Laura Gustafsson: Pohja

Maanpaossa, unessa, 2017

Minä, joka olen sinä,

    Sinä, joka et ole minä,

Ja kuka on kuka, se pitäisi käydä jurakaudella selvittämässä. Sinussa onkin jotain matelijaa, niin primitiivistä, vaikka synnyit minua myöhemmin.

En kanna kaunaa, vaikka tyrkit minut kanjonin laidalle. Nytpä ainakin tiedän, miltä kuilu näyttää ja maisemiahan ihmiset rakastavat.

Herkän hempeä vaalea kansi, mutta sisältö on paikoin sysimusta ja armoton. Kansien välissä on kaunistelematon ja omakohtainen kuvaus ainakin rakkaudesta, halusta, äitiydestä ja ruumiillisuudesta. Nämä kuulostavat näin listattuna kauniilta asioilta, mutta koska niihin liittyy ihmisen haluja, ne pystyvät aiheuttamaan myös hirveää tuhoa.

Pohja on oikeastaan myös minäkertojan kuvaus siitä, millaista on yrittää elää tyttönä ja naisena tässä maailmassa, millaisia katseita ja odotuksia tytön ja naisen kehoon ja olemukseen kohdistuu, miten niihin odotuksiin vastataan ja millaisia rooleja kaiken tämän ristipaineessa saattaa omaksua. Ja näitä eri suuntaan vetäviä ja pakottavia paineita on tosiaan ihan loputtomasti! On tarve hallita ja omistaa itsensä, mutta myös tarve alistua toisten tahtoon, myötäillä toisten odotuksia ja esittää jotain unelmien naista. On halu alistua, mutta on myös suuri kaipuu vapauteen! Yksi suosikkikohdistani / vaikuttavimmista kohdista on vertauskuvallinen kuvaus siitä, miten kertojan sisällä kasvaa sademetsiä, jonka latvustoissa loikkivat kultatamariinit, mutta muut näkevät vain mykän viidakon, jos sitäkään: Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa. Ei mangrovemetsiä, ei kapokkipuita, ei sammakoita. Vain savua.

Kerronta vaihtelee upean runollisesta arkisen kuvailevaan. Paljon itseironista huumoria. Näiden seassa on erilaisella fontilla kirjoitettuja ikäänkuin ruumiinavausmuistiinpanoja – mitä kaikkea tämän ihmisen pinnan alta ja uumenista löytyykään.

 

Kirjan tiedot

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017. 141 sivua

Veronica Henry: Rantamaja

Lukuvuorossa viihdekirja, tällä kertaa brittikirjailija Veronica Henryn ihmissuhderomaani Rantamaja. Rantamaja-sarjassa on yhteensä neljä eteläenglantilaiseen Everdenen rantakaupunkiin ja tietenkin rantamajoihin sijoittuvaa kirjaa. Omalle työpöydälleni ilmestyi suomennettavaksi Henryltä (sarjaan kuulumaton) kirja, joten tunnelmoinnin ja kirjailijan tuotantoon tutustumisen nimissä päätin lukea tämän.

Rantamaja on itse asiassa jotain novellikokoelman ja romaanin väliltä – se koostuu luvuista, joissa jokaisessa on vaihtuva näkökulmahenkilö eikä tarina siksi etene mitenkään saumattomasti, mutta Everdenen rannan ja rantamajojen välityksellä henkilöt kuuluvat samaan tarinaan ja vilahtelevat toistensa luvuissa taustalla. Tulin luonnehtineeksi kirjaa ihmissuhderomaaniksi: muita luokittelunimikkeitä voisivat olla vaikka viihdekirja tai feelgood. Kuten feelgoodin kanssa usein, tässäkään ei ole tarjolla pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan tarinoiden ihmissuhteissa on paljon kaipuuta, täyttymätöntä rakkautta, riippuvuuksia, kohtaamattomuutta ja kaikenlaisia elämän ristipaineita. Mutta on niiden vastapainoksi sitten myös kuumankosteita kohtaamisiakin!

 Oivallista viihdettä: voimakkaita tunteita ja hurjiakin käänteitä. Moni luku päättyy jotenkin perinteiseltä tuntuvaan suljetuntyyppiseen loppuun, jossa lukijalle kerrotaan miten tarina päättyy jonkin sen keskeishenkilön osalta.

Kirjan tiedot

Veronica Henry: Rantamaja (suom. Aura Elometsä). Bazar 2024. 415 sivua.

Messukooste Turun kirjamessuilta

Suomen ensimmäiset ja vanhimmat kirjamessut eli tietenkin ihanat Turun kirjamessut pidettiin pe–su 4.–6.10. 2024, ilmeisesti viimeistä kertaa messukeskuksessa! Olin mukana päivystämässä osastolla, kuuntelemassa haastatteluita ja haahuilemassa ympäriini nauttimassa messuvilinästä. Vilinääkin riitti, se ilahduttaa aina. Näin ja kuulin monta haastattelua ja kiinnostavaa asiaa, tässä kertaus niistä, joista tuli napattua myös valokuva!

Heti perjantaina aamupäivällä kävin kuuntelemassa Tammen keltaisen kirjaston suomentajien haastattelun – mukana olivat suomentajat Aleksi Milonoff ja Einari Aaltonen sekä kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu ja haastattelijana Johanna Harkkila. Kävi ilmi, että kirjailijan ja hänen kääntäjänsä kohtaaminen jännittää usein molempia osapuolia! Ja että Keltainen kirjasto on ainakin Euroopan, kenties koko maailman vanhin yhä jatkuva käännöskirjasarja.

Sen jälkeen suuntasin kohti Puisto-lavaa, jossa esikoiskirjailija Irene Zidania haastatteli Anna-Riikka Carlson. Zidanin esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta kertoo Israelin ja Palestiinan kroonistuneen sotatilan ylisukupolvisuudesta, ja sen lisäksi nostaa esille lukuisia muitakin teemoja. Kirjan päähenkilö Amira tuo esille mm. palestiinalaisalueiden asukkaiden pohjattoman epäoikeudenmukaisen kohtelun ja sen, miten ulkopuolisilla, konfliktiin ehkä jollakin lailla turtuneilla ulkopuolisilla saattaa olla hyvin valmiita näkemyksiä ja tulkintoja asioista, vaikka tietoa ei olisi oikein nimeksikään.

 

Käännösaiheiset keskustelut kiinnostavat, aina, joten kävin kuuntelemassa myös roolipeli Dungeons & Dragonsin suomentamista käsittelevän keskustelun. Mukana olivat roolipelin säännöt suomentanut Seppo Raudaskoski ja D&D-elokuvan tekstittänyt Marko Hartama. Heitä haastatteli Silja-Maaria Aronpuro. Fantasian kääntämisessä suomentajan työ on usein poikkeuksellisen näkyvää, kun käytössä on usein paljon uudissanoja ja erisnimiä. Keskustelussa tuli paljon kiinnostavia näkökulmia siihen, millainen funktio käännöksellä milloinkin on. Elokuvatekstitys on ehkä enemmän "päiväperho", jonka päällimmäinen tarkoitus on tukea elokuvan katselua, kun taas sääntökirjan pitää kestää pelaamista pitkään.

Yksi messujen perinteisistä kiintopisteistä on Turun seudun äidinkielenopettajien oma osasto, jolla koululaiset haastattelevat kirjailijoita. Oma 9-luokkalaiseni sai kunnian haastatella kirjailija Milla Kerästä, joten totta kai olin eturivissä mukana kuuntelemassa. Milla Keräsen romaani Kaarneen varjo sijoittuu kiinnostavasti sekä 1700-luvun Turkuun että myyttien maailmaan, joten haastattelussa ihmeteltiin yhdessä sitä, miten erilainen 1700-luvun ihmisten maailmankuva ja -selitykset ovat voineet olla kuin nykyaikana. Aikakausi on kyllä kiinnostava – silloin valistuksen ja hyödyn aikakaudella koko maailmaa jäsennettiin ja selitettiin uusilla tavoilla, ja moni nykyista maailmaa voimakkaasti muokannut ilmiö on peräisin niiltä ajoilta.

Koululaishaastattelut on upea perinne ja ihana tapa ottaa nuoret lukijat mukaan kirjallisuuden maailmaan!

Ehdin käydä myös auditoriossa kuulemassa hyvin nopean esittelyn turkulaisen Sammakko-kustantamon uutuuskirjoista. Rauno Lahtisen historiakirjasarja on edennyt jo 1950-luvulle, ja seuraavaksi on vuorossa 1960-luku. Haastattelun perusteella arkistolähteisiin uppoutuminen on antoisaa ja toisinaan yllätyksiä tuottavaa työtä. Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on melkoinen järkäle niin koonsa kuin sisältönsäkin puolesta – tuhansia vuosia asutuksen ja arkkitehtuurin historiaa kolmeensataan sivuun tiivistettynä. Näin pitkällä aikajänteellä kuvaan tulee itseoikeutetusti mukaan myös ekologisuuden ja kestävyyden näkökulma, jota ei voikaan juuri millään elämänalueella enää kiertää. Upea kuvitus.

Pienimpien messuvieraiden iloksi messuhallien lomaan oli perustettu myös leikkipiste, jonka liepeiltä bongasimme myös suosikkihahmot Herra Hakkarainen ja Tatu ja Patu! Herra Hakkarainen sai halin.

Keräilyerä

Kirjattakoon aikakirjoihin muistiin vuonna 2024 luettuja kirjoja, joista olen ehtinyt korkeintaan laatia parin ranskalaisen viivan muistiinpanot. He eivät katoa kokonaan ajan nieluun jos listaan heidät kaikki (nyt sain palautettua muistiini nämä kahdeksan) yhteen samaan listaan.

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä. Suomentanut Emmi Ketonen. Schildts & Söderströms, 2024. 

Raaka, mutta kaunis ja jotenkin lohdullinen kertomus Argentiinan Córdobasta, travestien maailmasta. Kerronta on hurja pyörre, jossa on vihaa, väkivaltaa ja sosiaalista hyljeksintää, mutta myös solidaarisuutta ja huolenpitoa.

Camila Sosa Villada oli Suomessa vierailulla toukokuussa Helsinki Litin aikaan, Hesarin juttu.

Richard Powers: Ikipuut. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 sivua.

Kaunis, kaunis kirja puista ja ihmisistä. Neljä osaa: juuret, runko, latvus ja siemenet. Olin myyty heti ensimmäisessä osiossa, jossa esitellään teoksen yhdeksän päähenkilöä. Ravistelevia kuvauksia ihmisistä tarkkailemassa ja vastustamassa metsähakkuita punapuun latvuksen "leirissä".

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä. Suomentanut Oona Nyström. Bazar 2024. 448 sivua.

Olin töiden vuoksi joutunut tekemisiin melko raskassoutuisen ja vaikean tekstin kanssa, ja vastapainoksi teki mieli lukea jotain inhimillisempää, jotain sopivaa hömppää. Milly Johnson oli nappivalinta! Kaiken keskellä elämä kertoo naisesta, joka puristuu eri vaatimusten väliin kuin kerrosleivän täyte. Mutta "pohja se on miunkin säkissäin", ja minä ainakin lukijana hurrasin, kun hän latoo erinäisiä totuuksia tiskiin. Ihanaa hömppäluettavaa, ja tosi katarttista, kun paha saa palkkansa ja hyville käy hyvin. 

 

Maggie Nelson: Sinelmiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Schildts & Söderströms, 2019. 96 sivua

Lukupiirissä luettiin Maggie Nelsonin paljon kehuttu pieni sekä samanaikaisesti tiivis ja runsaasti moniin suuntiin rönsyilevä Sinelmiä. Kertoo tietenkin sinisestä väristä, esteettisestä nautinnosta, halusta ja kaipuusta.

Mia Franck: Keikarit. Suomentanut Laura Beck. Teos & Förlaget 2021. 372 sivua.

Hattumyymälän naiset kyllästyvät naiselle varattuun kapeaan rooliin 1910-luvun Helsingissä ja osa heistä löytää mieheksi pukeutumisesta väylän vapauteen.

Maja Lunde: Sininen. Ilmastokvartetti osa 2. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2020. 350 sivua.

Eräänlainen ilmastodystopia, jossa miljöönä on vesipulasta kärsivä tulevaisuuden Eurooppa ja pakolaiskriisi. Sen ohella kohtauksia norjalaisen jäätikön reunalta suunnilleen nykyaikana. Ihminen ei voi elää irrallaan maapallon elämänehdoista, ja ilman vettä eivät selviä luonto eikä ihminen.

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 sivua.

Ihana kansilehti, tumma ja herkkä. Niin kuin sisältökin. 1930-luvun Pohjanmaalla Elena vuoraa työkseen arkkuja, kunnes hänen elämäänsä ilmestyy Lydia, aivan kuin jostain toisesta maailmasta.

Paula Hawkings: Nainen junassa. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2015. 382 sivua.

Kirjanvaihtopisteestä napattu trilleri, jossa jännittävä epäluotettava kertoja ja kaikkia muitakin epäluotettavia hahmoja!

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi Maddasia

Jotkut kuolevat sopuisasti, hupenevat hiljalleen kuin tiskivaahto altaassa, kunnes liukenevat kaikkeuden veteen.

Toiset taas väistelevät viimeiseen saakka sitä, mitä loppu lähestyessään tarjoilee.

Annastiina Stormin tuoreella romaanilla Kymmenen ja yksi Maddasia on mielenkiinnon herättävä synopsis: kansaa hallitsee julma diktaattori Maddas, joka on oikeastaan eräänlainan laumamuotoinen diktaattori – aikoinaan on ollut yhteensä kymmenen identtistä ja kaikinpuolin yhtäläistä Maddasia, mutta yksi toisensa jälkeen on kuollut, ja jäljellä on enää kolme. Kansaa hallitsee oikeasti siis kolmoisdiktaattori Maddas. Tarinamme alkaa maailmanlopusta, jossa viimeiset Maddasit ovat vetäytyneet piiloon bunkkeriinsa ja kuuntelevat siellä rakastajattarensa Saharan kertomuksia, joiden avulla väistämätöntä lykätään tai ainakin sen ajattelemista vältetään viimeiseen asti. 

Yhteys paitsi Saddam Husseiniin, myös Tuhannen ja yhden yön tarinoihin on ilmeinen aina teoksen nimeä ja tarinoita kertovaa prinsessa Saharaa (1001 yön tarinoissa Seherazade) myöten. Kansien välissä on siis jonkinlainen vinksahtanut aikuisten satu ja allegoria, hauska ja hirveä tarina diktaattoreista ja valla(nhimo)sta. Kerronta on kielellisesti ihmeellisen rikasta ja raikasta, ja todella yllättävää – tuntuu siltä kuin sen lukeminen huuhtelisi aivoja ja niihin virtaisi jotain kummallisen puhdistavaa.

Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, mutta ne kaikki sulautuvat kummalliseen kehyskertomukseen aika saumattomasti. Joukosta on vaikea nostaa suosikkia, mutta ehkä silti yritän! Mieleenpainuvimpien joukossa on Saharan kertoma faabeli kettukuningas Maladinin ja kyyhkytyttö Zuleiman kiihkeästä suhteesta. Stormin loihtimat kuvaukset kaksikon tapaamisista ovat mielikuvituksellisuudessaan häikäiseviä, ja kuvaus siitä, miten Zuleima huomaa tavallaan astuvansa itse kettukuninkaan pauloihin (kirjaimellisiinkin) jonkin selittämättömän voiman ajamana, on mielettömän hieno.

Koska: Painajaisessa on elettävä painajaisen ehdoilla.

Monta, monta tähteä tälle kirjalle.

Kirjan tiedot

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi Maddasia. S&S 2024. 180 sivua.

Sanna Vainio: Tyttö

Ennen lähtöään hän sanoi: ”Tuskin saat edes ruohoa leikatuksi.” 

Tuskin sain edes henkeä lähtösi jälkeen!

 

Hesarin arvio innosti tarttumaan Sanna Vainion esikoisromaaniin Tyttö, joka olikin monien kehuvien laatusanojen arvoinen: se on 190-sivuinen tiivis romaani, johon kuitenkin mahtuu pyörremyrskyittäin tunnetta. Annosteltu ja ehjä teos, todetaan arviossakin.

 

Lyhykäisyydessään tarina on seuraava: 42-vuotiaan Friidan mies ihastuu nuorempaan Tyttöön ja 15 vuotta kestänyt suhde päättyy. Näihin sanoihin sisältyy kuitenkin universumien järkkymistä: miltä tuntuu, kun elämästä vedetään äkisti matto ja lattia jalkojen alta pois? Millaista alkukantaista hätää ja tuskaa hylätyksi ja mitätöidyksi tulemisen tunne nostattaa? Kirja kuvaa näitä emotionaalisesti todella uskottavalla tavalla, joka sukeltaa suoraan inhimillisen kokemuksen sisään. Ravistelevaa luettavaa.

Mainitsin mitätöidyksi tulemisen kokemuksen, sillä kun mies ihastuu Tyttöön, käynnistyy tapahtumaketju, joka kertoo paljon ihmisten välisten suhteiden dynamiikasta. Olit sellainen, että sait aina erityisoikeuksia. Ihmiset viehättyivät sinusta. Sait usein tahtosi läpi, Friida ajattelee miehestään. Miehen mielipiteet saavat tilaa, hän nauttii ihmisten arvostusta. Erityisoikeudet mies on tuonut mukanaan myös avioliittoon. Friida itse on ollut pikemminkin näkymätön ja huomaamaton olento, jonka tahto on ollut helppo sivuuttaa, jonka arvo on helppo mitätöidä. Hän on myös omaksunut äitiyden pyhän paineen – lähinnä ottanut vastaan vaatimuksia eikä suinkaan esittänyt niitä toisille – ja oppinut, ettei hänen ohutta ääntään juuri kukaan kuuntele. Kirjassa ei mitenkään analysoida puhki miehen ottamia etuoikeuksia tai Friidan näkymättömyyttä – ei kai niitä ole kovin helppo perinpohjaisesti analysoidakaan – joten lukijalle jää paljon tilaa rakentaa kuvaa suhteen dynamiikasta ja ihmissuhteista ylipäätään. Olen itse tismalleen Friidan ikäinen, joten moni asia hänen kokemusmaailmassaan oli aivan liian tuttua – olemme kasvaneet melko epäsensitiivisessä maailmassa ja oppineet sen pelisäännöt, joissa naisen tahto ei ole järin kovaa valuuttaa. Niin sitä voi luulla olevansa jotenkin yksilöllinen oma itsensä, vaikka olemmekin kasvuympäristömme tuotteita.

 

Useinhan sitä ihastuu ihmisessä sellaiseen ominaisuuteen, jota arvostaa mutta joka itseltä puuttuu. Niin arka Friidakin ihastui miehessään tämän huolettomaan välinpitämättömyyteen ja jostain sisältä kumpuavaan oikeutuksen tunteeseen. Lukijana sitä puhkuu voimattomasta raivosta, kun mies, joka rakastaa omaa vahvuuttaan ja on tottunut siihen että asiat nyt vain tapaavat järjestyä hänen kannaltaan edullisesti, yrittää sysätä syyllisyyden erosta Friidan niskoille. Kai siksi, ettei joutuisi tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa, jotta voisi säilyttää oman minäkuvansa tahrattomana. Kun suhde Tyttöön paljastuu ja mies laittaa eroprosessin käyntiin, Friida muun muassa hakee huomiota ja hellyyttä erään Ilarin silmistä ja sylistä. Tällöin mies ärjyy, että "tää avioliitto kaatuu sun ihastukseen". Noinkohan meni?

 

En halua itkeä. Haluan juosta veteen ja hukuttautua. 

Mieleni punoutuu menettämäni perheen ympärille. Kaikki sen ulkopuolella on uhkaavaa. Viljamin pysyvästi jaettu huoltajuus ja miehen lopullinen poissaolo kauhistuttavat minua. Ajatus siitä, että mies on jonkun toisen kanssa, on sietämätön. Se, että mies on juuri Tytön kanssa, saa minut voimaan pahoin. Tyttö on peloton ja voimakas ilmestys. Olen hänen vastakohtansa. Täynnä raskaita määreitä, jotka paitsi mieheni myös minä olen väsyneen arjen keskellä itseeni kirjoittanut.

Vainio sanoittaa Friidan sisällä muljahtelevaa hätää uskomattoman tarkasti, ei väistä kipeimpiäkään hetkiä ja ajatuksia. Teki mieleni nostaa suunnilleen joka toinen virke kirjasta tähän sitaateiksi. Hylätyksi ja toisella korvatuksi tulemisen alkukantaista tuskaa kuvataan esimerkiksi rinnastamalla tilanne leijonalaumaan:

Tyttö vie ainoan pentuni ja tekee niitä lisää, kun minä vetäydyn vetoisaan talooni, kuin lauman hylkäämä vanha leijona akaasian alle, ja kuolen lopulta yksinäisyyteen.

Tyttö pyörii tauotta Friidan ajatuksissa, kuten trauman luonteeseen kuuluu, ajatukset piinaavat ja rakentavat skenaarioita, joita mieluummin olisi ajattelematta (eräs niistä jäi hyvin elävästi minunkin mieleeni). Jätetyksi tuleminen ja yksin jääminen pakottaa Friidan kuitenkin siirtymään, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin, pelkääjän paikalta kuskiksi, mutta olin itse todella tyytyväinen siihen, ettei kirjan lopussa odota silti mikään falskilta motivaatiopuheelta kalskahtava "vaikeuksien kautta voittoon" -tilanne, tai feministisesti korrekti voimaantumiskertomus. Pelko oli onneksi turha, sillä näin väkevää kertomusta ei olisi sillä tavalla voinut päästää lässähtämään.

Kirjan tiedot

Sanna Vainio: Tyttö. Atena 2024. 190 sivua.