Moa Herngren: Ruotsalainen avioero

Nyt löytyi erinomainen lukupiirikirja. Moa Herngren on ruotsalainen kirjailija, joka on kustantamon esittelyn mukaan käsikirjoittanut jotain Netflixin hittisarjaa ja elokuvaa nimeltä Bonusperhe. Aihepiirit kuulostavat ihmissuhde- ja uusperhesekoilulta, eli osuvat monelle omakohtaisiin aiheisiin. Tai, no, ketäpä nämä aiheet eivät koskettaisi: monilla/kaikilla ihmisillä tiettävästi on jonkinlaisia ihmissuhteita elämässään.

Herngrenin parillekymmenelle kielelle käännetty läpimurtoteos Ruotsalainen avioero käsittelee nimensä mukaisesti Niklaksen ja Bean avioeroa. He ovat olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta, kun eräänä iltana tyhjänpäiväisen riidan päätteeksi Niklas lähtee tiehensä eikä enää palaa. Bealle jäävät vain turhautunut raivo, hämmennys, suru ja hylätyksi tulemisen tuska. Näiden lisäksi hänelle jäävät yhteiseen asuntoon mattapintaiseksi öljytyt tanskalaiset tiikkihuonekalut ja hyvän maun mukaiseksi remontoitu keittiö. Niiden lisäksi hän saa Niklakselta nyhdettyä vain epämääräisiä selityksiä, jotka eivät kerro yhtään mitään.

Loistava lukupiirikirja tästä tulee siksi, että kertoja vaihtuu pariin kertaan. Joskus tätä näkökulmatekniikkaa käytetään niin, että kertoja vaihtuu joka luvussa ja yhden kertojan parissa vietetään ehkä parikymmentä sivua, mutta Herngren antaa perhedraaman koko ensimmäisen osan Bealle ja toisen osan Niklakselle. Kolmannessa osassa vaihdetaan näkökulmia sitten vähän tiuhempaan. Lukija saa siis tutustua melko pitkään molempien näkökulmiin, ja pääsee turhautumaan siitä, miten paljon kaikkea jää sanomatta.

Puuttuvan tai vaikean kommunikaation kuvauksena kirja on kyllä erinomainen. Kulissit ovat kauniit (ne öljytyt tiikkiset laatuhuonekalut!), mutta vähitellen lukija hahmottaa, että kaikki ei olekaan niin auvoisasti kuin luulla saattaisi. En tiedä, onko kaikessa jotain erityisen ruotsalaista vai sen sijaan vain yleisinhimillistä, sillä monilla kirjan hahmoilla on kova tarve esittää että positive vibes only ja kova tarve haudata epämääräiset hankalat ja hävettävät tunteet jonnekin tosi syvälle, jotta ei tekisi toisille epämukavaa oloa.

"Niin, nyt kun Maria ja minä olemme eronneet, logistiikka vähän vaikeutuu, ja teillä on varmaankin sama juttu? Vai jäätkö asumaan nykyiseen asuntoonne? Markkinathan ovat nyt hiton tahmeat..."

Tuntuu kuin kaikki ilma puristuisi hänestä ulos, eikä hän saa uutta sisään. Hän vajoaa maahan kuin litistetty tyhjiöpakkaus. Hän yrittää sanoa jotain, mutta sanoja ei tule. Ei niin että niitä tarvittaisiin. Jonas puhuu molempien puolesta.

Hän ja Maria eroavat parhaina ystävinä, ja hän haluaa Bean vain tietävän, ettei hänellä ole mitään Niklasta vastaan. Tavallaan on helpottavaa tietää, että ex-vaimo deittailee hyvää tyyppiä. Tietenkään eroaminen ei ole mukavaa, mutta parempi sekin kuin pysytellä jossain, mikä ei toimi. Vai mitä?

Lukupiiripotentiaalista kertoo se, että hahmoista ja heidän motiiveistaan, valinnoistaan ja vuorovaikutuksestaan tekee mieli jäädä puhumaan. Otetaan nyt vaikka puolisonsa yllättäen jättävä Niklas: hän on lääkäri, joka tekee vaativaa ja hektistä päivystystyötä. Menneisyydessä kaihertaa erään pienen potilaan kuolema, joka varmasti vaikeuttaa työtä edelleen. Ikääntyvät vanhemmat odottavat häneltä jatkuvaa remonttihommien hoitamista kesäpaikassa, jossa veljet tuntuvat pääsevän paljon vähemmällä. Vaimo Bea on perhe- ja kotiasioiden ohjaksissa. Niklas tuntuu jotenkin päätyneen ulkokehälle perheen arjessa ja sitä kautta hiukan statistiksi omassa elämässään, vaikka tahtoisi olla miehekkään riippumaton oman itsensä herra. (Kuulostaako tutulta kenenkään ruuhkavuosia elävän korvissa?) Tavallaan hän tahtoisi asioiden olevan toisin, mutta ei tunnu tietävän mitä tehdä.

Kaikki on jo suunniteltu valmiiksi, ja hänen on määrä toimia kuljettajana. Ei ole hänestä kiinni, mitä tapahtuu. Ei tänä iltana eikä huomenna eikä ylihuomenna. Accept, adjust, adapt. Tällaista perheellisen elämä on, hän tietää sen. Perheen eteen tehdään asioita. Ja hän haluaa olla perheensä apuna. Tietenkin. Hän on Bean puoliso, Alman ja Alexian isä. Hän haluaa kyyditä tyttöjä ratsastuskilpailuihin ja kuvauksiin. Auttaa läksyissä ja olla läsnä. Hän haluaa olla sellainen mies, mutta miksi se tuntuu niin vaikealta?

Voi Niklas, en minäkään tiedä, vaikka sinua kovasti yritettiin ymmärtää kymmenien sivujen ajan. Ainakin Niklakselta puuttuu hänen kovasti kaipaamansa vapaus, johon ei liity vaatimuksia eikä vastuuta. Lisäksi lukijalle valkenee, että kovapalkkaisesta työstä huolimatta Niklaksen raha-asiat eivät ole sillä tolalla kuin luulisi, ja että raha-asiat jäytävät Niklaksen mieltä ja tuottavat jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. Puhumalla asiat helpottaisivat, lukija huokailee, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Yhtenä eron katalyyttinä toimii Niklaksen ja Bean tuttavapariskunnan vaimo Maria, joka avaa Niklakselle velvollisuuksista vapaan maailman. Maria tunnustaa Niklakselle eroavansa miehestään, "tämä ei vain vielä tiedä siitä". Muutenkin Maria tuntuu olevan immuuni niille vaatimuksille, joiden alla monet muut luhistuvat. Minulle on rehellisesti sanottuna se ja sama, mitä ihmiset odottavat, Maria toteaa.

Bean osa on tulla ikävästi hylätyksi, ja häneen Niklas myös tuntuu projisoivan aiheetta paljon muualta tulevaa kuormitusta. Vaikea Beaa on silti pitää minään tahrattomana ja viattomana kaltoinkohdeltuna uhrina, sillä hän tuntuu tavoittelevan jotain ainakin minusta ulkokultaiselta tuntuvia asioita – saarnipuisia keittiön kaapistoja, design-huonekaluja, aamiaisia kalliissa kahviloissa – jotka tuntuvat ainakin minusta lähinnä sosiaalisen kilpailun välineiltä. Jotain sellaista ruotsalaista porvarillista ylellisyyttä, joka ehkä hänelle itselleen merkitsee onnistumista elämässä.

Kuten sanottua, henkilöistä ja heidän valinnoistaan ja arvomaailmoistaan pystyisi keskustelemaan hyvin pitkät ajat! Suosittelen.

Kirjan tiedot

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Suomentanut Sirje Niitepõld. Gummerus 2024. 351 sivua.

Zadie Smith: Kauneudesta

Hiljainen lukupiiri on huippukonsepti. Kokoonnutaan yhteen, ajastimeen laitetaan esim. tunti, ja tunnin ajan osallistujat uppoutuvat omiin kirjoihinsa. Kun ajastin kilahtaa, saa sulkea kirjat ja ryhtyä juttelemaan toisten kanssa vaikkapa kirjoista, tai sitten ihan mistä vain!

Kävin vähän aikaa sitten hiljaisessa lukupiirissä. Aloitin siellä Zadie Smithin romaanin Kauneudesta,  joka on asustellut nk. hyllynlämmittäjänä kirjahyllyssäni iät ajat. Tein tässä taannoin hyllyjen raivausta ja päätin laittaa sen tilanpuutteen vuoksi kiertoon, mutta ensin tahdoin lukeakin sen. =) Olen taltioinut Zadie Smithin muistiini kirjallisuuden modernina klassikkona ja etenkin ei-valkoisten henkilöhahmojen kirjoittajana, joten tuntui väärältä luopua kirjasta lukematta sitä. (Luin kyllä joskus opiskeluaikoina hänen läpimurtoteoksensa Valkoiset hampaat, jonka olen enimmiltä osilta sittemmin jo unohtanutkin, mutta muuhun tuotantoon en ole ehtinyt tutustua.)

Kirjan alku synnytti voimakkaan mielleyhtymän Chimamanda Ngozi Adichien kirjoihin. En osaa eritellä sen tarkemmin miksi, mutta näillä kahdella on ainakin se yhteistä, että henkilöhahmoja on toisinaan paljonkin, ne ovat suurelta osin ei-valkoisia ja ne on jollakin taianomaisella tempulla kirjoitettu aivan käsittämättömän elävän- ja todentuntuisiksi.

Kauneudesta alkaa esittelemällä tärkeimmät hahmot kirjan henkilöhahmojen kavalkadista: yhtäältä työläistaustainen valkoinen yliopistomies, brittiläinen (/brittiläistaustainen?) Howard Belsey perheineen ja toisaalta karibialais-brittiläinen sir Monty Kipps niinikään perheineen. Näiden kahden perheen jäsenet kohtaavat tosiaan hyvin kiinnostavilla ja jännitteisillä tavoilla, jossa risteävät niin luokkaerot, suhdesotkut, rodulliset erot kuin poliittiset näkemyksetkin. Kaikki nämä teemat nousevat esiin hyvin orgaanisesti ja luontevasti, kuin itsestään. Koko Hubara kirjoittaa jossain tekstissään Zadie Smithin kertoneenkin, ettei "monikulttuurisuus ole koskaan ollut mikään poliittinen agenda, vaan ihmisten samalla alueella asumisen ja rakastumisen sattumanvarainen tulos".

Yksi romaanin keskeisistä jännitteistä on mainitsemieni Howard Belseyn ja Monty Kippsin välillä. Molemmat ovat taidehistoriahumanisteja ja yliopistomiehiä, joiden välille joku ikivanha Rembrandt-aiheinen kiista on lyönyt pysyvän juovan. Siinä mielessä Kauneudesta on myös yliopistoromaani, että se irvailee monille yliopistomaailmassa ilmeneville, tavallaan kyllä perin inhimillisille asioille. Howard Belsey oli kritisoinut Monty Kippsin erästä Rembrandt-tekstiä, mutta viitannut vahingossa väärään teokseen! Kippsin vastaus virheeseen oli armoton: Kertaheitolla toteutettu täydellinen paljastus (samalla tavalla kuin poika nykäisee kaverinsa sortsit kinttuihin vastapuolen joukkueen nähden), perinpohjainen nolaaminen – se on akateemisen elämän puhtaimpia nautintoja. Ei sen tarvitse olla ansaittua, riittää kun asettaa itsensä alttiiksi.

No jaa, tästä kirjasta on vaikea irrottaa mitään one-lineriksi sopivia sitaatteja, sillä se rakentuu monipuolisemmin, monista kerroksista. Yliopistoromaanina se irvailee myös tietynlaiselle hallinto- ja toimintakulttuurille, joka tuntuu paikoin raivostuttavan jähmeältä ja poteroituneelta, ja sen lisäksi tekopyhältä. Juhlapuheissa professorit ja muu yliopistoväki kyllä vakuuttelevat edistyksellisiä yhteiskunnallisia näkemyksiään ja tahtovansa kohentaa vähäosaisten asemaa ja ties mitä, mutta kun luovan kirjoittamisen opettaja ottaa kursseilleen osallistujia yliopiston ulkopuolelta, päätöstä ei purematta niellä vaan kuriton opettaja tahdotaan palauttaa ruotuun ja korkeakouluopetus niille joille se kuuluu. Uskon, että moni samaistuu ajatukseen ja kokemukseen yliopistoista melko luoksepääsemättöminä, maailmasta irrallisina linnakkeina (disclaimer tähän väliin, että tietenkin arvostan yliopistojen tutkimus- ja opetustyötä, se on sivistyksen peruspilari ja tieteellisen tiedon ensiarvoisen tärkeä lähde). Hauskoja kiteytyksiä yliopistolaisista kirjassa on useita, kliseisiä mutta todentuntuisia.

Lydian kaltainen ihminen ei kerta kaikkiaan käsittänyt sellaista ihmistä kuin Claire. Kaikki mitä Lydia oli elämässään saavuttanut oli tulosta hänen hämmästyttävästä järjestelykyvystään ja ammattitaidostaan. -- Lydia tiesi miten oli päässyt nykyiseen asemaansa, ja tiesi, mihin oli matkalla. Sitä vastoin hän ei tajunnut, miten Claire Malcolm oli päässyt nykyiseen asemaansa. Miten oli mahdollista, että naisella, joka hukkasi työhuoneensa avaimet joskus kolmekin kertaa viikossa ja joka ei tiennyt vielä viisi vuotta kestäneen yliopistopestin jälkeenkään, missä varastokaappi oli, voi olla niin mahtipontinen titteli kuin vertailevan kirjallisuudentutkimuksen määräaikainen professori, ja miten hän voi vielä nauttia palkkaa, jollaista Lydia tiesi hänen nauttivan, koska juuri Lydia lähetti palkkakuitit?

Smith on kirjoittanut kirjaan myös hieman historiallisilta tuntuvia (kirja on ilmestynyt vuonna 2005) kuvauksia konservatiivien ja liberaalien välisistä näkemyseroista ja yhteenotoista ja kuvaa etenkin Howard Belseyn hahmossa erinomaisesti valkoisen keskiluokkaistuneen akateemisen heteroseksuaalisen miehen kliseitä. Miesten vaimot Kiki ja Carlene kannattelevat paljoa elämää ympärillään, kiinnostavia hahmoja. Ja jos tämä ei vielä riitä, oman kokemusmaailmansa tuovat myös hyvin prekaarissa asemassa olevat nuoret haitilaissiirtolaiset, joihin Belseyn perheen kuopus Levi tutustuu. Hyvin runsas ja tyhjentymätön kirja, siis.

Suomennos on todella luontevaa ja sujuvaa tekstiä, ja dialogi erinomaista. Oli hauska huomata miten suomeen on omaksuttu kirjan suomentamisen jälkeen uusia lainasanoja englannista. Suomennoksessa puhutaan useaan otteeseen "jobbaamisesta" – olettaisin että alkuteoksessa on ollut silloin "hustle". Ja olihan näitä muitakin. Joka tapauksessa Kauneudesta on edelleen ajankohtainen ja kiinnostava teos, ja Zadie Smith todella omaa luokkaansa sekä monikulttuurisuuskirjailijana että kirjailijana ylipäätään.

Kirjan tiedot

Zadie Smith: Kauneudesta. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2006. 438 sivua.

Laura Gustafsson: Pohja

Maanpaossa, unessa, 2017

Minä, joka olen sinä,

    Sinä, joka et ole minä,

Ja kuka on kuka, se pitäisi käydä jurakaudella selvittämässä. Sinussa onkin jotain matelijaa, niin primitiivistä, vaikka synnyit minua myöhemmin.

En kanna kaunaa, vaikka tyrkit minut kanjonin laidalle. Nytpä ainakin tiedän, miltä kuilu näyttää ja maisemiahan ihmiset rakastavat.

Herkän hempeä vaalea kansi, mutta sisältö on paikoin sysimusta ja armoton. Kansien välissä on kaunistelematon ja omakohtainen kuvaus ainakin rakkaudesta, halusta, äitiydestä ja ruumiillisuudesta. Nämä kuulostavat näin listattuna kauniilta asioilta, mutta koska niihin liittyy ihmisen haluja, ne pystyvät aiheuttamaan myös hirveää tuhoa.

Pohja on oikeastaan myös minäkertojan kuvaus siitä, millaista on yrittää elää tyttönä ja naisena tässä maailmassa, millaisia katseita ja odotuksia tytön ja naisen kehoon ja olemukseen kohdistuu, miten niihin odotuksiin vastataan ja millaisia rooleja kaiken tämän ristipaineessa saattaa omaksua. Ja näitä eri suuntaan vetäviä ja pakottavia paineita on tosiaan ihan loputtomasti! On tarve hallita ja omistaa itsensä, mutta myös tarve alistua toisten tahtoon, myötäillä toisten odotuksia ja esittää jotain unelmien naista. On halu alistua, mutta on myös suuri kaipuu vapauteen! Yksi suosikkikohdistani / vaikuttavimmista kohdista on vertauskuvallinen kuvaus siitä, miten kertojan sisällä kasvaa sademetsiä, jonka latvustoissa loikkivat kultatamariinit, mutta muut näkevät vain mykän viidakon, jos sitäkään: Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa. Ei mangrovemetsiä, ei kapokkipuita, ei sammakoita. Vain savua.

Kerronta vaihtelee upean runollisesta arkisen kuvailevaan. Paljon itseironista huumoria. Näiden seassa on erilaisella fontilla kirjoitettuja ikäänkuin ruumiinavausmuistiinpanoja – mitä kaikkea tämän ihmisen pinnan alta ja uumenista löytyykään.

 

Kirjan tiedot

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017. 141 sivua

Veronica Henry: Rantamaja

Lukuvuorossa viihdekirja, tällä kertaa brittikirjailija Veronica Henryn ihmissuhderomaani Rantamaja. Rantamaja-sarjassa on yhteensä neljä eteläenglantilaiseen Everdenen rantakaupunkiin ja tietenkin rantamajoihin sijoittuvaa kirjaa. Omalle työpöydälleni ilmestyi suomennettavaksi Henryltä (sarjaan kuulumaton) kirja, joten tunnelmoinnin ja kirjailijan tuotantoon tutustumisen nimissä päätin lukea tämän.

Rantamaja on itse asiassa jotain novellikokoelman ja romaanin väliltä – se koostuu luvuista, joissa jokaisessa on vaihtuva näkökulmahenkilö eikä tarina siksi etene mitenkään saumattomasti, mutta Everdenen rannan ja rantamajojen välityksellä henkilöt kuuluvat samaan tarinaan ja vilahtelevat toistensa luvuissa taustalla. Tulin luonnehtineeksi kirjaa ihmissuhderomaaniksi: muita luokittelunimikkeitä voisivat olla vaikka viihdekirja tai feelgood. Kuten feelgoodin kanssa usein, tässäkään ei ole tarjolla pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan tarinoiden ihmissuhteissa on paljon kaipuuta, täyttymätöntä rakkautta, riippuvuuksia, kohtaamattomuutta ja kaikenlaisia elämän ristipaineita. Mutta on niiden vastapainoksi sitten myös kuumankosteita kohtaamisiakin!

 Oivallista viihdettä: voimakkaita tunteita ja hurjiakin käänteitä. Moni luku päättyy jotenkin perinteiseltä tuntuvaan suljetuntyyppiseen loppuun, jossa lukijalle kerrotaan miten tarina päättyy jonkin sen keskeishenkilön osalta.

Kirjan tiedot

Veronica Henry: Rantamaja (suom. Aura Elometsä). Bazar 2024. 415 sivua.

Messukooste Turun kirjamessuilta

Suomen ensimmäiset ja vanhimmat kirjamessut eli tietenkin ihanat Turun kirjamessut pidettiin pe–su 4.–6.10. 2024, ilmeisesti viimeistä kertaa messukeskuksessa! Olin mukana päivystämässä osastolla, kuuntelemassa haastatteluita ja haahuilemassa ympäriini nauttimassa messuvilinästä. Vilinääkin riitti, se ilahduttaa aina. Näin ja kuulin monta haastattelua ja kiinnostavaa asiaa, tässä kertaus niistä, joista tuli napattua myös valokuva!

Heti perjantaina aamupäivällä kävin kuuntelemassa Tammen keltaisen kirjaston suomentajien haastattelun – mukana olivat suomentajat Aleksi Milonoff ja Einari Aaltonen sekä kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu ja haastattelijana Johanna Harkkila. Kävi ilmi, että kirjailijan ja hänen kääntäjänsä kohtaaminen jännittää usein molempia osapuolia! Ja että Keltainen kirjasto on ainakin Euroopan, kenties koko maailman vanhin yhä jatkuva käännöskirjasarja.

Sen jälkeen suuntasin kohti Puisto-lavaa, jossa esikoiskirjailija Irene Zidania haastatteli Anna-Riikka Carlson. Zidanin esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta kertoo Israelin ja Palestiinan kroonistuneen sotatilan ylisukupolvisuudesta, ja sen lisäksi nostaa esille lukuisia muitakin teemoja. Kirjan päähenkilö Amira tuo esille mm. palestiinalaisalueiden asukkaiden pohjattoman epäoikeudenmukaisen kohtelun ja sen, miten ulkopuolisilla, konfliktiin ehkä jollakin lailla turtuneilla ulkopuolisilla saattaa olla hyvin valmiita näkemyksiä ja tulkintoja asioista, vaikka tietoa ei olisi oikein nimeksikään.

 

Käännösaiheiset keskustelut kiinnostavat, aina, joten kävin kuuntelemassa myös roolipeli Dungeons & Dragonsin suomentamista käsittelevän keskustelun. Mukana olivat roolipelin säännöt suomentanut Seppo Raudaskoski ja D&D-elokuvan tekstittänyt Marko Hartama. Heitä haastatteli Silja-Maaria Aronpuro. Fantasian kääntämisessä suomentajan työ on usein poikkeuksellisen näkyvää, kun käytössä on usein paljon uudissanoja ja erisnimiä. Keskustelussa tuli paljon kiinnostavia näkökulmia siihen, millainen funktio käännöksellä milloinkin on. Elokuvatekstitys on ehkä enemmän "päiväperho", jonka päällimmäinen tarkoitus on tukea elokuvan katselua, kun taas sääntökirjan pitää kestää pelaamista pitkään.

Yksi messujen perinteisistä kiintopisteistä on Turun seudun äidinkielenopettajien oma osasto, jolla koululaiset haastattelevat kirjailijoita. Oma 9-luokkalaiseni sai kunnian haastatella kirjailija Milla Kerästä, joten totta kai olin eturivissä mukana kuuntelemassa. Milla Keräsen romaani Kaarneen varjo sijoittuu kiinnostavasti sekä 1700-luvun Turkuun että myyttien maailmaan, joten haastattelussa ihmeteltiin yhdessä sitä, miten erilainen 1700-luvun ihmisten maailmankuva ja -selitykset ovat voineet olla kuin nykyaikana. Aikakausi on kyllä kiinnostava – silloin valistuksen ja hyödyn aikakaudella koko maailmaa jäsennettiin ja selitettiin uusilla tavoilla, ja moni nykyista maailmaa voimakkaasti muokannut ilmiö on peräisin niiltä ajoilta.

Koululaishaastattelut on upea perinne ja ihana tapa ottaa nuoret lukijat mukaan kirjallisuuden maailmaan!

Ehdin käydä myös auditoriossa kuulemassa hyvin nopean esittelyn turkulaisen Sammakko-kustantamon uutuuskirjoista. Rauno Lahtisen historiakirjasarja on edennyt jo 1950-luvulle, ja seuraavaksi on vuorossa 1960-luku. Haastattelun perusteella arkistolähteisiin uppoutuminen on antoisaa ja toisinaan yllätyksiä tuottavaa työtä. Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on melkoinen järkäle niin koonsa kuin sisältönsäkin puolesta – tuhansia vuosia asutuksen ja arkkitehtuurin historiaa kolmeensataan sivuun tiivistettynä. Näin pitkällä aikajänteellä kuvaan tulee itseoikeutetusti mukaan myös ekologisuuden ja kestävyyden näkökulma, jota ei voikaan juuri millään elämänalueella enää kiertää. Upea kuvitus.

Pienimpien messuvieraiden iloksi messuhallien lomaan oli perustettu myös leikkipiste, jonka liepeiltä bongasimme myös suosikkihahmot Herra Hakkarainen ja Tatu ja Patu! Herra Hakkarainen sai halin.

Keräilyerä

Kirjattakoon aikakirjoihin muistiin vuonna 2024 luettuja kirjoja, joista olen ehtinyt korkeintaan laatia parin ranskalaisen viivan muistiinpanot. He eivät katoa kokonaan ajan nieluun jos listaan heidät kaikki (nyt sain palautettua muistiini nämä kahdeksan) yhteen samaan listaan.

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä. Suomentanut Emmi Ketonen. Schildts & Söderströms, 2024. 

Raaka, mutta kaunis ja jotenkin lohdullinen kertomus Argentiinan Córdobasta, travestien maailmasta. Kerronta on hurja pyörre, jossa on vihaa, väkivaltaa ja sosiaalista hyljeksintää, mutta myös solidaarisuutta ja huolenpitoa.

Camila Sosa Villada oli Suomessa vierailulla toukokuussa Helsinki Litin aikaan, Hesarin juttu.

Richard Powers: Ikipuut. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 sivua.

Kaunis, kaunis kirja puista ja ihmisistä. Neljä osaa: juuret, runko, latvus ja siemenet. Olin myyty heti ensimmäisessä osiossa, jossa esitellään teoksen yhdeksän päähenkilöä. Ravistelevia kuvauksia ihmisistä tarkkailemassa ja vastustamassa metsähakkuita punapuun latvuksen "leirissä".

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä. Suomentanut Oona Nyström. Bazar 2024. 448 sivua.

Olin töiden vuoksi joutunut tekemisiin melko raskassoutuisen ja vaikean tekstin kanssa, ja vastapainoksi teki mieli lukea jotain inhimillisempää, jotain sopivaa hömppää. Milly Johnson oli nappivalinta! Kaiken keskellä elämä kertoo naisesta, joka puristuu eri vaatimusten väliin kuin kerrosleivän täyte. Mutta "pohja se on miunkin säkissäin", ja minä ainakin lukijana hurrasin, kun hän latoo erinäisiä totuuksia tiskiin. Ihanaa hömppäluettavaa, ja tosi katarttista, kun paha saa palkkansa ja hyville käy hyvin. 

 

Maggie Nelson: Sinelmiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Schildts & Söderströms, 2019. 96 sivua

Lukupiirissä luettiin Maggie Nelsonin paljon kehuttu pieni sekä samanaikaisesti tiivis ja runsaasti moniin suuntiin rönsyilevä Sinelmiä. Kertoo tietenkin sinisestä väristä, esteettisestä nautinnosta, halusta ja kaipuusta.

Mia Franck: Keikarit. Suomentanut Laura Beck. Teos & Förlaget 2021. 372 sivua.

Hattumyymälän naiset kyllästyvät naiselle varattuun kapeaan rooliin 1910-luvun Helsingissä ja osa heistä löytää mieheksi pukeutumisesta väylän vapauteen.

Maja Lunde: Sininen. Ilmastokvartetti osa 2. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2020. 350 sivua.

Eräänlainen ilmastodystopia, jossa miljöönä on vesipulasta kärsivä tulevaisuuden Eurooppa ja pakolaiskriisi. Sen ohella kohtauksia norjalaisen jäätikön reunalta suunnilleen nykyaikana. Ihminen ei voi elää irrallaan maapallon elämänehdoista, ja ilman vettä eivät selviä luonto eikä ihminen.

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 sivua.

Ihana kansilehti, tumma ja herkkä. Niin kuin sisältökin. 1930-luvun Pohjanmaalla Elena vuoraa työkseen arkkuja, kunnes hänen elämäänsä ilmestyy Lydia, aivan kuin jostain toisesta maailmasta.

Paula Hawkings: Nainen junassa. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2015. 382 sivua.

Kirjanvaihtopisteestä napattu trilleri, jossa jännittävä epäluotettava kertoja ja kaikkia muitakin epäluotettavia hahmoja!

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi Maddasia

Jotkut kuolevat sopuisasti, hupenevat hiljalleen kuin tiskivaahto altaassa, kunnes liukenevat kaikkeuden veteen.

Toiset taas väistelevät viimeiseen saakka sitä, mitä loppu lähestyessään tarjoilee.

Annastiina Stormin tuoreella romaanilla Kymmenen ja yksi Maddasia on mielenkiinnon herättävä synopsis: kansaa hallitsee julma diktaattori Maddas, joka on oikeastaan eräänlainan laumamuotoinen diktaattori – aikoinaan on ollut yhteensä kymmenen identtistä ja kaikinpuolin yhtäläistä Maddasia, mutta yksi toisensa jälkeen on kuollut, ja jäljellä on enää kolme. Kansaa hallitsee oikeasti siis kolmoisdiktaattori Maddas. Tarinamme alkaa maailmanlopusta, jossa viimeiset Maddasit ovat vetäytyneet piiloon bunkkeriinsa ja kuuntelevat siellä rakastajattarensa Saharan kertomuksia, joiden avulla väistämätöntä lykätään tai ainakin sen ajattelemista vältetään viimeiseen asti. 

Yhteys paitsi Saddam Husseiniin, myös Tuhannen ja yhden yön tarinoihin on ilmeinen aina teoksen nimeä ja tarinoita kertovaa prinsessa Saharaa (1001 yön tarinoissa Seherazade) myöten. Kansien välissä on siis jonkinlainen vinksahtanut aikuisten satu ja allegoria, hauska ja hirveä tarina diktaattoreista ja valla(nhimo)sta. Kerronta on kielellisesti ihmeellisen rikasta ja raikasta, ja todella yllättävää – tuntuu siltä kuin sen lukeminen huuhtelisi aivoja ja niihin virtaisi jotain kummallisen puhdistavaa.

Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, mutta ne kaikki sulautuvat kummalliseen kehyskertomukseen aika saumattomasti. Joukosta on vaikea nostaa suosikkia, mutta ehkä silti yritän! Mieleenpainuvimpien joukossa on Saharan kertoma faabeli kettukuningas Maladinin ja kyyhkytyttö Zuleiman kiihkeästä suhteesta. Stormin loihtimat kuvaukset kaksikon tapaamisista ovat mielikuvituksellisuudessaan häikäiseviä, ja kuvaus siitä, miten Zuleima huomaa tavallaan astuvansa itse kettukuninkaan pauloihin (kirjaimellisiinkin) jonkin selittämättömän voiman ajamana, on mielettömän hieno.

Koska: Painajaisessa on elettävä painajaisen ehdoilla.

Monta, monta tähteä tälle kirjalle.

Kirjan tiedot

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi Maddasia. S&S 2024. 180 sivua.

Sanna Vainio: Tyttö

Ennen lähtöään hän sanoi: ”Tuskin saat edes ruohoa leikatuksi.” 

Tuskin sain edes henkeä lähtösi jälkeen!

 

Hesarin arvio innosti tarttumaan Sanna Vainion esikoisromaaniin Tyttö, joka olikin monien kehuvien laatusanojen arvoinen: se on 190-sivuinen tiivis romaani, johon kuitenkin mahtuu pyörremyrskyittäin tunnetta. Annosteltu ja ehjä teos, todetaan arviossakin.

 

Lyhykäisyydessään tarina on seuraava: 42-vuotiaan Friidan mies ihastuu nuorempaan Tyttöön ja 15 vuotta kestänyt suhde päättyy. Näihin sanoihin sisältyy kuitenkin universumien järkkymistä: miltä tuntuu, kun elämästä vedetään äkisti matto ja lattia jalkojen alta pois? Millaista alkukantaista hätää ja tuskaa hylätyksi ja mitätöidyksi tulemisen tunne nostattaa? Kirja kuvaa näitä emotionaalisesti todella uskottavalla tavalla, joka sukeltaa suoraan inhimillisen kokemuksen sisään. Ravistelevaa luettavaa.

Mainitsin mitätöidyksi tulemisen kokemuksen, sillä kun mies ihastuu Tyttöön, käynnistyy tapahtumaketju, joka kertoo paljon ihmisten välisten suhteiden dynamiikasta. Olit sellainen, että sait aina erityisoikeuksia. Ihmiset viehättyivät sinusta. Sait usein tahtosi läpi, Friida ajattelee miehestään. Miehen mielipiteet saavat tilaa, hän nauttii ihmisten arvostusta. Erityisoikeudet mies on tuonut mukanaan myös avioliittoon. Friida itse on ollut pikemminkin näkymätön ja huomaamaton olento, jonka tahto on ollut helppo sivuuttaa, jonka arvo on helppo mitätöidä. Hän on myös omaksunut äitiyden pyhän paineen – lähinnä ottanut vastaan vaatimuksia eikä suinkaan esittänyt niitä toisille – ja oppinut, ettei hänen ohutta ääntään juuri kukaan kuuntele. Kirjassa ei mitenkään analysoida puhki miehen ottamia etuoikeuksia tai Friidan näkymättömyyttä – ei kai niitä ole kovin helppo perinpohjaisesti analysoidakaan – joten lukijalle jää paljon tilaa rakentaa kuvaa suhteen dynamiikasta ja ihmissuhteista ylipäätään. Olen itse tismalleen Friidan ikäinen, joten moni asia hänen kokemusmaailmassaan oli aivan liian tuttua – olemme kasvaneet melko epäsensitiivisessä maailmassa ja oppineet sen pelisäännöt, joissa naisen tahto ei ole järin kovaa valuuttaa. Niin sitä voi luulla olevansa jotenkin yksilöllinen oma itsensä, vaikka olemmekin kasvuympäristömme tuotteita.

 

Useinhan sitä ihastuu ihmisessä sellaiseen ominaisuuteen, jota arvostaa mutta joka itseltä puuttuu. Niin arka Friidakin ihastui miehessään tämän huolettomaan välinpitämättömyyteen ja jostain sisältä kumpuavaan oikeutuksen tunteeseen. Lukijana sitä puhkuu voimattomasta raivosta, kun mies, joka rakastaa omaa vahvuuttaan ja on tottunut siihen että asiat nyt vain tapaavat järjestyä hänen kannaltaan edullisesti, yrittää sysätä syyllisyyden erosta Friidan niskoille. Kai siksi, ettei joutuisi tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa, jotta voisi säilyttää oman minäkuvansa tahrattomana. Kun suhde Tyttöön paljastuu ja mies laittaa eroprosessin käyntiin, Friida muun muassa hakee huomiota ja hellyyttä erään Ilarin silmistä ja sylistä. Tällöin mies ärjyy, että "tää avioliitto kaatuu sun ihastukseen". Noinkohan meni?

 

En halua itkeä. Haluan juosta veteen ja hukuttautua. 

Mieleni punoutuu menettämäni perheen ympärille. Kaikki sen ulkopuolella on uhkaavaa. Viljamin pysyvästi jaettu huoltajuus ja miehen lopullinen poissaolo kauhistuttavat minua. Ajatus siitä, että mies on jonkun toisen kanssa, on sietämätön. Se, että mies on juuri Tytön kanssa, saa minut voimaan pahoin. Tyttö on peloton ja voimakas ilmestys. Olen hänen vastakohtansa. Täynnä raskaita määreitä, jotka paitsi mieheni myös minä olen väsyneen arjen keskellä itseeni kirjoittanut.

Vainio sanoittaa Friidan sisällä muljahtelevaa hätää uskomattoman tarkasti, ei väistä kipeimpiäkään hetkiä ja ajatuksia. Teki mieleni nostaa suunnilleen joka toinen virke kirjasta tähän sitaateiksi. Hylätyksi ja toisella korvatuksi tulemisen alkukantaista tuskaa kuvataan esimerkiksi rinnastamalla tilanne leijonalaumaan:

Tyttö vie ainoan pentuni ja tekee niitä lisää, kun minä vetäydyn vetoisaan talooni, kuin lauman hylkäämä vanha leijona akaasian alle, ja kuolen lopulta yksinäisyyteen.

Tyttö pyörii tauotta Friidan ajatuksissa, kuten trauman luonteeseen kuuluu, ajatukset piinaavat ja rakentavat skenaarioita, joita mieluummin olisi ajattelematta (eräs niistä jäi hyvin elävästi minunkin mieleeni). Jätetyksi tuleminen ja yksin jääminen pakottaa Friidan kuitenkin siirtymään, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin, pelkääjän paikalta kuskiksi, mutta olin itse todella tyytyväinen siihen, ettei kirjan lopussa odota silti mikään falskilta motivaatiopuheelta kalskahtava "vaikeuksien kautta voittoon" -tilanne, tai feministisesti korrekti voimaantumiskertomus. Pelko oli onneksi turha, sillä näin väkevää kertomusta ei olisi sillä tavalla voinut päästää lässähtämään.

Kirjan tiedot

Sanna Vainio: Tyttö. Atena 2024. 190 sivua.

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Olen usein haaveillut samanlaisesta ajankääntimestä, jollainen Hermione Grangerilla on käytössään jossain Harry Potterin romaanissa – pääsisi kulkemaan ajassa, käyttämään ja vääntämään aikaa aivan oman mielensä mukaan. Samoin olen haaveillut painikkeesta, jolla maailman saisi pysähtymään, tai tavallaan tauolle. Kun muu maailma olisi pysähdyksissä, voisin tehdä kaikkea mitä en muuten ehtisi. Tai voisin tehdä mitä vain! Lojua nojatuolissa ja lukea. Kävellä maapallon ympäri. Mitä vain. Ottessa Moshfegh vie tavallaan saman haaveen äärimmäisyyksiin romaanissaan Vuosi horroksessa (My Year of Rest and Relaxation): sen nimettömäksi jäävä päähenkilö päättää viettää kokonaisen vuoden lähinnä nukkuen lääkecocktailin tuomaa kemiallista unta. Hän ei tosin tahdo tehdä mitään: hän tahtoo vain pysäyttää maailman. Ja nukkua, tai horrostaa.

Halu on tosi ymmärrettävä, koska päähenkilön elämä on aika surkeassa jamassa. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet (isä syöpään, äiti oikeastaan alkoholiin). Suhde ainoaan ystävään Revaan on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Rakkaussuhde sitoutumista välttelevään ja nilviäismäisen epärehelliseen Trevoriin ei tee hänelle todellakaan hyvää. Ja jostain keltaisilta sivuilta löydetty höyrähtänyt psykiatri, tohtori Tuttle, on hyödyksi lähinnä edesvastuuttomana reseptiautomaattina.

Ulkoisesti asiat ovat hyvin: päähenkilö on nuori, kaunis ja hoikka. Hänellä on taidehistorian tutkinto ja työpaikka galleriassa. Hyvin toimeentulevien vanhempien perintö. Kaikki nämä asiat ovat vuoden 2000 New Yorkissa mitä arvokkainta valuuttaa. Varsinkin hoikkuus, mitä etenkin ystävä Reva jaksaa koko ajan kadehtia. (Reva itse on tuomittu olemaan jotain muuta kuin valokuvamallin näköinen nälkäkurki, vaikka hän miten käyttää ThighMasteria ja syö sokerittomia jugurtteja ennen kuin oksentaa ne.)

Kävin yksityisen tyttölukion, ja siellä minulla oli liuta Revan kaltaisia ihailijoita. Minua matkittiin ja minusta juoruiltiin. Olin vaalea ja hoikka ja kaunis – ja se herätti huomiota. Siinä kaikki mikä niitä tyttöjä kiinnosti. Totuin leijumaan huokean kiintymyksen pumpulissa, joka pohjautui muiden ihmisten epävarmuuteen.

Kirjassa seurataan päähenkilön elämää itse asiassa yli vuoden ajan: alkuun hän räpiköi huonojen ihmissuhteidensa, taidemaailman sekoilun ja reseptilääkkeiden sotkussa, kunnes aloittaa "koko vuosi lääketokkurassa nukkuen" -projektinsa. Kerronta on (pikimustan) humoristista ja liioittelevaa, eikä se sen vuoksi päästä lukijaa putoamaan samaan onttoon ahdistukseen josta päähenkilö kärsii. (Onneksi: esimerkiksi kaikki kuvaukset päähenkilön ja Trevorin kohtaamisista lähtevät niin villeille kierroksille, että oikeasti niiden tuottamaa ahdistusta ei kukaan kestäisi.) Ja ahdistuksesta tämä kirja minusta eniten kertoo: lääketokkura on todellisuuspaon väline. Mutta mitä paetaan? Ainakin jotain kilpailuyhteiskunnan vaikeasti täsmennettävää jatkuvaa painetta, ulkonäkökeskeisyyttä, menestyksen pakkoa, mammonan valtaa. Sellaista maailmaa,  jossa pitää koko ajan olla paras versio itsestään, jossa Reva ja monet muut tarttuvat elämäntapavinkkeihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Tavallaan myös vuoden nukkumisprojekti rinnastuu elämäntapavinkkeihin: päähenkilö tahtoisi herätä uutena ja erilaisena ihmisenä, uuteen maailmaan. Mutta millaisena? Ehkä sellaisena, joka pystyisi kokemaan jonkinlaista merkitystä ja yhteyttä. Tähän asti yhteys on ollut ohuenlainen.

Vein roskat käytävään ja heitin ne roskakuiluun. Rappukäytävän roskakuilu oli asuinrakennukseni parhaita puolia. Se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, niin kuin ottaisin osaa maailman tapahtumiin. Minun roskani sekoittuivat muiden ihmisten roskiin. Mitä minä kosketin, se kosketti sitä mitä muut olivat koskettaneet. Minä osallistuin. Olin yhteydessä muihin.

Kirjan tiedot

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & co 2020. 254 sivua.

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara

Kannas-sarja jatkuu: toisessa osassa Suontaan kylässä eletään 1930-lukua, eli avausosan tapahtumista on kymmenisen vuotta aikaa. Kylä on pitkälti ennallaan, vaikka kymmenessä vuodessa ehtii monta asiaa tapahtuakin: Kivojainmäkläisten Jaakko on perustanut suunnittelemansa pienen tiilivapriikin ja kylään on muuttanut uusi asukaskin. Aikuisten elämä on kai kulkenut tasaisemmin heinänteon, lypsämisten, puun- ja vedenkannon tahtiin, mutta lasten elämä on toisin kuin ennen: viime kirjassa syntyneet vauvat ovat nyt kouluikäisiä pikku vintiöitä, ja viime kirjan koulutytöt Helmi Elisa ja Martta ovat nuoria aikuisia. Martta on päässyt opiskelemaan Viipuriin, mutta palannut kotikylään opettajaksi. Helmi Elisa taas on tavallaan sidottu kotiinsa äidin kuoleman jälkeen, sillä hänen vastuulleen on langennut niin pikkuveljien hoito kuin monet, monet talon työt. Kirjassa on talvi, ja tyttöjenkin elämä on jollain lailla jäässä: he tuntevat juuttuneensa paikoilleen ja kaipaavat elämäänsä muutakin, mutta mitä kaikkea ja miten sen mahtaisi saada toteutumaan?

Edellisessä kirjassa oli kesä, mutta nyt eletään tosiaan talvea. Kirja alkaa talven tulosta, ja kylä ehtii elää kirjan aikana joulunpyhät, tahvananpäivän kyläilyt ja leikit, hiihtokilpailut, pääsiäisperinteet ja kääntyä odottamaan kevään saapumista. Päästäänpä kerran Viipuriin markkinoillekin! Hietamies oli itse syntynyt Viipurissa 1938 ja voin kuvitella, miten hän on kautta lapsuutensa ja nuoruutensa saanut kuulla vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan tarinoita Punaisenlähteentorin markkinoista, Pyöreästä tornista, satamasta ja raitiovaunusta.

Paljon tässä kirjassa on samaa kuin edellisessäkin. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on varmasti toiminut menetetyn Karjalan muisteluna ja yhteisen evakkotrauman käsittelynä. Sarjan kolmannessa osassa Hylätyt talot, autiot pihat siirrytään sotavuosiin – sodan uhka on jollain tavalla leijunut tässäkin kirjassa yllä, sillä kaiut vaikkapa Abessinian sodasta saavuttavat myös Suontaan kylän tai arvuuttelut Saksan tai Venäjän armeijan miesvahvuudesta tuovat lukijalle kylmänväristyksiä.

Mutta vielä sota ei ole saavuttanut Valkjärven Suontaan kylää, vaan kevät:

Lehdet koivuissa olivat aukeamassa, metsässä oli ohut aavistus vihreää, harso joka vahveni huomaamatta päivä päivältä. Kuinka valoa riittikin. Melkein läpi yön lauloivat metsissä muuttolinnut, rastaat, punarinta ja maa tuoksui niin, että saattoi vain huokaista tyytyväisyydestä. Miten hyvältä tuntui taas elää, talven huolet olivat pois pyyhkäistyt, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara. Otava 1981. 416 sivua

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki

Kävin tarkistamassa: Laila Hietamies (1938–2021, vuodesta 2004 Hirvisaari) on Suomen mittakaavassa ihan ainutlaatuinen painosten kuningatar. Hän on julkaissut 41 romaania, joita on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. Hänen kirjailijauransa on alkanut jo pitkälti ennen minun syntymääni ja suosio on ollut lakipisteessään lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, joten nimi on tietenkin perin tuttu. Lapsena mielikuvani Hietamiehen/Hirvisaaren kirjoista on ollut ehkä "tylsiä aikuisten historiakirjoja", joten muu lukeminen on aina mennyt sen edelle. Mutta eikö se niin ole, että kuolema kohottaa taiteilijan? Vuonna 2021 Hietamies kuoli ja satuin lukemaan myös Otavan entisen kustannusjohtajan Leena Majander-Reenpään muistelmat, jossa Hietamies esiintyi useamman kerran. LMR:n kuvauksissa Hietamies itse oli valtavan sympaattinen hahmo ja hänen tuotantonsa lähtemätön osa kotimaista kirjallisuutta! Olin viime viikonloppuna Siivouspäivän kirppiksellä, kun silmiini osui laatikollinen Hietamiehen kirjoja, jotka myyjä antoi minulle ikionnellisena. Näin elämä siis toimitti Kannas-sarjan kirjat luettavakseni. Viisiosaisen sarjan kolmas osa joukosta puuttuu, mutta eiköhän se jostain löydy.

Mäeltä näkyy toinen mäki on Kannakselle fiktiiviseen Suontaan kylään sijoittuvan viisiosaisen sarjan aloitusosa. Se alkaa "kesän ensimmäisellä viikolla" vuonna 1925 aika idyllisissä tunnelmissa:

Mäeltä näkyi toinen mäki ja Karjalan koivikot tuuhettuivat. Mäkien välisessä laaksossa kevätaurinko kiipesi utuisia rinteitä tummien kuusien ja juuri lehteen auenneiden koivujen vehreydessä ja valaisi ne yhdellä ainoalla kosketuksella: käki kukkuu siellä ja kevät on!

Tällainen aloitus saa välittömästi tutut ja rakkaat kansansävelmät soimaan mielessä, ja muutenkin kirjan ensi sivut lupaavat perinteistä tarinaa ja koskettavaa lukuromaania. Mutta heti kun ensimmäiset henkilöt Akviliina ja Juosukko ilmestyvät kuvaan, idylli pirstoutuu, koska nämä hahmot ovatkin herkullisen kipakoita ja äkäisiä! Minulle ainakin lukijana heräsi sellainen olo, että ei tässä sittenkään ole luvassa mitään pitkäveteistä maalaisidylliä eikä tarinasta tule tahtojen taistelua puuttumaan. Eikä sitten puuttunutkaan!

Suontaan kylässä asuvat sisäkanteen piirretyn kartan mukaisesti Akviliinalaiset, Tätiläiset, Kivojainmäkläiset, Heikkiläläiset, Ala-Heikkiläläiset ja Suontakalaiset, yhteensä 26 henkeä. Varsin pieni kylä siis. Kirja seuraa kylän tapahtumia keväästä seuraavaan talveen, ja paljon ehtiikin tapahtua, niin syntymää, kuolemaa, juhlaa kuin arkeakin. Kirjassa on paljon historiallista ajankuvaa maatalousyhteisön elämän ja töiden muodossa, mutta sanoisin että sen keskiössä on silti ihmissuhteet ja ihmisyhteisön elämä. Yhdellä jos toisellakin myllertää rinnassa tunteita, joiden mukaan ei voi tuosta vain mennä toimimaan, koska tapakulttuuri on tosi kireä ja kaikkien tekojen seuraukset pitää harkita etukäteen, koska yhdessä toisten rinnalla on pystyttävä elämään sen jälkeenkin. Häpeä kahlehtii monia. Suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitäkin on, ja tosiaan kipakkaa ja hauskaa sanailua. Hauskasti Hietamies kuvaa myös lasten maailmaa ja sitä, miten tytöt supattavat keskenään lasten juttuja ja aprikoivat mitä aikuisten jutut kuten "saunaan mäneminen" mahtavat oikeasti tarkoittaa. Sieltäkö lauteiden alta ne vauvat haetaan?

Itselleni kirjassa liikuttavinta oli se kannaksen karjalaisten murre ja puhetapa, ja oikein kuulen korvissani isovanhempieni ja isotätieni ja muiden edesmenneiden sukulaisten puheen nuotin. Omat vanhat sukulaiseni puhuivat pitkälti samalla kannaksen murteella, mutta enää ei ole jäljellä ketään, joka näin haastaisi.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki. Otava 1980. 380 sivua.

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

Lukumielihalut osaavat välillä yllättää – kuvittelin haluavani lukea kesällä jotain varsin kevyttä, mutta päädyin viettämään suuren osan heinäkuutani melko painavan ja merkittävän tuntuisen kirjan kanssa. Se kirja oli yhdysvaltalaisen Stephen Markleyn teos The Deluge eli vedenpaisumus, joka kertoo vuosien 2013–2040 muuttuvasta ja kriisiytyvästä ympäristöstä ja yhteiskunnasta (lähinnä Yhdysvalloista, vaikka poliittinen sekoilu yltyy kaikkialla.) Genre siis ehkä ilmastodystopia tai -horrori? Ilmastonmuutos sopii kyllä dystopian aiheeksi kylmäävän hyvin, ja tämän kirjan vaikuttavuus tuli siitä, miten se seuraa vuosien mittaan tapahtuvaa muutosta ja koko ajan syvenevää kriisiä, eikä vain hyppää johonkin dystooppiseen tulevaisuuden tilanteeseen (ei sen puoleen että sellaista ratkaisua olisi mikään tarve moittia, ja esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirja on loistava).

 

Mutta siis huhhuh. Enpä tahtoisi elää tämän kirjan kuvaamia aikoja – mutta kuvaukset sopivat kyllä yhteen nykyisten ikävien ilmastoskenaarioiden ennusteiden kanssa, eli ns. jännäksi menee. Kirjassa on valtava määrä näkökulmahenkilöitä. Näistä ensimmäisenä lukija tapaa Anthony Pietrusin, joka tutkii syvänmeren metaaniklatraatteja, ja hänen elämänpolkunsa ja -työnsä risteää jollakin tavalla muiden kirjan hahmojen kanssa.

Kirjan nimen vuoksi on pakko uhrata ainakin pari ajatusta erilaisille vedenpaisumusmyyteille – itse tiedän oikeastaan vain Raamatun kertomuksen Nooan arkista, mutta ilmeisesti niitä on satoja ympäri maailmaa. Myyteissä vedenpaisumusta on usein edeltänyt ihmisten yhteiskunnan suistuminen sotiin ja väkivaltaan.

Kirja on valtavan todentuntuista, mutta myös jännärimäistä kuvausta poliittisen päätöksenteon sotkuisista prosesseista, kansalaisvaikuttamisesta ja nk. perityn tilanteen dilemmasta, kun menneisyydessä tehdyt valinnat ja omaksutut toimintatavat vangitsee ihmisiä ja yhteiskuntia, vaikka nykyään tiedettäisiin jo paremmin. Ja miten sivilisaatio kestää ruokaturvan romahtamisen ja kiihtyvän eriarvoisuuden? Miksi joku havahtuu ilmastokriisiin vasta kun merenpinnan nousu uhkaa omia Floridan-kiinteistöjä?

Poliittisen romaanin ohella The Deluge on syvästi inhimillinen romaani, se sisältää  myös koskettavia kuvauksia ihan tavallisesta ihmisen elämästä, ihmissuhteista ja arjesta maailmassa, jonka pelisäännöt on muuttuneet. Järisyttävää luettavaa.

Kirjan tiedot:

Stephen Markley: The Deluge. Simon & Schuster 2023. 880 sivua.

Didier Eribonin nuoruuden Reims (ja Pariisi)

Ranskalaiskirjailija Edouard Louis'n esikoiskirja ja läpimurtokirja Ei enää Eddy on omistettu Didier Eribonille. En kiinnittänyt aikanaan nimeen mitään huomiota, sitten jokunen vuosi sitten eräässä lukupiirissä keskusteltiin yhteiskuntaluokista ja kirjallisuudesta, ja lukupiirikaveri tiesi kertoa, että Eribon on merkittävä ranskalainen sosiologi (kirjoittanut mm. arvostetun Michel Foucault'n elämäkerran, joka on suomennettukin) ja Louis'n eräänlainen mentori. Kiinnostuin, ja sain kohta pari vuotta sitten käsiini tämän Eribonin oman teoksen Retour à Reims (Paluu Reimsiin). Se on samaan aikaan omaelämäkerrallinen essee ja sosiologinen tutkielma luokasta ja seksuaalisuudesta. Nyt viimein alkukesästä luin sen. Hieno teos, avoin ja vilpitön, ja se jäljittää järisyttävän hienosti sitä, miten Eribon on rakentanut oman itsensä niin yhteiskunnallisena, kulttuurisena, seksuaalisena kuin poliittisenakin henkilönä. Edouard Louis'n polku on ollut hyvin samankaltainen, joten en yhtään ihmettele Louis'n sanoja kirjan esipuheessa: Olin noin 18-vuotias kun eräs ystävä suositteli kirjaa minulle. Muistan, että luin sen pari päivää myöhemmin ja ajattelin: tämä kirja kertoo minusta.

Kirja alkaa siitä, kun Eribon kuulee isänsä kuolleen.

Soitin äidille sinä vuonna uudenvuodenyönä hieman puolenyön jälkeen toivottaakseni hänelle hyvää uutta vuotta, äiti sanoi: "Sairaalasta soitettiin. Isäsi kuoli tunti sitten." En pitänyt isästäni. En koskaan. En ollut yrittänyt tavata häntä viimeistä kertaa. Miksi olisinkaan? Eihän hän olisi tunnistanut minua, emmekä olleet tavanneet toisiamme enää ikuisuuksiin. Jo teinivuosinani välillemme lohjennut särö oli vuosien mittaan syventynyt, ja meistä oli tullut tuntemattomia toisillemme. Mikään ei kiinnittänyt meitä toisiimme. Niin minä ainakin luulin, niin olin halunnut kiihkeästi uskoa, koska ajattelin, että ihminen voisi elää elämänsä erossa synnyinperheestään ja löytää itse oman itsensä, kääntää selkänsä menneisyydelleen ja ihmisille, jotka tuota menneisyyttä asuttivat. 

Välit lapsuuden perheeseen olivat katkenneet jo kolmekymmentä vuotta aiemmin, eikä Eribon osallistunut isän hautajaisiin, mutta palasi kuitenkin Reimsiin tapaamaan äitiään. Isän hautajaiset ja äidin kanssa käydyt keskustelut laukaisivat ajatuksen: miksi minä, joka olen kirjoittanut niin paljon hierarkkisista rakenteista, en ole koskaan kirjoittanut yhteiskuntaluokista? Ja vaikka olen kirjoittanut runsaasti subjektifikaatioon ja alisteiseen asemaan liittyvästä häpeästä, en ole koskaan kirjoittanut luokkahäpeästä?

Tuloksena oli tämä teos: koskettavan rehellinen, retrospektiivinen katse Eribonin omaan elämänpolkuun ja nimenomaan siihen, millaisen elämän ja roolin ihmisen lähtökohdat petaavat hänelle. Eribon on oman työläistaustansa ansiosta päässyt näkemään työväenluokan ja tehdastyöläisen arkea ja elämää, ja se on tuottanut järisyttävän käsityksen siitä, mitä on eriarvoisuus ja miten väkivaltaisesti ja pakkovaltaisesti työläisiä ja näiden kehoja kohdellaan. Samoin hän onnistuu erittelemään omien kokemustensa ja tutkimusten valossa erilaisia näkymättömiä, mutta tunnistettavia rajaviivoja erilaisten yhteiskuntaluokkien ja kaikenlaisten identiteettitekijöiden välillä. Avartavaa luettavaa.

Kiinnostava sivujuonne kirjassa on politiikka, ja Eribon sivuaa myös sitä kehitystä, joka on tapahtunut niin Ranskassa kuin Suomessakin: aiemmin työväenluokkaiset ihmiset kannattivat vasemmiston puolueita, mutta kannatus on siirtynyt niistä populistisiin oikeistopuolueisiin (vaikka ranskalainen puoluekenttä onkin aina elänyt enemmän kuin suomalainen). Myös Eribonin äiti kuuluu tähän joukkoon, ja paljastaa äänestäneensä äärioikeiston Le Peniä vuoden 2002 presidentinvaaleissa: "ensimmäisellä kierroksella äänestettiin protestiksi, toisella kierroksella tavallisesti". Niissä ikimuistoisissa vaaleissa Le Pen pääsi Chiracin kanssa toiselle kierrokselle, ja ihmiset kävivät runsain joukoin äänestämässä Chiracia, kumihanskat kädessä ja pyykkipoika nenässä. Samankaltainen tilanne kävi nyt kesäkuun 2024 parlamenttivaaleissa, joissa toiselle kierrokselle pääsi kansan säikäyttänyt määrä äärioikestoa. Toisella kierroksella äärioikeisto kylläkin kärsi tappion, mutta paljon samaa näissä vaaleissa oli.

Paluu Reimsiin on ilmestymässä tänä syksynä myös suomeksi: Vastapainolta Timo Torikan suomennoksena.

Kirjan tiedot

Didier Eribon: Retour à Reims. Flammarion 2018 [2009]. 248 sivua.

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Viime viikonloppuna oli tiedossa kaksi junamatkaa, joten nappasin kirjastosta mukaan sopivasti käteen sattuneen kirjan eli Suvi Vaarlan romaanin Kadonnut aika. Luin jokunen vuosi sitten Vaarlan esikoisromaanin Westend, joka kertoi 1990-luvun laman heittämistä pitkistä varjoista. Takakansiteksti kertoi Kadonneen ajan aiheeksi verkostoituneen maailman, jota teknologia hallitsee yhä enemmän. Kaupat tuli.

Kirjassa on neljä näkökulmahenkilöä: Otto, Iris, Alexandra ja Lasse. Otto ja Iris ovat parisuhteessa, Alexandra on Iriksen sisko, Lasse taas Oton nuoruudenystävä. On paljon yhteisiä muistoja ja kokemuksia, elämät risteävät eri tavoin. Toisinaan välit ovat läheiset, toisinaan etäisemmät. Ja viestinnän lakien mukaan viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Pikavideoiden ja -viestien maailma jäytää kaikkien keskittymiskykyä ja kykyä onnellisuuteen.

Kieli ja kerronta on onnistunutta ja sujuvaa, mitä nyt olin odottanut kertojan äänen jotenkin vaihtuvan henkilöiden mukana, mitä ei oikein tapahtunut. Maailmaa ja ihmisiä hallitseva teknologia ja sosiaalinen media ilmenevät kirjassa kiinnostavasti kaiken taustalla. (Ei siis tarvitse pelätä mitään sormella osoittelevaa tai saarnaavaa otetta.) Miten Otto suhtautuu isänä pienen lapsensa puhelimenkäyttöön ja pelaamiseen, kun näkee miten lapset huumaantuvat katsellessaan lyhyitä videoita ja pelien välkettä? Miten verkko on Oton nuoruudessa tarjonnut yhteenkuuluvuutta ja luovuutta, edistysuskoa ja vapauden valtatien? Millaista on Iriksen työ nykyaikaisessa viestintätoimistossa ja someympäristössä? Miten Alexandran varakkaan ja tiedostavan au pair -perheen lapsia suojellaan laitteiden ja virtuaalimaailman imulta?

Kirjan koskettavinta antia oli mielestäni poikakolmikko Otto, Peter ja Lasse. He olivat tavatessaan samanlaisia samettihousuihin pukeutuvia ja joukosta poikkeavia lukioälykköjä, jotka eivät yksinään olisi pärjänneet koulun sosiaalisessa ekosysteemissä. Mitä heistä aikuistuessa tulee? Peter suorittaa helpon oloisesti elämän tavoiteltuja ja arvostettuja asioita, saa hyvin palkatun ammatin, perheen ja hienon porvarillisen kodin. Otosta tulee tietoturva-asiantuntija, joka kohtaa suurimmat vaarat verkon sijaan hyvin konkreettisen aineellisessa maailmassa. Lasse taas on mysteeri kaikille: älykkäin Oton tuntema ihminen, joka ei kuitenkaan käytä lahjojaan, ei ainakaan saa niillä aikaan mitään, mitä muut voisivat ymmärtää ja ihastella. Aito merkityksellisyys pakenee, vaikka Lasse kuinka juoksee sitä kiinni.

Kirjasta löytyi monta oivallista kuvausta laitteiden ja somen vaikutuksista ihmisiin. Iso osa niistä on nasevien kuvausten sijaan hitaammin ilmeneviä asioita, mutta yksi vertauskuva eri some- ja uutiskanavia päämäärättömästi selaavasta Iriksestä on pakko saada talteen: Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.

Loppukaneetiksi Oton sanat: Elämästä ei tarvitse ymmärtää kuin pari asiaa: Ihminen menee helposti rikki. Ja kaiken oppimansa voi unohtaa.

Kirjan tiedot

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Minulla on kirjahyllyn lisäksi kirjojen hallintaan nk. pinometodi: kirjahylly pursuilee, joten olen kasannut lukuvuoroaan odottavia kirjoja sen lisäksi lipaston päälle pinoon. Pinoja on itse asiassa kolme: yksi kirjaston kirjoille, kaksi omille. En voi kyllä suositella tätä pinometodia kenellekään, tai ehkä sillä ehdolla, että siihen on lupa kasata maksimissaan 10 nidettä  kerrallaan. Pinoilla kun on taipumus kasvaa kokoa.

No, kuitenkin. Poimin luettavien kirjojen pinosta pari vuotta vanhan Miriam Toewsin teoksen Naiset puhuvat. Se oli kutsunut minua jo monta kertaa aiemminkin, mutta tiesin aiheen melko rankaksi, joten olin poiminut pinosta aina jotain muuta. Kirja perustuu järkyttäviin tositapahtumiin, kuten Toews esipuheessa kertoo: bolivialaisessa mennoniittayhteisössä naiset saattoivat aamuisin herätä tokkuraisina ja kipeinä, mustelmaisina ja verisinä, sillä joku oli käynyt yöllä heidän kimppuunsa. Hyökkäyksistä saatiin kiinni ja tuomittiin joukko siirtokunnan miehiä, mutta hyökkäykset jatkuivat kun nämä olivat vankilassa. Tämä kaikki siis 2000-luvulla.

 

Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan keskittyy otsikon mukaisesti kuuntelemaan naisia, ei kertaamaan traumaattisia tapahtumia. Kun yhteisön muut miehet ovat matkustaneet kaupunkiin maksamaan pidätettyjen miesten takuut, luku- ja kirjoitustaidottomat naiset kokoontuvat heinäladon suojiin keskustelemaan vaihtoehdoistaan. Heitä (ja lukijaa) varten keskustelut kirjaa muistiin August Epp, samassa yhteisössä syntynyt, mutta joitakin aikoja sen ulkopuolella asunut nuorukainen.

Kirja on oikeastaan pitkä keskustelu väkivallasta, anteeksiannosta, kostosta, uskosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Naiset toteavat, että heillä on tässä tilanteessa kolme vaihtoehtoa:

1. Ei tehdä mitään.

2. Jäädään ja taistellaan.

3. Lähdetään.

Saman valinnan edessä on varmasti moni muukin sietämättömään tilanteeseen ajautunut ihminen ja ihmisjoukko! Yksimielisyyttä ei ole helppo löytää. Naisten keskusteluun kietoutuu paljon painavia teemoja. Miten lähteä tutusta kohti tuntematonta? (Naiset ovat vieläpä luku- ja kielitaidottomia, sillä he puhuvat vain mennoniittojen plautdietschiä, eivätkä he tiedä yhteisön ulkopuolisesta maailmasta juuri  mitään, mennoniittauskon periaatteisiin kun kuuluu pysytellä erossa Maailmasta.) Miten toteuttaa pasifismia ja väkivallattomuuden periaatetta ympäristössä, jossa on väkivaltaa? Jossa on itse sen uhrina? 

 Keskustelun aikana esille nousee kolmaskin vaihtoehto: pyydetään miehiä lähtemään.

"Greta nostaa kättään. Ei onnistu, hän sanoo. Kuvittele, miten miehet vastaisivat, jos heitä pyydettäisiin lähtemään siirtokunnasta. Mitä sanoisimme syyksi?

Kaiken tämän mistä olemme keskustelleet, Ona sanoo. Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista".

Suomennos on Kaisa Katteluksen aina laadukasta jälkeä. Takakannessa kerrotaan, että kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva, ja se onkin ehtinyt jo päästä levitykseen vuonna 2022 nimellä Women Talking.

Kirjan tiedot

Miriam Toews: Naiset puhuvat. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 233 sivua.

Kääntäjäklassikko 25.4. eli haastattelussa Jyrki Lappi-Seppälä

Usein kuulee puhuttavan klassikkokääntäjistä – kääntäjistä, jotka suomentavat klassikkokirjallisuutta – mutta SKTL:n (Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto) haastattelusarjassa ääneen pääsevät kääntäjäklassikot, jotka ovat likipitäen klassikoita jo itsessään! Eilen eli torstaina 25.4. Kallion kirjastossa päästiin tutustumaan espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden suomennoksiin. Emmi Ketosen haastattelussa oli klassikoiden suomentaja ja klassikkosuomentaja Jyrki Lappi-Seppälä. Seurasin haastattelun livenä, mutta taltiointi on onneksi katsottavissa Kirjastokaistalta! Linkki tässä, haastattelu alkaa kohdasta 27.30 ja kestää noin tunnin.

 Konsepti on kiva: nuorempi kollega haastattelee konkaria, ja haastattelun aikana ainakin minua puhutteli vaikutelma siitä, miten tässä sukupolvet ja aikakaudet ja kaikki limittyvät jatkumoksi. Lappi-Seppälä kertoi aluksi Emmi Ketosen haastattelukysymysten johdattelemana polustaan espanjan kielen ja kirjallisuuden pariin ja siitä, millaista työskentely käännöskirjallisuuden parissa on menneinä vuosikymmeninä ollut. 50-vuotisen uran varrelta riittää kerrottavaa! Aikana ennen kirjallisuusagentuureja ja kansainvälisiä scoutteja suomentajien vaikutus siihen, millaisia teoksia suomeksi maailmalta saadaan, on ollut merkittävämpi kuin mitä osaisi ajatellakaan. Ei englanninkielisen maailman ulkopuolinen kirjallisuus tosin tänä päivänäkään kovin hallitsevaa roolia esitä.

Haastattelu oli selvästi valmisteltu huolellisesti ja paneutuen. Ei ihme, sillä Emmi Ketonen tuntee (runo)suomentajana etenkin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ja kirjallisuushistorian hyvin, ja Jyrki Lappi-Seppälän syvällistä kielten, kulttuurien ja kirjallisuuden tuntemusta oli ilo kuunnella. Keskustelu eteni kirjallisuushistorian ja yhteiskunnallisten muutosten teemoja kosketellen koko ajan kiinnostavampiin sfääreihin, enkä olisi tahtonut sen loppuvan. Viime aikoina tekoälykeskustelulta ei ole voinut mitenkään välttyä, ja vaikka aihetta ei haastattelussa sivuttukaan, niin pakostakin ajattelin sitä, miten kone jää auttamattomasti kakkoseksi silloin, kun on kyse ymmärtämisestä, tulkinnasta ja kulttuuriseikoista. Keskustelussa sivuttiin esimerkiksi sitä, miten moninainen espanjankielinen maailma on: ns. samaa kieltä puhuvien maiden välillä voi olla merkittäviä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja ihan maiden sisälläkin. Niin moni asia muuttuu maan myötä: kasvit, eläimet, ruoat, tavat, diktio (kielenkäytön tai vuorovaikutuksen tapa), yhteiskuntarakenne. Nämä kaikki esiintyvät myös kirjallisuudessa ja ovat siis myös suomentajan tontilla. Haastattelun aikana ehdittiin pohtia myös sitä, onko koiralla jokin erityinen paikka latinalaisamerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kirjallisuudessa!

Lukuvinkeiksi saatiin haastattelun aikana Jyrki Lappi-Seppälän suosikit omasta suomennostuotannostaan:

argentiinalaisen Julio Cortázarin novellikokoelmat (Salaiset aseet, Bestiario ja Tarinoita kronoopeista ja faameista),

kuubalaisen Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria ja

Mercè Rodoredan katalaaniksi kirjoittama romaani Timanttiaukio.

Emmi Ketonen mainitsi vielä chileläisen Isabel Allenden sukukronikan Henkien talo. Se on kuulemma ollut ensimmäinen hänen lukemansa latinalaisamerikkalainen teos, ja sen vaikutus on ollut lähtemätön.

Ja kultaisen mitalin voittaa... Augustin Mouchot!

Tunnetko nimen Augustin Mouchot? En minäkään tuntenut ennen kuin tartuin tähän Miguel Bonnefoyn kiinnostavaan biofiktioon. L'inventeur eli keksijä kertoo Augustin Mouchot'n tarinan, josta ei itse asiassa tiedetä kovinkaan paljoa. Augustin Mouchot (1825–1912) oli ranskalainen matematiikan ja luonnontieteiden opettaja, joka kiinnostui aurinkoenergiasta ja sen valjastamisesta ihmisen käyttöön. Hän rakensi monen yrityksen ja erehdyksen kautta aurinkoheijastimen, jolla onnistui muuttamaan auringon säteilyn jonkinlaisen höyrykoneen käyttöenergiaksi. Hän sai vuoden 1878 Pariisin maailmannäyttelyssä kultamitalin laitteella, jolla sai tuotettua aurinkokeräimellään jääkoneella jäätä. Muita käyttökohteita olivat erilaiset aurinkouunit ja -keittimet (näistä eritoten armeija oli kiinnostunut), ja höyrykonetyyppisillä ratkaisuilla aurinkoenergiaa olisi voinut hyödyntää vaikka mihin.

Mutta, kuten tiedämme, hiili ja muut fossiiliset polttoaineet olivat lyhyellä tähtäimellä taloudellisesti kannattavampia energianlähteitä (edulliseen hintaan vaikutti myös esimerkiksi vuonna 1860 laadittu Ranskan ja Britannian vapaakauppasopimus, jonka vaikutuksesta brittiläisen hiilen hinta laski, eikä uusiutuvia energialähteitä kannattanut enää kehittää). Ihmisten huomio on palannut uusiutuviin ja ilmastopäästöiltään pienempiin energiamuotoihin vasta nyt, ilmastokriisin pakottamana.

Koko Mouchot'n hahmo ja tämä historian vaihe on todella mielenkiintoinen, joten on harmi, että kirja on suhteellisen suppea, vain 186 sivua pienillä pokkarin sivuilla. Lukiessa tuntui koko ajan siltä, että tämä kaipaisi paljon lisää lihaa luiden ympärille – minä ainakin lukisin mielenkiinnolla. Bonnefoylla on silti ollut valtava työ tarinan aukkojen täyttämisessä, koska Mouchot'sta ja tämän apulaisesta/työparista Abel Pifrestä on jäänyt jälkipolville hyvin niukasti materiaalia. L'inventeur onkin biofiktio, romaanin muotoon kirjoitettu kertomus, jonka keskiössä on Mouchot'n persoona ja elämänkulku. Viime vuonna Ranskassa on ilmestynyt myös kattavampi Mouchot'n elämänkerta, joka luultavasti tarjoaa katsauksen myös aikakauden tieteen ja teknologian kehitykseen.

Kirjan tiedot

Miguel Bonnefoy: L'inventeur. Payot et Rivages, 2023 (pokkari). 186 sivua.

Hanna Weselius: Nimetön – Nanette Kottaraisen muotokuva

Lukupiirissä luettiin Hanna Weseliuksen Nimetön. Kirjailijasta tiesin ennalta oikeastaan vain nimen ja teoksesta sen, mitä takakansiteksti kertoo: Namette Kottarainen istuu neljännen kerroksen asunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaa. Vanhan, perheettömän naisen omakuva piirtyy menneistä ja nykyisistä tapahtumista, kuvista, jotka kuultavat toistensa läpi, sekoittuvat ja limittyvät.

Kirja on saanut alkusysäyksen lehtijutusta, joka ilmestyi Suomen kuvalehdessä vuonna 2018 otsikolla "Ovessa lukee Karvonen". Juttu kertoi perheettömänä kuolleesta Irja Karvosesta ja viranomaisprosessista, joka seuraa, kun yksinäinen ihminen kuolee. (Muistan sen jutun; oli todella pysäyttävää ajatella sitä, miten vähän kokonaisesta ihmiselämästä jää jäljelle meille muille, jos kaikki tieto puuttuu.)

Weseliuksen kirjan Nanette Kottarainen ei jää täysin tuntemattomaksi, vaan hänestä piirtyy muotokuva vuosina 1948–2023 kirjoitettujen päiväkirjamerkintöjen kautta, joita Nanette on pestannut nuoren Leilan kirjoittamaan puhtaaksi. Mutta mitä me saamme Nanettesta lopulta tietää? Lukijan ja Naneten elämäntapahtumien välille tulee aika monta etäännytystä: ensin Nanette on kirjoittanut tapahtumista päiväkirjaansa, sitten Leila kirjoittaa päiväkirjat puhtaaksi, ja Leila kertoo vielä päiväkirjoista kahvilassa henkilölle, jonka merkitys käy ilmi vasta kirjan loppupuolella. Ja viimeiseksi lukija saa luettavakseen näiden kaikkien vaiheiden yhdistelmän.

Päiväkirjamerkinnät eivät ole järjestyksessä, vaan tarjoutuvat luettavaksi aika sekalaisesssa järjestyksessä. Kuva Nanettesta koostuu siis pienistä sirpaleista, joista ei voi koota ehjää elämäkertaa. Hän ei itsekään päiväkirjamerkinnöissään yritä tarjota selityksiä, vaan merkinnät koostuvat havainnoista, mietelmistä ja muistoista. Niistäkin lukijalle muodostuu silti kuva siitä, minkälaisia asioita Nanette on elämänsä aikana saanut kokea. Itse elämäkerta ei silti tuntunut kirjan olennaisimmalta annilta, vaan tämä kuvan, katseen ja katsomisen teema, joka hallitsi jollakin tavalla koko teosta. Ei ihme, sillä Weselius on lievetekstin mukaan valokuvataiteen yliopistonlehtori ja selvästi ennenkin ajatellut kuvan ja sen katsomisen merkityksiä. Kuva on kirjassa kaikessa läsnä. Koko kirja on alaotsikonkin mukaan muotokuva Nanettesta, tuntemattomasta ihmisestä. Weselius kuvaa Nanettea katsomassa uutiskuvia, elokuvien otoksia, Goyan etsauksia, väritulosteita kopiopaperilla. Hän kirjoittaa Nanettesta, joka yrittää kertoa itsestään enemmän ja ymmärtää paremmin sitä, miten kuvat joka hetki syöksyvät menneisyyden kerroksista tähän ja merkitsevät tämän itsellään. Ihmiset yrittävät muodostaa kuvaa itsestään ja toisista, ja elävät eri tavoin sumeina ja vaillinaisina kuvina toistensa ajatuksissa.

Weseliuksen ilmaisu on kaunista, se tekee vaillinaisestakin kuvasta ja tarinasta nautinnollista luettavaa. Nimetön on tätä kirjoittaessa Runeberg-palkintoehdokkaana; palkinto jaetaan Runebergin päivänä 5.2.

Kirjan tiedot

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023. 441 sivua.

Loppuvuoden luettuja

Vuoden 2024 ensimmäinen postaus, jee! =)

Työt ja kaikenlaiset kiireet saivat aikaan sen, että loppuvuodesta ehdin lukea vähemmän kuin yleensä ja blogata en ollenkaan. Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten, kuten Charles Bukowskin jonkun vanhan runokokoelman otsikko kertoo. Kiritään siis ajan tasalle listaamalla nopeasti loppuvuoden luetut kirjat, jotta ne eivät karkaa jonnekin menneisyyden vuorimaisemien taakse. (Itse asiassa pelkään pahoin, että tästäkin listasta puuttuu jotain, mutta ehkä jonkinlainen epävarmuus tai tulkinnanvaraisuus siitä, miten menneisyys oikeasti menikään, kuuluu asiaan).

Luetut, siis.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 172 sivua.

Hieno esseekokoelma, Frilanderin esikoisteos. Kirjassa Los Angeles on jotenkin maaginen paikka, kaipauksen kohde ja tavoittamaton unelma. Se hohtaa jotain menneiden aikojen taikaa ja kuuluisuuden hieman yliluonnollisuuteen vivahtavaa tunnelmaa. Frilander kuvaa esseissään kaupunkia ja ihmisiä, jotka tavoittelevat siellä jotain tavoittamatonta, sekä joissakin esseissä esimerkiksi maataidetta ja omaa asumistaan kaupungissa. Yksi esseistä – Koskeeko tämä minuakin – käsittelee rasismia, ja esseemuodon ansiosta esittelee mielestäni hienosti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia tai etsiä keinoja toimia sitä vastaan. (Päivän kaikille jo varmasti ennalta tuttu etymologinen tietoisku: sana essee tulee ranskan sanasta essai eli kokeilu/yritys/harjoitelma, ja se puolestaa latinan juuresta exagium eli arvioida/tarkastella/punnita. Joskus asioita kuvataan parhaiten juuri hapuilevin yrityksin.)

Yksi minua pitkään askarruttaneista ja vaivanneista aiheista on nykyinen kuvakulttuuri ja jatkuva kuvaaminen ja taltiointi. Miten se todellisuutta taltioidessaan etäännyttää todellisuudesta ja sen kokemisesta. Tästä aiheesta talteen Frilanderin kirjasta sitaatti ylenpalttisesta kuvaamisesta, joka on:

-- tunnetta torjuva kappale tapahtuman ja tunteen välissä. Lasten kevät- ja joulujuhlissa ilmassa välkkyvät sadat puhelimet toimivat juuri niin. Niiden viesti voisi olla lause: "Minä en koe, minä tallennan palatakseni siihen myöhemmin". Mutta hetki on jo menetetty. Sen ainutlaatuisuus on kadonnnut ajan nieluun.

Sixten Korkman: Talous ja humanismi. Otava 2022.

Mielenkiinto heräsi heti otsikosta! Talous ja humanismi on Korkmanin syvältä luotaava kulttuuripuheenvuoro, jonka lähtökohtana on se tosiasia, että jos ajatellaan aina vain markkinatalous tai talous edellä, luonnon tuhoutumista ja ilmastokriisiä ei voi estää. (Eikä niiden asettaminen etusijalle tee ihmistenkään hyvinvoinnille hyvää.) Mutta mistä talouden ja kapitalistisen järjestelmän määräävä asema on oikein muodostunut? Korkman etsii vastausta tarkastelemalla kristinuskon, valistuksen ja kapitalismin vaikutuksia länsimaisiin yhteiskuntiin, ja toteaa, etteivät ihmiskunnan suurimmat ongelmat ole teknis-taloudellisia, vaan sosiaalisia, ekologisia, kulttuurisia ja poliittisia. Ja tässä vaiheessa esiin astuu otsikon humanismi. Yhteiskuntapolitiikassa tarvittavaa eettistä lähtökohtaa tai moraalista kompassia voi hakea humanismin pohjalta, Korkman kirjoittaa. Näin todella toivoisinkin vallanpitäjien tekevän.

Riina Tanskanen, Samu Kuoppa: Kapitalismin suuri illuusio. Into 2023. 261 sivua. 

Lisää kapitalismikritiikkiä Tympeät tytöt -instan ja sarjakuvakirjan tekijältä eli Riina Tanskaselta ja Samu Kuopalta. Vaaleanpuneinen kutsukirje vastarintaan, kertoo teoksen esittely. Tavoite osin sama kuin Korkmanilla, eli kapitalismisysteemin analyysi ja vaihtoehtojen hakeminen ihmisiä ja luontoa tuhoavalle talousjärjestelmälle. Kirjassa esitellään yhdeksän valhetta, jonka varassa nykyinen systeemi lepää, ja käsitteitä, rakenteita ja systeemejä selitetään auki selkeästi mutta kattavasti (lopun viiteluettelo on järisyttävän pitkä).

”Kun elämä nähdään jatkuvana kasvuna, ikuisena ponnisteluna kohti suurempaa, nykyhetki typistyy vain ponnistuslaudan kaltaiseksi välineeksi. Samalla se kirjaimellinen elämä, joka tapahtuu tässä ja nyt, sivuutetaan. Aina on olemassa jotain tavoiteltavampaa. Lopulta kyltymättömyys johtaa vain krooniseen riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunteeseen. -- Kaiken läpäisevän kulutuskulttuurin vuoksi emme oikein osaa suhtautua mihinkään muuten kuin kulutuksen kautta.”

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä. Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja 2023. 167 sivua.

Kulttuuritoimituksen kiinnostava arvio tästä sai minutkin tarttumaan kirjaan. Hieno pieni kirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan vähän myös Berliiniin, kuten Alexanderplatzin tv-torniin, Potsdamer Platziin, Teufelsbergiin, erääseen tiettyyn kebab-kioskiin tai idän Köpenickiin. Konkreettisten paikkojen ja rakennusten luota teksti kohoaa toisenlaisiin ulottuvuuksiin, ja usein meidän ihmisten rikkinäiseen historiaan. Hieno kuvitus Nenosen ottamista mustavalkokuvista.

Quynh Tran: Varjo ja viileys. Suomentanut Outi Menna. Teos 2021. 257 sivua.

Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 2021, Runeberg-voittaja vuodelta 2022, Tranin esikoisromaani. Ollaan Pietarsaaressa, kirjan minäkertojana on Vietnamista pakolaisena saapunut pikkuveli. Hän asuu äiti Mán ja isoveli Hieun kanssa. Varsinaista juonta ei ole, vaan kirja koostuu katkelmista tai fragmenteista pienen perheen elämästä ja arjesta kotona, koulussa ja vietnamilaisyhteisön kanssa. Tällainen kerronta tuntuu itse asiassa yleistyneen niin, että minusta tuntuu kuin lukemani uudet romaanit olisivat voittopuolisesti katkelmallista kerrontaa. Tässä teoksessa katkelmallisuus tavallaan kuvaa pienen lapsen vajavaista kykyä ymmärtää ja muistaa kaikkea itsensä ympärillä, mutta katkelmissa ilmenee myös hienosti pienen minäkertojan herkkyys ja mielikuvitus. Varsinkin kuvaus monen päivän mustikanpoiminta  ja -myyntiurakasta (jonne kertoja ei itse edes päässyt mukaan, vaan kertoo toisilta kuulemiaan tarinoita) on kiinnostava, outo ja erikoinen mielikuvituksen ja muistojen yhteistuotos.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. 247 sivua.

Kirjamessuhankinta. Olin antanut itselleni luvan tehdä yhden heräteostoksen, ja se heräteostos oli Suurenmoinen epävire, hienon takakansitekstinsä ansiosta: Silmänräpäyksessä ilma, johon vieraat olivat huokaisseet kauniit, pahat ja katkerat ajatuksensa, painui salista pillin sydämen ja huulten väliin. Ilma metallin ja puun sisällä alkoi väristä.

Mistä kirjan nimi ja takakannen urkumaininta? Päähenkilö Viivi on freelance-kustannustoimittaja, joka työstää tietokirjailija Johanneksen urkuja käsittelevää tietokirjaa (jonka haluaisin kyllä lukea senkin). Työ etenee hapuillen ja hitaasti, kuten Viivin ihmissuhteet heilaansa, naapurin Helliin, ystävä Juuliin ja tämän lapseen Almaan. Ihmissuhteita, elämää ja urkuja yhdistää kaikkia se, miten jokaista pilliä ja ihmissuhdetta on muovattava käsin, palattava kuuntelemaan sointia, kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta.

Kerrontaa on kuvattu monissa arvioissa vähäeleiseksi ja kauniiksi. Paljon kaunista havainnointia.

Urkujen sointi muuttuu, kun tila täyttyy ihmisten lämmöllä – syntyy epävire, joka tekee kaikesta kiinnostavampaa, kuten elämässä yleensäkin.