Mistä kirjoitamme kun kirjoitamme seksistä?

Törmäsin aivan alkuvuodesta kirjakaupassa ystävään, jonka kanssa vaihdoimme muutamia sanoja kirjauutuuksista, niiden äärellä kun oltiin. Niko Hallikaisen Kanjoni oli juuri ilmestynyt, vaikka ei vielä ehtinyt kaupan hyllylle. Itse en silloin vielä tiennyt koko kirjan olemassaolosta, mutta pikaisen esittelyn kuultuani kiinnostuin: runolliseen ilmaisuun pyrkivä kuvaus monin tavoin epätoivoisesta ja vimmaisesta halusta, ja tarkemmin ottaen homoseksuaalisesta halusta. Aloimme miettiä, miten monia erilaisia seksuaalisen halun ja itse seksin kuvaamisen tapoja itse asiassa on – kirjojen seksikuvauksia voidaan helposti paheksua liian pornografisina (ja sitä kautta kirjallisuuteen epäsopivina) silloinkin kun kyse on jonkinlaisesta muusta kuvaamisen tavasta ja seksuaalisen halun kuvaus pyrkii kohti toisenlaisia päämääriä. Mutta mitä kaikkia muita tapoja oikein on? Päätimme, että tässä on lukupiirin paikka! Lukupiirin piti kokoontua jo keväällä, mutta kiristyneet koronarajoitukset siirsivät sen syksylle.

Koko ajatus "seksilukupiiristä" oli aluksi mielestäni todella hulvaton, mutta kun ryhdyimme kokoamaan lukemistoa, havaitsin että minunkin on hyvä tarkistaa käsityksiäni seksuaalisuuden ja kirjallisuuden keskinäisistä suhteista. Seksuaalisuus on niin latautunut aihe, että kirjailijoiden on varmasti helppo noudattaa aina vain tuttuja konventioita, totuttuja tapoja puhua seksistä. Niillä saattaa kuitenkin tulla vahvistaneeksi ahtaita stereotypioita tai esittäneeksi seksuaalisuuden jossakin kapeassa (ja tosielämälle vieraassa) fantasiamaisessa valossa. Löysimme lukemistoon kiinnostavia nais- ja queernäkökulmasta kirjoitettuja teoksia, joiden kautta pääsimme pohtimaan miten seksin kuvaaminen voi palvella tarinaa ja henkilökuvausta sekä millaisena seksuaalinen halu näissä kirjoissa näyttäytyy.

Lukupiirin kirjat olivat järjestyksessä:

– Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus, 2020, suom. Marianna Kurtto)
– Olga Kokko: Munametsä (S&S, 2019)
– Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020, suom. Kristiina Vaara)
– Leïla Slimani: Adèle (WSOY, 2019, suom. Lotta Toivanen)
– Niko Hallikainen: Kanjoni (Otava, 2021)

Pikatiivistelmät: Kolme naista on nimensä mukaisesti kuvaus kolmen yhdysvaltalaisen naisen seksielämästä, Munametsä on viihteellinen kertomus kolmekymppisestä irtosuhteita harrastavasta helsinkiläisnaisesta, Syvään päähän kertoo lesbosuhteeseen ryhtyvästä lontoolaisesta naisesta ja parisuhteessa ilmenevästä väkivallasta, Adèle on kuvaus pariisilaisen nimihenkilön pakkomielteisestä suhteesta seksiin tai oikeastaan riippuvuudesta ja Niko Hallikaisen Kanjoni on se mainittu runollinen kuvaus homomiehen pakkomielteisestä ja epätoivoisen takertuvasta suhteesta seksiin ja ihmissuhteisiinsa.

Ensimmäisenä luettu Lisa Taddeon Kolme naista oli perusteellisen järisyttävä lukukokemus. En ole koskaan lukenut mitään näin voimakkaan samastuttavaa ja todentuntuista kuvausta tilanteista, joissa seksuaalinen halu on läsnä välillä hyvinkin voimakkaana, mutta toteutuu törmäillen niin miehiseen vallankäyttöön kuin asenneilmapiirin ongelmiin, eikä se halu ole aina mitenkään järkevää tai ohjailtavissa. Moni nainen tunnistaa kirjan Maggien, Linan ja Sloanen kokemuksista paljon tuttua. Lukupiirissä totesimme, että kirjan mieletön voima on siinä, miten se kuvaa kolmea naispäähenkilöään tavalla, jossa halu, nautinto ja haavoittuvuus ovat olemassa yhtä aikaa, ja kirjan naiset tekevät seksuaalisia valintojaan niistä vaihtoehdoista, joita heillä ympäristössään on saatavilla. Naiset eivät ole ihanteellisen voimakastahtoisia ja autonomisia, ja tarinat eivät siis ole mitään feministisesti korrekteja voimaantumiskertomuksia (mistä kirjaa onkin joissakin lukija-arvioissa kritisoitu, mielestäni tarpeettomasti). Ne ovat vain todellisia ja rehellisiä. 

Lisa Taddeo on seurannut ja haastatellut kirjan kolmea päähenkilöä peräti kahdeksan vuoden ajan. Alunperin haastateltuja naisia oli enemmänkin, mutta ajan mittaan joukko on karsiutunut erilaisista syistä näihin kolmeen, joiden tarinoita kerrotaan toistensa kanssa lomittain. Maggie on ainoa omalla nimellään esiintyvä, koska hänen tapauksensa on muutenkin varsin julkinen: Maggiella on ollut lukiossa suhde englanninopettajaansa ja muutama vuosi lukion jälkeen hän päätyy haastamaan miehen oikeuteen. Kirjassa seurataan myös oikeudenkäynnin prosessia. Muut kaksi naista ovat Lina, seksittömässä ja ennen kaikkea suudelmattomassa avioliitossa riutuva nainen, joka ryhtyy salasuhteeseen vanhan kouluaikaisen ihastuksensa kanssa ja Sloane, menestyvä ravintoloitsija, joka harrastaa aviomiehensä toiveesta seksiä niinikään aviomiehen valitsemien miesten kanssa.

Kirjan dokumentaarinen ote tarkoittaa sitä, että lukija pääsee seuraamaan naisten seksielämää hyvin läheltä. Tirkistelyltä se ei silti tunnu, koska Taddeo kuvaa todella vaikuttavalla ja ei-vaivaannuttavalla tavalla myös sitä, minkälaisten ajatusten, odotusten, tarpeiden ja toiveiden saattelemana seksiin päädytään, millaisia seurauksia siitä syntyy ja miten se muokkaa naisten käsitystä omasta itsestään.

Olga Kokon Munametsä oli sitten jotain aivan muuta! Sen päähenkilö Linnea nauttii häpeilemättä irtosuhteista, kirjoittaa Toosaproosaa -nimistä blogia ja päätyy työelämässäkin mainostoimistossa tekemisiin erilaisten intiimituotteiden kanssa. Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, seksistä ja sukuelimistä ei taideta kirjan aikana kahdesti käyttää samaa nimitystä (joskin itse seksikohtauksissa katse kuitenkin siirretään muualle: "herra 'täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru' oli juuri sitä, mitä nyt tarvitsin"). Moni on pitänyt Munametsän railakkaan viihteellisestä tyylistä, mutta itse sain siitä irti lähinnä kurittoman asenteen (kas näin itsevarma nainen toteuttaa mielihalujaan!), mitä korostettiin asettamalla seksuaalisesti vapautunut Linnea tiukkapipoisen Mervin työkaveriksi. Kirja kyllä vastustaa (ansiokkaasti) sitä naisten seksuaalisuuteen helposti tarttuvaa moraalinvartija-ilmapiiriä. Kiinnostavinta oli silti lukea Linnean pelkäävän ikääntymistä ja seksuaalisen haluttavuuden katoamista: hän tiedostaa kirjassa itsekin saavansa tällä hetkellä nauttia ulkonäön, nuoruuden ja sosioekonomisen aseman tuomasta seksuaalisesti haluttavasta asemasta, eikä oikein tunnu tietävän mitä tehdä, jos se joskus muuttuu.

Kate Daviesin Syvään päähän oli viihteellisen näköisestä kannestaan ja aika kepeän humoristisesta alusta huolimatta lopulta katsaus paitsi seksuaali-identiteetin jäsentymiseen, myös lähisuhteessa ilmenevään vallankäyttöön ja väkivaltaan, joka ei tietenkään ole heterosuhteiden yksinoikeus. Kirjan Julia on vasta tullut kaapista eikä osaa uudessa tilanteessa vielä nähdä vaaran merkkejä tai määritellä omia rajojaan. Seurauksena voi päätyä manipuloinnin kohteeksi. Seksikuvauksissa (paikoin hyvin eksplisiittisissä sellaisissa) on mukana epäröintiä uusien kokemusten edessä – kaikki ei suju vaivattomasti kuin fantasioissa.

Leïla Slimanin Adèle jakoi mielipiteitä! Sen nimihenkilö on hyväosainen pariisilainen toimittaja, joka harrastaa pakkomielteisesti yhä holtittomimmiksi käyviä salasuhteita. Näistä suuri osa on hyvin spontaaneja ja satunnaisia kohtaamisia. Lääkäripuoliso ja muutaman vuoden ikäinen poika synnyttävät Adèlessa selittämätöntä ahdistusta ja hillitty porvarillinen elämä suunnilleen pakokauhua. Toisaalta vaikka Adèle jatkuvasti hakee uusia seksisuhteita, nekään eivät oikein tuo nautintoa. Riippuvuuden kuvaukselta Adèlen seksielämä tuntuukin: hän ei voi haluilleen mitään, mutta inhoaa itseään ja kumppania heti toteutuksen hetkellä eikä varsinaisesti tunnu saavan nautintoa tai tarpeitaan tyydytetyksi. En voinut välttyä ajattelemasta marokkolais-ranskalaisen Slimanin etnistä taustaa tätä lukiessa: sekä Ranskassa että Marokossa naisen rooliin ei taida juuri kuulua seksuaalisen halun kovin voimakasta ilmaisemista, vaan naiselta odotetaan suomalaisittain luettuna hyvin passiivista roolia. Kulttuuri voi muovata haluja ja niiden toteuttamisen tapaa. Minusta tämä on kiinnostava näkokulma josta tarkastella Adèlen kaltaista naista, joka joutuu kätkemään ja salaamaan sopivuuden rajat ylittävät halunsa.

Kirjat ja eväät sävy sävyyn

Lukupiiri päätettiin Niko Hallikaisen Kanjoniin, jossa oikeastaan aivan kaikki pyörii seksin ja erilaisten tarpeiden ympärillä. Oivallinen valinta lukupiiriin! Kanjonin päähenkilö on nimettömäksi jäävä nuori mies, joka törmää taidenäyttelyn avajaisissa yhteen vanhoista koulukiusaajistaan, koulun kingeistä. Kouluvuodet ovat takana ja dynamiikka nyt toinen, ja miesten välille syntyy kiihkeä ja vimmainen suhde. Auvoa kestää kuitenkin vain hyvin vähän aikaa: häpeätraumat ja tyydyttämätön rakkauden kaipuu sotkeutuvat vyyhdiksi, josta ei ole onnellista ulospääsyä. Päähenkilön sisällä on jonkinlainen musta aukko, joka vetää pyörteisiinsä kaiken ja tuhoaa kaiken, myös tämän mahdollisuuden onneen. Eron jälkeen mies pakenee loputtomiin webcam-seksisessioihin, jotka johtavat yllättävän käännekohdan kautta aurinkoiseen ja sekä aineellisesti, emotionaalisesti että seksuaalisesti yltäkylläisen onnelliseen elämään Los Angelesiin. Sisäiset demonit tulevat ikävä kyllä matkassa mukana ja pian mies rutistaa loputtomassa tarvitsevuudessaan hengiltä myös tämän rakkauden. Ja taas palataan webcam-sessioiden pariin ja eräässä vaiheessa myös todellisuuteen, joka on paljastunut hieman toisenlaiseksi kuin mitä lukija on kuvitellut. Kirja toistaa myös rakenteessaan tätä pakkomielteenomaisuutta: se koostuu hyvin lyhyistä, muutaman virkkeen suunnilleen samanpituisista kappaleista ja rytmistä tuleekin hakkaava, toistava, junnaava. Toisto kertoo pakkomielteen lisäksi myös traumasta, jonka vaikutuksesta päähenkilö jumittaa kipeissä asioissa. Hallikainen on kertonut pyrkineensä kaikesta toistosta huolimatta runolliseen ilmaisuun ja onnistuu siinä ihmeellisen hyvin. Mielleyhtymät ja mielikuvat ovat runsaita, kekseliäitä ja hyvin vaikuttavia, vaikka ehdin jossakin vaiheessa kyllästyä "X on kuin X" -tyyppiseen metaforan rakenteeseen.

Olen todella tyytyväinen siihen, että a) saimme idean koota lukupiiri ja b) olen lukenut nämä kaikki teokset ja päässyt keskustelemaan niistä lukupiiriläisten kanssa. Keskusteluissa avautui monta sellaista havaintoa, jota en omasta lukijapositiostani käsin olisi tavoittanut. Jatkoa lukupiirille on kaavailtu ensi keväälle.

Lukupiirin kirjoista neljä pääsee Helmet-haasteen kohtiin 48 ja 49: Kaksi (+2) kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Sen lisäksi Kanjonin sijoitankin kohtaan 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.