Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (+ muutamia mietteitä äänikirjoista)

Vuoden viimeiseksi Helmet-haasteen kirjaksi ehti Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema, jonka sain loppuun itse asiassa jo reilu viikko sitten. Se pääsi sekä Helmet-lukemiston listalle että omaan äänikirjahaasteeseeni, jonka aloitin joku viikko sitten Philip Lymberyn kirjalla (so. pystynkö kuuntelemaan kokonaisia kirjoja?). Selailin äänikirjasovelluksesta sopivaa kuunneltavaa eikä mikään oikein innostanut. Silloin hoksasin, että tämän äänikirjanhan on lukenut kirjailija itse! Kiinnostava multimediaalinen kokonaisuus; tähän pitää tutustua. Silvia Hosseini oli muutenkin ollut lukulistallani jo ensimmäisestä esseekokoelmastaan lähtien.

Tie, totuus ja kuolema olikin ihana, räiskyvä, monipuolinen ja barokkimaisen runsas kokoelma. Valtava skaala eri aiheita! Kuunnellessa ei samalla tavalla pääse hahmottamaan teoksen eri osia ja etenemistä kuin lukiessa, mutta sen ehdin hoksata, että teos jakautuu otsikon substantiivien mukaiseen kolmeen päälukuun tai osaan. Tien esseissä seurataan Hosseinin omia matkoja, tarkastellaan Välimeren alueen arabivaikutteita ja kuljetaan Jack Kerouacin ja mieskulttuurin jäljillä. Totuus sisältää muun muassa hauskan tiivistelmän Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla-kirjan pääoma- ja luokka-analyyseistä ja sarjan kirjeitä, joita Hosseini on kirjoittanut Teheranin-vierailultaan Suomeen. Kokoelman päättävässä kuolema-osassa tarkastellaan elämän ja ihmisen haurautta, menetyksiä ja suremista eri näkökulmista. Rakastin sen lintuaiheista esseetä, jossa Hosseini yhdistää  kaunokirjallisuuteen, runoihin ja kansanperinteeseen tallentuneet, usein kuolemasta ilmoittavat linnut suremisen kulttuuriin ja lintujen omaan sukupuuttoaaltoon. Teki mieleni pidättää hengitystä sitä kuunnellessa. Viimeinen Aurinkokuningatar-essee on samanaikaisesti inhorealistinen että ihmeellisen puhdistava.

Tavattoman monipuolinen ja lukijan (tai kuuntelijan) mieltä stimuloiva ja härnäävä kokoelma! Hosseini itse lukijana oli paras, kenties ainoa vaihtoehto äänikirjan toteuttamiseen: kirjassa esiintyy niin paljon persiankielisiä sanoja ja ilmauksia, että kieltä tuntemattoman lukijan suussa ne olisivat saattaneet kuulostaa vääriltä ja vierailta, ja Teheranista kirjoittanut Hosseini kirjoittaa kuitenkin itselleen osittain tutusta kulttuurista eikä jostakin vieraasta ilmiöstä. Lisäksi tiedän, että esseiden kertoja on kaunokirjallinen konstruktio eikä tietenkään "sama" kuin kirjailija itse, mutta Hosseinin esseissä on niin valtavasti materiaalia niiden kirjoittajan elämästä ja kehosta, että kirjoittajan ja kertojan suhde on muodostunut hyvin tiiviiksi. Sen yhteyden rikkominen jollakin "ulkopuolisella" ääneenlukijalla vasta väärältä tuntuisikin; kirjoittajan ja vastaanottajan väliin tunkisi jokin uusi ja häiritsevä elementti.

Olen siis äänikirjapalvelun kokeilujakson aikana onnistunut kuuntelemaan loppuun kaksi kirjaa. Hyvä saavutus! En tietenkään "vastusta" äänikirjoja, mutta omat kokemukseni niistä ovat kovin ristiriitaisia. Olenko kenties valinnut aivan vääränlaisia kirjoja kuunneltavakseni? Philip Lymberyn tietokirja oli hyvin kertomuspainotteinen, mutta vaati silti paikoitellen ankaraa keskittymistä. Hosseinia kuunnellessa päällimmäinen tunteeni oli jonkinlainen avuttomuus. Teksti (tai siis se kuulokkeista kantautuva puhe) oli kiinnostavaa, yllättävää ja stimuloivaa, mutta kuuntelijana olin täysin ääneenlukijan armoilla. Kuuntelija ei pysty vaikuttamaan tekstin etenemisen tahtiin, ja silloin hirmuisen tärkeä osa lukemisesta jää kokonaan tekemättä! Laura Lindstedt kirjoitti loppuvuodesta 2019 Helsingin Sanomiin kokosivun jutun painetun kirjallisuuden puolesta ja nosti siinä esille juuri niitä samoja asioita, jotka minuakin äänikirjoissa tökkivät: ne riistävät lukijalta (kuuntelijalta?) mahdollisuuden ajatteluun kirjan kanssa, kun kirja rientää eteenpäin sen kokijasta mitään piittaamatta. (Hosseininkin kokoelmassa oli valtavasti kohtia, joita olisin mieluusti jäänyt sulattelemaan ja pohtimaan, esimerkkinä "identiteettipolitiikkaa" tölvivä kohta, jossa minusta ohitettiin täysin identiteetin sosiaaliset ja yhteisölliset ulottuvuudet, enkä yhtään ymmärtänyt että miksi niitä ei huomioitu. En voinut jäädä sitä pohtimaan, koska teksti jatkui omalla painollaan jo eteenpäin.) Lindstedt on julkaissut tänä vuonna Bokeh-mikrokustantamolla laajennetun esseen samasta aiheesta (Kirjoitettu luettavaksi). Siinä hän kertaa aluksi lukemisen aivan perusasioita (joista muutama seuraavaksi). Lukeminen on neurologisesti ihmeellisen monimutkainen toiminto. Silmät havaitsevat lukiessa noin 15 kirjaimen kokoisen alueen kerrallaan. Arviolta kymmenen prosenttia lukuajasta on taaksepäin vilkuilua ja silmäilyä, jolla on tekstin ymmärtämisen kannalta aivan olennainen merkitys. Kirjaa voi silmäillä ja selailla, äänikirjaa ei voi "korvailla". Nämä samat lukemisen perustekijät ovat niitä, joiden puuttuminen tekee äänikirjoista minusta vaivalloisia ja ärsyttäviä kokemuksia: en saa pysähdellä edes pariksi sekunniksi sulattelemaan juuri lukemaani merkittävää/kaunista/yllättävää kohtaa tai hidastaa ja nopeuttaa lukuvauhtia tahtoni mukaan.

Tie, totuus ja kuolema pääsi Helmet-haasteen kohtan 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija. Sen myötä haaste tuli tänä vuonna suoritettua! Voin olla itseeni tästä ihan tyytyväinen: en lipsunut lukemaan kuin ihan muutamia haasteen ulkopuolisia kirjoja ja päädyin lukemaan monta kirjaa, joihin en muuten olisi varmaankaan tarttunut. 50 kirjaa on kuitenkin sellainen määrä, että se hallitsee jollakin tavalla koko vuoden lukemista, eli ensi vuonna jätän osallistumatta. Haasteen suoritettuani rohkaistuin kuitenkin heti ajattelemaan jonkin vastaavan megalomaanisen luku-urakan aloittamista! Ehkä vuodesta 2022 tulee James Joycen tai Virginia Woolfin koko tuotannon läpi kahlaamisen vuosi? Tai ehkä luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaikki 4200 sivua?

Hyvää alkavaa vuotta 2022!