Nyt voisi sanoa että on löytynyt aivan ensisijaisen tärkeä ja välttämätön kirja luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet Ranskan ja Algerian jännitteisestä lähihistoriasta tai siitä, millaisissa olosuhteissa saattaa olla välttämätöntä lähteä pakolaiseksi tai miten pohjattoman vaikeaa akkulturaatio tai uuteen kulttuuriin ja uudenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan sopeutuminen voikaan olla. Se on tämä Alice Zeniterin Unohtamisen taito, jonka on suomentanut Taina Helkamo. Se on pysäyttävä ja vaikuttava romaani erään suvun kolmesta sukupolvesta, sodasta, pakolaiseksi lähdöstä, vaikeista identiteeteistä ja nimensäkin mukaan unohtamisesta (tai kirjan ranskankielisen nimen l'art de perdre mukaan menneisyytensä kadottamisesta).
Kirjan alussa tavataan Naïma, taidegalleriassa työskentelevä pariisilaistunut algerialaistaustainen nainen, jolla on selittämättömällä tavalla eksynyt ja ristiriitainen olo.
Hänkin on vuosikaudet osallistunut ymmärtämättään älyttömään farssiin, ollut luomassa stereotypiaa "kunnon arabista", joka on vakavahenkinen, ahkera ja menestynyt ateisti, joka puhuu ilman minkäänlaista aksenttia, on eurooppalaistunut ja nykyaikainen, lyhyesti sanottuna arabi, joka ei ole pelottava, eli toisin sanoen arabi, joka on mahdollisimman vähän arabi -- Toisinaan, sellaisina hetkinä kuin tämä tässä nyt, hän kokee pohjattoman epäoikeudenmukaiseksi, että ei voi olla vain yksinkertaisesti Naïma, jonka ei tarvitsisi ajatella olevansa yksi piste siirtolaisuuden integraatiota kuvaavassa grafiikassa, jonka alimmalla viivalla on huonon arabin irvikuva ja ylhäällä kunnon arabin malliesimerkki.
Naïma saa kuulla Mohamed-sedän juopuneen saarnan siitä, että Naïma siskoineen ovat unohtaneet mistä ovat tulleet. Saarna pakottaa Naïman toteamaan, ettei itse asiassa tiedä omista juuristaan miltei mitään. Isovanhemmat ovat tulleet Ranskaan Algerian sodan päätyttyä ja Algerian itsenäistyttyä. Isä Hamid oli silloin vasta pikkulapsi. Siinä kaikki. Kaikki on aina jäänyt sanomatta, koska sekä Naïman isä Hamid että isoisä Ali ovat sulkeneet kokemuksensa, kipunsa ja häpeänsä kuoreensa. Seurauksena Naïma on maailman silmissä arabi (vaikka perhe on itse asiassa kabyyleja, berbereihin kuuluvaa kansaa) mutta Naïma itse ei tiedä, mikä hänen taustansa on.
Kirjassa kuljetetaan lukijaa Naïman mukana taidegalleriassa ja henkilökohtaisen elämän puolella sekä Naïman kehystarinan kanssa limittäin ja lomittain suvun kahden aiemman sukupolven elämässä. 1930-luvun Kabyliassa isoisä Ali on köyhä nuorimies, joka lähtee vaihtoehtojen puutteessa sotimaan emämaa Ranskan joukoissa toisen maailmansodan sotatantereille. Palattuaan sodan jälkeen Algeriaan hän saa sattuman oikusta varsinaisen onnenpotkun, kun virta kuljettaa hänen nenänsä eteen vanhan öljynpuristimen. Ali saa perustettua oman oliiviöljyn myyntitiskin, laajentaa kauppaansa, saa ostettua maata ja naitettua niin itsensä kuin veljensäkin. Zeniter kuvaa todella hienosti tätä mennyttä maailmaa, jossa ihmisten ja sukujen väliset (valta)suhteet ja tapakulttuuri ohjaavat ihmisten elämää, mutta johon siirtomaaisännän värikkäät mittakepit ja sakkolaput ovat tunkeneet mukaan.
Algerian sota kesti peräti kahdeksan vuotta, vuodet 1954–1962, tosin emämaa Ranska taipui kutsumaan sitä virallisesti sodaksi vasta vuonna 1999. Algerian sotaa on pidetty yhtenä verisimmistä siirtomaiden itsenäistymissodista, ja yltyvä konflikti ei jätä oikein kenellekään mahdollisuutta jättäytyä puolueettomaksi. Niinpä myös Ali turvautuu ranskalaisiin, valitsee vihaamiensa murhaajien suojeluksen vihaamiaan murhaajia vastaan. Corneillelainen dilemma: kaikki vaihtoehdot ovat tavalla tai toisella huonoja.
Sodan jälkeen, Algerian itsenäistyttyä, jakolinjat repeävät ylittämättömiksi kuiluiksi.Ali on harki, ranskalaisten kätyriksi mielletty petturi, jonka on paettava perheineen maasta. Taakse jää kaikki: koti, omaisuus, muistot, elämäntapa. Perillä Ranskassa odottaa kuitenkin vain hutera, kylmä, kurja ja näköalaton pakolaisleiri ja sen jälkeen miltei yhtä hutera lähiö. Alin poika, pikku Hamid pääsee kouluun ja kasvaa mukaan ranskalaiseen yhteiskuntaan, oppii niin puhutun kuin kirjoitetunkin kielen, niin että aina kun kotona soi puhelin, kuuluu huuto: Hamiiid! Tämän kontolla on kaikki virallinen asiointi niin puhelimen kuin kirjeidenkin välityksellä. [Ali] tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras.
Hyvin pian on kuitenkin edessä myös toukokuu 1968 opiskelijamellakoineen ja yhteiskunnallisine murroksineen. Sen jälkimainingeissa Hamidin on entistä vaikeampi elää menneisyyden algerialaisessa yhteiskunnassa kasvaneiden vanhempiensa maailmassa, joten hän riuhtaisee itsensä siitä irti ja muuttaa Pariisiin. Pariisista Hamidin löytyy lisäksi rinnalle ranskalainen vaimo, ja Hamid onnistuu miltei täysin unohtamaan kaiken menneisyyteensä kuuluvan. Eikä se muistojen algerialainen maisema mikään pastoraali-idylli olisikaan, vaan siellä välähtelee traumojen kuvia. Kehyskertomus ja sukupolvien ketjua jäljittävä kertomus yhdistyvät kirjan lopulla, jossa Alin pojantytär ja Hamidin tytär Naïma päätyy työasioilla sukunsa syntysijoille Algerian Kabyliaan ja kokoaa menneisyytensä sirpaleita yhteen.
Unohtamisen taito on palkittu Ranskassa ties kuinka monella palkinnolla. Se ei ole mikään ihme, sillä kirjan monisukupolvinen pakolaisuuden kuvaus on todella taidokasta ja sellaisena myös muille kuin ranskalaisille vaikuttavaa luettavaa, josta voi lisäksi oppia paljon uutta Ranskan ja Algerian historiasta. Ranskassa se on aivan erityisen merkittävä kirja myös siksi, että se käsittelee edelleen avoimia ja jonkin verran kipeitä kysymyksiä. Algerian sotaa kutsutaan myös nimellä "muistojen sota", guerre des mémoires, sillä mitään helppoa tulkintakehystä koko monimutkaiselle vyyhdille ei ole olemassa. Myös vuoden 1968 opiskelijamellakat ovat aivan keskeinen virstanpylväs ranskalaisen yhteiskunnan historiassa ja siihen nivoutuvat kertomukset kiinnostavat aina. Zeniter on onnistunut käsittelemään kirjassaan näitä teemoja hyvin aidolla ja puhuttelevalla tavalla.
Helmet-haasteesta ei löytynyt muuta sopivaa kohtaa Zeniterille, joten joudun käyttämään oljenkorren 38. Kirja on suomennettu hyvin, sillä sitä se todella on – luin monet kappaleet monta kertaa uudelleen ihmetellen sitä, miten Taina Helkamo on saanut jalostettua epäilemättä haastavista relatiivilauseiden ketjuista ja ranskan kirjavista informaatiorakenteista näin sulavaa ja vaivattoman tuntuista sanataidetta. Viisi tähteä niin kirjailijalle kuin suomentajallekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti