Terveiset rosoisesta Lontoosta vuodelta 1958, jossa kävin matkalla tämän kirjan kanssa! Kaupungin tunnelmat on alunperin tallennettu melko tuoreeltaan, sillä kirja on ilmestynyt heti vuonna 1959. Antti Nylénin elävä suomennos puolestaan on vuodelta 1999, joten tässä on tavallaan läsnä kolme aikaa: tapahtuma-aika ja kirjan ilmestymishetki, suomennoksen ilmestymisen aika ja tämä nykyhetki, jossa itse kirjaa luen.
Kirja on MacInnesin ns. Lontoo-trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Patakaupunki (City of Spades) on myös suomennettu, mutta osat sijoittuvat toistensa lomaan sillä tavalla, että ne kaikki on mahdollista lukea itsenäisinä teoksina. Internetistä löysin sellaisenkin tiedon, että kirjasta on tehty vuonna 1986 elokuva, jonka nimikappaleen on levyttänyt David Bowie, ja sen soundtrackilta löytyy myös brittiläinen jazz-ikoni Sade. Tästä huolimatta elokuva on ollut lähempänä floppia kuin teattereiden vetonaulaa, ihme juttu.
Alkusoiton minäkertoja ja Lontoon katuja vespallaan viilettävä päähenkilö on 19 vuotta täyttävä nuorukainen, jota ei kirjan aikana itse asiassa nimetä muuten kuin lempinimellä "Pommivauva". Nimi on äidin antama, poika kun on syntynyt pommisuojassa Lontoon pommitusten aikana. Nuoresta iästään huolimatta Pommivauva on jo ehtinyt muuttaa pois lapsuudenkodistaan - joka on idyllistä kaukana - ja asettua taloksi läntiseen Lontooseen. Itse hän kutsuu asuinaluetta Napoliksi, ja sen lähistöllä sijaitsevat mm. Notting Hill ja Bayswater. Rähjäinen ympäristö on myös maahanmuuttajien, seksuaalivähemmistöjen ja muun marginaaliin työnnetyn väen suosiossa. Samassa talossa asuvat mm. avoimesti lesbo Iso-Jill, Lontoossa syntynyt tummaihoinen Mr. Cool ja Hopliitti Huimapää.
"Kuten arvasitte, todellinen syy Napolissa elämiseen on se, että siellä saa elää vapaasti, huolimatta seudun luotaantyöntävyydestä. Kukaan ei ole tullut kyselemään minulta, mikä olen miehiäni, mitä teen, mistä tulen tai mihin sosiaaliluokkaan kuulun, olenko käynyt kouluja vai en - ja jos jotain todella vihaan tässä maailmassa, niin tunkeilevia kysymyksiä."
Vapauden valtakunnassa on kuitenkin myös tiukka vuokranantaja, Omar-niminen aasialaisheppu, jolta ei heru armoa myöhästyviä vuokria kohtaan - jos viikon vuokraa ei sunnuntaina tipu, vuokralainen löytää itsensä samantien pihalta omaisuutensa kera. Kuulen tässä kaikuja juurikin 1950-luvulla vaikuttaneesta, pahamaineisesta Lontoon slummivuokranantaja Peter Rachmanista, joka on antanut nimensä rachmanismille, vuokralaisten riistolle.
Napolistaan käsin päähenkilö kartoittaa Lontoon elämää pursuavia katuja ja tarkkailee erilaisia ilmiöitä kuten uutta nuorisokulttuuria, jazz-klubeja tai kaupallistumista. Leipänsä hän tienaa Rolleiflex-kamerallaan, jolla ottaa tilauksesta erinäisiä K-18-kuvia. Kirjan neljä lukua ovat kesä-, heinä-, elo- ja syyskuu, ja niiden aikana myös pinnan alla kytevä rasismi leimahtaa mellakoiksi. Ensimmäisen varoituksen ja enteen tulevasta väkivallasta lukija saa heti kirjan alkupuolella, kun Pommivauva käy alakerran Mr. Coolin luona: "Cool seisoi hievahtamatta, solakkana ja rentona, sanalla sanoen omana itsenään. – Broidi tuli varoittamaan mua, hän lausui. – Mistä? Kerro heti. -- – Wilf pyörii näillä kulmilla ja tuntee kuviot. Se ounastelee, että värillisille tulee pian vaikeuksia." Todellisuudessa Notting Hillin mellakat kestivät peräti noin neljä päivää syyskuussa 1958 ja värillisillä toden totta oli vaikeuksia - valkoisten teddypoikien jengit kävivät joukolla satunnaisten tummaihoisten kimppuun ja terrorisoivat katuja. Teddyjengit eivät tietenkään yksin olleet vastuussa ilmapiirin kiristymisestä, kirjassa tai todellisuudessakaan. Pommivauvakin lukee kirjassa vastenmielistä sanomalehden pääkirjoitusta, jossa värilliset noin ylipäätään kuvataan jonkinlaisena haitallisena vieraana aineksena brittiläisessä yhteiskunnassa. Pääkirjoituksessa mellakoitakaan ei ensinkään tuomita, vaan niille etsitään selityksiä ja kaikenlaisia tekosyitä ja lieventäviä asianhaaroja. Tämä tapa ei ole kyllä jäänyt 1950-luvulle, vaan sitä voi tavata nykyäänkin varsin usein. Päähenkilö yrittää itse väkivaltaisuuksien keskellä toimia oikein, ja tarjoutuu kuljettamaan vespallaan pelokkaan nuoren mustan kotiinsa turvaan.
Jazzklubien, värikkäiden henkilöhahmojen ja yhteiskunnallisten levottomuuksien lisäksi Pommivauvan elämässä on myös ex-tyttöystävä Crêpe Suzette, joka on liukumassa jonkinlaiseen järkiavioliittoon toisen kanssa, vaikka heillä Pommivauvan kanssa selvästi vielä kipinöi. Suze myös deittailee sen ihmeempiä sitoutumatta kaupungin "patoja" ja nauttii selvästi vapauksistaan. MacInnes oli Alkusoiton ilmestyessä itse jo päältä nelikymppinen, mutta ihmeen tuoreella tavalla hän kuvaa nuorisokulttuurin syntyaikoja.
Niin, ne kirjassa tiuhaan esiintyvät "padat" ja trilogian ensimmäinen osakin, Patakaupunki (City of Spades). Tässä onkin Rolleiflex-kameroiden ja HMS Pinafore -oopperan lisäksi eräänlaista ajankuvaa. MacInnesillä pata on neutraaliutta tavoitteleva mustaa ihmistä tarkoittava termi, ja se tulee sanonnasta black as an ace of spades, musta kuin pataässä. Aikakauden slangissa se lieneekin ollut kaikista vaihtoehdoista lähinnä neutraalia, vaikka nykylukijassa se jonkinlaista epäuskoa aiheuttaakin. Muutenkin kirjassa käytetään kauttaaltaan 1950-luvun lontoolaisslangia, joka on varmasti aiheuttanut päänsärkyä suomentajalle! Nylén on laittanut henkilöt puhumaan stadin slangia, mikä tuntuu hyvin luontevalta. En ainakaan itse osaa kuvitella, mitä vaihtoehtoja nuorten urbaanille puhetavalle voisi 1950-luvulle sijoittuvaan kirjaan keksiä. Osa slangista on ei-helsinkiläisen helpompi ymmärtää ("Mä oon flytannu tänne, Ed kertoi") kuin osa ("Funtsaatsä, et mä oon skagari tai jotain?")
Tekee kovasti mieleni peilata Alkusoittoa toiseen kirjaan, jossa myös kuvataan 1950-luvun Lontoon marginaalissa asuvaa väestöä, nimittäin trinidadilaistaustaisen Samuel Selvonin romaaniin The Lonely Londoners. Se ilmestyi vuonna 1956 ja oli ensimmäisiä kirjoja, joissa kuvattiin köyhiä, työväenluokkaisia mustia siirtolaisia "emämaassa" Iso-Britanniassa. Osa sen päähenkilöistä, kuten hyvin väsyneeltä tuntuva Moses, on asunut Lontoossa jo vuosia, kun taas osa astuu suoraan Karibianmereltä puksuttaneen laivan kannelta maihin ja yrittää löytää paikkansa brittiläisessä yhteiskunnassa. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty! Saa luovia työnvälitystoimiston ja työnantajien rasistisissa ennakkoluuloissa, saa ikävöidä tuttuja ruokia maisemia ja musiikkia ja tapaa olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Ja aurinko vain näkyy taivaalla, ei lämmitä kuten kotona. Lontoo on kylmän, harmaan savusumun peitossa. Myös The Lonely Londoners on kirjoitettu yleiskielestä poikkeavalla tavalla, ja se kuvaa enimmäkseen jamaikalaistaustaisten siirtolaisten puhetapaa:
"– Aye, you bitch, Moses say. I looking for you all about. Where my coat?
– I ain't have it, Moses, Cap say in the baby voice.
– You best hads get it for me, Moses say, or I get the police after you. I ain't fooling, man."
Termi spade oli itselleni Selvonin romaanin johdosta jo ennalta tuttu, mutta muistelin että Selvonin lontoolaiset maahanmuuttajat eivät viitanneet sillä itseensä. He olivat toisilleen boy, fellar tai test (ilmeisesti Länsi-Intian alueella käytetty slangisana, merkitys suunnilleen jätkä tai tyyppi) ja spade ilmestyy vain katkelmiin, jossa miehet törmäävät aikakauden rasismiin. MacInnesin ja Selvonin kirjojen välistä tuttuutta lisäsi muuten sekin, että asuinpaikatkin ovat niissä enimmäkseen samoja ja Bayswater on siirtolaismiehille tuttavallisesti "the Water". Eikä elämä ole yksinäisille lontoolaisillekaan pelkkää raatamista, vaan hippoja löytyy niillekin, jotka kuuntelevat mielellään uusimmat calypso-hitit ja irroittelevat niiden tahtiin. Selvon on kirjoittanut kirjalle jatko-osankin Moses Ascending, joka kiinnostaisi kyllä kovasti lukea sekin.
Sijoitan Alkusoiton Helmet-haasteen kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti