Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

Päivät lyhenevät lyhenemistään ja syksyn dark academia -kausi jatkuu asiaankuuluvan tummissa sävyissä. Ihmisen marraskuu ei ole muutenkaan kunnon marraskuu ilman kuolema-aiheista barokkimusiikkia: periodisoittimia ja sävellyksiä, joiden nimi on esimerkiksi Itku tai Kaipausten hauta. Näitä kaikkia löytyy ranskalaisen kirjailija Pascal Quignardin romaanista Kaikki elämän aamut (suom. Annikki Suni), josta Alain Corneau on ohjannut vuonna 1991 samannimisen elokuvan.

Tunnelmaa tuovana kuvausrekvisiittana anakronistiset Bach-nuotit ja moderni viulu

Kirja on oikeastaan pienoisromaani, vain 127 väljästi taitetun sivun mittainen teos. Myös kerronta on minimalistista, tai askeettista, samoin kuin kirjan päähenkilö, gambaviulunsoittaja ja säveltäjä monsieur de Sainte Colombe (?–1690). Jansenistille ominaiseen tapaan hän on sulkeutunut ja varsin ankara mies, ja hän on omistautunut gambaviululleen ja musiikin mysteerille. Kirjan alussa madame de Sainte Colombe kuolee miehen ollessa käymässä erään ystävän kuolinvuoteella ja näin Sainte Colombe jää yksin kahden pienen tytön, Madeleinen ja Toinetten kanssa.

Tytöt jäävät oikeastaan keittäjättären hoiviin, sillä Sainte Colombe rakennuttaa itselleen pienen lautamajan puutarhaan, Monsieur de Sullyn ajoilta peräisin olevan suuren mulperipuun juurelle. Siellä hän soittaa gambaviuluaan jopa viisitoista tuntia päivässä ja houkuttelee siitä ulos sanomattoman kaunista musiikkia. Kaikki, jotka sitä pääsevät kuulemaan, kertovat miten Sainte Colombe soitollaan tavoittaa uskomattoman vivahteikkaita ääniä nuoren naisen huokauksesta iäkkään miehen nyyhkytykseen. Kirjassa on henkeäsalpaavan kauniita kohtauksia, joissa musiikki tavoittaa toisen maailman varjoista myös madame de Sainte Colomben.

 

Sainte Colombe on tunnustettu ja tunnettu mestari, joten lautamajan rauha vääjäämättä rikkoutuu. Häntä tullaan kutsumaan hoviin soittamaan kuninkaalle (ja kuninkaan kutsu on oikeastaan määräys). Sainte Colomben taide kuitenkin kavahtaa hovipiirejä, loistoa ja kimallusta. Teidän palatsinne on majaakin pienempi ja teidän yleisönne vähäpätöisempi kuin yksi ainoa henkilö.

Sainte Colomben taidekäsitys on tällä tavalla hyvin tinkimätön ja siinä korostuu taiteilijan, muusikon, musiikin välittäjän ja kokijan aito herkkyys. Niinpä kun Sainte Colombe suostuu ottamaan oppilaakseen nuoren Marin Marais'n, syynä on tämän soittaman pikkuisen badinagen ilmentämä herkkyys ja nuorukaiseen kätkeytyvä tuska, vaikka hän toteaakin pojalle suorasanaisesti: Kyllä te elatuksenne pystytte ansaitsemaan. Te saatte elää musiikin keskellä, mutta ei teistä taiteilijaa tule. Sainte Colombe yrittää opettaa pojalle tekniikan lisäksi aitoa ilmaisua ja musiikillista herkkyyttä; he käyvät kuuntelemassa maalarin siveltimen liikettä kankaalla ja kaksikon tarpoessa piiskaavaa tuulta vasten Sainte Colombe huutaa tuulen yli: Monsieur, nyt te kuulette, miten aaria erottuu kenraalibassosta!

Olen katsonut tämän elokuvan monia, monia kertoja, mutta en itse asiassa alkuunkaan muista koska olisin viimeksi lukenut itse kirjan. Elokuvassa tarinan musiikki tietenkin nousee yhdeksi pääosan esittäjäksi: siinä on sellainenkin herkullinen kohtaus, jossa hovin kapellimestariksi noussut Marin Marais saa kutsun saapua Madeleine de Sainte Colomben kuolinvuoteelle. Kutsu saapuu hetkenä, jona Marais on prameassa hovisalissa johtamassa mitäs muutakaan kuin Lullyn säveltämää kappaletta Marche pour la cérémonie des Turcs. Tämä kappale on sävelletty Molièren näytelmään Porvari aatelismiehenä, joka on mainio porvarillista nousukasmaisuutta ja pyrkyryyttä pilkkaava näytelmä. Kappale alleviivaa osuvasti sitä ristipainetta, jonka keskellä Marin Marais -parka joutuu elämään: elanto on hankittava, vaikka jansenistisen nälkätaiteilijan ihannekuva kutsuisi muualle.

Kirjassa musiikki on totta kai läsnä, mutta ei kuultavana Jordi Savallin upeana soundtrackina kuten elokuvassa, vaan muuten kaiken läpäisevänä ulottuvuutena. Musiikilta on lainattu paitsi se tulkinnan herkkyys, myös ainakin kerronnan tauot ja hiljaisuus. Niillä on kirjassa sekä rytmillinen että dramaturginen rooli. Lukiessa pitää koko ajan muistaa hidastella ja olla kiiruhtamatta taukojen ohitse.

Ai että! Pitää katsoa elokuvakin taas uudelleen.

Kaikki elämäni aamut täyttää Helmet-haasteen kohdan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. (Gambisti on hyvin harvinainen ammatti, ja kirjasta löytyy myös luutunrakentaja, halonhakkaaja ja kuningas, joka tosin taitaa olla status eikä ammatti. Harvinainen joka tapauksessa.)

Mistä kirjoitamme kun kirjoitamme seksistä?

Törmäsin aivan alkuvuodesta kirjakaupassa ystävään, jonka kanssa vaihdoimme muutamia sanoja kirjauutuuksista, niiden äärellä kun oltiin. Niko Hallikaisen Kanjoni oli juuri ilmestynyt, vaikka ei vielä ehtinyt kaupan hyllylle. Itse en silloin vielä tiennyt koko kirjan olemassaolosta, mutta pikaisen esittelyn kuultuani kiinnostuin: runolliseen ilmaisuun pyrkivä kuvaus monin tavoin epätoivoisesta ja vimmaisesta halusta, ja tarkemmin ottaen homoseksuaalisesta halusta. Aloimme miettiä, miten monia erilaisia seksuaalisen halun ja itse seksin kuvaamisen tapoja itse asiassa on – kirjojen seksikuvauksia voidaan helposti paheksua liian pornografisina (ja sitä kautta kirjallisuuteen epäsopivina) silloinkin kun kyse on jonkinlaisesta muusta kuvaamisen tavasta ja seksuaalisen halun kuvaus pyrkii kohti toisenlaisia päämääriä. Mutta mitä kaikkia muita tapoja oikein on? Päätimme, että tässä on lukupiirin paikka! Lukupiirin piti kokoontua jo keväällä, mutta kiristyneet koronarajoitukset siirsivät sen syksylle.

Koko ajatus "seksilukupiiristä" oli aluksi mielestäni todella hulvaton, mutta kun ryhdyimme kokoamaan lukemistoa, havaitsin että minunkin on hyvä tarkistaa käsityksiäni seksuaalisuuden ja kirjallisuuden keskinäisistä suhteista. Seksuaalisuus on niin latautunut aihe, että kirjailijoiden on varmasti helppo noudattaa aina vain tuttuja konventioita, totuttuja tapoja puhua seksistä. Niillä saattaa kuitenkin tulla vahvistaneeksi ahtaita stereotypioita tai esittäneeksi seksuaalisuuden jossakin kapeassa (ja tosielämälle vieraassa) fantasiamaisessa valossa. Löysimme lukemistoon kiinnostavia nais- ja queernäkökulmasta kirjoitettuja teoksia, joiden kautta pääsimme pohtimaan miten seksin kuvaaminen voi palvella tarinaa ja henkilökuvausta sekä millaisena seksuaalinen halu näissä kirjoissa näyttäytyy.

Lukupiirin kirjat olivat järjestyksessä:

– Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus, 2020, suom. Marianna Kurtto)
– Olga Kokko: Munametsä (S&S, 2019)
– Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020, suom. Kristiina Vaara)
– Leïla Slimani: Adèle (WSOY, 2019, suom. Lotta Toivanen)
– Niko Hallikainen: Kanjoni (Otava, 2021)

Pikatiivistelmät: Kolme naista on nimensä mukaisesti kuvaus kolmen yhdysvaltalaisen naisen seksielämästä, Munametsä on viihteellinen kertomus kolmekymppisestä irtosuhteita harrastavasta helsinkiläisnaisesta, Syvään päähän kertoo lesbosuhteeseen ryhtyvästä lontoolaisesta naisesta ja parisuhteessa ilmenevästä väkivallasta, Adèle on kuvaus pariisilaisen nimihenkilön pakkomielteisestä suhteesta seksiin tai oikeastaan riippuvuudesta ja Niko Hallikaisen Kanjoni on se mainittu runollinen kuvaus homomiehen pakkomielteisestä ja epätoivoisen takertuvasta suhteesta seksiin ja ihmissuhteisiinsa.

Ensimmäisenä luettu Lisa Taddeon Kolme naista oli perusteellisen järisyttävä lukukokemus. En ole koskaan lukenut mitään näin voimakkaan samastuttavaa ja todentuntuista kuvausta tilanteista, joissa seksuaalinen halu on läsnä välillä hyvinkin voimakkaana, mutta toteutuu törmäillen niin miehiseen vallankäyttöön kuin asenneilmapiirin ongelmiin, eikä se halu ole aina mitenkään järkevää tai ohjailtavissa. Moni nainen tunnistaa kirjan Maggien, Linan ja Sloanen kokemuksista paljon tuttua. Lukupiirissä totesimme, että kirjan mieletön voima on siinä, miten se kuvaa kolmea naispäähenkilöään tavalla, jossa halu, nautinto ja haavoittuvuus ovat olemassa yhtä aikaa, ja kirjan naiset tekevät seksuaalisia valintojaan niistä vaihtoehdoista, joita heillä ympäristössään on saatavilla. Naiset eivät ole ihanteellisen voimakastahtoisia ja autonomisia, ja tarinat eivät siis ole mitään feministisesti korrekteja voimaantumiskertomuksia (mistä kirjaa onkin joissakin lukija-arvioissa kritisoitu, mielestäni tarpeettomasti). Ne ovat vain todellisia ja rehellisiä. 

Lisa Taddeo on seurannut ja haastatellut kirjan kolmea päähenkilöä peräti kahdeksan vuoden ajan. Alunperin haastateltuja naisia oli enemmänkin, mutta ajan mittaan joukko on karsiutunut erilaisista syistä näihin kolmeen, joiden tarinoita kerrotaan toistensa kanssa lomittain. Maggie on ainoa omalla nimellään esiintyvä, koska hänen tapauksensa on muutenkin varsin julkinen: Maggiella on ollut lukiossa suhde englanninopettajaansa ja muutama vuosi lukion jälkeen hän päätyy haastamaan miehen oikeuteen. Kirjassa seurataan myös oikeudenkäynnin prosessia. Muut kaksi naista ovat Lina, seksittömässä ja ennen kaikkea suudelmattomassa avioliitossa riutuva nainen, joka ryhtyy salasuhteeseen vanhan kouluaikaisen ihastuksensa kanssa ja Sloane, menestyvä ravintoloitsija, joka harrastaa aviomiehensä toiveesta seksiä niinikään aviomiehen valitsemien miesten kanssa.

Kirjan dokumentaarinen ote tarkoittaa sitä, että lukija pääsee seuraamaan naisten seksielämää hyvin läheltä. Tirkistelyltä se ei silti tunnu, koska Taddeo kuvaa todella vaikuttavalla ja ei-vaivaannuttavalla tavalla myös sitä, minkälaisten ajatusten, odotusten, tarpeiden ja toiveiden saattelemana seksiin päädytään, millaisia seurauksia siitä syntyy ja miten se muokkaa naisten käsitystä omasta itsestään.

Olga Kokon Munametsä oli sitten jotain aivan muuta! Sen päähenkilö Linnea nauttii häpeilemättä irtosuhteista, kirjoittaa Toosaproosaa -nimistä blogia ja päätyy työelämässäkin mainostoimistossa tekemisiin erilaisten intiimituotteiden kanssa. Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, seksistä ja sukuelimistä ei taideta kirjan aikana kahdesti käyttää samaa nimitystä (joskin itse seksikohtauksissa katse kuitenkin siirretään muualle: "herra 'täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru' oli juuri sitä, mitä nyt tarvitsin"). Moni on pitänyt Munametsän railakkaan viihteellisestä tyylistä, mutta itse sain siitä irti lähinnä kurittoman asenteen (kas näin itsevarma nainen toteuttaa mielihalujaan!), mitä korostettiin asettamalla seksuaalisesti vapautunut Linnea tiukkapipoisen Mervin työkaveriksi. Kirja kyllä vastustaa (ansiokkaasti) sitä naisten seksuaalisuuteen helposti tarttuvaa moraalinvartija-ilmapiiriä. Kiinnostavinta oli silti lukea Linnean pelkäävän ikääntymistä ja seksuaalisen haluttavuuden katoamista: hän tiedostaa kirjassa itsekin saavansa tällä hetkellä nauttia ulkonäön, nuoruuden ja sosioekonomisen aseman tuomasta seksuaalisesti haluttavasta asemasta, eikä oikein tunnu tietävän mitä tehdä, jos se joskus muuttuu.

Kate Daviesin Syvään päähän oli viihteellisen näköisestä kannestaan ja aika kepeän humoristisesta alusta huolimatta lopulta katsaus paitsi seksuaali-identiteetin jäsentymiseen, myös lähisuhteessa ilmenevään vallankäyttöön ja väkivaltaan, joka ei tietenkään ole heterosuhteiden yksinoikeus. Kirjan Julia on vasta tullut kaapista eikä osaa uudessa tilanteessa vielä nähdä vaaran merkkejä tai määritellä omia rajojaan. Seurauksena voi päätyä manipuloinnin kohteeksi. Seksikuvauksissa (paikoin hyvin eksplisiittisissä sellaisissa) on mukana epäröintiä uusien kokemusten edessä – kaikki ei suju vaivattomasti kuin fantasioissa.

Leïla Slimanin Adèle jakoi mielipiteitä! Sen nimihenkilö on hyväosainen pariisilainen toimittaja, joka harrastaa pakkomielteisesti yhä holtittomimmiksi käyviä salasuhteita. Näistä suuri osa on hyvin spontaaneja ja satunnaisia kohtaamisia. Lääkäripuoliso ja muutaman vuoden ikäinen poika synnyttävät Adèlessa selittämätöntä ahdistusta ja hillitty porvarillinen elämä suunnilleen pakokauhua. Toisaalta vaikka Adèle jatkuvasti hakee uusia seksisuhteita, nekään eivät oikein tuo nautintoa. Riippuvuuden kuvaukselta Adèlen seksielämä tuntuukin: hän ei voi haluilleen mitään, mutta inhoaa itseään ja kumppania heti toteutuksen hetkellä eikä varsinaisesti tunnu saavan nautintoa tai tarpeitaan tyydytetyksi. En voinut välttyä ajattelemasta marokkolais-ranskalaisen Slimanin etnistä taustaa tätä lukiessa: sekä Ranskassa että Marokossa naisen rooliin ei taida juuri kuulua seksuaalisen halun kovin voimakasta ilmaisemista, vaan naiselta odotetaan suomalaisittain luettuna hyvin passiivista roolia. Kulttuuri voi muovata haluja ja niiden toteuttamisen tapaa. Minusta tämä on kiinnostava näkokulma josta tarkastella Adèlen kaltaista naista, joka joutuu kätkemään ja salaamaan sopivuuden rajat ylittävät halunsa.

Kirjat ja eväät sävy sävyyn

Lukupiiri päätettiin Niko Hallikaisen Kanjoniin, jossa oikeastaan aivan kaikki pyörii seksin ja erilaisten tarpeiden ympärillä. Oivallinen valinta lukupiiriin! Kanjonin päähenkilö on nimettömäksi jäävä nuori mies, joka törmää taidenäyttelyn avajaisissa yhteen vanhoista koulukiusaajistaan, koulun kingeistä. Kouluvuodet ovat takana ja dynamiikka nyt toinen, ja miesten välille syntyy kiihkeä ja vimmainen suhde. Auvoa kestää kuitenkin vain hyvin vähän aikaa: häpeätraumat ja tyydyttämätön rakkauden kaipuu sotkeutuvat vyyhdiksi, josta ei ole onnellista ulospääsyä. Päähenkilön sisällä on jonkinlainen musta aukko, joka vetää pyörteisiinsä kaiken ja tuhoaa kaiken, myös tämän mahdollisuuden onneen. Eron jälkeen mies pakenee loputtomiin webcam-seksisessioihin, jotka johtavat yllättävän käännekohdan kautta aurinkoiseen ja sekä aineellisesti, emotionaalisesti että seksuaalisesti yltäkylläisen onnelliseen elämään Los Angelesiin. Sisäiset demonit tulevat ikävä kyllä matkassa mukana ja pian mies rutistaa loputtomassa tarvitsevuudessaan hengiltä myös tämän rakkauden. Ja taas palataan webcam-sessioiden pariin ja eräässä vaiheessa myös todellisuuteen, joka on paljastunut hieman toisenlaiseksi kuin mitä lukija on kuvitellut. Kirja toistaa myös rakenteessaan tätä pakkomielteenomaisuutta: se koostuu hyvin lyhyistä, muutaman virkkeen suunnilleen samanpituisista kappaleista ja rytmistä tuleekin hakkaava, toistava, junnaava. Toisto kertoo pakkomielteen lisäksi myös traumasta, jonka vaikutuksesta päähenkilö jumittaa kipeissä asioissa. Hallikainen on kertonut pyrkineensä kaikesta toistosta huolimatta runolliseen ilmaisuun ja onnistuu siinä ihmeellisen hyvin. Mielleyhtymät ja mielikuvat ovat runsaita, kekseliäitä ja hyvin vaikuttavia, vaikka ehdin jossakin vaiheessa kyllästyä "X on kuin X" -tyyppiseen metaforan rakenteeseen.

Olen todella tyytyväinen siihen, että a) saimme idean koota lukupiiri ja b) olen lukenut nämä kaikki teokset ja päässyt keskustelemaan niistä lukupiiriläisten kanssa. Keskusteluissa avautui monta sellaista havaintoa, jota en omasta lukijapositiostani käsin olisi tavoittanut. Jatkoa lukupiirille on kaavailtu ensi keväälle.

Lukupiirin kirjoista neljä pääsee Helmet-haasteen kohtiin 48 ja 49: Kaksi (+2) kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Sen lisäksi Kanjonin sijoitankin kohtaan 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

"Kuului vaimea ääni, kuin tiheän lehvästön kahahdus."

Euroopan historiallisia alueita, joita tunnen nimeltä: Oksitania, Böömi, Määri, Sleesia, Liivinmaa, Traakia, Inkerinmaa, Transilvania, Pomerania. Historiallisia alueita, joita en tuntenut ennen nimeltä: Liguria! Sinne sijoittuu tämä Fanny Taillandier'n neljäs romaani Farouches, kesyttämättömät. Nykyisin Liguria on historiallisen kulttuuripiirin lisäksi italialainen hallinnollinen alue, jonka pääkaupunki on Genova, mutta Taillandier'n kirjassa raotetaan hieman ovea spekulatiivisen fiktion puolelle ja siinä Liguria on yksi "Unionin" jäsenalueista. Ennen romaanin tapahtuma-aikaa Ligurian alue oli jakautunut kahteen osaan kahden kansallisvaltion, Ranskan ja Italian alueille. Se ulottuu Rhône-joen suistolta Arlesista Genovaan (ranskaksi Gênes, pitääkin painaa muistiin).

Fanny Taillandier on vuonna 1986 syntynyt ranskalainen kirjallisuuskriitikko ja romaanikirjailija, ja tänä vuonna ilmestynyt Farouches on hänen neljäs romaaninsa. Sen pääosassa ovat ilmastointiyrittäjä Jean ja juristi Baya, jonkin verran alle nelikymppinen pariskunta, joka on asettunut asumaan Ligurian rannikolle kuvitteellisen Sablier'n tuntumaan. Lukiessa miltei tuntee alueen rutikuivan, pensaikkoisen garriguen tuoksun sieraimissaan. Jean ja Baya ovat hankkineet rannikon tuntumasta rinteiltä varsin porvarillisen villan ja elämän. On oma uima-allas ja puutarhuri ja muuta porvarillisen hillittyä elämää. Idylli rikkoutuu kolmestakin syystä: runsastunut villisikapopulaatio tekee tuhojaan alueella, lähettyvillä sijaitsevaan taloon ilmestyy vuokralaiseksi niukkasanainen tuntematon nainen ja paikallisten jengien välienselvittely yltyy välillä ammuskeluksi.

Vaikka tässä nyt aloitin kuvaamalla kirjan tapahtumia, sen sivuilla ei loppujen lopuksi kovin paljon tapahdu. Heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen pohjustetaan kummaa, jollakin lailla vinksahtanutta tunnelmaa, ja odottelin suunnilleen kirjan puoliväliin saakka että tästä oudosta atmosfääristä syntyisi jokin juonellinen tapahtumaketju. Niin ei käy, vaan pääasialliseksi sisällöksi nousee tämä eriskummallinen tunnelma, jossa lukija aistii koko ajan jonkin tuntemattoman, tasapainoa horjuttavan elementin olemassaolon eikä pääse oikein selvyyteen siitä, mikä se pohjimmiltaan on. "Vinksahtanut" on silti ehkä aika voimakas sana, se tuntuisi jotenkin edellyttävän että lukija voisi havaita mikä tarkalleen ottaen on vinksallaan. Ranskan décalé on aika hyvä sana. Jotain selittämättömän uhkaavaa on myös läheisessä kauppakeskus Sud Soleil'ssa, joka on järjetön kasvihuonemainen rakennelma polttavan kuumana porottavan välimerellisen auringon alla ja jonka ilmastointia Jean käy päivittämässä.

Kirjan nimi Farouches tarkoittaa tosiaan villiä, tai oikeammin ehkä kesyttämätöntä, ja se ohjaa tietenkin tarkastelemaan muun muassa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta ja ihmisessä vaikuttavia animaalisia piirteitä; kuriton hiuspehko voi olla myös farouche/kesyttämätön ja moni ihmisen toimintaan vaikuttava asia voi perustua jonkinlaiseen intuitioon tai viettiin. Bayakin alkaa tuntea villisikoja kohtaan esimerkiksi jonkinlaista murhanhimoa, eikä jengien reviirikiistoilla ja eläinlaumojen reviirikiistoilla lopuksi ole välttämättä paljon eroa. Lisäksi kirja alkaa eräänlaisella Wikipedia-pastissilla eli Liguria-aiheisella artikkelilla, jossa kuvataan romaanin Ligurian rajoja ja olemusta. Se vie ajatukset erilaisiin rajoihin ja määritelmiin – eläimet eivät kuitenkaan piittaa ihmisten rajoista vaan kulkevat pesueineen missä tahtovat. Kirjassa ihmisten ja eläinten välinen raja välillä hämärtyy, kun Jeania ja Bayaa kuvataan "ihmispariskunnaksi" tai kun Baya kohtaa lenkillä villisikaperheen ja sekä emo että Baya huomioivat toistensa läsnäolon.

Tulin lukiessa ajatelleeksi Eugène Ionescon näytelmää Rhinocéros eli Sarvikuonot, jonka olen lukenut joskus opiskeluaikoina. (Sarvikuonot on ilmeisesti myös esitetty joskus Suomessa, suomennosta ei ole kuitenkaan saatavilla kirjana.) Ajattelin Sarvikuonoja, koska myös siinä ihmisten hallittuun yhteiskuntaan ilmestyy vieraita, tuhoa kylväviä olentoja. Ne tosin ovat Taillandier'n villisikoja paljon keskeisemmässä roolissa ja edustavat tulkinnan mukaan yhteiskuntaan pesiytyviä myrkyllisiä ideologioita ja totalitarismia (ja joita näytelmän "tolkun ihmiset" parhaansa mukaan yrittävät olla mitenkään erityisesti huomaamatta ja tuomitsematta, kunnes itsekin alkavat muuttua sarvikuonoiksi). Tarkistin, ja myös siinä yksi päähenkilöistä on nimeltään Jean. Aion olla tyytyväinen tämän, todennäköisesti tarkoituksellisen intertekstuaalisen ulottuvuuden bongaamisesta! Näytelmän lukemisesta on tosiaan aikaa, joten bongaamisen tuottama hyöty jää silti vähäiseksi.

Farouches'in alaotsikoksi on laitettu Empires II, valtakunnat osa II, eli se asettuu jonkinlaiseen jatkumoon Taillandier'n vuonna 2018 julkaistun romaanin Par les écrans du monde, maailman (näyttö)ruuduilla kanssa. Internetin tietojen perusteella moni Taillandier'n teksti ja kirja liittyy jollakin lailla kaupunkeihin ja kaupunkiympäristöön. Toivottavasti saan joskus toistekin näitä kirjoja käsiini! Luen mielenkiinnolla (ja toinen käsi sanakirjalla, sille tuli tämänkin kirjan kanssa käyttöä).

Kirjamessutunnelmia: Amanda Gorman ja käännökset

Olin viime viikonloppuna monen, monen vuoden tauon jälkeen taas Helsingin kirjamessuilla. Turun kirjamessut ovat olleet minulle yksi syksyn kohokohtia suunnilleen lukioikäisestä lähtien ja niillä olenkin käynyt koronataukoa lukuunottamatta joka vuosi. Helsinkiin ei ole sitten ollut erikseen asiaa, mutta tänä vuonna minut kutsuttiin mukaan keskustelemaan Amanda Gormanin runoudesta ja kääntämisestä. Ajankohtainen aihe! Keskustelun olivat ideoineet ja järjestäneet yhdessä Nuoren Voiman liitto ja Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto. Sain nousta lavalle yhdessä Gormanin suomentajien Aura Nurmen ja Laura Eklund Nhagan kanssa. Juontajana oli ihana Mona Eid ja koko keskustelun kuvaus kuului: 

Tutustu Amanda Gormanin runouteen! Keskustelussa pohditaan myös sitä, miten vähemmistön näkökulmasta kirjoitettuja ja kertovia teoksia suomennetaan niin, että suomennokset tavoittavat kirjailijan sanoman ja tyylin. Keskustelemassa Amanda Gormanin teosten suomentajat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi, sekä Reni Eddo-Lodgen teoksen Miksi en enää puhu valkoisille rasismista suomentanut Saana Rusi. Keskustelun juontaa toimittaja Mona Eid.

Mistä siis juttelimme? Keskustelu avattiin kertomalla teosten käännösprosessista ja pääsin siinä kertomaan Reni Eddo-Lodgen kirjan syntyhistoriasta ja kääntämisen ytimestä eli kulttuurisensitiivisyydestä. (Kääntäminen on lähtökohtaisesti ei kielten, vaan kulttuurien välistä toimintaa.) Erityisesti Eddo-Lodgen ja tietysti myös Gormanin teosten kääntämisessä korostuu kääntämisen rooli eräänlaisena kulttuurien ja todellisuuksien välisenä sillanrakentajana. Molempien tekstit tulevat omalla tavalla edistäneeksi erilaisten ihmisryhmien välistä ymmärrystä: Eddo-Lodge osaa kuvata kadehdittavan selkeästi ja loogisesti vaikeita ja yksinkertaisia määritelmiä pakenevia ilmiöitä, kuten nyt vaikka rakenteellista rasismia tai luokka-asemia nimenomaan rodullistetun ihmisen näkökulmasta, valkonormatiivisen maailman ulkopuolelta. Gormanin runoteoksen sielu ja sydän puolestaan nousee hiphopista ja spoken word -perinteestä, jotka ovat kiinteästi osa afroamerikkalaista kulttuuria.

Gormanin virkaanastujaisrunon suomentamisessa oli kiinnitetty tietenkin huomiota kielen äännemaailmaan ja rytmiin, ja kuuntelin itsekin todella mielenkiinnolla molempien suomentajien kuvausta siitä, miten Gormanin hitaaseen ja arvokkaaseen juhlapuherytmiin lausuma runo muuttuu, jos tempoa vaihdellaan. Asiaproosan kohdalla rytmillä ei samalla tavalla ole merkitystä, koska tekstistä puuttuu esittämisen ulottuvuus. Kaikki kielenkäyttö on tietenkin jollakin tavalla rytmillistä, mutta asiatekstissä rytmi palvelee lähinnä luettavuuden ja ymmärrettävyyden tavoitteita. En itse ole runouden kanssa mitenkään tekemisissä, joten runojen kääntämistä ympäröi minun silmissäni jonkinlainen mystinen sanataiteellinen aura. Muutama taho järjestää (runo)kääntäjille työpajoja ja kursseja; olisipa joskus mukava päästä kärpäseksi työpajan kattoon seuraamaan työskentelyä.

Keskustelimme myös sensitiivisyyslukemisesta. Kun sain Eddo-Lodgen kirjan suomennettavakseni, mietin aluksi miten voin suoriutua koko tehtävästä. Kirja kuvaa valkonormatiivista maailmaa ja rasismia juuri mustan ihmisen näkökulmasta: voinko ymmärtää omasta positiostani käsin jotain niin perustavanlaatuisella tavalla väärin, että suomennokseen tulee vakavia puutteita tai virheitä? Entä "ei mitään meistä ilman meitä" -periaate? No, pelkoni väärinymmärryksistä osoittautui turhaksi, sillä Eddo-Lodge on tosiaan huippuselkeä kirjoittaja, vaikka aiheet olisivatkin haastavia. Otin silti yhteyttä tuntemiini kieliasiantuntijoihin, joilla on omakohtaista rodullistetuksi tulemisen kokemusta ja pohdin heidän kanssaan kirjaan liittyviä sanaston ja asemoinnin kysymyksiä. Tarkoituksena oli välttää mahdollinen haitallisiin stereotypioihin tai virheellisiin käsityksiin lankeaminen. Hakeuduin siis toisin sanoen sensitiivisyysneuvonantajan pakeille. Siitä oli paljon iloa! Gormanin virkaanastujaisrunon suomentajilta oli myös ilmeisesti Gorman itse edellyttänyt sensitiivisyyslukijan käyttöä, ja olimme yhtä mieltä siitä, että käytännöstä voisi olla iloa monen muunkin kirjan kohdalla. Kirjallisuuden suomentajat ovat taitavia kulttuurisidonnaisten seikkojen välittäjiä (työ itsekin herkistää kulttuurisen kontekstin huomioimiselle), mutta on todella tervehdyttävää pohtia oman näkökulmansa ja tulkintojensa mahdollista rajallisuutta.

Mona Eid kysyi meiltä myös näkemyksiä siitä, miksi on tärkeä suomentaa vähemmistöjen tekstejä. Aura Nurmi totesi hyvin, että se on keino päästä jonkin rajatun (usein eurosentrisen tai angloamerikkalaisen valkoisen) kaanonin ulkopuolelle. Laura Eklund Nhaga puolestaan korosti samastumisen merkitystä, että teksti tarjoaa jotain samastumispintaa ja sanoittaa sellaisia omia vähemmistökokemuksia, jotka enemmistön teksteistä puuttuvat. Jatkoin tähän toteamalla, että kirjallisuus on keino nostaa asioita yhteisen muistin piiriin ja yhteiseen tietoisuuteen. Mikäli sinne nousee vain enemmistön teoksia, kuva jää tietenkin vajaaksi. Lisäksi kirjallisuuden keinoin on mahdollista piirtää hyvin nyansoituja, eläviä ja moni-ilmeisiä sekä ristiriitaisia ja jännitteisiäkin kuvia ja ennen kaikkea kuvata tunne! Ihmisenä olemisen kokemuksessa on paljon sellaista, joka tavoitetaan parhaiten tuntein. Kirjallisuus kurkottelee niitä sfäärejä kohti. Aura Nurmen mukaan esimerkiksi lavarunouskin tiivistyy parhaiten parahdukseksi: se on jokin tunteella purkautuva asia tai kokemus, jonka ei tarvitse jäsentyä tarinalliseksi kokonaisuudeksi.

(Tässä yhteydessä olisi tietenkin voinut lähteä sinänsä kiinnostaville sivuraiteille ja nostaa esille käännöskirjallisuuden valtavirran ja siis enemmistön: englanti dominoi käännöskirjallisuudessa ja etenkin angloamerikkalainen kirjallisuus näyttelee aika suurta roolia. Käännöskirjallisuuden vähemmistö on sitten pienemmistä eurooppalaisista kielistä suomennettua kirjallisuutta, tai eteläamerikkalaista kirjallisuutta, tai vaikka aasialaista kirjallisuutta. Itsekin huomasin, että suunnilleen puolet tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista on suomennettu englannista! Näin on käynyt, vaikka yritän tietoisesti etsiytyä muunkielisten kirjallisuuksien äärelle. Mikäli käännöskirjallisuuden ikkunat ovat eniten avoinna englanninkielisen maailman suuntaan, ne peittävät silloin varjoonsa paljon muuta. Ranskasta suomentavana tiedän, miten paljon kiinnostavaa ja tärkeää ranskankielistä kirjallisuutta jää suomalaisilta pimentoon, myös rodullistettujen kirjailijoiden Ranskassa palkittuja teoksia. Tässä näkyy hyvin se seikka, että tuttuun on helppo tarttua.)

Mistä emme sitten jutelleet? Kun vaihdoimme ajatuksia sensitiivisyyslukemisesta, emme ajatelleet millään tavalla kirjankustantamisen arkea, jossa ylimääräisiä euroja ei oikein ole. Suomentajien palkkiot ovat varsin vaatimattomia (apurahat jonkin verran paikkaavat tilannetta, mutta niitä ei kaikille tietenkään riitä), ja ajatus siitä, että suomentajien palkkiot pysyisivät ennallaan, mutta sensitiivisyyslukemiseen löytyisi aina tarvittaessa budjetti, tuntuu kyllä hieman epätodelliselta ja epäreilulta (vaikka suomentajat ja sensitiivisyyslukijat eivät olekaan toistensa kilpailijoita vaan samalla asialla). Emme myöskään miettineet sitä, miten on mahdollista pitää suomentamisessa olennaisia luovan toiminnan edellytyksiä yllä työn arjessa, jota tosiaan luonnehtii jatkuva kiire ja kaikenlainen niukkuus. Siitä olisikin ollut kiinnostava kuulla toisten näkemyksiä, sillä niukkuus ja taloudellinen epävarmuus synnyttävät kroonista, vaihtelevan voimakasta stressiä, josta on luovalle työlle vain haittaa. Ja ihmisen terveydelle noin muutenkin.

Olen kourallisen kirjoja suomennettuani onnistunut muodostamaan kaikenlaisia käsityksiä siitä, mikä suomentamisessa on olennaista, tärkeää, vaikeaa tai kiinnostavaa ainakin minulle itselleni. Kello on tätä kirjoittaessa paljon, joten en yritä maanitella näitä käsityksiä ja ajatuksia järjestäytymään virkkeiksi. Sen sijaan listaan tähän kirjallisuuden suomentamisesta kirjoitettuja hyviä kirjoja! Erityisen hienoja, valaisevia ja käyttökelpoisia sekä ammattikääntäjille että kaikille kielestä, kulttuurisensitiivisyydestä ja kirjallisuudesta kiinnostuneille ovat ainakin allaolevan listan kirjat:

Natasha Vilokkinen: Tiedontuojat. Opas tietokirjan suomentajalle. Vastapaino, 2017.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen. SKS, 2019.

Kristiina Rikman (toim.): Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä. WSOY, 2005.

Juhani Lindholm: Kalassa kielen merellä ja muita kirjoituksia. Aporia, 2021.