Olin viime viikonloppuna monen, monen vuoden tauon jälkeen taas Helsingin kirjamessuilla. Turun kirjamessut ovat olleet minulle yksi syksyn kohokohtia suunnilleen lukioikäisestä lähtien ja niillä olenkin käynyt koronataukoa lukuunottamatta joka vuosi. Helsinkiin ei ole sitten ollut erikseen asiaa, mutta tänä vuonna minut kutsuttiin mukaan keskustelemaan Amanda Gormanin runoudesta ja kääntämisestä. Ajankohtainen aihe! Keskustelun olivat ideoineet ja järjestäneet yhdessä Nuoren Voiman liitto ja Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto. Sain nousta lavalle yhdessä Gormanin suomentajien Aura Nurmen ja Laura Eklund Nhagan kanssa. Juontajana oli ihana Mona Eid ja koko keskustelun kuvaus kuului:
Tutustu Amanda Gormanin runouteen! Keskustelussa pohditaan myös sitä, miten vähemmistön näkökulmasta kirjoitettuja ja kertovia teoksia suomennetaan niin, että suomennokset tavoittavat kirjailijan sanoman ja tyylin. Keskustelemassa Amanda Gormanin teosten suomentajat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi, sekä Reni Eddo-Lodgen teoksen Miksi en enää puhu valkoisille rasismista suomentanut Saana Rusi. Keskustelun juontaa toimittaja Mona Eid.
Mistä siis juttelimme? Keskustelu avattiin kertomalla teosten käännösprosessista ja pääsin siinä kertomaan Reni Eddo-Lodgen kirjan syntyhistoriasta ja kääntämisen ytimestä eli kulttuurisensitiivisyydestä. (Kääntäminen on lähtökohtaisesti ei kielten, vaan kulttuurien välistä toimintaa.) Erityisesti Eddo-Lodgen ja tietysti myös Gormanin teosten kääntämisessä korostuu kääntämisen rooli eräänlaisena kulttuurien ja todellisuuksien välisenä sillanrakentajana. Molempien tekstit tulevat omalla tavalla edistäneeksi erilaisten ihmisryhmien välistä ymmärrystä: Eddo-Lodge osaa kuvata kadehdittavan selkeästi ja loogisesti vaikeita ja yksinkertaisia määritelmiä pakenevia ilmiöitä, kuten nyt vaikka rakenteellista rasismia tai luokka-asemia nimenomaan rodullistetun ihmisen näkökulmasta, valkonormatiivisen maailman ulkopuolelta. Gormanin runoteoksen sielu ja sydän puolestaan nousee hiphopista ja spoken word -perinteestä, jotka ovat kiinteästi osa afroamerikkalaista kulttuuria.
Gormanin virkaanastujaisrunon suomentamisessa oli kiinnitetty tietenkin huomiota kielen äännemaailmaan ja rytmiin, ja kuuntelin itsekin todella mielenkiinnolla molempien suomentajien kuvausta siitä, miten Gormanin hitaaseen ja arvokkaaseen juhlapuherytmiin lausuma runo muuttuu, jos tempoa vaihdellaan. Asiaproosan kohdalla rytmillä ei samalla tavalla ole merkitystä, koska tekstistä puuttuu esittämisen ulottuvuus. Kaikki kielenkäyttö on tietenkin jollakin tavalla rytmillistä, mutta asiatekstissä rytmi palvelee lähinnä luettavuuden ja ymmärrettävyyden tavoitteita. En itse ole runouden kanssa mitenkään tekemisissä, joten runojen kääntämistä ympäröi minun silmissäni jonkinlainen mystinen sanataiteellinen aura. Muutama taho järjestää (runo)kääntäjille työpajoja ja kursseja; olisipa joskus mukava päästä kärpäseksi työpajan kattoon seuraamaan työskentelyä.
Keskustelimme myös sensitiivisyyslukemisesta. Kun sain Eddo-Lodgen kirjan suomennettavakseni, mietin aluksi miten voin suoriutua koko tehtävästä. Kirja kuvaa valkonormatiivista maailmaa ja rasismia juuri mustan ihmisen näkökulmasta: voinko ymmärtää omasta positiostani käsin jotain niin perustavanlaatuisella tavalla väärin, että suomennokseen tulee vakavia puutteita tai virheitä? Entä "ei mitään meistä ilman meitä" -periaate? No, pelkoni väärinymmärryksistä osoittautui turhaksi, sillä Eddo-Lodge on tosiaan huippuselkeä kirjoittaja, vaikka aiheet olisivatkin haastavia. Otin silti yhteyttä tuntemiini kieliasiantuntijoihin, joilla on omakohtaista rodullistetuksi tulemisen kokemusta ja pohdin heidän kanssaan kirjaan liittyviä sanaston ja asemoinnin kysymyksiä. Tarkoituksena oli välttää mahdollinen haitallisiin stereotypioihin tai virheellisiin käsityksiin lankeaminen. Hakeuduin siis toisin sanoen sensitiivisyysneuvonantajan pakeille. Siitä oli paljon iloa! Gormanin virkaanastujaisrunon suomentajilta oli myös ilmeisesti Gorman itse edellyttänyt sensitiivisyyslukijan käyttöä, ja olimme yhtä mieltä siitä, että käytännöstä voisi olla iloa monen muunkin kirjan kohdalla. Kirjallisuuden suomentajat ovat taitavia kulttuurisidonnaisten seikkojen välittäjiä (työ itsekin herkistää kulttuurisen kontekstin huomioimiselle), mutta on todella tervehdyttävää pohtia oman näkökulmansa ja tulkintojensa mahdollista rajallisuutta.
Mona Eid kysyi meiltä myös näkemyksiä siitä, miksi on tärkeä suomentaa vähemmistöjen tekstejä. Aura Nurmi totesi hyvin, että se on keino päästä jonkin rajatun (usein eurosentrisen tai angloamerikkalaisen valkoisen) kaanonin ulkopuolelle. Laura Eklund Nhaga puolestaan korosti samastumisen merkitystä, että teksti tarjoaa jotain samastumispintaa ja sanoittaa sellaisia omia vähemmistökokemuksia, jotka enemmistön teksteistä puuttuvat. Jatkoin tähän toteamalla, että kirjallisuus on keino nostaa asioita yhteisen muistin piiriin ja yhteiseen tietoisuuteen. Mikäli sinne nousee vain enemmistön teoksia, kuva jää tietenkin vajaaksi. Lisäksi kirjallisuuden keinoin on mahdollista piirtää hyvin nyansoituja, eläviä ja moni-ilmeisiä sekä ristiriitaisia ja jännitteisiäkin kuvia ja ennen kaikkea kuvata tunne! Ihmisenä olemisen kokemuksessa on paljon sellaista, joka tavoitetaan parhaiten tuntein. Kirjallisuus kurkottelee niitä sfäärejä kohti. Aura Nurmen mukaan esimerkiksi lavarunouskin tiivistyy parhaiten parahdukseksi: se on jokin tunteella purkautuva asia tai kokemus, jonka ei tarvitse jäsentyä tarinalliseksi kokonaisuudeksi.
(Tässä yhteydessä olisi tietenkin voinut lähteä sinänsä kiinnostaville sivuraiteille ja nostaa esille käännöskirjallisuuden valtavirran ja siis enemmistön: englanti dominoi käännöskirjallisuudessa ja etenkin angloamerikkalainen kirjallisuus näyttelee aika suurta roolia. Käännöskirjallisuuden vähemmistö on sitten pienemmistä eurooppalaisista kielistä suomennettua kirjallisuutta, tai eteläamerikkalaista kirjallisuutta, tai vaikka aasialaista kirjallisuutta. Itsekin huomasin, että suunnilleen puolet tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista on suomennettu englannista! Näin on käynyt, vaikka yritän tietoisesti etsiytyä muunkielisten kirjallisuuksien äärelle. Mikäli käännöskirjallisuuden ikkunat ovat eniten avoinna englanninkielisen maailman suuntaan, ne peittävät silloin varjoonsa paljon muuta. Ranskasta suomentavana tiedän, miten paljon kiinnostavaa ja tärkeää ranskankielistä kirjallisuutta jää suomalaisilta pimentoon, myös rodullistettujen kirjailijoiden Ranskassa palkittuja teoksia. Tässä näkyy hyvin se seikka, että tuttuun on helppo tarttua.)
Mistä emme sitten jutelleet? Kun vaihdoimme ajatuksia sensitiivisyyslukemisesta, emme ajatelleet millään tavalla kirjankustantamisen arkea, jossa ylimääräisiä euroja ei oikein ole. Suomentajien palkkiot ovat varsin vaatimattomia (apurahat jonkin verran paikkaavat tilannetta, mutta niitä ei kaikille tietenkään riitä), ja ajatus siitä, että suomentajien palkkiot pysyisivät ennallaan, mutta sensitiivisyyslukemiseen löytyisi aina tarvittaessa budjetti, tuntuu kyllä hieman epätodelliselta ja epäreilulta (vaikka suomentajat ja sensitiivisyyslukijat eivät olekaan toistensa kilpailijoita vaan samalla asialla). Emme myöskään miettineet sitä, miten on mahdollista pitää suomentamisessa olennaisia luovan toiminnan edellytyksiä yllä työn arjessa, jota tosiaan luonnehtii jatkuva kiire ja kaikenlainen niukkuus. Siitä olisikin ollut kiinnostava kuulla toisten näkemyksiä, sillä niukkuus ja taloudellinen epävarmuus synnyttävät kroonista, vaihtelevan voimakasta stressiä, josta on luovalle työlle vain haittaa. Ja ihmisen terveydelle noin muutenkin.
Olen kourallisen kirjoja suomennettuani onnistunut muodostamaan kaikenlaisia käsityksiä siitä, mikä suomentamisessa on olennaista, tärkeää, vaikeaa tai kiinnostavaa ainakin minulle itselleni. Kello on tätä kirjoittaessa paljon, joten en yritä maanitella näitä käsityksiä ja ajatuksia järjestäytymään virkkeiksi. Sen sijaan listaan tähän kirjallisuuden suomentamisesta kirjoitettuja hyviä kirjoja! Erityisen hienoja, valaisevia ja käyttökelpoisia sekä ammattikääntäjille että kaikille kielestä, kulttuurisensitiivisyydestä ja kirjallisuudesta kiinnostuneille ovat ainakin allaolevan listan kirjat:
Natasha Vilokkinen: Tiedontuojat. Opas tietokirjan suomentajalle. Vastapaino, 2017.
Kersti Juva: Löytöretki suomeen. SKS, 2019.
Kristiina Rikman (toim.): Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä. WSOY, 2005.
Juhani Lindholm: Kalassa kielen merellä ja muita kirjoituksia. Aporia, 2021.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti