Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Tämä kirja kertoo ajan unohtamista ihmisistä paikkakunnilla, joita ei enää ole.

And now for something completely different. Luin aivan uunituoreen, viime loppukuusta ilmestyneen toimittaja Antti Rämäsen kirjan Rikottu rajamaa, joka selvittää sisällissodan kulkua Karjalan kannaksella. Evakkotarinat ovat varmaankin monilla, myös minulla, päällimmäinen luovutettua Karjalaa koskeva muisto, mutta se kurja, kultainen Karjala on kokenut synkkiä aikoja ennenkin.

Oma käsitykseni sisällissodasta Karjalassa oli ennen tähän kirjaan tarttumista todella heppoinen. Mielessäni oli lähinnä kuva sodan kaoottisesta loppuvaiheesta, punaisten ja venäläisten bolsevikkisotilaiden pakoyrityksistä tuoreen rajan yli ja valkoisten sotaoikeuden varsin kevyin perustein langetetuista jyrkistä tuomioista. Lisäksi tuoreena mielessäni on kymmenen jakson mittainen Yle Radio 1:llä esitetty ohjelmasarja "Sukuni murhamysteerit", jossa toimittaja Hannamari Vallila selvittää säveltäjä Toivo Kuulan murhaa jääkäreiden voitonjuhlissa vappuna 1918, kun jääkärit ja suojeluskunnat olivat vastikään vallanneet Viipurin. Sarjassa luotiin tietenkin myös katsaus sisällissodan päättymisen sekasortoiseen tilanteeseen.

Rämäsen kirjan luettuaan tietää sitten paljon muutakin. Kirja lähtee taustoittamaan kannaksen olosuhteita oikeastaan siitä ajankohdasta, kun Viipuri–Pietari -rautatielinja rakennetaan ja avataan käyttöön. Oli kiinnostava lukea, mitkä kaikki tekijät ovat tehneet kannaksen elinkeinorakenteesta ja yleisestä ilmapiiristä sellaiset kuin ne olivat: pieniä, halottuja maatilkkuja, joista saatavaa laihaa toimeentuloa paikattiin metsätöillä ja muilla sivuansioilla. Oli kourallinen sahoja ja jotain pienteollisuutta. "Rajaseudun" erityispiirteet näkyivät eritoten Pietarin läheisyyden tuomana taloudellisena toimeliaisuutena, kun venäläisen yläluokan kesähuvilat toivat kaikenlaisia ansaintamahdollisuuksia. (Olenkin nähnyt, miten kaikenlaisissa muistitietokeruissa kannaksen kylien karttoihin on moniin merkitty sinne tänne "taatsoja", siis datšoja eli näitä huviloita.)

Varsinaiset sisällissodan aikaiset tapahtumat Rämänen on jäljittänyt todella tarkkaan, niin tarkkaan kuin se lähteiden nojalla suinkin on mahdollista. (Ehkä hiukan puuduttavankin tarkkaan: teksti vilisee henkilön- ja paikannimiä ja titteleitä, lopussa on lähdeviitteitä 599 ja lähdeluettelo on 25 sivua pitkä.) Mutta lyhyessä ajassa ehti tuolloin tapahtua paljon: kirjasta käy ilmi, miten vielä lyhyt hetki ennen sisällissodan puhkeamista kannaksella sittemmin punaisiin ja valkoisiin jakautuneet ihmiset yrittivät varustautua yhdessä, hankkia aseita yhdessä. Silloin varustauduttiin vielä enemmänkin venäläistä sortovaltaa vastaan, sillä Nikolai II oli toistuvasti yrittänyt liittää kannaksen kuntia Pietarin alaisuuteen (mikä olisi merkinnyt niiden venäläistämistä, mitä ymmärrettävästi vastustettiin kiivaasti). Mutta sitten tosiaan ilmapiiri kiristyi, sisällissota leimahti ja Karjalan kannas oli yksi niistä paikoista, joissa sodan loppuselvittely kävi hyvin veriseksi. Rämänen on kaivanut arkistoista mm. jääkärien saksalaiseversti Edouard Ausfeldin päiväkäskyjä, joissa oli suoria käskyjä vankien kohteluun. Käskyjen seuraukset näkyvät sitten satoina ja satoina surmattuina. Hyvin kirjavin syin.

Harmikseni en päässyt kuuntelemaan Rämäsen haastattelua Turun pääkirjastolla, mutta Areenalla hän on Kalle Haatasen vieraana puhumassa myös tästä kirjasta. (Aion ehtiä vielä joku päivä kuunnella ohjelman!) Rämäsellä on ilmeisesti omia sukujuuria Kanneljärvellä, joka valitettavasti saa esiintyä kirjan sivuilla moneen otteeseen. Kanneljärven opisto muuten jatkaa yhä toimintaansa – se oli yksi ensimmäisiä kansanopistoja koko maassa ja siirsi toimintansa talvisodan jälkeen Lohjalle. Viipurin Urheilijatkin siirtyi jatkamaan toimintaansa Helsingissä. Näinkin se menneisyys kulkee mukana.

Kirjan tiedot

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 sivua.