Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Bror kuoli ja jätti minut yksin.

Vuodenvaihteen lumimyräkät tarjosivat hyvän lukusään tämän janakippo-trilogian päätösosalle Sitten menin kotiin. Tai no, koko trilogia kattaa ajallisesti noin kahden vuoden ajan, eli aivan koko ajan kirjassakaan ei ole talvi. Jouluja kuitenkin vietetään ja pohjoinen roudan maa tuntuu kesälläkin karulta ja kylmältä.

Trilogian ensimmäisen kirjan aluksi janakippo palasi Tukholmasta kotiseuduilleen pohjoiseen pelastaakseen juopottelevan kaksoisveljensä brorin. Smålangerista hän löysi paitsi veljen, myös oman menneisyytensä ja sen maiseman, niin henkisen kuin konkreettisenkin, jossa ja josta hän on itse kasvanut. Tässä trilogian kolmannessa osassa lukija saa vielä uusia, järkyttäviä paloja Janan menneisyyden palapeliin ja pääsee seuraamaan häntä Tukholman taidegallerioista erään bohusläniläisen saaren kautta takaisin Norlantiin.

Elämä on muokannut tai oikeammin moukaroinut Janasta sitkeän olennon. Sisimmältään hän on kuitenkin pieni läheisyyttä kaipaava, osattomaksi jäänyt ihminen, joka etsii ja löytää monta syliä, mutta useimmissa syleissä ei vain ole hänelle tarjolla mitään. Ja silloin kun olisi, esimerkiksi johnin tai jussin sylissä, sitä on hyvin vaikea ottaa vastaan. Irtikään ei oikein voi päästää, eikä jana tahdo luovuttaa johnia toisillekaan. Kun bror kuolee, jana on jäädä todella yksin. Hän on aivan vastikään saanut oman lähestulkoon lapsena synnyttämänsä tyttären takaisin elämäänsä, mutta ei osaa kovin helposti luoda suhdetta tähänkään. Mitenkä osaisikaan.

Tässä trilogian päätösosassa lukija pääsee viimein tutustumaan myös janaan taiteilijana. Hänen saviukkojensa juoppoarmeija on nimittäin kutsuttu tukholmalaiseen galleriaan näytille, ja jana kutsutaan ukkojen mukana käymään avajaisissa ja kertomassa itsestään ja taiteestaan. Avajaisissa hän tapaa veljeään broria monin tavoin muistuttavan nuoren naisen nikkin, ja kaksikko vetää toisiaan puoleensa. Heillä on paljon yhteistä, ja yksi asioista on hirmuvaltiaan elkein kotia terrorisoinut isä. Jana hakeutuu nikkin isän kivenveisto-oppiin bohusläniin, kahdestakin syystä: veistosten kaunis keveys ja ilmaisuvoima kiehtovat häntä, ja samalla hän pääsee katsomaan uudelleen läheltä tällaista väkivaltaista ja omien riivaajiensa kanssa painiskelevaa, hankalaa ja arvaamatonta miestä.

Paluu pohjoiseen kuitenkin koittaa, sillä john on sairas ja kotihoidon esimies märitljunqvist tahtoo janan koko ajan kivenveistäjän saarelta työvuoroihin. Ja pohjoisestahan jana on kotoisin. Smirnoff on koko trilogiassa kuvannut taustalla myös sitä, miten ihminen asuu lapsuutensa museossa. Jana asuu niin myös varsin konkreettisesti, kotitalossa ja lapsuutensa tavaroiden ympäröimänä. Lapsuus kaikkine hirveine kokemuksineen ja myöhemmät elämänvaiheet ovat jättäneet häneen jälkensä, ja toisinaan hänen sisällään herää menneisyyden kaikuja: sisuksissa elävä, lapamadoksi kutsuttu kaikennielevä olento, ja myös pieni ruma ääni. Muitakin ääniä siellä kuuluu, kuten brorin ja isä-taaton äänet, mutta myös vieressä tassuttelevan metsästyskoiran ääni.

Huhhuh. Trilogian aihetunnisteiksi on kirjastoissa lueteltu ainakin perhesuhteet, syrjäseudut, kuolema, suru, kaksoset, taiteilija, Norlanti ja väkivalta. Niistä se kyllä kertookin, mutta se on myös pakahduttavalla tavalla täynnä surua ja intohimoa ja ihmismielen syvyyksiä.

Me olimme yhä ystäviä. Halusin kertoa jussille nikistä. Nikin monalisamaisesta hymynkareesta ja persbrandtmaisen rennosta kävelytyylistä. Halusin kuulla ajatusten tulevan sanoina suustani. Ja pomputella niitä välillämme kuin superpalloa.

Kirjan tiedot:

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 sivua.