Ljudmila Ulitskajan kirjat ilmestyivät elämääni vuonna 2012, kun tartuin ensimmäistä kertaa Ulitskajan edeltävänä vuonna suomennettuun romaaniin Medeia ja hänen lapsensa. Silloin oli muutenkin julkaistu paljon kiinnostavaa uutta venäläistä kirjallisuutta, joista luin muun muassa Natalia Klutšarjovan sekasortoisen ja sympaattisen junaseikkailun Kolmannessa luokassa (suom, Arto Konttinen) ja Sergei Dovlatovin emigranttiromaanit Meikäläiset ja Matkalaukku (suom. Pauli Tapio). Medeian lukeminen oli elämys: se kuljetti läpi sotien ja niin yksityisten kuin yhteiskunnallisten kriisien, ja pidin sen todella runsaasta henkilögalleriasta.
Köyhiä sukulaisia (suom. Arja Pikkupeura) on novellikokoelma, Ulitskajan esikoisteos vuodelta 1993, ja tähän suomennokseen on liitetty myös vuonna 1995 julkaistu pienoisromaani Sonetška. Upea kokoelma! Ulitskaja on taiturimainen kertoja, jonka novellitaide taikoo esiin ihmeellisen kirkkaita välähdyksiä henkilöhahmojensa elämästä. Ne kietovat lukijan otteeseensa todella tiukasti, niin että novellin päättyessä tuntuu siltä, kuin jokin taika olisi varoittamatta rauennut ja lukija jää hämmentyneenä katselemaan ympärilleen että "minne ne katosivat"?
Suosikkini kokoelman novelleista oli kertomus nimeltään Buharan tytär. Voi pojat, minkälainen alku sillä oli! Ensimmäisen sivun luettuani oli pakko laskea kirja alas ja hengitellä hetkinen, etten pakahtuisi siitä kaikesta, jota se oli ehtinyt loihtia ilmoille. Sodanjälkeinen maalaiskylämäinen moskovalaiselämä herää henkiin silmien edessä.
Liiterien ja parakkien sokkeloiseksi pilkkoman valtavan pihan perukoilla, viereisen vuokratalon palomuurin kupeessa, oli tsaarinaikainen siisti sivurakennus, jossa näkyi viitteitä arkkitehtonisesta ymmärryksestä. Viitteelliseksi ränsistynyt aita rajasi rakennuksen ja sen pienen puutarhan periaatteessa erilleen muusta pihasta. Talossa asui vanha tohtori.
Novelli alkaa tällaisella tyylipuhtaalla "ensimmäisellä näytöksellä", joka esittelee tapahtumapaikan ja -hahmot. Pihaan kaartaa auto, josta astuu ulos rusokutrinen venäläismies, aivan kuin juuri seinäjulisteesta alas loikannut päivettynyt vapauttajasotilas. Miten hieno sanakin, rusokutrinen. Suomentajan keksintöä, ei tällaista sanaa ole ennen ollut olemassa, mutta se on sujuva ja kuvaava. Rusokutrisen miehen lisäksi autosta astuu esiin miehen vaimo, "itämainen" ja anonyymi kaunotar, jota naapurusto ryhtyy kutsumaan Buharaksi. Piti googlata: Buhara on uzbekistanilainen kaupunki, noihin aikoihin tietenkin osa Neuvostoliittoa.
Parille syntyy Milotška, jolla on heikko lihasjänteys eikä ollenkaan tarttumisrefleksiä, mutta huomattava silmänurkan ihopoimu. Äidille tyttö on todella rakas, mutta isä etääntyy ensin lapsesta ja ajan mittaan myös tämän äidistä ja muuttaa lopulta pois. Neuvostososialismi ja muita kuin etnisesti venäläisiä kohtaan koettu vihamielisyys pilkistelee taustalla, kun naapurusto alkaa osoittaa aggressiivista halua "tiivistää" jäljelle jääneiden kahden asuinoloja. Eletään kuitenkin jo valistuneita aikoja, joten kaksikko saa jäädä kotiinsa asumaan. Buhara osoittautuu sellaiseksi hienoksi, vahvaksi naishahmoksi, jonka vahvuus ilmenee siinä, miten hän käyttää kaikki omat voimavaransa ja keinonsa turvatakseen itselleen ja tytölle parhaan mahdollisen tulevaisuuden, olosuhteiden sallimissa rajoissa tietenkin. Muutkaan Ulitskajan naiset eivät ilmennä vahvuuttaan kapinoimalla jotenkin näkyvästi tai dramaattisesti, vaan tällä tavalla kekseliäästi ja omapäisesti, neuvostoyhteiskuntaan sopeutuen.
Ulitskajaa lukiessa tulee mieleen sitaatti Olof Lagercrantzilta kirjasta Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta (suom. Timo Hämäläinen):
Lukiessa silmä seuraa mustia kirjainmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisi saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa. Kirjoissa kohtaamamme ihmiset muistuttavat eläviä. He puhuvat kuin me, hengittävät kuin me, itkevät ja nauravat kuin me. Mutta jos ojennamme kätemme syleilläksemme heitä, haromme tyhjää ilmaa.
Tänä keväänä ilmestyy niin ikään Arja Pikkupeuran suomennos Ulitskan kertomuskokoelmasta Sielun ruumis. Sen lisäksi edellinen kertomuskokoelma Meidän tsaarimme väkeä on minulta onneksi vielä lukematta, mutta kirjahyllyllä valmiina odottamassa oikeaa aikaa.
Tätä kokoelmaa on vaikea sijoittaa Helmet-haasteen kohtiin, mutta menköön numeroksi 11. Kirja kertoo köyhyydestä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti