Musiikkia voi olla vaikea hahmottaa sellaisten käsitteiden kautta kuin vaikkapa sarjallisuus, dodekafonia, toonika, diskanttiäänet tai mikrotonaalisuus. Ainakin ihmisten, jotka eivät ole missään iässä tehneet varsinaisia musiikkiopintoja ja oppineet näitä erikoistermejä, kuten minun. Olen monta kertaa istunut "nykyklassisen" (hauska oksymoron sekin) konserteissa ihmettelemässä että apua, en löydä tästä sävellyksestä edes rytmiä tai tahtilajia - kuulostaa siltä että tahtilaji on suunnilleen 13/27, eeei kun nyt se vaihtui taas täysin, miten ihmeessä muusikot saavat edes soitettua tätä yhteen, onpa ihmeellistä, hurja meno tuolla sellolla, aivan kuin olisi jollakin punk-keikalla.
Näin muistelen ajatelleeni ainakin viimeisimmässä nykyklassisen konsertissa, jossa olen käynyt - se oli vuoden 2020 maaliskuun aivan alkupäivinä, kun lehdissä jo raportoitiin koronatilanteen pahenevan akuutisti Italiassa ja Itävallassa. Hieno konsertti muuten olikin! Turun musiikkijuhlien eräänlaisena ennakko-pop-up-tapahtumana Turkuun oli kutsuttu paikalle ranskalainen filosofi Michel Onfray keskustelemaan ystävänsä, säveltäjä Eric Tanguyn kanssa musiikin suhteesta filosofiaan ja niiden roolista yhteiskunnassa. Keskustelun jälkeen kuultiin liuta aivan eturivin muusikoita (mm. Senja Rummukainen ja Antti Tikkanen) ja nykysävellyksiä: Kaija Saariahon Ballade ja Eric Tanguyn sävellys Onfrayn tekstiin, ja vielä Sibeliuksen Norden niiden lomassa, mikä sai Sibeliuksen kuulostamaan valtavasti modernimmalta kuin ennen! (Sibeliuksesta, kansallisromantiikasta ja modernismista kiinnostuneille suosittelen muuten todella lämpimästi Minna Lindgrenin aiheesta laatimaa musiikkiesitelmää. Löytyy Yle Areenalta: Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä, jakson nimi Sibelius ja vaikea valinta. Käykää kuuntelemassa! Siinä sivutaan myös tätä Nordenia.)
No niin. Pidän klassisesta musiikista, orkesterisoitinten äänistä, itse asiassa miltei kaikista akustisista soittimista, ja kaikenlainen taide kiinnostaa. Siksi hankkiudunkin aina toisinaan kuvatunlaisiin tilaisuuksiin. Nykymusiikkia on kuitenkin asiaan vihkiytymättömän kylmiltään vaikea kuunnella, ja kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, sillä korvin havaittava melodia tai rytmi usein puuttuu. Tartuin siis todella iloisena tähän Osmo Räihälän uunituoreeseen kirjaan, koska kysymys on tosiaan hyvä: miksi nykymusiikki on niin vaikeaa?
Räihälän kirja lähtee kiinnostavasti ja yllättävästi liikkeelle kirjailija ja runoilija Johann Gottfried Seumen kävelymatkoista Euroopan halki ja siitä, millainen vaikutus kävelemisellä on luovaan toimintaan. Kävelystä päästään suoraan kirjan, ja musiikin, ytimeen: ihmisen luovaan toimintaan ja taiteeseen. Tämä perspektiivi onkin taidemusiikin ihmettelyyn erinomainen. Kirjan alkupuolella Räihälä kuljettaa lukijaa pohdinnasta ja havainnosta toiseen. Miksi ihmisellä on tarve tehdä taidetta? Mitä taiteen tekemisellä tarkoitetaan? Mitä on moderni?
Kirja punoo yhteen kertomusta, jossa oma roolinsa on niin länsimaisen taidemusiikin historialla kuin säveltäjän omalla matkalla musiikin pariin. Reitti on ollut kaikkea muuta kuin suora ja selvä (Suomussalmella ei tule lähetetyksi pienestä pitäen konservatorioon opiskelemaan mitään soitinta tai musiikin teoriaa), minkä johdosta Räihälä onkin erinomainen henkilö johdattamaan lukijat nykymusiikin pariin. Musiikista on toisinaan hedelmällistä puhua musiikin termein ja käyttää vaikkapa niitä alussa mainitsemiani mikrotonaalisuutta tai diskanttiääniä ja vastaavia. mutta tässä kirjassa kaikki erikoistermit on ystävällisesti ja selkeästi selitetty alaviitteissä. Modernismin perintönä taidemusiikista keskustelu on usein teknistä, ulkopuolisen silmiin perin jäykkää ja ulossulkevaa, ja tätä Räihälä selvästi tahtoo välttää ja purkaa, ja sen sijaan kutsuu lukijansa mukaan tutkimusmatkalle musiikin tekemiseen ja äänitaiteeseen. Kiitos hänelle matkanjohtajana toimimisesta, matkassa viihtyi hyvin. Kiitos myös joka luvun päättävästä kuuntelulistasta!
Helmet-haasteesta löytyi tälle kirjalle oiva kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti