Mustavalkoisesa valokuvassa seisoo kaksi tyttöä vieretysten puistokujalla, molemmilla on kädet selän takana. Taustalla on pensaita ja korkea tiilimuuri, taivaalla valkeita pilviä. Kääntöpuolella lukee: heinäkuu 1955, Saint-Michelin tyttökoulun puutarhassa.
Tahtoisin verrata tätä kirjaa pitsiin. Miksi? Koska se on elegantti ja kevyt, upean yksityiskohtainen ja taianomaisella tavalla kuitenkin todellinen. Toivottavasti pitsi ei nyt herätä kenessäkään mitään siirappisen sentimentaalisuuden mielleyhtymiä, se ei ole tarkoitus eikä se kuvaisi Annie Ernaux'n aika toteavaa kirjoitustyyliä ollenkaan. Tulin itse ajatelleeksi pitsiä luultavasti siksi, että olen opetellut viime vuosina nypläämään sitä! Nyplätty pitsi on ilmavaa, kevyttä, kaunista ja uniikkia, ja entisaikaan sitä löytyi lakanoiden ja nenäliinojan tapaisista aika arkisistakin paikoista. Annie Ernaux'n Vuodet on samalla tavalla ilmava ja detaljeja täynnä oleva retrospektiivi, katse menneisiin aikoihin. Kollektiivinen muistelma ja moderni muistelmaklassikko, sanoo takakansikin.
Vuodet oli ensimmäinen lukemani Annie Ernaux'n kirja, joten kirjailijan tyyli ei ollut minulle omakohtaisesti tuttu. Olin toki tietoinen Ernaux'n maineesta ja asemasta jonkinlaisena omaelämäkerronnan uudistajana, mutta odotin itse asiassa silti jotakin varsin perinteistä minäkertojatyyppiä. Tiedättekö, sellaista kertojaa, joka henkilöityy yhteen ihmiseen ja jonka näkökulmasta koko teos on kirjoitettu, yksikön ensimmäisessä persoonassa. Vuodet on kuitenkin jotain muuta. Se kertaa sotienjälkeisen Euroopan ja etenkin tietysti Ranskan vaiheita ilmestymisvuoteensa 2008 saakka ja koska kerronta vaihtelee passiivin, yksikön kolmannen persoonan ja monikon välillä, kertojaksi nousee tavallaan koko nuo ajat elänyt sukupolvi. Bunkkereiden mykät, harmaat jäänteet rantakallioiden kupeessa olivat kaikkien silmien edessä, sunnuntaipäivällisellä pöydissä puhuttiin uudesta supermarketista, kunnallisen uimahallin rakentamisesta, Renault 4L:stä ja Citroën Ami 6:sta. Elämää viistoavat niin sodat, presidentinvaalit, yliopistouudistukset ja yhteiskunnallinen liikehdintä kuin televisio-ohjelmat, laulajat ja vaihtuva teknologiakin. Aineellinen ja aineeton todellisuus, aika, oli kaikille yhteinen joten monet muistotkin ovat yhteisiä.
Annie Ernaux'n dokumentaariseen ja tässä teoksessa kollaasimaiseen tyyliin kuuluu se, ettei tapahtumista järjestetä mitään suurta yhtenäistä kertomusta, vaan muistot ja tapahtumat virtaavat kirjan sivuilla omia lakejaan noudattaen kuten aikakin. Siellä täällä esiin nousee valokuvia tytöstä, joka on ensimmäisissä kuvissa vasta pikkuinen taapero ja viimeisissä jo eläkeikäinen nainen, ja näihin valokuviin merkityt päivämäärät ja paikat ankkuroivat hetkiä historiaan. Valokuvien tyttö ja nainen muistuttaa silmiinpistävän paljon Annie Ernaux'ta itseään ja samoin nainen, jonka elämän vaiheita siellä täällä tarkastellaan erikseen, niin, hänelläkin on Ernaux'n kanssa paljon yhteistä. [Y]ksityiselämä ja maailmaksi tai yhteiskunnaksi kutsuttu yhteinen todellisuus sekoittuvat, risteytyvät, hankautuvat ja hiertyvät toisiinsa, kuten Päivi Kosonen toteaa Annie Ernaux'ta käsittelevässä esseessä.
Kirjassa on kuin ohimennen mukana myös tietynlainen yhteiskunnallinen näkökulma. Siinä kuvataan ihmisiä yhteiskunnallisen todellisuuden kokijoina ja toimijoina ja sitä, miten tietyt yhteiskunnalliset ja historialliset olosuhteet vaikuttavat heidän sisällään. Vuonna 1940 syntyneellä Ernaux'lla on omakohtaista kokemusta monesta yhteiskunnallisesta taitekohdasta, näistä merkittävimpien joukossa on tietenkin toukokuu 1968, mai -68 ja miten mielettömän voimakkaalla tavalla siinä purkautui vain parissa kuukaudessa paljon aiemmilta ajoilta periytynyttä voimattoman alistumisen keräämää vimmaa. Myöhemmin, viimeistään 1990-luvulle tultaessa toukokuun 1968 ihanteet muuntuivat tavaroiksi ja viihteeksi ja yksilöllisen menestyksen tavoittelu ohittaa toiveet muutoksesta ja erilaisista tulevaisuuksista. Uudet sukupolvet näyttäytyvät kuitenkin uusilla tavoilla rohkeilta ja toiveikkailta, nuoret opettivat meille suvaitsevaisuutta, rasisminvastaisuutta, pasifismia ja luonnonsuojelua -- Heillä oli arvopohjainen maailmankatsomus. Heitä oli ihana katsella.
Kirjoittamalla tätä koettua ajan virtaa muistiin Ernaux yrittää pelastaa jotain ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse, alkaen aina sodanjälkeisestä niukkuudesta uuden vuosituhannen huoliin. Olen itse viime aikoina ajatellut paljon suomalaisen sodanjälkeisen pula-ajan ihmisiä ja siinä ajassa elettyä todellisuutta; minulla on kotipihalla 1940-luvun lopulla istutettuja omenapuita, joiden loputtomalta tuntuvaa satoa korjataan ja säilötään juuri nyt. Tässä yltäkylläisyyden ajassa valtava omenasato tuntuu lähinnä vitsaukselta, mutta siinä aineellisessa puutteessa jossa nämä puut on istutettu, ne ovat edustaneet ravinnon lisäksi kai turvaa ja toivoa. Olen ajatellut Ernaux'ta lukiessa ja omenoita säilöessäni paljon heitä, ja aikaa ja muutosta.
Päivi Kosonen on kirjoittanut kiinnostavan esseen Annie Ernaux'sta kokoelmaan Tarinoiden paluu – esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2008) itse asiassa samana vuonna kuin Vuodet on Ranskassa ilmestynyt. Vuodet käännettiin pari vuotta sitten englanniksi ja englanninos pääsi Booker-palkinnon listalle. Kiinnostus heräsi selvästi sen myötä myös Suomessa, joten suomennoskin on nyt saatu. Suomentaja Lotta Toivanen on tehnyt taas aivan ilmiömäistä jälkeä; oletan, että kerronnassa on käytetty paljon ranskalaista on-pronominia, joka voi olla aivan painajaismainen käännettävä, mutta Toivasen suomentamana kerronta virtaa todella pakottomana ja kevyenä eteenpäin, välittäen kuitenkin sen persoonattoman ja kollektiivisen sävyn. Pysähdyin moneen kertaan kirjoittamaan muistiin kaikenlaisia huomioita, ilmaisuja ja sanoja (ahaa, ranskalaisessa tekstissä esiintyvän formican voi suomentaa ikilevyksi eikä laminaatiksi, ooh miten upea virke, ja tämän sanan tahdon muistaa aina).
Vuodet pääsi Helmet-haasteessa kohtaan 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut, varasin tämän nimittäin kirjastosta jo kesällä, kun bongasin sen kustantamon katalogista. Hyvin se sopisi myös kohtaan 43, kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.
JK. Lisätty tunnisteisiin nobel: Ernaux'lle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto lokakuussa 2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti