Vuoden ensimmäinen luettu kirja on Joseph Brodskyn esseistinen ja samanaikaisesti tiivis ja keveä, hieman yli satasivuinen Veden peili (suom. Marja Alopaeus). Se on takakansitekstinsä mukaan muun muassa henkevä rakkaudentunnustus maailman kaupungeista ihmeellisimmälle, siis Venetsialle. Ajankohta lukemiseen oli oiva, sillä Turku on ollut tässä vuodenvaihteen ajan kääriytyneenä talvisen Venetsian nebbiaa muistuttavaan tiheään sumuun. Brodskyn muistojen Venetsiassa on aina tällainen sumuinen talvi, sillä hän saapuu sinne yleensä talvilomalleen.
Ammatiltani, tai oikeammin kaiken sen kasautuvasta vaikutuksesta mitä olen vuosien mittaan tehnyt, olen kirjailija; leipäni tienaan kuitenkin yliopiston opettajana. Oppilaitokseni talviloma on viiden viikon pituinen, ja se selittää osittain tänne tekemieni pyhiinvaellusten ajoituksen, mutta vain osittain. Paratiisille ja lomanvietolle on yhteistä että molemmilla on hintansa, ja maksuvälineenä on ihmisen aikaisempi elämä.
On vaikea tiivistää mitä kaikkea Venetsia Brodskyssä herättää – ihailua, mietteliäitä ajatuksia ja lumoutumista kaupungin ainutlaatuisen ilmapiirin äärellä nyt ainakin. Ei se kai mikään ihme ole, Venetsia kanavineen ja vaikuttavine menneisyyksineen on niin omintakeinen ja kunnioitusta herättävä paikka, että ihminen kutistuu siellä varmaankin helposti Brodskyn kuvaamalla tavalla pennittömäksi ja minättömäksi kuin buddhalainen munkki.
Yhtä paljon kuin Venetsiasta, sen kapeista kivisolista ja palazzoista ja puttoveistoksista, kirja kertoo kuitenkin myös vedestä ja ihmisistä. Molemmista Brodsky osaa runoilijana (hänet palkittiin runotuotannostaan kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1987) tiivistää hienoja aforistisia mietteitä: Jos maailma määriteltäisiin genreksi, sen tärkein tyylikeino olisi epäilemättä vesi. Kirjan englanninkielinen nimi on Watermark, siis vesileima, mutta suomeksi leima onkin jotain, joka lyödään paperiin, eikä se tietenkään sovi kangastuksen lailla vedestä nousevaan Venetsiaan. Veden peili on poimittu nimeksi varmaankin kohdasta, jossa Brodsky kuvailee hienosti sitä vaikutelmaa, joka Venetsiassa syntyy, kun "muotokäsitystä ylenkatsova" ja anarkistinen vesi kohtaa Venetsian julkisivujen pystyn pitsin.
Esteetikon tekstiä on ilo lukea, ja tekeekin mieli ripotella tähänkin jatkuvasti otteita Brodskyn tekstistä. Kuunnelkaa vaikka tällaistakin kuvausta talviaamusta Venetsiassa:
Talvisin tässä kaupungissa herää etenkin sunnuntaisin lukemattomien kirkonkellojen soittoon, aivan kuin helmenharmaalla taivaalla harsokankaisten ikkunaverhojen takana värähtelisi suunnaton posliininen teeastiasto hopeatarjottimella. Kun ikkunan leväyttää auki, huoneeseen tulvii silmänräpäyksessä tämä ulkoinen, kumahteleva utu, joka on osaksi kosteata happea, osaksi kahvia ja rukouksia.
Brodskyä lukiessa palautui mieleen joskus vuosia sitten lukemani toinen Venetsia-kirja. Hannu Raittila palkittiin vuonna 2001 Finlandialla romaanista Canal Grande, ja yksi sen päähenkilöistä, insinööri Marrasjärvi, saapuu aivan erilaiseen talviseen Venetsiaan. Tyylikäs, miljonäärin tai filmitähden näköinen nainen saattaa tulla ulos yksityispalatsista, joka tekisi kenet tahansa suomalaisen pientalon omistajan huolista hulluksi: ei ainoastaan rappaus ole tiessään, vaan on myös muurauksen sidelaasti suureksi osaksi rapautunut niin, että koko rakennus on todellisessa sortumavaarassa. Kattotiiliä on pudonnut, jopa seinistä puuttuu kokonaisia tiiliä, ja pulut pesivät näin syntyneissä koloissa. Marrasjärvi ei tahdo edes kuvitella, missä kunnossa on tällaisen talon tekniikka: sähköt ja LVI-systeemi. Suomalaista miestä vietäisiin sellaisesta talosta äkkiä joko mielisairaalaan tai leikkauspöydälle vuotavan mahahaavan takia. Raittila on koonnut kirjassa Venetsiaan mainion kokoelman erilaisia henkilöhahmoja, ja kauneudentajuton, pessimistinen ja käytännöllinen Marrasjärvi on vain yksi näiden joukossa, mutta tulipahan nyt ensimmäisenä Canal Grandesta mieleen.
Tartuin Brodskyyn oikeastaan siksi, että satuin viime vuoden puolella lukemaan pari muutakin Venetsia-kirjaa, enkä tahtonut niiden jälkeenkään vielä luopua Venetsian ihmettelystä. (Ne kirjat olivat Robert Cooverin mestarillinen pyörremyrsky Pinokkio Venetsiassa, jonka on suomentanut Heikki Karjalainen ja Thomas Mannin klassikko Kuolema Venetsiassa, jonka suomennos on Oili Suomisen työtä.) La Serenissima on kyllä historiansa aikana ehtinyt innoittaa kirjailijoita, elokuvantekijöitä, kuvataiteilijoita ja vaikka ketä, joten Venetsia ei ole vielä näillä kolmella kirjalla tyhjiin ammennettu, jos vaikka päätänkin etsiytyä sinne vielä uudelleen.
Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Veden peilin kohtaan 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti