"Sinähän taidat olla se Figaron veijari."

Kas vain, tänä vuonna tuli kuluneeksi tasan 250 vuotta Sevillan parturi eli turha varovaisuus -nimisen näytelmän ilmestymisestä! Teos tunnetaan nykyään paljon paremmin Gioacchino Rossinin vuonna 1816 säveltämästä oopperasta, mutta alkuperäisen näytelmän on siis kirjoittanut Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais (1732–1799). Elämäkertatietojen perusteella Beaumarchais on elänyt, tuota, vaiherikkaan elämän, ja näytelmän ensi-iltakin pääsi tapahtumaan kaikenlaisen hässäkän lykkäämänä vasta pari vuotta kirjoittamisen jälkeen, vuonna 1775, Comédie-Françaisen lavalla Tuileries'n palatsissa.

Beaumarchais taisi olla kekseliäs ja reippaasti toimeen ryhtyvä mies: hän syntyi Pariisiin kuninkaan kellosepän pojaksi ja aiheutti ensimmäisen kohunsa 20-vuotiaana kehitettyään jonkun uudenlaisen liipottimen kellon hammasrattaiden käyntiä tasaamaan (käsittääkseni), minkä johdosta pystyi rakentamaan hyvin ohuita, mutta silti käyttökelpoisia kelloja ja esimerkiksi toimivia ranne- tai sormuskelloja hovia ihastuttamaan. Toinen kuninkaan kelloseppä, Lepaute, yritti markkinoida tätä uraauurtavaa keksintöä omanaan, mutta Beaumarchais vei asian tiedeakatemiaan ja sai tunnustuksen keksinnöstään. Näin hän sai nimeä hovissa ja meni 23-vuotiaana naimisiin varakkaan aatelisleskirouva Madeleine-Catherine Aubertinin kanssa. Aubertin kuitenkin kuoli ennenaikaisesti seuraavana vuonna ennen kuin joku tarvittava avioitumiseen liittyvä paperi oli kunnossa, joten Beaumarchais jäi varattomaksi, vaan ei neuvottomaksi: hän pääsi hovituttujensa (Joseph Paris Duverney) myötä tutustumaan ajan finanssimarkkinoihin ja onnistui muutamassa vuodessa keräämään itselleen omaisuuden, jonka turvin pystyi ostamaan itselleen viran hovista, ja perään vielä toisenkin (tässä ominaisuudessa hän ilmeisesti toimi metsästys- ja laidunnusaiheisten kiistojen tuomarina Pariisin seudulla ja ratkoi tapauksia poikkeuksellisesti niin, että ihmiset olivat statuksesta riippumatta tasa-arvoisia lain edessä). Näin hän sai aseman aatelisten joukossa. (Samaan aikaan hän toimi hovissa prinsessojen harpunsoiton opettajana, mutta ei siitä kai sen enempää.)

No niin, pitänee tiivistää, jotta päästään Beaumarchais'n elämäkerrasta siihen Sevillan parturiinkin joskus. Yhteiskunnallisessa nousussa onnistunut Beaumarchais joutui erään mustasukkaisen kreivin silmätikuksi, päätyi hetkeksi syyttä tyrmään, matkusti sitten 1764 Sevillaan ratkomaan sisarensa huolia (epäkelpo sulhanen aikoi vetäytyä avioliitosta), mutta samalla myös hoitamaan kaikenlaisia bisnesasioita. Duverneyn kuoltua tämän perilliset nostivat oikeusjutun Beaumarchais'ta vastaan, ja B.n maine sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yksilönvapauksien esitaistelijana kasvoi, vaikka hän saikin tuomion "blâme" eli menetti käsittääkseni kansalaisoikeudet, vaikka ei varsinaisesti noudattanutkaan tuomiota. Seuraavaksi toiminnan miehemme ryhtyi muiden toimiensa ohella tukemaan Amerikan siirtokuntien armeijaa ja järjesteli asekuljetuksia, jotka myötävaikuttivat Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Kun Yhdysvallat oli saatu itsenäiseksi, hän ryhtyi kirjakustantajaksi ja painatti äskettäin kuolleen Voltairen teoksista uusia painoksia, sillä osa niistä oli kielletty Ranskassa. Hän yritti hankkia myös Ranskan vallankumouksellisille aseita (tuloksetta), mutta julistettiin 1794 vallankumouksen ylilyöntejä vastustavien mielipiteidensä (ja kaiketi hovimenneisyytensä) vuoksi lojalistiksi eli kuningashuoneen tukijaksi ja joutui vielä maanpakoonkin, kunnes pääsi palaamaan Pariisiin vuonna 1796. Hän eli harvinaisen tasaista elämää nykyisen boulevard Beaumarchais'n varrella olevassa talossaan ja kuoli vuonna 1799.

Hän ehti siis olla elämänsä aikana paitsi näytelmäkirjailija, myös muusikko, kelloseppä, vallankumouksellinen, asekauppias, vakooja, kustantaja, keksijä, pakolainen, poliitikko ja valistusajattelija.

Junalukemista jossakin Helsingin ja Parikkalan välillä

Sevillan parturi valmistui siis vuonna 1773 ja se oli käsittääkseni Beaumarchais'n ensimmäinen täyspitkä komedianäytelmä: sitä ennen hän oli ehtinyt kirjoittaa draamanäytelmät Eugénie ja Les deux amis ou le négociant de Lyon ja lyhyitä parade-sketsejä yksityisiin näytöksiin. Sevillan parturiin on ammennettu hahmoja sieltä Sevillan-visiitiltä, Beaumarchais'n omasta elinpiiristä ja tietenkin Molièren ja commedia dell'arten tyyppihahmoista. Näytelmässä ollaan Sevillan kaduilla: kreivi Almaviva on palavasti rakastunut kerran näkemäänsä ihanaan Rosina-neitiin, jota tämän holhooja, lääkäri Bartholo pitää suunnilleen vankina kodissaan. Almaviva yrittää nähdä edes vilauksen Rosinasta parvekkeellaan, kun paikalle ilmestyy parturi Figaro, Almavivan entinen alainen. Kuinkas ollakaan, tätä nykyä Figaro on Bartholon parturina eli pääsee kulkemaan taloon, jossa Rosinaa pidetään. Parturi onkin kiinnostava valinta henkilöhahmoksi: ei palveluskuntaa mutta ei lääkärin veroinen kunnianarvoisa herrakaan, vaan jotakin siltä väliltä, ja pystyy liikkumaan melko vapaasti miljööstä toiseen. Hieman kuin kuninkaan kelloseppäkin, voisi ajatella. No, Figaro keksii juonen jos toisenkin, joiden avulla Almaviva pääsee lähelle sydämensä valittua, ja tästä kehkeytyykin kohellusten ja väärinkäsitysten soppa. Almaviva esittää Rosinalle köyhää opiskelija Lindoroa, joka pukeutuu ensin sotilaan ja sitten musiikinopettajan salapukuun päästäkseen epäluuloisen Bartholon silmien alla sisään taloon. Kaikkeen liittyy joku lappu tai paperi: sotilaan valepuvussa Almavivalla on majoitusmääräys, jonka nojalla hän ujuttautuu taloon ja musiikinopettajana hänellä on nuotteja. Hän vaihtaa Rosinan kanssa salaa viestilappuja, joista epäluuloinen Bartholo pääsee vihille, mutta eri henkilöiden silmille tarkoitettuja lappusia piilotellaan eri paikkoihin niin, että vain lukija tietää ketä milloinkin puijataan. Lopulta Almaviva ja Rosina saavat kuin saavatkin toisensa, kun taas on papereita ja tikapuita siirrelty oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Kaikkein eniten näytelmässä on tilannekomiikkaa ja elävää, nokkelaa sanailua hyvään kohellustyyliin, mutta myös Molièresta inspiroitunutta kritiikkiä, kun repliikeistä kuultaa rahan, vallan ja eriarvoisuuden suorasanainenkin kritiikki. Lukijaa (ja näytelmän yleisöä) huvitetaan paljon nk. aparté -repliikeillä, joita hahmot lausuvat "sivuun", yleisölle, niin etteivät muut hahmot kuule niitä,

Luin näytelmän ranskaksi, mutta huomasin yllätyksekseni, että se on myös suomennettu jo vuonna 1879. Traaginen sivujuonne: näytelmän on suomentanut "franskan kielestä" vapaaherra Karl Alfred Cronstedt heti ylioppilaaksi päästyään, mutta suomennos on silti julkaistu postuumisti (1879, SKS), sillä Cronstedt hukkui Keuruulla samana kesänä. Suomennoksen esipuheessa "eräät vainajan ystävät" kertovat, että kansallishengen elähyttämä Cronstedt "osoitti jo kouluajallaan harrasta halua toimia kansan hyväksi", ja häneen oli "vielä koulunpenkillä istuessa syttynyt palava halu oppia Suomen kieltä". Selailin suomennostakin, ja siinä on kyllä enemmän intoa ja harrasta halua kuin kovin ymmärrettävää kieltä. (Sama pätee tosin Eino Leinon suomentamaan Jean Racinen Faidraankin.)

Tartuin koko näytelmään, koska pääsin viime lauantaina Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan sitä Rossinin säveltämää Sevillan parturi -oopperaa, ja halusin tutustua tarinaan etukäteen. Oopperan juoni noudattaa näytelmää varsin tarkkaan – vain muutaman kohtauksen paikkaa on hieman vaihdettu – ja musiikki on suurelta osin hyvin vauhdikasta läpisävellettyä opera buffaa, joka ei pelkkänä musiikkina ole välttämättä kovin kiinnostavaa, vaikka sekaan mahtuu myös Rosinan ja Almavivan hieno rakkausduetto. Enemmän lauluosuuksissa on silti valtavasti heleitä sisältävää, reipasta bel canto -tyyliä, kuten Largo al factotum -aaria, joka on tuttu kaikille niillekin, jotka eivät mitenkään harrasta oopperaa tai klassista musiikkia. Humoristinen ohjaus oli Kari Heiskasen, hauska kasarihenkinen puvustus Teemu Muurimäen, niinikään kasarihenkinen lavastus neonvaloineen Anni Mattilan.

Sevillan parturi alkamaisillaan Olavinlinnassa

 Minä pidän tätä blogia lähinnä muistiinpanoiksi itselleni siitä, mitä kirjoja olen lukenut – ja osittain siksi, että minusta on kivaa ja antoisaa pakottaa itseni kirjoittamaan edes muutama kokonainen virke siitä, mitä olen juuri lukenut – enkä edes yritä osallistua tällä millään taidekeskusteluun, mutta luen ammattimaista ja pohdittua taidekritiikkiä mielelläni. Siksi nyökyttelin pari päivää sitten Hesarin Suna Vuoren jutulle taiteesta ja vaikuttajamarkkinoinnista. Vuori oli käynyt myös Savonlinnassa, kutsuvieraana oopperassa, ei tosin Sevillan parturissa vaan jossakin toisessa näytöksessä. Muut kutsuvieraat olivat etupäässä muita kuin toimittajia tai musiikkituntijoita, ja Vuori oli jäänyt miettimään yleisemminkin kritiikin ja taidearvioiden kutistuvaa tilaa: "postaukset ovat positiivisia ennen kaikkea siksi, että kyseessä on kaupallinen yhteistyö. Mediatilaa hallitsevat yhä useammin maksetut kehut." (Jos omat muistiinpanoni ovat neutraaleja tai kehuvia, se johtuu siitä, että valitsen luettavaksi vain itseäni kiinnostavia kirjoja ja yleensä onnistun valinnoissani.)

"Valtaosa taiteesta tarvitsee julkisuutta tullakseen huomatuksi, saadakseen yleisöä, turvatakseen jatkuvuutensa sekä tekijöiden toimeentulon. Tässä mielessä on selvää, että niin taiteilijat kuin taideorganisaatiotkin pitävät myönteisestä julkisuudesta enemmän kuin kielteisestä.

Taide tarvitsee kuitenkin myös sivistynyttä ja aiheeseen perehtynyttä sisältökeskustelua, asiantuntevaa analyysiä ja sellaista huomiota, jota ei voi myydä eikä ostaa. Riippumattomuus ei tietenkään takaa objektiivisuutta (se ei ole taiteessa edes mahdollista), ja kiitosten sijaan saattaa saada kirvelevät, ehkä epäreilultakin tuntuvat haukut. Mutta ainakin riippumattomuuden pitäisi olla lupaus näkemyksen esittäjän lahjomattomuudesta." Pakko näille lauseille on nyökytellä.

Figaron tarina jatkuu vuonna 1784 julkaistussa näytelmässä Figaron häät, josta Mozart teki tuoreeltaan oopperan. Siinä avioon on astumassa itse parturi Figaro, mutta asiat mutkistuvat jälleen. Näytelmää ei ole suomennettu, joten pitänee tarttua siihenkin ranskaksi.

Kirjan tiedot

Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais: Le barbier de Séville ou la précaution inutile. Bordas 1973 [1773]