Rachel Cusk: Ääriviivat

Lukupiirit ovat muuten koronapandemian vuoksi tauolla, mutta etälukupiirejä voi onneksi pitää! Erään lukupiirini tämän kuun kirjaksi päätyi Rachel Cuskin romaani Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus), josta keskustelimme eilen. Englanninkielinen alkuteos Outline ilmestyi vuonna 2014 ja tämä suomennos vuonna 2018, ja se on nauttinut lukijoiden valtavaa suosiota. Ääriviivat on Faye-nimisestä naisesta kertovan trilogian aloitusosa, ja seuraavatkin osat on ehditty tähän mennessä suomentaa: ne ovat nimeltään Siirtymä ja Kunnia. Huomasin tässä että syksyllä S&S:ltä on tulossa Cuskin seuraavakin suomennos Toinen paikka, joka tarkastelee ”ihmissuhteiden rakenteita ja moraalisten valintojen perusteita”. Lukijoita selvästi riittää.

 

Uuteen kirjailijaan tutustuminen on aina eräänlainen uusi alku: ei ole mitään valmiita ennakko-oletuksia tai -odotuksia, jotka jollakin tavalla kahlitsisivat käsityksiä siitä, mitä kirjalta pitää odottaa. Minullakin oli kirjaa aloittaessa vain takakansitekstin verran käsitystä tapahtumapaikasta (Ateena) ja henkilöistä (kirjailija Faye, tämän kirjoituskurssilaiset ja liuta muita), mutta ei muuta. Jonkin aikaa luinkin ennakko-oletusten puutteessa tätä kirjaa kuin tavanomaisempaa, kerronnallista romaania kunnes havaitsin ettei se oikeastaan ole hyvä lukutapa. Ja miksi? No siitä syystä, ettei Ääriviivoja ole rakennettu minkään tapahtumien tai kronologisen etenemisen tai päähenkilönkään varaan. Kirja on kasattu varsin vaatimattomista aineksista: Faye matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittamisen kurssilla, kohtaa erilaisia ihmisiä ja keskustelee näiden kanssa. That’s it!

Tällainen kuvaus kirjasta on ehkä banaali, mutta keskustelut joiden mukana kirja etenee ovat kaikkea muuta kuin banaaleja. Yksi ensimmäisistä keskustelukumppaneista on lentokoneen vierustoveri, eronnut kreikkalaismies. Tai oikeastaan keskustelukumppani ei ole aivan paras sana, sillä Faye enemmänkin kuuntelee kuin keskustelee, ja sitä kautta ikään kuin piirtyy esiin, kuten kirjassa pariin otteeseen vihjataan. (Ja ohjaahan jo kirjan nimikin tulkintaa tällaiseen suuntaan.) Arkisen small talkin sijaan vierustoveri sukeltaa heti big talkin ytimeen, ottaa esiin ihmissuhteensa, epäonnistumisensa, heikkoutensa ja monet sellaiset asiat, jotka useimmiten pidetään mieluummin visusti piilossa. Keskusteluja ei välttämättä olekaan kirjoitettu uskottavuus edellä, mutta niitä on silti nautinto lukea ja ne tarjoavat ajattelun arvoisia näkökulmia ihmisten kaikenlaisiin vaikuttimiin. Fayen kertojanääni myös paikoitellen kommentoi ja kritisoi hänelle kerrottuja tarinoita. Kirjailijan ammattitauti kenties? Tarinoiden ja kertomusten kokoaminen nousee itse asiassa minusta yhdeksi kirjan keskeisistä teemoista – kertomuksia kerrotaan sekä itselle että toisille ja niillä yritetään luoda jonkinlaista eheää kuvaa itsestä ja omasta elämästä (pitäisikin varmaan tässä yhteydessä alleviivata tätä esittämisen ajatusta ja sanoa niitä narratiiveiksi). Tarinat ovat tapahtumien sarjoja, joihin yritetään saada jonkinlaista koherenssia mukaan, ja sanoin maalatut kuvat ovat, niin, kuvia.

Kadunkulmassa vastapäätä Clelian alaovea oli kahvila, jonka ulkopöydissä ison markiisin alla istui aina muutamia ihmisiä. Kahvilan pitkä sivuikkuna antoi ahtaalle jalkakäytävälle, ja sitä peitti valokuva ulkopöydissä istuvista ihmisistä, mikä loi hyvin todentuntuisen näköharhan. Kuvassa oli nainen, joka nauroi pää takakenossa nostaessaan kahvikuppia kohti punattuja huuliaan, ja komea päivettynyt mies, joka nojautui pöydän yli naista kohti ja piteli sormiaan kevyesti hänen ranteellaan hymyillen hämillisesti kuin ihminen, joka on juuri sanonut jotain huvittavaa. Tämä valokuva osui ensimmäiseksi silmiin, kun tuli ulos Clelian asuintalosta. Ihmiset olivat siinä hieman luonnollista kokoa isompia, ja joka kerta kun heidät näki ovesta astuessaan he vaikuttivat silmänräpäyksen ajan kauhistuttavan todellisilta. Heidän näkemisensä vei aina hetkeksi voiton todellisuudentajusta, niin että parin sekunnin ajan kuvitteli hämmentävästi ihmisten olevan isompia, iloisempia ja kauniimpia kuin muisti.

Cuskin tekstiä kehutaan tarkkanäköiseksi, älykkääksi ja kielellisesti monipuoliseksi, eikä siitä eri mieltä voi olla. Fayen katse ruotii henkilöitä ja näiden ihmissuhteita mielestäni ajatuksia herättävällä tavalla, ja nautin erityisesti kaikista kekseliäistä mielleyhtymistä ja kielikuvista. Mainitsin Fayen tapaavan ”vierustoveriksi” kutsutun miehen lentokoneessa, ja koska molemmat ovat eronneet aviopuolisoistaan, keskustelu kääntyy kohti eroja ja niiden syitä.

”Ensimmäinen avioliittoni”, vierustoverini vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ”päättyi aivan typeristä syistä, siltä minusta usein tuntuu. Lapsena katselin usein pellolta palaavia heinäkärryjä, jotka olivat niin kukkuroillaan että ihme kun eivät koskaan kaatuneet. Ne tärskähtelivät ja keinahtelivat pelottavasti puolelta toiselle, mutta uskomatonta kyllä ne eivät ikinä menneet nurin. Ja sitten yhtenä päivänä näin kärryt kyljellään, heinät olivat levinneet ympäriinsä, kaikkialla juoksi huutavia ihmisiä. Kysyin mitä oli tapahtunut, ja yksi mies kertoi että kärryt olivat osuneet töyssyyn. Muistan aina”, hän sanoi, ”miten väistämättömältä se tuntui ja samalla typerältä. Samalla tavalla kävi ensimmäiselle vaimolleni ja minulle”, hän jatkoi. ”Me osuimme töyssyyn ja menimme nurin.”

Heinäkärryn ja töyssyn vertaus on hieno, mutta pitää tässä yhteydessä kertoa, että luin alkuvuodesta Ljudmila Ulitskajan kertomuskokoelman, jossa oli toistaiseksi vuoden paras metafora:

”(Mies) kiersi köyryselkäisen auton ja avasi toisen etuoven, mistä kohottautui äärimmäisen hitain ja sulavin elein – niin kuin hillo valuu pöydälle – hyvin nuori ja ennennäkemättömän viehättävä itämainen kaunotar --”

Koko mielikuva hitaasti, arvokkaasti ja vääjäämättömästi pöydälle liukuvasta hillosta on upea. Olen ajatellut sitä useasti kirjan lukemisen jälkeen! Mielikuvissani hillo on jotain tummaa, kenties mustikka- tai karhunvatukkahilloa, ja sen alle jää valkoinen puuvillaliina. Hillo ei perusta katsojien mielipiteistä, vaan valuu pöydälle juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo.

No, takaisin Cuskiin. Eräs lukupiiriläinen kommentoi, että Ääriviivoissa havainnoidaan todella arkisia asioita varsin kauniilla tavalla; lukiessa voi ajatella että ”maailma ja arki ovat täynnä ihmeellisiä asioita, ja jos vain osaisin kirjoittaa kauniimmin kuin osaan niin minunkin instapostausteni saatetekstit voisivat olla tällaisia”. Minusta kommentti oli mainio: instan ja muiden somekanavien kautta ei oikein voi välttää kuratoimasta, tutkimasta ja luomasta kuvaa ja kertomusta omasta itsestään, mikä on tosiaan yksi Cuskin romaaninkin teemoja.

Itse päästin keskustelun aikana suustani sellaisenkin ajatuksen, että tämä Cuskin romaani olisi jonkinlaista naiskirjallisuutta, ja ihmettelin välittömästi sen sanottuani että mitä ihmettä mahdoin nyt naiskirjallisuudella tarkoittaa ja onko Cusk sitä? Piti käydä ihan tarkistamassa tieteen termipankista, joka kertoi, että naiskirjallisuus on naisten kirjoittama, naisia kuvaava ja naisten luettavaksi tarkoitettu yleensä emansipatorinen kirjallisuus; kirjallisuus, joka hyödyntää naisnäkökulmaa ja naisen kokemusta. Siinä mielessä Cusk osittain osuu määritelmän sisään: kirjailija ja kertoja ovat naisia, ja moni keskustelu sivuaa naisen(kin) kokemusta vaikka parisuhteesta tai perhe-elämästä. Toisaalta keskustelukumppaneissa on myös miehiä, ihmissuhteista keskustelu ei ole mitenkään naisten yksinoikeutta eikä Cusk tavoittele mitään emansipatorisia vaikutuksia. Samassa tieteen termipankin määritelmässä kerrotaan myös, että kirjallisuustieteilijä Alexandra Johnsonin mukaan ainakin uudelle amerikkalaiselle naiskirjallisuudelle on tunnusomaista uusi realismi, jossa korostuu maailman katsominen suljetusta tilasta (perhe/koti) käsin. No, Faye tietenkin on itsenäinen kirjailijanainen eikä mikään kotiäiti, mutta toisaalta näkökulma pysyy tosiaan paljon perheen ja kodin teemoissa. Naiskirjallisuuden ajatus onkin nyt ensi ajattelemalta jotenkin pakeneva - ja ehkä hyvä niin. Kokonaisen sukupuolen yleistäminen niin, että olisi olemassa jokin yksi "naisnäkökulma" olisi aika harhaanjohtavaa. Toisaalta sukupuolijärjestelmä on kyllä olemassa, kuten myös kaikki norminmukaiset käsitykset siitä, minkälaiset asiat ovat feminiinisiä ja mitkä taas maskuliinisia. Ei naiskirjallisuuden ajatus aivan turha näkökulma siis ole, ja itsellenikin pääsi tosiaan syntymään ajatus "naiskirjallisuudesta" tätä lukiessa. Pitänee jäädä miettimään tätä aihetta lisää.
 

Ääriviivoja onkin yllättävän vaikea sijoittaa mihinkään Helmet-haasteen kohtaan! En tahdo vielä käyttää oljenkortta "kirja on suomennettu hyvin" (koska se pätee eninpään osaan suomennetusta kirjallisuudesta, vaikka ei aina olisi niin ilmeistä), joten käytän miltei yhtä väljästi määritellyn kohdan:

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. (Perustelut: Lukeminen kannattaa aina! Lisäksi opin uuden sanan: häkärä.)