Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Olen usein haaveillut samanlaisesta ajankääntimestä, jollainen Hermione Grangerilla on käytössään jossain Harry Potterin romaanissa – pääsisi kulkemaan ajassa, käyttämään ja vääntämään aikaa aivan oman mielensä mukaan. Samoin olen haaveillut painikkeesta, jolla maailman saisi pysähtymään, tai tavallaan tauolle. Kun muu maailma olisi pysähdyksissä, voisin tehdä kaikkea mitä en muuten ehtisi. Tai voisin tehdä mitä vain! Lojua nojatuolissa ja lukea. Kävellä maapallon ympäri. Mitä vain. Ottessa Moshfegh vie tavallaan saman haaveen äärimmäisyyksiin romaanissaan Vuosi horroksessa (My Year of Rest and Relaxation): sen nimettömäksi jäävä päähenkilö päättää viettää kokonaisen vuoden lähinnä nukkuen lääkecocktailin tuomaa kemiallista unta. Hän ei tosin tahdo tehdä mitään: hän tahtoo vain pysäyttää maailman. Ja nukkua, tai horrostaa.

Halu on tosi ymmärrettävä, koska päähenkilön elämä on aika surkeassa jamassa. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet (isä syöpään, äiti oikeastaan alkoholiin). Suhde ainoaan ystävään Revaan on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Rakkaussuhde sitoutumista välttelevään ja nilviäismäisen epärehelliseen Trevoriin ei tee hänelle todellakaan hyvää. Ja jostain keltaisilta sivuilta löydetty höyrähtänyt psykiatri, tohtori Tuttle, on hyödyksi lähinnä edesvastuuttomana reseptiautomaattina.

Ulkoisesti asiat ovat hyvin: päähenkilö on nuori, kaunis ja hoikka. Hänellä on taidehistorian tutkinto ja työpaikka galleriassa. Hyvin toimeentulevien vanhempien perintö. Kaikki nämä asiat ovat vuoden 2000 New Yorkissa mitä arvokkainta valuuttaa. Varsinkin hoikkuus, mitä etenkin ystävä Reva jaksaa koko ajan kadehtia. (Reva itse on tuomittu olemaan jotain muuta kuin valokuvamallin näköinen nälkäkurki, vaikka hän miten käyttää ThighMasteria ja syö sokerittomia jugurtteja ennen kuin oksentaa ne.)

Kävin yksityisen tyttölukion, ja siellä minulla oli liuta Revan kaltaisia ihailijoita. Minua matkittiin ja minusta juoruiltiin. Olin vaalea ja hoikka ja kaunis – ja se herätti huomiota. Siinä kaikki mikä niitä tyttöjä kiinnosti. Totuin leijumaan huokean kiintymyksen pumpulissa, joka pohjautui muiden ihmisten epävarmuuteen.

Kirjassa seurataan päähenkilön elämää itse asiassa yli vuoden ajan: alkuun hän räpiköi huonojen ihmissuhteidensa, taidemaailman sekoilun ja reseptilääkkeiden sotkussa, kunnes aloittaa "koko vuosi lääketokkurassa nukkuen" -projektinsa. Kerronta on (pikimustan) humoristista ja liioittelevaa, eikä se sen vuoksi päästä lukijaa putoamaan samaan onttoon ahdistukseen josta päähenkilö kärsii. (Onneksi: esimerkiksi kaikki kuvaukset päähenkilön ja Trevorin kohtaamisista lähtevät niin villeille kierroksille, että oikeasti niiden tuottamaa ahdistusta ei kukaan kestäisi.) Ja ahdistuksesta tämä kirja minusta eniten kertoo: lääketokkura on todellisuuspaon väline. Mutta mitä paetaan? Ainakin jotain kilpailuyhteiskunnan vaikeasti täsmennettävää jatkuvaa painetta, ulkonäkökeskeisyyttä, menestyksen pakkoa, mammonan valtaa. Sellaista maailmaa,  jossa pitää koko ajan olla paras versio itsestään, jossa Reva ja monet muut tarttuvat elämäntapavinkkeihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Tavallaan myös vuoden nukkumisprojekti rinnastuu elämäntapavinkkeihin: päähenkilö tahtoisi herätä uutena ja erilaisena ihmisenä, uuteen maailmaan. Mutta millaisena? Ehkä sellaisena, joka pystyisi kokemaan jonkinlaista merkitystä ja yhteyttä. Tähän asti yhteys on ollut ohuenlainen.

Vein roskat käytävään ja heitin ne roskakuiluun. Rappukäytävän roskakuilu oli asuinrakennukseni parhaita puolia. Se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, niin kuin ottaisin osaa maailman tapahtumiin. Minun roskani sekoittuivat muiden ihmisten roskiin. Mitä minä kosketin, se kosketti sitä mitä muut olivat koskettaneet. Minä osallistuin. Olin yhteydessä muihin.

Kirjan tiedot

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & co 2020. 254 sivua.