Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

 

Tartuin Rakkaudenhirviöön vailla sen suurempia ennakko-odotuksia – tämä pokkari on odotellut kirjahyllyssä lukuvuoroaan jo pari vuotta ja takakansitekstin perusteella odotin lähinnä naisen roolin jonkinlaista tutkailua. Inspiroiduin kirjan lukemiseen itse asiassa eräänlaisen sekaannuksen vuoksi, sillä luin uusimmasta niin&näin -lehdestä Eeva Turusen hienon kolumnin, muistin tämän kirjan ja päätin että nyt on hyvä hetki lukea se (vasta kirjan luettuani hoksasin sekoittaneeni Turuset keskenään). No, hyvä että muistin tämän mutkan kautta, sillä paljon tuli sulateltavaa! Koska pidän lukupiireistä, tuumin lukiessani moneen otteeseen että Rakkaudenhirviöstä olisi todella hyväksi lukupiirikirjaksi, niin paljon erilaisia tulokulmia ja teemoja ja jännitteitä siihen liittyy.


Rakkaudenhirviö on eräänlainen episodimainen kasvukertomus ja romaani ulkopuolisuudesta, rakkauden kaipuusta ja erilaisuuden sietokyvystä, tai oikeammin -kyvyttömyydestä. Se tarkastelee erilaisuuden pelkoa, joka ajaa ihmiset suorittamaan elämää kurissa ja Herran nuhteessa, rhododendroneitten on kasvettava jäykkinä omassa nurkassaan ja morsiusangervojen omassaan. Ruusupenkin on kukoistettava pihan keskellä kuin maalauksesta siihen kopioituna. Matalan pensasaidan on rajattava elintilamme, mutta jätettävä kuitenkin näkyvyyttä sillä tavalla, että naapurit voivat todeta nurmikon ja ruusupenkin ja tulla siihen johtopäätökseen, että me olemme tavallinen, siis ihan vain normaali perhe. Monessa kohdassa tuli sellainen olo että juuri näin se on! Että tästä voi lukea esimerkiksi sen sanattoman paineen, jonka vuoksi minullakin on pihaani varten trimmeri, jolla voi leikata väärässä paikassa liian lähellä pensasaitaa kasvavat heinät, etteivät ohikulkijat luule että täällä asuu jotain heittiöitä ja laiskureita, jotka eivät osaa pitää pihaansa siistinä. Että tästä voi lukea sen häpeäkulttuurin ja kaikkialla vallitsevan sosiaalisen paineen ja rooliodotukset. Häpeäkulttuuri painaa monet tekemään itsestään mahdollisimman huomaamattoman, hajuttoman ja mauttoman ja hyväksyttävän, mutta kirjan minäkertojalle se ei kertakaikkiaan ole mahdollinen tie - paine lytistää hänet normien näkymättömiä seiniä vasten, mutta hän ei voi mukautua niihin vaan pakenee jonnekin toisaalle, ihan minne vain, missä paine voisi hieman hellittää.


Erikoisuudentavoittelua

Pahinta, mitä kertojan äiti tietää, on erikoisuudentavoittelu. Se, että luulee itsestään jotain ja ilmentää sen jollakin tavalla. Erottuu joukosta. Äiti on kirjassa kyllä mestarillisesti kuvattu ankeuttaja, joka ravitsemusterapeuttina jakelee todella kitsaasti sekä herkkuja että kiintymyksenosoituksia. Molempiin syntyy seurauksena aika ongelmallinen suhde. Ylipäätään kukaan muukaan ei tahdo kirjassa kiinnittää itseensä huomiota tai huomioida muita, ettei taas saisi hävetä silmiä päästään. Pakeneminen tämän kuristavan ilmapiirin alta alkaa lähtemällä Helsinkiin taidelukioon, sen jälkeen Lontooseen. Olin unohtanut, miten taitavia kotimaani ihmiset ovat kuuromykkyyden näyttelemisessä, minäkertoja toteaa palattuaan Lontoosta Helsinkiin. He turvautuvat kuuromykkyyteen aina, kun jotakin yllättävää ja epämääräistä tapahtuu, kun joku pinkoo bussiin räntäsateessa ja bussin ovet vetäytyvät juoksijan nenän edestä kiinni, kun kahvilan hylly kaatuu vanhuksen törmättyä siihen rollaattorilla tai kun raitiovaunupysäkillä makaa epämääräinen olio, joka näyttää kuolleelta. Turunen on haastatteluissa kertonut tahtoneensa kirjassa kuvata huonoa kansallista itsetuntoa ja estyneestä ja lannistavasta asenneilmapiiristä syntynyttä ongelmallista suhdetta omaan kotimaahan. Miten voi löytää paikkansa maailmassa, jos koti(maa) herättää lähinnä halun paeta? Jos siellä lannistetaan ja tahdotaan määrätä kaikki samanlaisiksi? Toisaalta maailmalle pakeneminen ei ratkaise kaikkea, itse asiassa tuskin mitään. Toisaalla rooliodotukset ovat erilaisia, mutta yhtä lailla kahlitsevia. Espanjalaisen perheen au pairina on mukauduttava toisenlaisiin sääntöihin. Ana-Dolores tulee töistä ja ihmettelee, miksi pidän huoneeni rautaverhoa avoinna, vaikka nythän on iltapäivän kuumin hetki. Minä pidän valosta, en halua istua pimeässä huoneessa, jos ulkona paistaa aurinko, yritän selittää hänelle, mutta Ana-Doloresin päähän ei mahdu sellainen. Jo vuosisatojen ajan tässä maassa iltapäivisin verhot ovat olleet kiinni. Eikä sellaista pahaa oloa, joka tulee sisältä, edes oikein voi lähteä pakoon minnekään. Yksi kirjan vangitsevimmista jännitteistä onkin se, miten erikoisuudentavoittelu ja normeista poikkeaminen toisaalta tuomitaan ankarasti, mutta toisaalta erikoisen lahjakkaita tai tyylikkäitä tai sosiaalisesti sulavia ihmisyksilöitä kritiikittömästi ihaillaan.

Rakkaus

Rakkaudenhirviötä pidettiin Hesarin arviossa aikanaan muun muassa kaavamaisena ja ”oman navan kaiveluna”. Tästä on pakko olla eri mieltä, sillä löysin siitä paljon omintakeisia tapoja tarkastella heti otsikosta löytyvää universaalia, tyhjentymätöntä teemaa, siis rakkautta. Ja kuinka sen kanssa kipuillaan! Mikään ei ole vaikeampaa kuin Taidekorkeakoulun tehtävä, jossa pitää kirjoittaa näytelmän kohtaus aiheesta ”rakkaus”. Mikään ei ole vaikeampaa kuin uskaltautuminen rakkauteen.
Yritän harjoitella kauniiden asioiden sanomista. Olet ihan mukavannäköinen kaveri, minä sanon jäykkänä kuin verovirkailija, ja miestä naurattaa. Nyt vasta tajuan, että toisten ihmisten kehuminen on minulle kamalan vaikeaa. Olen oppinut ajattelemaan, että kehumiseen on aihetta vain suurten saavutusten yhteydessä, että tyhjänpäiväinen imartelu ylpistää ihmisen ja sitten hän muuttuu koppavaksi ja menee menojaan ja niin minä saan taas olla yksin. Mutta mies ei mene minnekään. Hän vain paistattelee päivää ihailuni valossa kuin eksoottinen lisko auringossa.



Naudan hiljainen katse

Kannessakin se katselee lukijaa, lehmänainen. Kirjassa mummolan navetan edustalla nähdään yhden lehmän elämän viimeiset hetket ja lehmää, kuten tyttöä elämän aikana, tuupitaan sellaisiin suuntiin, jotka eivät ole sille itselleen hyväksi. Nauta ilmestyy minäkertojan peilikuvaan kirjan mittaan sellaisina hetkinä, joina askeleet ovat viemässä väärään ja valheelliseen suuntaan. Nämä kohdat ovat aika vaikuttavia ja sellaisia, että pakostakin tulee ajateltua miten teksti siirtyisi teatterin näyttämölle tai televisioruutuun. Hyvin kai, Turunen on dramaturgina ennen tätä esikoisromaania kirjoittanut useita näytelmiä.


Estetiikka

Kuuntelin hiljan Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen ”Mikä meitä vaivaa?” -podcastin jakson, jossa keskusteltiin muun muassa estetiikasta ja hahmoteltiin jonkinlaista heikon estetiikan käsitettä – estetiikkaa joka ilmenee ylevyyden, taituruuden ja jonkin universaalin kauneuden sijaan kaikessa vähäpätöisessä, vaatimattomassa ja hienovaraisessa. Se alkoi tuntua hedelmälliseltä tulokulmalta myös Rakkaudenhirviöön, jonka virkkeet ovat paikoitellen todella lakonisia ja silti hyvin tarkkanäköisiä ja latautuneita. Saara Turunen on jossain haastattelussa kertonut tähtäävänsä emotionaalisesti uskottavan taiteen tekemiseen, ja sitä tarkoitusta Rakkaudenhirviön teksti palvelee hyvin. Minäkertojan ajatukset eivät ole suuren korkeakirjallisen taideteoksen päähenkilön uraauurtavia oivalluksia tai mitään maailmoja syleileviä taideteoksia jo itsessään, vaan välittömiä ja inhimillisiä tunteita ja reaktioita. Aivan kuin oikeilla ihmisillä oikeassa elämässä. Ja mikä lataus niihin silti sisältyy! Turunen osaa pudotella kirjan teemoihin – häpeä, rakkauden ja hyväksynnän jano, pakeneminen – liittyviä koukkuja hienovaraisesti pitkin kirjaa niin, etteivät ne jätä lukijaa rauhaan.

Kirja sai ilmestyttyään Hesarissa hieman ehkä vähättelevän arvion (vaikka sittemmin voitti saman lehden esikoiskirjapalkinnon), enkä malta olla miettimättä voiko ensimmäisen arvion ”tuomio” johtua juuri siitä, että kirjaa on luettu ylevyyden estetiikan ja suuren romaanitaiteen estetiikan edustajana. Sellaisella lukutavalla ei nimittäin tule huomanneeksi miten hienosti Rakkaudenhirviö toimii tietynlaisen sosiaalisen paineen ja huonon olon ilmapuntarina.


Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja