriön virkamies, minkälainen kohtalo häntä mahtaa odottaa? Amine on omin käsin ja raskaan, päämäärätietoisen raadannan avulla saanut tilansa kukoistamaan, mutta huolet ja pelot eivät hellitä millään.

Hieno saaga, ja Slimani pitää henkilögalleriansa ja eri suuntiin rönsyilevät tarinat todella hyvin hallussa. Lukijaa jännittää koko Belhajin perheen ja tilan puolesta.

Viv Groskop: Au revoir, tristesse! Suomentanut Ulla Lempinen. Atena 2021. 302 sivua.

Täydellinen juhannuskirja, jota lukea vapaapäivänä riippumatossa – ei-akateemisia kirjallisuusesseitä ranskalaisista romaaniklassikoista, siitä, millaisia elämänohjeita niistä voisi ammentaa, ja siitä, mistä näissä klassikoissa oikein on kyse. (En tiedä mitään hauskempaa!) Luin pari vuotta sitten Groskopin edellisen kirjan venäläisestä kirjallisuudesta ja nautin senkin joka rivistä! Tähän ranskalaista kirjallisuutta käsittelevään kirjaan Groskop on valinnut kokoelman kirjoja, jotka ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen joko nuorena tai hieman vanhempana, joten hän samalla alussa pahoittelee, että valikoima on aika miesvoittoinen. Se on silti ihan realistinen otos nk. kaanonista, nykykirjallisuuden lista olisikin toisennäköinen. Valinnan tekeminen on varmasti ollut vaikeaa! En itsekään tiedä, millaiseen valikoimaan päätyisin jos saisin haasteeksi esitellä tusinan verran ranskalaisia kirjoja ja laatia niistä jotakin elämänoppien kokoelmaa, kuten Groskop tässä tekee.

No, kuitenkin. Tämä oli mainio kirja! Sabluuna on sama kuin edellisessä kirjassa, eli yksi luku käsittelee yhtä kirjaa ja sen "oppeja", ja luvut on nimetty mainioon humoristiseen tyyliin: Itsepetos on varmin tie kärsimykseen: Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita. (Tai: Älä käytä alastonta rakastajaasi kirjoitusalustana.) Olin luullut lukeneeni ranskalaisia klassikoita aika kattavasti, mutta tästä kahdentoista kirjan valikoimasta vain seitsemän oli ennalta tuttuja (ja sen Proustin ensimmäisen romaanin luin tosiaan vasta pari viikkoa sitten). Suosittelen Groskopin molempia kirjoja lämpimästi kaikille, jotka tahtovat raikkaan näkökulman klassikkokirjallisuuteen!