Turku on ollut viimeiset pari viikkoa tukalan helteen kourissa. Tällainen kostea, hapeton kuuma ilmamassa on puristanut kaupunkia säälimättömästi yötä päivää ja lamaannuttaa ihmisparat vain selviytymään seuraavaan päivään. Kaikkia tämä ummehtunut piina ei kuitenkaan haittaa, vaan toiset ilakoivat lämmöstä ja säntäävät kruisailemaan vesijeteillä autolauttojen perälaineissa, kuten olen uutisotsikoista lukenut. Osuva juttu: aivan kuin sää olisi tahtonut toistaa ja vahvistaa samaan aikaan lukemani kirjan maailmaa. Tämä kirja oli Turkuun ja Kaarinaan sijoittuva Iida Rauman kolmas romaani Hävitys, joka puristi lukijaansa tiukemmin kuin mikään korkeapaine. Tukala helle on nyt väistymässä, mutta Rauman kuvaama koulumaailman painajainen ei väisty koskaan, ei kirjassa eikä maailmassa. Päinvastoin se laajenee ja syvenee, kertautuu lukemattomin tavoin. Siinä jokainen painetaan omaan paikkaansa hierarkkisten järjestelmien kauniisiin riveihin; toiset kiipivät huipulle ja toiset poljetaan pohjamutiin. Se painajainen on koululaisten väkivaltaa, vallankäyttöä ja ostrakismia. Se on rahaliikennesuunnittelun keinoin tuhottu Turku. Se toistuu siinä, miten syksyinen hyytävä aallokko takoo autolautan keulavisiiriä, kunnes se pettää ja laiva vie mukanaan syvyyksiin satoja ihmishenkiä. Iida Rauma suorastaan noituu tämän kaiken esiin. Hävitys kertoo koulupainajaisesta ja vallankäytöstä, tukahduttavista ympäristöistä ja asioista, joita kätketään piiloon, joiden olemassaolo vimmatusti kielletään, mutta jotka nousevat maan alta kuitenkin pintaan.
Lukeminen oli kuin jatkuvia iskuja palleaan, mutta kirja oli myös kirjallisuutena upeaa. Olin lukiessa hengästynyt tästä moukaroinnista ja hyvin ihmeissäni siitä, miten Iida Rauma on saanut tekstissään paikallistettua näitä kollektiivisia kipupisteitä näin vastaansanomattoman tarkkaan. Aikuisen valta lapsiin, ryhmän valta pohjamutaan poljettuun yksilöön,
ryhmän valta erilaiseen yksilöön, kaikki nämä toistuvat kirjassa
spiraalimaisesti toisistaan kaikuen. Kierros kierrokselta vauhti kiihtyy
ja ote lukijasta puristuu tiukemmaksi. Heti kirjan alussa A kompastuu lenkkeillessään menneisyyden jälkiin eli
käytöstä poistettuihin ratakiskohin jonkin työmään laidalla, ikään kuin hän olisi iskenyt varpaansa ajat sitten tarkoituksensa menettäneeseen mutta yhä toimivaan hermoon. Modernisoidussakin kaupungissa ja kehossa menneisyyden kihelmöivä
särky pysyy. Kompastuttuaan menneisyyteen hän etsii käsiinsä toisen
hylkiön, musiikkiluokalle viidennellä luokalle tulleen Iran. Ira
pakottaa katsomaan uudelleen lapsuuden ja nuoruuden painajaiset, joista lukeminenkin on kuin joutuisi vähintään kolmen ilmakehän paineeseen. Iran ja A:n olemus ja keskinäinen suhde jää avoimeksi ja lukija saa itse päättää, onko kyse esimerkiksi yhdestä ja samasta henkilöstä.
Kirja näyttää kouluväkivallan kasvot ja ryhmähengen kasvot, se kertoo kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta kohdata sosiaalisen vallan mekanismeja ja vaikutuksia. (K)un kyse on lapsista, silloin kelpaa yliyksinkertainen uhrinsyyllistys ja laiskat luonnehdinnat kiusaamisesta luonnonvoiman kaltaisena välttämättömyytenä, epämääräinen horina ryhmäilmiöistä, ja ketterä siirtyminen kiusatun ja kiusaajan kaltaisiin yksikkömuotoihin, A sanoi, ikään kuin yksilöt olisivat kovinkaan yksilöllisiä eivätkä niiden ääriviivat jatkuvasti värisisi kaipuusta sulautua, muodostaa iso, eheä ääni, kiitollinen soitin jollekin kuorojohtajalle soitettavaksi. Aikuiset keskittyvät kirjassa lähinnä vakuuttelemaan itselleen, että kaikki on niin kuin pitääkin, meidän ei ole tarvetta ryhtyä tarkastelemaan itseämme kriittisesti.
Materiaali on peräisin kirjoittajan omasta elämästä, lapsuudesta ja nuoruudesta kaarinalaisen musiikkiluokan ja yläasteen armoilla. Kirjan A toteaa kirjassa aikuisena, että tutkimustenkin mukaan autoritäärisissä ja hierarkkisissa yhteisöissä alkaa ilmetä eniten kiusaamista ja kaikenlaista väkivaltaa, ja tätä tiettyä musiikkiluokkaa johtaa Anna-Maija, jolle vallankäyttö tulee luontevasti selkäytimestä, joka tieten tahtoen luokittelee, rakentaa hierarkioita, leimaa oppilaitaan, Minttu on meijän luokan taiteilija, Terhi on meijän pikku-opettaja. Koulupiirin ulkopuolelta tuleva A pääsee opettajan silmätikuksi muun muassa lukemalla ja tietämällä liikaa, taas se tietää, ja olemalla jotain muuta kuin auktoriteetteja mielistelevä yhteistoimintalapsi. Sellainen herättää halun osoittaa alamaiselle tämän paikka, ja tie helvettiin on valmis.
Oli tosiaan hyvin ravisteleva kokemus lukea tämä kirja. Kaikki tuli niin kovin lähelle: olen Iida Rauman kanssa suunnilleen samanikäinen ja elänyt samat vuosikymmenet ja kouludiskojen hittibiisit; olen asunut valtaosan elämästäni Turussa ja murteen lisäksi joka ikinen kirjassa kuvattu kadunkulma, maisema ja historian vaihe on tuttu; olen viettänyt vuosia elämästäni luokkahuoneessa, jossa ei kylläkään ollut kiusaamista johtavaa opettajaa, mutta samalla tavalla suosiosta ja asemasta kilpailevia lapsia. Ihmiset lähes poikkeuksetta haluavat pois kiusallisesta ja vähempiarvoisesta kohti valtaa.
Harvoista kirjoista tulee lukiessa sellainen olo, että tahdon lukea tämän hyvin pian uudelleen, mutta Hävityksestä tuli. Lukemisella oli myös yllättäviä vaikutuksia: suuri osa kirjan puheesta on kirjoitettu Turun murteella, joten oma murteeni voimistui oitis vähintään 50 prosenttia! Lisäksi olen ennenkin ollut allerginen kaikelle focus on the positive -jauhannalle enkä tiedä jaksanko sellaista tämän kirjan luettuani enää ollenkaan. Hävityksen peittelemätön katkeruus ja raivo oli hyvin rehellistä ja elvyttävää. Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille kasvatuslaitoksissa työskenteleville, jokaiselle opettajalle ja ylipäätään kaikille ihmisille jotka toimivat jonkinlaisessa ryhmässä.
Kirjan tiedot:
Iida Rauma: Hävitys. Siltala 2022. 400 sivua.
(Lisätty tunnisteisiin #finlandia, sillä Hävitykselle myönnettiin vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto. Todella ansaitusti!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti