Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää

Bongasin alkukesästä kustantamon katalogista syksyllä ilmestyvät Leena Majander-Reenpään muistelmat. Tiesin heti silloin, että Kirjatyttö on saatava luettavaksi heti syyskuussa, kahdestakin syystä: ensinnäkin elinikäisenä lukutoukkana ja sittemmin myös suomentajana olin tietenkin uteliaan kiinnostunut lukemaan kirja-alan sisäpiiriläisen näkemyksiä ja kokemuksia pitkän uran varrelta (ura on alkanut jo ennen minun syntymääni) ja toiseksi oli tämä Helmet-haasteen kohta 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa. Tähän asti olen lukenut aika suoraviivaisesti sitä, mitä milloinkin on huvittanut (ja etsinyt sille sitten jälkikäteen haastekohdan), mutta Kirjatyttö tuli ensimmäisenä lukulistalle suoraan haastelistan ansiosta.

 Muistelmat on kirjoitettu Majander-Reenpään omien sanojen mukaan tippaleipälogiikalla, assosiaatiosta toiseen edeten. Kuvaus on hauska ja tekniikka tosi toimiva: kun kirja ei etene uskollisesti kuukaudesta ja vuodesta aina seuraavaan vaan sitä jäsentävät tietyt eletystä todellisuudesta nousevat teemat, kokonaisuus muodostuu kiinnostavan dynaamiseksi. Tosin on sanottava, ettei Majander-Reenpään elämän ja uran vaiheista olisi suoraviivaisemmallakaan kerronnalla jäänyt dynamiikkaa puuttumaan! Töitä kirjakaupassa, kustantamon markkinointiharjoittelijana, avioliitto taidekriitikko Pekka Tarkan kanssa, kustannusjohtajan työt, lapsia, toinen avioliitto Otavan Antti Reenpään kanssa, sukuoopperan myrskyisiä käänteitä, yhteiskunnallista vaikuttamista, jännitteitä ja kirja-alan ihmisten kanssa toimimista. Kaikki tämä paikoin hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoituna ja päämäärätietoisena sekä kunnianhimoisena naisena aikoina, joina nainen minkäänlaisena johtajana ei ollut aivan arkipäivää ja Majander-Reenpääkin on saanut monta kertaa olla kabinetin ainoa nainen. Vaikka itse olen syntynyt jo Koiviston Suomessa, luin silti jotakin erikoista nostalgian lajia tuntien kuvausta tästä kirja-alan nykyistä kullanhohtoisempien vuosien virrasta (pyöritellen päätäni kaikelle siinä ilmenneelle epätasa-arvolle).

Kustannusjohtaja on ollut Majander-Reenpäälle hänen omien sanojensa mukaan maailman paras työ, ja se tuntuukin uniikilta yhdistelmältä numeroiden ja talouden osaamista sekä kirjallisuusvainua. Rahavirrat kulkevat eräällä tavalla sivuoven kautta: kaunokirjallisuus kerää kaiken huomion, mutta sen varjossa on valtavat määrät kirjakerhoja, oppimateriaaleja, taskukirjoja ja nykyisin e- ja etenkin äänikirjoja.

Muistelmat sijoittuvat kirja-alan suomalaiselle kultakaudelle, jona kirjallisuus kukoistaa, myyntiluvut kasvavat ja lukemisharrastuksella ei ole sitä määrää kilpailijoita kuin nykyään. Kutsuvierastilaisuuksia järjestetään, kirjakauppiaita tavataan ja kustannusjohtajalle kehittyy taito tarjoilla liikkuvassa bussissa viiniä kertamukeihin erinäisissä kirja-alan tilaisuuksissa ja retkillä. Oi niitä aikoja! Vaikka omat muistoni ovat enimmäkseen vain tältä vuosituhannelta, itsekin muistelen lämmöllä nykyiseen verrattuna kaksinkertaisia Akateemisia kirjakauppoja ja niiden ihania kirjalaivoja, joissa oli esillä loputon määrä kirjoja kauniisti face out, kannet esillä. Lakipisteestä on sittemmin liu'uttu jonkin verran alemmas. Joitakin lukuja: painetun kirjan myynti on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suunnilleen puolittunut, ja jonkin kirjassa siteeratun kyselyn mukaan 70 prosenttia ihmisistä tahtoo kirjoittaa itse kirjan ja vain 30 prosenttia lukea. (Tahtoisin tosin tietää, millä kysymyksenasettelulla nämä lukemat on saatu! Sen verran erikoiselta kuulostaa.)

Nautin lukiessani kuvauksia kirjailijoista (miten karjalaiskirjailija Laila Hirvisaari kertoo turkulaisen kustannustoimittajan editoivan karjalaishahmojen puhetta ja repliikkejä aivan vieraiksi, ymmärtämättä karjalaista ihmistä lainkaan), kuvauksia hankalista ihmisistä ja kiperien tilanteiden ratkomisesta ja siitä, että aukeama toisensa jälkeen minun silmieni eteen oli koottu paitsi Majander-Reenpään oman uran ja perhe-elämän vaiheita, myös siinä sivussa kotimaisen kirjallisuuskentän historiaa. Ja niin, Laila Hietamiehestä/Hirvisaaresta: Kirjatyttö herätti minussa valtavan halun tutustua vähintään yhteen hänen sarjoistaan. En ymmärrä, miten en ole itse karjalaisjuurisena tarttunut esimerkiksi Kannas-sarjaan aiemmin, mutta Majander-Reenpään kuvauksissa kirjailija itse on tietenkin valtavan sympaattinen ja teokset lähtemätön osa suomalaista kirjallisuutta (sekä neljällä miljoonalla painetulla niteellä kaupallisessa mielessä yksi kustantamon kivijaloista). Pakko tutustua niihin!

Käännöskirjallisuuden tekijät eli suomentajat kirjassa oli sivuutettu miltei täysin; jokunen irtomaininta löytyy silloin kun suomentajan sukunimi on esimerkiksi Reenpää tai kun suomentajat vaativat korvausta tekstiensä käytöstä. Tästä perspektiivistä kirja oli hieman lannistavakin lukukokemus ja muistutti suomentajan näkyvyyden ja arvostuksen puutteesta. Mutta toisaalta: kirja ei ole mikään kirja-alan yleinen historiikki vaan yhden ihmisen muistelmat ja muistelmien kirjoittajalla on täysi oikeus kertoa vain itse mielekkäinä, kiinnostavina ja arvokkaina pitämistään asioista.

Huomenna alkavat muuten Turun kansainväliset kirjamessut, mikä sekin on eräänlainen ihana paluu menneisyyteen: Turun messut ovat suomalaisista vanhimmat, ja koronapandemian vuoksi edellisistä messuista on nyt kaksi vuotta aikaa. Aion kulkea messukeskuksen käytäviä, katsella kirjapinoja ja ajatella Kirjatytön lukeneena kaikkea sitä, mitä niiden takana on. Kustannuspäätöksiä, taiteilijan elämää, kirjapainon perfektorit ja rotaatiot, sanojen outo tenho.