Lea Ypi: Vapaa

Olen perheestä, jota opettajani Nora nimitti "intellektuelliperheeksi". "Tällä luokalla on liikaa intellektuellien lapsia", Noralla oli tapana sanoa epämääräisen paheksuva ilme kasvoillaan. "Intellektuelli on ihan vain kuka tahansa, jolla on yliopistokoulutus", isä yritti vakuuttaa. "Älä sinä sitä murehdi. Pohjimmiltamme me kaikki olemme työläisiä. Asummehan me työläisten valtiossa."

Lukupiirissä luettiin hieno muistelmateos, albanialaissyntyisen Lea Ypin kirja Vapaa – kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa. Ypi on syntynyt vuonna 1979 ja muistelmat kattavat suunnilleen ajanjakson 1980-luvun lopulta vuoteen 1997, Enver Hoxhan diktatuurista Albanian vuoden 1997 talouskuplaan ja sisällissodan partaalle.

Kirjan rakenne on todella hieno, harkittu ja vaikuttava. Kun Ypi kertoo lapsuusmuistoistaan stalinistisessa Albaniassa, hän ei selitä niitä aikuisen politiikan tutkijan näkökulmalla puhki. Lapsen näkökulma on lapsen, se on hyvin rajallinen. Maailmaa kuvataan ensin pikkulapsen, sitten älykkään ja tiedonhaluisen nuoren näkökulmasta, ja loppua kohti voimistuu politiikan tutkimuksen professorin ääni. Lukijalle aukeaa vasta kirjan myötä pikkuhiljaa kuka kirjaa oikein kertoo ja mistä monissa kohdissa kerrotaan. Lea Ypi ei nimittäin ole minkä tahansa rehdin työläisperheen kasvatti, vaan hänellä on "henkilöhistoria": toisinajattelija-sukulaisia vankiloissa ja ranskaa puhuva isoäiti, jota "Puolue oli pyytänyt -- muuttamaan pois kotoaan ja asettumaan kosteaan ja homeiseen latoon".

Kirjaa voi lukea kuin mysteerikertomusta, jossa lukija tarkkailee kerronnasta kaikenlaisia vihjeitä tulevasta ja siitä, miten asioiden laita oikeasti onkaan. Sen ohella se kertoo, millaista oli elää sosialismin teorian ja käytäntöjen ristipaineessa ja kaikkialle näkevän salaisen poliisin valvonnassa.

Temppu oli siinä, että piti aina tietää, mitä sääntöä milloinkin piti soveltaa, ja ihannetapauiksessa piti tietää myös, oliko sääntö ajan mittaan höltynyt, jos sitä nyt koskaan oli tarkoitettukaan otettavaksi täysin vakavasti, tai oliko se ehkä vaativa jossakin suhteessa mutta vähemmän vaatuva jossakin muussa ja mistä sen eron saattoi tietää, ettei vain käynyt niin, että tosuus selvisi liian myöhään. Meille lapsille se, että osasi erottaa häilyvän rajan,  joka kulki sääntöjen noudattamisen ja rikkomisen välissä, oli todellinen merkki varttumisesta, aikuistumisesta ja yhteiskunnallisesta integraatiosta.

 

Hoxhan diktatuurin kaatumisen ja yhteiskunnallisen murroksen kausi antaa kirjassa paljon eväitä lukijan omaan ajatteluun . Riemullisen vapauden tilalla onkin pelko, hämmennys ja epäröinti, kun ihanteiden ilmaisuun käytetty kieli muuttuu joksikin aivan toiseksi ja yhteistyön ja sorron rakenteet vaihtuvat uusiin. Kirjan aihe on raskas, mutta silti mustan huumorin sävyttämällä tavalla hauskaa ja välillä kammottavan ajankohtainen.

Kirjan tiedot

Lea Ypi: Vapaa – kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa. Suomentanut Riina Vuokko. Atena 2023. 304. sivua.

Karolina Ramqvist: Karhunainen

Minua oli usein harmittanut että kirjojeni naisista, mutta myös naisista ylipäätään, kysyttiin aina samaa kun he päättivät lähteä: olivatko he uhreja vai vahvoja naisia? Työhön ryhtyessäni huomasin kuitenkin itsekin tuntevani vastustamatonta tarvetta tuomita ja lokeroida ihmisiä. Margueriten pyrkimyksillä oli ratkaiseva merkitys sille, millaiseksi hän hahmottui, kuka hän oli, millaisena me jotka häntä tarkastelimme halusimme hänet esittää ja mitä se meistä kertoi.

Kuka oli karhunainen? Hän oli 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen nimeltään Marguerite de la Rocque, jonka elämästä tiedetään vain aika häkellyttäviä asioita: hän lähti vuonna 1542 holhoojansa Jean-François de La Rocque de Robervalin mukana tutkimusmatkalle ja uudisasutusmatkalle Uuteen maailmaan, tarkalleen ottaen kohti nykyistä Kanadaa. Historian hämäriin jääneiden syiden vuoksi Marguerite hylättiin luultavasti parin muun ihmisen ja arkebuusin kanssa hyvin pienelle ja hyvin karulle Saint Lawrencen lahden saarelle Newfoundlandin länsipuolelle. Arkebuusille tuli käyttöä sekä puolustus- että ravinnonhankintomielessä ja sillä ammuttiin runsaasti karhuja ja ahmoja. Vain Marguerite oli enää elossa, kun samaisen Robervalin laivastoon kuuluva alus muistaakseni runsaan vuoden päästä oli paluumatkalla seuraavalta purjehdukselta ja vieraili saarella. Marguerite astui aluksen kyytiin ja palasi Ranskaan, eikä hänen jatkostaan ole mitenkään ylenpalttisesti tietoa. Margareeta Navarralainen on kirjoittanut hänen koettelemuksensa tarinaksi vuonna 1558 ilmestyneessä Heptaméron-kokoelmassa, ja Margareeta Navarralaisen hoviin on tilattu de la Rocque -nimiselle naiselle vaatteita karhunaisen paluun aikoihin. Muu jäänee ikuisiksi ajoiksi pimentoon.

Karhunainen Marguerite on tavallaan koko kirjassa jatkuvasti läsnä, vaikka hänen tarinansa on rakennettu hyvin vähäisten tiedonmurujen varaan. Oikeammin tämä Ramqvistin kirja onkin kuvaus kirjoittamisesta ja koko ajan pakenevan Margueriten maailman jäljittämisestä. Kirja on kuulemma vaatinut valmistuakseen lähes kymmenen vuotta: Ramqvist kertoo ajatelleensa Margueritea ensin seitsemän vuotta ja kirjoittaneensa sen jälkeen kolmen vuoden ajan.

Margueriten ohella toinen kirjassa esiintyvä vaikuttava naishahmo on hänen tarinansa kirjoittanut Marguerite de Navarre eli Margareeta Navarralainen, tuonaikaisen Ranskan kuningas François I:n (tai suomalaistetussa muodossaan Frans I) sisar, kirjailija ja Ala-Navarran kuningatar. Molempien Margueritojen ja Ramqvistin omat elämät tuntuvat kietoutuvan yhteen, kun Ramqvist yrittää haroa historian hämäristä esiin edes jotain tiedonmuruja ja yrittää spekuloida pimentoon jääneitä asioita. Mitä kaikki tästä karhunaisesta kirjoitettu oikein merkitsi? Miksi kertomukset julkaistiin vasta, kun Margueriten saarelle (kuolemaan) hylännyt holhooja Roberval oli lähellä elämänsä loppua, tai kun hän oli jo kuollut? Keitä olivat ne ihmiset, jotka saarelle hänen kanssaan pakotettiin jäämään? Miksi heidät hylättiin sinne? Renessanssiaika oli miehisen vallankäytön aikaa, mutta jotenkin hienosti Ramqvist saa rinnastettua senaikaisia valtahierarkioita ja -rakennelmia meidän aikamme ilmapiiriin ja ilmiöihin.

Kirjan tiedot

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Suomentanut Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 sivua.

James Bailey: Tie luoksesi

Kirjastolta tuli tekstiviesti-ilmoitus: varaamasi kirja on noudettavissa. Iloinen yllätys, sillä olin unohtanut jättäneeni varauksen hauskalta ja kepeältä vaikuttavaan James Baileyn kirjaan Tie luoksesi, ja nyt kirja oli ilmestynyt ja valmiina luettavaksi! Ihan mukavaa joululomapäivien luettavaa.

Kirja kertoo erityisestä ja erikoisesta pyörämatkasta – siksi se varmaankin oli kiinnittänyt huomioni, sillä tykkään pyöräretkeilystä. Päähenkilömme on kuusikymppinen Simon, joka pitää Englannin etelä- tai ehkä lounaisrannikolla Dorsetin seudulla omaa pientä aamiaismajoituspaikkaa. Vaimo Catherine on kuollut traagisesti onnettomuudessa vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin, tytär Anna on menossa naimisiin. Yhtäkkiä Simon saa yllättävän suru-uutisen: kouluaikojen luokkatoveri Raj on menehtynyt. Uutinen herättää eloon monenlaisia muistoja koulupoika-ajoilta, mutta päällimmäisenä on muisto siitä, kun poikakolmikko Simon, Raj ja Ian eräänä vuonna huijasivat sekä koulua että vanhempiaan ja onnistuivat karkaamaan keskenään polkupyörillä... kohti Ranskan Bordeaux'ta! Siellä asui nimittäin koulun kirjeenvaihto-ohjelman kautta tuttu ranskalaistyttö Sylvie, jonka kanssa Simon oli tullut kirjeenvaihdon myötä varsin läheisiksi.

Rajin muistotilaisuudessa Simon kohtaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin myös Ianin, joka onnistuu suostuttelemaan Simonin hyppäämään uudelleen pyörän satulaan ja suuntaamaan taas kohti Bordeaux'ta. Edellisellä kerralla pojat pääsivät perille ja vielä takaisinkin ehjin nahoin, mutta eivät tavoittaneet Sylvieta. (Mikä antikliimaksi tuhannen kilometrin pyöräilyn päätteeksi!)

Sylvie löytyy Facebookista ja viestittely viriää uudelleen, mutta tapaavatko kirjekaverukset tällä kertaa? No, sanotaan vaikka että kuusikymppisenä pyöräily ei kenties suju yhtä kepeästi kuin nuorukaisena, ja matkalla vastaan tulee yllättäviäkin esteitä. Bailey on ujuttanut kuusikymppisten miesten retken kuvauksen lomaan muistoja siitä, miten koulupoikien karkuretki aikoinaan sujui, ja molemmilla matkoilla on sekä ainutlaatuisia, kohottavia hetkiä että jaksamista koettelevia vastoinkäymisiä. Olisin mielelläni lukenut itse matkanteosta, siis pyöräilystä enemmänkin, mutta ihan viihdyttävä ja liikuttava kertomus tämä oli tällaisenakin. Tarina unelmista ja matkoista niitä kohti.

Kirjan tiedot

James Bailey: Tie luoksesi. Suomentanut Laura Liimatainen. Bazar 2024. 364 sivua.

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero

Nyt löytyi erinomainen lukupiirikirja. Moa Herngren on ruotsalainen kirjailija, joka on kustantamon esittelyn mukaan käsikirjoittanut jotain Netflixin hittisarjaa ja elokuvaa nimeltä Bonusperhe. Aihepiirit kuulostavat ihmissuhde- ja uusperhesekoilulta, eli osuvat monelle omakohtaisiin aiheisiin. Tai, no, ketäpä nämä aiheet eivät koskettaisi: monilla/kaikilla ihmisillä tiettävästi on jonkinlaisia ihmissuhteita elämässään.

Herngrenin parillekymmenelle kielelle käännetty läpimurtoteos Ruotsalainen avioero käsittelee nimensä mukaisesti Niklaksen ja Bean avioeroa. He ovat olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta, kun eräänä iltana tyhjänpäiväisen riidan päätteeksi Niklas lähtee tiehensä eikä enää palaa. Bealle jäävät vain turhautunut raivo, hämmennys, suru ja hylätyksi tulemisen tuska. Näiden lisäksi hänelle jäävät yhteiseen asuntoon mattapintaiseksi öljytyt tanskalaiset tiikkihuonekalut ja hyvän maun mukaiseksi remontoitu keittiö. Niiden lisäksi hän saa Niklakselta nyhdettyä vain epämääräisiä selityksiä, jotka eivät kerro yhtään mitään.

Loistava lukupiirikirja tästä tulee siksi, että kertoja vaihtuu pariin kertaan. Joskus tätä näkökulmatekniikkaa käytetään niin, että kertoja vaihtuu joka luvussa ja yhden kertojan parissa vietetään ehkä parikymmentä sivua, mutta Herngren antaa perhedraaman koko ensimmäisen osan Bealle ja toisen osan Niklakselle. Kolmannessa osassa vaihdetaan näkökulmia sitten vähän tiuhempaan. Lukija saa siis tutustua melko pitkään molempien näkökulmiin, ja pääsee turhautumaan siitä, miten paljon kaikkea jää sanomatta.

Puuttuvan tai vaikean kommunikaation kuvauksena kirja on kyllä erinomainen. Kulissit ovat kauniit (ne öljytyt tiikkiset laatuhuonekalut!), mutta vähitellen lukija hahmottaa, että kaikki ei olekaan niin auvoisasti kuin luulla saattaisi. En tiedä, onko kaikessa jotain erityisen ruotsalaista vai sen sijaan vain yleisinhimillistä, sillä monilla kirjan hahmoilla on kova tarve esittää että positive vibes only ja kova tarve haudata epämääräiset hankalat ja hävettävät tunteet jonnekin tosi syvälle, jotta ei tekisi toisille epämukavaa oloa.

"Niin, nyt kun Maria ja minä olemme eronneet, logistiikka vähän vaikeutuu, ja teillä on varmaankin sama juttu? Vai jäätkö asumaan nykyiseen asuntoonne? Markkinathan ovat nyt hiton tahmeat..."

Tuntuu kuin kaikki ilma puristuisi hänestä ulos, eikä hän saa uutta sisään. Hän vajoaa maahan kuin litistetty tyhjiöpakkaus. Hän yrittää sanoa jotain, mutta sanoja ei tule. Ei niin että niitä tarvittaisiin. Jonas puhuu molempien puolesta.

Hän ja Maria eroavat parhaina ystävinä, ja hän haluaa Bean vain tietävän, ettei hänellä ole mitään Niklasta vastaan. Tavallaan on helpottavaa tietää, että ex-vaimo deittailee hyvää tyyppiä. Tietenkään eroaminen ei ole mukavaa, mutta parempi sekin kuin pysytellä jossain, mikä ei toimi. Vai mitä?

Lukupiiripotentiaalista kertoo se, että hahmoista ja heidän motiiveistaan, valinnoistaan ja vuorovaikutuksestaan tekee mieli jäädä puhumaan. Otetaan nyt vaikka puolisonsa yllättäen jättävä Niklas: hän on lääkäri, joka tekee vaativaa ja hektistä päivystystyötä. Menneisyydessä kaihertaa erään pienen potilaan kuolema, joka varmasti vaikeuttaa työtä edelleen. Ikääntyvät vanhemmat odottavat häneltä jatkuvaa remonttihommien hoitamista kesäpaikassa, jossa veljet tuntuvat pääsevän paljon vähemmällä. Vaimo Bea on perhe- ja kotiasioiden ohjaksissa. Niklas tuntuu jotenkin päätyneen ulkokehälle perheen arjessa ja sitä kautta hiukan statistiksi omassa elämässään, vaikka tahtoisi olla miehekkään riippumaton oman itsensä herra. (Kuulostaako tutulta kenenkään ruuhkavuosia elävän korvissa?) Tavallaan hän tahtoisi asioiden olevan toisin, mutta ei tunnu tietävän mitä tehdä.

Kaikki on jo suunniteltu valmiiksi, ja hänen on määrä toimia kuljettajana. Ei ole hänestä kiinni, mitä tapahtuu. Ei tänä iltana eikä huomenna eikä ylihuomenna. Accept, adjust, adapt. Tällaista perheellisen elämä on, hän tietää sen. Perheen eteen tehdään asioita. Ja hän haluaa olla perheensä apuna. Tietenkin. Hän on Bean puoliso, Alman ja Alexian isä. Hän haluaa kyyditä tyttöjä ratsastuskilpailuihin ja kuvauksiin. Auttaa läksyissä ja olla läsnä. Hän haluaa olla sellainen mies, mutta miksi se tuntuu niin vaikealta?

Voi Niklas, en minäkään tiedä, vaikka sinua kovasti yritettiin ymmärtää kymmenien sivujen ajan. Ainakin Niklakselta puuttuu hänen kovasti kaipaamansa vapaus, johon ei liity vaatimuksia eikä vastuuta. Lisäksi lukijalle valkenee, että kovapalkkaisesta työstä huolimatta Niklaksen raha-asiat eivät ole sillä tolalla kuin luulisi, ja että raha-asiat jäytävät Niklaksen mieltä ja tuottavat jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. Puhumalla asiat helpottaisivat, lukija huokailee, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Yhtenä eron katalyyttinä toimii Niklaksen ja Bean tuttavapariskunnan vaimo Maria, joka avaa Niklakselle velvollisuuksista vapaan maailman. Maria tunnustaa Niklakselle eroavansa miehestään, "tämä ei vain vielä tiedä siitä". Muutenkin Maria tuntuu olevan immuuni niille vaatimuksille, joiden alla monet muut luhistuvat. Minulle on rehellisesti sanottuna se ja sama, mitä ihmiset odottavat, Maria toteaa.

Bean osa on tulla ikävästi hylätyksi, ja häneen Niklas myös tuntuu projisoivan aiheetta paljon muualta tulevaa kuormitusta. Vaikea Beaa on silti pitää minään tahrattomana ja viattomana kaltoinkohdeltuna uhrina, sillä hän tuntuu tavoittelevan jotain ainakin minusta ulkokultaiselta tuntuvia asioita – saarnipuisia keittiön kaapistoja, design-huonekaluja, aamiaisia kalliissa kahviloissa – jotka tuntuvat ainakin minusta lähinnä sosiaalisen kilpailun välineiltä. Jotain sellaista ruotsalaista porvarillista ylellisyyttä, joka ehkä hänelle itselleen merkitsee onnistumista elämässä.

Kuten sanottua, henkilöistä ja heidän valinnoistaan ja arvomaailmoistaan pystyisi keskustelemaan hyvin pitkät ajat! Suosittelen.

Kirjan tiedot

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Suomentanut Sirje Niitepõld. Gummerus 2024. 351 sivua.

Zadie Smith: Kauneudesta

Hiljainen lukupiiri on huippukonsepti. Kokoonnutaan yhteen, ajastimeen laitetaan esim. tunti, ja tunnin ajan osallistujat uppoutuvat omiin kirjoihinsa. Kun ajastin kilahtaa, saa sulkea kirjat ja ryhtyä juttelemaan toisten kanssa vaikkapa kirjoista, tai sitten ihan mistä vain!

Kävin vähän aikaa sitten hiljaisessa lukupiirissä. Aloitin siellä Zadie Smithin romaanin Kauneudesta,  joka on asustellut nk. hyllynlämmittäjänä kirjahyllyssäni iät ajat. Tein tässä taannoin hyllyjen raivausta ja päätin laittaa sen tilanpuutteen vuoksi kiertoon, mutta ensin tahdoin lukeakin sen. =) Olen taltioinut Zadie Smithin muistiini kirjallisuuden modernina klassikkona ja etenkin ei-valkoisten henkilöhahmojen kirjoittajana, joten tuntui väärältä luopua kirjasta lukematta sitä. (Luin kyllä joskus opiskeluaikoina hänen läpimurtoteoksensa Valkoiset hampaat, jonka olen enimmiltä osilta sittemmin jo unohtanutkin, mutta muuhun tuotantoon en ole ehtinyt tutustua.)

Kirjan alku synnytti voimakkaan mielleyhtymän Chimamanda Ngozi Adichien kirjoihin. En osaa eritellä sen tarkemmin miksi, mutta näillä kahdella on ainakin se yhteistä, että henkilöhahmoja on toisinaan paljonkin, ne ovat suurelta osin ei-valkoisia ja ne on jollakin taianomaisella tempulla kirjoitettu aivan käsittämättömän elävän- ja todentuntuisiksi.

Kauneudesta alkaa esittelemällä tärkeimmät hahmot kirjan henkilöhahmojen kavalkadista: yhtäältä työläistaustainen valkoinen yliopistomies, brittiläinen (/brittiläistaustainen?) Howard Belsey perheineen ja toisaalta karibialais-brittiläinen sir Monty Kipps niinikään perheineen. Näiden kahden perheen jäsenet kohtaavat tosiaan hyvin kiinnostavilla ja jännitteisillä tavoilla, jossa risteävät niin luokkaerot, suhdesotkut, rodulliset erot kuin poliittiset näkemyksetkin. Kaikki nämä teemat nousevat esiin hyvin orgaanisesti ja luontevasti, kuin itsestään. Koko Hubara kirjoittaa jossain tekstissään Zadie Smithin kertoneenkin, ettei "monikulttuurisuus ole koskaan ollut mikään poliittinen agenda, vaan ihmisten samalla alueella asumisen ja rakastumisen sattumanvarainen tulos".

Yksi romaanin keskeisistä jännitteistä on mainitsemieni Howard Belseyn ja Monty Kippsin välillä. Molemmat ovat taidehistoriahumanisteja ja yliopistomiehiä, joiden välille joku ikivanha Rembrandt-aiheinen kiista on lyönyt pysyvän juovan. Siinä mielessä Kauneudesta on myös yliopistoromaani, että se irvailee monille yliopistomaailmassa ilmeneville, tavallaan kyllä perin inhimillisille asioille. Howard Belsey oli kritisoinut Monty Kippsin erästä Rembrandt-tekstiä, mutta viitannut vahingossa väärään teokseen! Kippsin vastaus virheeseen oli armoton: Kertaheitolla toteutettu täydellinen paljastus (samalla tavalla kuin poika nykäisee kaverinsa sortsit kinttuihin vastapuolen joukkueen nähden), perinpohjainen nolaaminen – se on akateemisen elämän puhtaimpia nautintoja. Ei sen tarvitse olla ansaittua, riittää kun asettaa itsensä alttiiksi.

No jaa, tästä kirjasta on vaikea irrottaa mitään one-lineriksi sopivia sitaatteja, sillä se rakentuu monipuolisemmin, monista kerroksista. Yliopistoromaanina se irvailee myös tietynlaiselle hallinto- ja toimintakulttuurille, joka tuntuu paikoin raivostuttavan jähmeältä ja poteroituneelta, ja sen lisäksi tekopyhältä. Juhlapuheissa professorit ja muu yliopistoväki kyllä vakuuttelevat edistyksellisiä yhteiskunnallisia näkemyksiään ja tahtovansa kohentaa vähäosaisten asemaa ja ties mitä, mutta kun luovan kirjoittamisen opettaja ottaa kursseilleen osallistujia yliopiston ulkopuolelta, päätöstä ei purematta niellä vaan kuriton opettaja tahdotaan palauttaa ruotuun ja korkeakouluopetus niille joille se kuuluu. Uskon, että moni samaistuu ajatukseen ja kokemukseen yliopistoista melko luoksepääsemättöminä, maailmasta irrallisina linnakkeina (disclaimer tähän väliin, että tietenkin arvostan yliopistojen tutkimus- ja opetustyötä, se on sivistyksen peruspilari ja tieteellisen tiedon ensiarvoisen tärkeä lähde). Hauskoja kiteytyksiä yliopistolaisista kirjassa on useita, kliseisiä mutta todentuntuisia.

Lydian kaltainen ihminen ei kerta kaikkiaan käsittänyt sellaista ihmistä kuin Claire. Kaikki mitä Lydia oli elämässään saavuttanut oli tulosta hänen hämmästyttävästä järjestelykyvystään ja ammattitaidostaan. -- Lydia tiesi miten oli päässyt nykyiseen asemaansa, ja tiesi, mihin oli matkalla. Sitä vastoin hän ei tajunnut, miten Claire Malcolm oli päässyt nykyiseen asemaansa. Miten oli mahdollista, että naisella, joka hukkasi työhuoneensa avaimet joskus kolmekin kertaa viikossa ja joka ei tiennyt vielä viisi vuotta kestäneen yliopistopestin jälkeenkään, missä varastokaappi oli, voi olla niin mahtipontinen titteli kuin vertailevan kirjallisuudentutkimuksen määräaikainen professori, ja miten hän voi vielä nauttia palkkaa, jollaista Lydia tiesi hänen nauttivan, koska juuri Lydia lähetti palkkakuitit?

Smith on kirjoittanut kirjaan myös hieman historiallisilta tuntuvia (kirja on ilmestynyt vuonna 2005) kuvauksia konservatiivien ja liberaalien välisistä näkemyseroista ja yhteenotoista ja kuvaa etenkin Howard Belseyn hahmossa erinomaisesti valkoisen keskiluokkaistuneen akateemisen heteroseksuaalisen miehen kliseitä. Miesten vaimot Kiki ja Carlene kannattelevat paljoa elämää ympärillään, kiinnostavia hahmoja. Ja jos tämä ei vielä riitä, oman kokemusmaailmansa tuovat myös hyvin prekaarissa asemassa olevat nuoret haitilaissiirtolaiset, joihin Belseyn perheen kuopus Levi tutustuu. Hyvin runsas ja tyhjentymätön kirja, siis.

Suomennos on todella luontevaa ja sujuvaa tekstiä, ja dialogi erinomaista. Oli hauska huomata miten suomeen on omaksuttu kirjan suomentamisen jälkeen uusia lainasanoja englannista. Suomennoksessa puhutaan useaan otteeseen "jobbaamisesta" – olettaisin että alkuteoksessa on ollut silloin "hustle". Ja olihan näitä muitakin. Joka tapauksessa Kauneudesta on edelleen ajankohtainen ja kiinnostava teos, ja Zadie Smith todella omaa luokkaansa sekä monikulttuurisuuskirjailijana että kirjailijana ylipäätään.

Kirjan tiedot

Zadie Smith: Kauneudesta. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2006. 438 sivua.

Laura Gustafsson: Pohja

Maanpaossa, unessa, 2017

Minä, joka olen sinä,

    Sinä, joka et ole minä,

Ja kuka on kuka, se pitäisi käydä jurakaudella selvittämässä. Sinussa onkin jotain matelijaa, niin primitiivistä, vaikka synnyit minua myöhemmin.

En kanna kaunaa, vaikka tyrkit minut kanjonin laidalle. Nytpä ainakin tiedän, miltä kuilu näyttää ja maisemiahan ihmiset rakastavat.

Herkän hempeä vaalea kansi, mutta sisältö on paikoin sysimusta ja armoton. Kansien välissä on kaunistelematon ja omakohtainen kuvaus ainakin rakkaudesta, halusta, äitiydestä ja ruumiillisuudesta. Nämä kuulostavat näin listattuna kauniilta asioilta, mutta koska niihin liittyy ihmisen haluja, ne pystyvät aiheuttamaan myös hirveää tuhoa.

Pohja on oikeastaan myös minäkertojan kuvaus siitä, millaista on yrittää elää tyttönä ja naisena tässä maailmassa, millaisia katseita ja odotuksia tytön ja naisen kehoon ja olemukseen kohdistuu, miten niihin odotuksiin vastataan ja millaisia rooleja kaiken tämän ristipaineessa saattaa omaksua. Ja näitä eri suuntaan vetäviä ja pakottavia paineita on tosiaan ihan loputtomasti! On tarve hallita ja omistaa itsensä, mutta myös tarve alistua toisten tahtoon, myötäillä toisten odotuksia ja esittää jotain unelmien naista. On halu alistua, mutta on myös suuri kaipuu vapauteen! Yksi suosikkikohdistani / vaikuttavimmista kohdista on vertauskuvallinen kuvaus siitä, miten kertojan sisällä kasvaa sademetsiä, jonka latvustoissa loikkivat kultatamariinit, mutta muut näkevät vain mykän viidakon, jos sitäkään: Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa. Ei mangrovemetsiä, ei kapokkipuita, ei sammakoita. Vain savua.

Kerronta vaihtelee upean runollisesta arkisen kuvailevaan. Paljon itseironista huumoria. Näiden seassa on erilaisella fontilla kirjoitettuja ikäänkuin ruumiinavausmuistiinpanoja – mitä kaikkea tämän ihmisen pinnan alta ja uumenista löytyykään.

 

Kirjan tiedot

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017. 141 sivua

Veronica Henry: Rantamaja

Lukuvuorossa viihdekirja, tällä kertaa brittikirjailija Veronica Henryn ihmissuhderomaani Rantamaja. Rantamaja-sarjassa on yhteensä neljä eteläenglantilaiseen Everdenen rantakaupunkiin ja tietenkin rantamajoihin sijoittuvaa kirjaa. Omalle työpöydälleni ilmestyi suomennettavaksi Henryltä (sarjaan kuulumaton) kirja, joten tunnelmoinnin ja kirjailijan tuotantoon tutustumisen nimissä päätin lukea tämän.

Rantamaja on itse asiassa jotain novellikokoelman ja romaanin väliltä – se koostuu luvuista, joissa jokaisessa on vaihtuva näkökulmahenkilö eikä tarina siksi etene mitenkään saumattomasti, mutta Everdenen rannan ja rantamajojen välityksellä henkilöt kuuluvat samaan tarinaan ja vilahtelevat toistensa luvuissa taustalla. Tulin luonnehtineeksi kirjaa ihmissuhderomaaniksi: muita luokittelunimikkeitä voisivat olla vaikka viihdekirja tai feelgood. Kuten feelgoodin kanssa usein, tässäkään ei ole tarjolla pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan tarinoiden ihmissuhteissa on paljon kaipuuta, täyttymätöntä rakkautta, riippuvuuksia, kohtaamattomuutta ja kaikenlaisia elämän ristipaineita. Mutta on niiden vastapainoksi sitten myös kuumankosteita kohtaamisiakin!

 Oivallista viihdettä: voimakkaita tunteita ja hurjiakin käänteitä. Moni luku päättyy jotenkin perinteiseltä tuntuvaan suljetuntyyppiseen loppuun, jossa lukijalle kerrotaan miten tarina päättyy jonkin sen keskeishenkilön osalta.

Kirjan tiedot

Veronica Henry: Rantamaja (suom. Aura Elometsä). Bazar 2024. 415 sivua.