Kannas-sarja jatkuu: toisessa osassa Suontaan kylässä eletään 1930-lukua, eli avausosan tapahtumista on kymmenisen vuotta aikaa. Kylä on pitkälti ennallaan, vaikka kymmenessä vuodessa ehtii monta asiaa tapahtuakin: Kivojainmäkläisten Jaakko on perustanut suunnittelemansa pienen tiilivapriikin ja kylään on muuttanut uusi asukaskin. Aikuisten elämä on kai kulkenut tasaisemmin heinänteon, lypsämisten, puun- ja vedenkannon tahtiin, mutta lasten elämä on toisin kuin ennen: viime kirjassa syntyneet vauvat ovat nyt kouluikäisiä pikku vintiöitä, ja viime kirjan koulutytöt Helmi Elisa ja Martta ovat nuoria aikuisia. Martta on päässyt opiskelemaan Viipuriin, mutta palannut kotikylään opettajaksi. Helmi Elisa taas on tavallaan sidottu kotiinsa äidin kuoleman jälkeen, sillä hänen vastuulleen on langennut niin pikkuveljien hoito kuin monet, monet talon työt. Kirjassa on talvi, ja tyttöjenkin elämä on jollain lailla jäässä: he tuntevat juuttuneensa paikoilleen ja kaipaavat elämäänsä muutakin, mutta mitä kaikkea ja miten sen mahtaisi saada toteutumaan?
Edellisessä kirjassa oli kesä, mutta nyt eletään tosiaan talvea. Kirja alkaa talven tulosta, ja kylä ehtii elää kirjan aikana joulunpyhät, tahvananpäivän kyläilyt ja leikit, hiihtokilpailut, pääsiäisperinteet ja kääntyä odottamaan kevään saapumista. Päästäänpä kerran Viipuriin markkinoillekin! Hietamies oli itse syntynyt Viipurissa 1938 ja voin kuvitella, miten hän on kautta lapsuutensa ja nuoruutensa saanut kuulla vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan tarinoita Punaisenlähteentorin markkinoista, Pyöreästä tornista, satamasta ja raitiovaunusta.
Paljon tässä kirjassa on samaa kuin edellisessäkin. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on varmasti toiminut menetetyn Karjalan muisteluna ja yhteisen evakkotrauman käsittelynä. Sarjan kolmannessa osassa Hylätyt talot, autiot pihat siirrytään sotavuosiin – sodan uhka on jollain tavalla leijunut tässäkin kirjassa yllä, sillä kaiut vaikkapa Abessinian sodasta saavuttavat myös Suontaan kylän tai arvuuttelut Saksan tai Venäjän armeijan miesvahvuudesta tuovat lukijalle kylmänväristyksiä.
Mutta vielä sota ei ole saavuttanut Valkjärven Suontaan kylää, vaan kevät:
Lehdet koivuissa olivat aukeamassa, metsässä oli ohut aavistus vihreää, harso joka vahveni huomaamatta päivä päivältä. Kuinka valoa riittikin. Melkein läpi yön lauloivat metsissä muuttolinnut, rastaat, punarinta ja maa tuoksui niin, että saattoi vain huokaista tyytyväisyydestä. Miten hyvältä tuntui taas elää, talven huolet olivat pois pyyhkäistyt, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kirjan tiedot
Laila Hietamies: Maa suuri ja avara. Otava 1981. 416 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti