En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että joskus en tiedä keitä tai mitä me olemme. Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin. Joko kuulet minua? Pystytkö lukemaan minua?
Viimeksi tietokirja, nyt taideproosaa. Ocean Vuongin esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme (suom. Tero Valkonen) on nimittäin alaotsikostaan "romaani" huolimatta minun silmissäni ensisijaisesti taidetta, sanataidetta. Se on toki myös kertomus pienestä pojasta, Pikkukoirasta, tämän äidistä ja isoäidistä, ensirakkaudesta, siirtolaisuudesta, Yhdysvaltojen takapihoista ja siitä, mistä kaikesta elämä rakentuu. Silti päällimmäisenä tunnelmana muistiini jää lukemisen jälkeen sen kieli ja sen kaleidoskooppimaisesti muodostama kuva elämästä ja rakkaudesta, joka välkähtelee lukijan nähtävänä vain lyhyet, kauniit hetket.
Kirja on tosiaan Ocean Vuongin vuonna 2019 julkaistu esikoisromaani, mutta runoilijana hän on julkaissut jo ennen tätä. Vuonna 2016 julkaistu runokokoelma Night Sky with Exit Wounds voitti seuraavana vuonna T.S.Eliotin runopalkinnon, ja sitä ennen hän on julkaissut pari runovihkoa. Runoilijan ilmaisu näkyy myös tässä romaanissa, ja Vuong onkin haastattelussa sanonut, että muoto on hänelle tekstin sisällön jatkumo ja keino kokeilla ja tunnustella runoon luotuja jännitteitä.
Lyhyt maallinen loistomme on pojan, Pikkukoiran, kirjoittama kirje äidilleen. Se kasvaa pitkäksi proosarunoksi, eikä lukija voi oikein tietää, tuleeko äiti itse asiassa milloinkaan saamaan kirjettä käsiinsä. Äiti on muuttanut Vietnamista Yhdysvaltoihin lukutaidottomana, ja pienestä pojasta tulee äidin ja isoäidin tulkki uudessa maassa. Äiti ei voi kirjettä lukea, ja siksikin Pikkukoira voi kirjoittaa siinä riipivän rehellisesti nuoren elämänsä niistä puolista, joista äiti ei ole tiennyt. Yksinäisyydestään, salatusta rakkaussuhteestaan Trevor-nimiseen nuorukaiseen, Trevorin luisusta opioidikoukkuun, lapsuudenmuistoistaan.
Lempinimi Pikkukoira on vietnamilaisen tradition peruja - pieni tai heikko saa kutsumanimen jonkin vähäpätöisen tai epämiellyttävän asian mukaan, jotta terveitä ja kauniita lapsia jahtaavat pahat henget luulevat nimen kuullessaan, ettei täällä ole mitään arvokasta, ja menevät ohi. Vietnamilaiset juuret pilkottavat kirjan sivuilta sieltä täältä, niin indigonsinisin köynnöksin koristellussa posliinikulhossa, johon kauhotaan riisiä ja sen päälle jasmiiniteetä kuin ylisukupolvisissa traumoissa. Pikkukoiran kanssa Yhdysvaltoihin ovat muuttaneet äiti ja isoäiti, ja koko perhe on eräänlainen Vietnamin sodan sivutuote - äidin biologinen isä on tuntemattomaksi jäänyt amerikkalainen sotilas, eikä isoäidin ahdinkoa ja asemaa keskellä Vietnamin sotaa voi lukea kovin kevein mielin. Sodan uhreja ovat nekin, jotka jäävät henkiin.
Vuongilla on ihmeellinen taito piilottaa tekstiinsä merkittäviä ja kantaaottavia ja tärkeitä teemoja niin, että ne eivät tunnu painavilta ja kantaaottavilta vaan luonnollisilta. Aiheina nimittäin sota, traumat, homoseksuaalisuus, Yhdysvaltojen opioidikriisi tai mielenterveys ovat sellaisia, että kirja voisi niihin upota. Vuongille ei kuitenkaan käy niin, vaan nämä teemat toimivat hänelle astinkivinä, joilla Pikkukoira elämässään kulkee. Opioidikriisi ei ole vain suuri yhteiskunnallinen ongelma, vaan se näkyy Trevorin arpisina suonina, pyörällä tehtyinä aineidenhankkimiskeikkoina ja yliannostukseen kuolleina ystävinä. Suhde Trevoriin on monisyinen ja se kuvataan paljaan rehellisesti ja koskettavasti. Pikkukoira on maahanmuuttajana ja queer-poikana marginaalin marginaalissa, eikä elämä ei ole kattanut Trevorillekaan Amerikan unohdetuille sivukujille mitään runsasta pöytää. Pojat tapaavat tupakkafarmin kesätyöläisinä. Pikkukoira tietää, ettei äiti antaisi hänen ajaa polkupyörällä miltei viidentoista kilometrin matkaa, ja äidille kerrotaankin että työt ovat kirkon puutarhassa kaupungin laidalla. Trevor on puolestaan tällä isoisänsä tupakkafarmilla töissä päästäkseen pakoon alkoholissa räpistelevää isäänsä. Poikien välille syntyy jännite ja jotain, jota on vaikea kuvata romanssiksi tai kumppanuudeksikaan. Se joka tapauksessa katkeaa kesken, eikä Trevor ehdi pyrkiä irti painajaisistaan ja kohti haaveitaan.
”Hei”, hän sanoi puoliksi unessa, ”mitä olit ennen kuin tapasit minut?”
”Taisin olla hukkumassa.” Tauko.
”Entä mitä olet nyt?” hän kuiskasi vajoten.
Mietin sitä hetken. ”Vettä.”
Tämä oli varsin ihmeellinen kirja. Se siirtyilee assosiatiivisesti ajasta ja tunnelmasta toiseen, ja kerronnallisten osioiden lomaan on kirjoitettu runollisia osioita. Tunnelma on samanaikaisesti synkeä ja raikas.
Aamun väreissä on jotain rispaantunutta, vaikutelma siitä että jokin tekee jo lähtöä. Ajattelen sitä kun Trev ja minä istuimme työkaluvajan katolla auringonlaskua katsomassa. En yllättynyt niinkään sen vaikutelmasta – siitä miten se muutman lyhyen minuutin kuluessa muuttaa tavan jolla näemme kaiken, myös itsemme – vaan siitä että pääsin ylipäätään näkemään sen. Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi.
Helmet-haasteesta löytyi kirjalle kohta 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti