Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu

 Viime päivät ajatukset ovat olleet hyvin tiiviisti Ukrainassa. Pari muutakin kirjaa odottaa pinossa joko bloggaus- tai lukuvuoroa,  mutta kävin viikonloppuna kirjastossa tutkimassa "Venäjän historia" -hyllyjä ja toin kotiin luettavaksi tämän Masha Gessenin kirjan Venäjä vailla tulevaisuutta. Vieressä olisi ollut monien muiden kanssa myös Anna Politkovskajan kirja Putinin Venäjä, mutta koska tämä Gessenin kirja oli sen verran uudempi (ilmestynyt 2017, Politkovskajan 2006), tartuin siihen. Valinta oli aika umpimähkäinen, koska tässä tilanteessa on kovin vaikea keskittyä mihinkään, edes kirjojen valintaan. Halusin kuitenkin saada jotakin luettavakseni, muuten menisi kaikki aika uutisten parissa.

 Masha Gessen on Yhdysvalloissa asuva venäläinen toimittaja, joka on nuorena journalistina 1980-lvun lopulla lähtenyt dokumentoimaan innoissaan sitä, miten maani avautui vapaudelle ja aloitti matkan kohti demokratiaa. Sen jälkeen hän on saanut raportoida demokratian kuolemaa ja uusia yhteiskunnallisia traumoja. Tämä kirja on oikeastaan kirja totalitaristisen järjestelmän ja ideologian rampauttamista ja traumatisoimista ihmisistä. Siinä seurataan Neuvostoliiton romahdusta ja nykyisen mafiavaltion syntyä, ja samalla seurataan seitsemän venäläisen ihmisen elämää sen kaiken keskellä. Minuun tämä osui erityisen tarkkaan siksi, että viisi näistä seitsemästä on omia ikätovereitani, 1980-luvulla syntyneitä. Putin on ollut vallankahvassa koko meidän aikuisikämme. Yksi näistä viidestä on esimerkiksi Boris Nemtsovin tytär Zanna Nemtsova, yksi Pussy Riotissa vaikuttanut Masha.

Kirja on yhdistelmä näiden seitsemän ihmisten elämäntarinoita Venäjän viime vuosikymmenten kehityksen keskellä. Koska miltei kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla toisinajattelijoita, kirjasta tulee myös katsaus siihen, miten kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa on tavoiteltu. Gessen yrittää samalla valottaa, minkälainen kansalaisen rooli tässä yhteiskunnassa on, joten mukana on muun muassa yhteiskuntatieteen ja sosiologian tutkimuksen kehityksestä – sivussa seurataan myös Juri Levadaa, mielipidetutkimuksia ja yhteiskunnallista tutkimusta tekevän Levada-instituutin työtä. Ja paljon muuta, neljänkymmenen vuoden aikajänteellä. Tämän johdosta kirja tuntuu hyvin poukkoilevalta, tai sitten oma keskittymiskykyni ei ole juuri nyt parhaimmillaan.

Vaikuttava kirja, yhtä kaikki. Se kuvasi minulle monia tosi olennaisilta tuntuvia asioita sekä Venäjän yhteiskunnan vaiheista – erityisesti kaikenlaisia talouteen liittyviä kuten komentotalous, erilaiset talous- ja valuuttakriisit, oligarkkien jättiyhtiöt – että ihmisten kokemuksista. Kirjaa varten haastateltujen ihmisten elämäntarinat ovat toki olennaisia, mutta tosi tärkeään osaan nousee myös se mainittu Levada-instituutti kyselyineen. Levada on tutkimuksissaan kuvannut homo sovieticukselle eli neuvostoihmiselle tyypillisiä näkemyksiä ja mielipiteitä ja orwellilaista kaksoisajattelua. Tutkimuksessa nähtiin, miten kaksoisajattelu käytännössä toimii. Neuvostoihmisiä vaadittiin uskomaan ja julistamaan jotain, joka oli ristiriidassa tosiasioiden kanssa, ja tämä vaatimus oli sinänsä pelkkä kontrollimekanismi nimenomaan siksi, että se sisälsi oman negaationsa. Homo sovieticus eli jatkuvassa neuvottelutilanteessa kaikkivoivan valtion kanssa, ja neuvottelu oli sekä yksilön ainoa selviytymisstrategia että kontrollin välikappale. Sosiologit löysivät useita neuvottelun avainalueita, joita he kutsuivat peleiksi.

Toisinajattelijoiden ja aktivistien lisäksi kirjassa esiintyy myös esimerkiksi putinismin pääideologiksi kutsuttu Aleksandr Dugin. Muun muassa hänen kauttaan syntyy kontrasti vapauksia toivovien, ensisijaisesti nuorten henkilöiden ja neuvostoimperiumin suuruuden perään haikailevien ihmisten välille. Gessen on kaivanut esiin mm. paljon erilaisia puheita kuvaamaan erilaisten aikojen henkeä, ja sellainen neuvostoimperiumin menettämisen haamukipu kuuluu niistä monissa. Toivotaan suuruuden vallan paluuta.Venäjän historiallisten rajojen palautusta. Juuri nyt nämä kaikki tekeävät tästä piinallisen ajankohtaista luettavaa.

Kuten sanoin, lukeminen oli välillä poukkoilevan rakenteen vuoksi hankalaa, mutta henkilöiden elämäntarinat kyllä tekivät monista kuvatuista ilmiöistä paljon samaistuttavampia. Luin  monta kappaletta homo sovieticuksesta ja kaksoisajattelusta ja totalitarismista, ja ne havainnollistuivat Mashan, Zannan, Serjozan tai muiden haastateltujen kokemuksissa. Hyvin voimakas esimerkki oli kertomus Serjozan matkasta Moskovaan äänestämään vuoden 2008 presidentinvaaleissa. Metroasemalla on ruuhkaa, ja lennolta tulleet ihmisjoukot jonottavat kaikki ostamaan kertalippujaan. Vihdoin lippuluukulle päästyään Serjoza ostaa 60 lippua ja sanoo kuuluvalla äänellä: Jonotin juuri 50 minuuttia. En halua, että joudutte jonottamaan yhtä pitkään vain siksi, että saavuitte tänne toisesta kaupungista. Olkaa hyvä ja menkää portista tällä lipulla. Muutama ihminen ehtii tarttua tarjoukseen, kunnes paikalle ilmestyy poliisi ja vie Serjozan pois. Poliisi ei kuitenkaan osaa osoittaa mitään virhettä tai edes muodostaa kovin järkeviä virkkeitä, ja Serjozalle syntyy kokemus siitä, että järjestelmää suojeleva poliisi ja hän itse ajattelevat totaalisen eri tavoin. Konstaapeli tunsi vaistomaisesti, että hänen tehtävänsä oli taata kaikkien matkustajien kärsivän tasapuolisesti ja estää vähäisetkin spontaanin järjestäytymisen yritykset. Loppujen lopuksi itse äänestyspaikallakin on vain lista, jolle on päästetty Medvedevin lisäksi vain joku absurdi ja tuntematon ehdokas.

Kirja päättyy sekaviin tunnelmiin kesäkuun 12. päivään 2017, Venäjän suvereeniusjulistuksen juhlapäivään, sen juhlapuheisiin ja putkaan heitettyihin mielenosoittajiin. Jos tulevaisuus näytti silloin arvaamattomalta ja/tai toivottomalta, tänä päivänä se on molempia monin verroin enemmän.

Kirjan tiedot:

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu (suom. Ilkka Rekiaro). Docendo, 2018.

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Viime vuonna oli lukupiiririntamalla hiljaista: osallistuin yhteen ainoaan lukupiiriin. Se on onneksi jatkunut tämänkin vuoden puolelle, ja sen lisäksi pari muutakin lukupiiriä on herännyt taas henkiin. Pelkkää plussaa! Rakastan lukupiirejä, monestakin syystä: kirjoista on noin ylipäätään kiva jutella toisten kanssa; omakin lukukokemus jotenkin syvenee kun lukiessa on mietittävä, mitä tahdon sanoa tästä lukupiirissä; lukupiiritapaaminen toimii eräänlaisena deadlinena ja hyvänä lukemisen tahdittajana; toisista lukijapositioista kirja on saattanut avautua eri tavalla kuin omastani ja mielipiteiden vaihto on kaikille osapuolille iloksi.

Nyt oli lukuvuorossa Akwaeke Emezin romaani Vivek Ojin kuolema (suom. Sari Karhulahti). Nimensä mukaisesti se kertoo Vivek Ojin elämästä, joka on päättynyt samana päivänä kun tori poltettiin. Tästä alkaa koko kirja: äiti löytää ovensa edestä Vivekin alastoman ruumiin, jonka joku on käärinut värikkääseen kankaaseen. Kirjan "lopputulos" on näin ollen selvillä heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja kirjassa jäljitetään vastauksia avoimiksi jääneisiin kysymyksiin. Kuka Vivek oikein oli? Miksi hän kuoli?

Vivekin elämä ja kohtalo kiertyy kirjassa auki monen ihmisen kertomuksen ja näkökulman kautta. Jokaisella heistä on omat kuvansa ja käsityksensä Vivekistä. Osita-serkun ja perhepiirin ystävien Somton ja Olunnen silmissä Vivek on ollut jotain muuta kuin heidän vanhempiensa sukupolven silmissä. Sukulaiset ja ystävät ovat seuranneet Vivekin elämää lapsesta lähtien, mutta oman näkökulmansa tuo myös aivan ulkopuolinen henkilö, korjaamon Ebenezer, jonka katse vain sattuu eräänä päivänä kiinnittymään pitkähiuksiseen tyttöön, joka kävelee leningissään pitkin katua. Ebenezer näkee kauniin tytön. Ystävät näkevät pojan, jonka identiteetille ei löydy valmiita sanoja, joka rikkoo normeja. Vanhemmat näkevät perinteitä. Joku näkee demonin, joka on piestävä ulos riivatusta pojasta. Näkökulmia on monia. Vivekin omasta näkökulmasta kirjassa kerrotaan vain muutama tekstikappale. En ollut se, jona minua pidettiin. […] muut luulivat minua tietynlaiseksi, mutta he olivat väärässä, aivan hakoteillä, eivät nähneet todellista minääni.

Vivek Ojin kuolema oli kertomus identiteetistä, sen löytämisestä tai selkiytymisestä, erilaisuuden sietokyvystä ja näkökulmien törmäämisestä. Hieno kirja. Kauniita virkkeitä, joihin olisin kaivannut hiukan enemmän rytmillistä vaihtelua.

Kirjan tiedot:

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema. Kosmos 2021. Suomentanut Sari Karhulahti. 236 sivua.

"Hän katsahti taakseen, virnisti ja sukelsi pimeyteen."

Ruotsin akatemia myönsi viime lokakuussa vuoden 2021 Nobelin kirjallisuuspalkinnon tansanialaissyntyiselle Abdulrazak Gurnahille. Kiinnostava kirjailija! Gurnahista tuli äkkiseltään laskettuna koko mantereen viides Nobel-palkittu kirjailija; hän on syntynyt Sansibarilla, joka on nykyisin osa Tansaniaa ja asuu Britanniassa, jossa on myös tehnyt enimmän osan työurastaan. Romaaneja on tusinan verran, niiden lisäksi novelleja ja muita tekstejä. Nobelin palkintoperusteina oli ainakin Gurnahin tapa käsitellä teoksissaan kolonialismia, ja erikseen oli mainittu teosten "tinkimätön ja myötätuntoinen" katse kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisten kohtaloihin kulttuurien ja maanosien välillä. Gurnahilta ei ole vielä suomennettu mitään, mutta tänä keväänä ilmestyy Einari Aaltosen suomennos vuoden 2020 romaanista Afterlives, Loppuelämät. Muistin äskettäin, että minulla on kirjahyllyssä Helon Habilan toimittama afrikkalaiskirjailijoiden novelliantologia ja siellä yksi Gurnahin novelli! Olen lukenut sen kymmenisen vuotta sitten kirjan hankittuani, mutta nyt piti palata kirjan ja novellin pariin takaisin.

Novellin nimi on Cages, häkit, ja se kertoo Hamidista, joka pitää kauppaputiikkia kahden vilkkaan tien risteyksessä jossakin tansanialaisessa rantakaupungissa, kenties Sansibarilla. Hamid avaa kaupan joka päivä aamunkoitteessa ensimmäisiä varhaisia työmatkalaisia varten ja sulkee vasta illalla kun viimeiset kulkijat ovat menneet. There were times when it felt to Hamid as if he had been in the shop always, and that his life would end there. Kauppa ei ole Hamidin oma, vaan sen omistaa vanha Fajir, jonka palvelukseen Hamid on tullut teini-ikäisenä isoon kaupunkiin muutettuaan. Kaukaiseen kotikaupunkiin ovat jääneet äiti, isä ja muistot lapsuudesta. Hamidin elämässä on jotenkin melankolinen ja ontto perusvire: hänellä ei ole muuta kuin kauppa, Fajir ja asiakkaat. Entisaikaan Fajirin kanssa käytiin yhdessä torilla asti, mutta tämä tuntuu nykyään vain makaavan takahuoneessa vuoteenomana ja Hamidista riippuvaisena. Hamidin oma nukkumasoppi on pihalla kaupan takana.

Gurnahin kirjoista esille nostettu siirtolaistematiikka ei ole tässä  novellissa mitenkään ilmeinen, sillä Hamid ei ole joutunut jättämään Tansaniaa. Hän on silti jollakin lailla vieraalla maalla, oudossa välitilan tuntuisessa paikassa, jossa elämällä ei ole suuntaa tai muotoa – novellin nimen mukaisesti häkissä ja vankina yksinäisyydessään. Hän ei ole ainoa: myös Fajir on terveydentilansa vanki, juttua iskevä kanta-asiakas Mansur on harmaakaihin vanki ja viehättävä Rukiya on myös jollakin lailla olosuhteiden vanki hotelliapulaisen työssään.

Hamid herää suljetun arkensa horroksesta kun kauppaan eräänä pimeänä iltana astelee sisään kaunis Rukiya: He was filled with longing and a sudden ache. Rukiya sietää Mansurin lirkuttelua ja tulee kauppaan kerta toisensa jälkeen tekemään ostoksia ja vaihtamaan muutaman ystävällisen sanan Hamidin kanssa. Rukiya katoaa aina käytyään kaupan ulkopuolisen maailman pimeyteen ja lopulta myös Hamid uskaltautuu ulos häkistään, ensin parin katulampun päähän ja sieltä kauemmas, kohti jossakin lähistöllä kohisevaa merenrantaa. Rannalla hän katselee toisten kaupunginosien valoja.

There were lights on across the bay, single isolated dots that were strung across a backdrop of darkness. Who lived there? he wondered. A shiver of fear ran through him. He tried to picture people living in that dark corner of the city. His mind gave him images of strong men with cruel faces, who peered at him and laughed. He saw dimly lit clearings where shadows lurked in wait for the stranger, and where later men and women crowded over the body. He heard the sound of their feet pounding in an old ritual and heard their cries of triumph as the blood of their enemies flowed into the pressed earth. But it was not only for the physical threat they posed that he feared the people who lived in the dark across the bay. It was because they knew where they were, and he was in the middle of nowhere.

Vaikuttava kohta: meri laimehtii vapaana ja kaupunki on täynnä ihmisiä ja elämää, mutta Hamid on keskellä ei-mitään eikä osaa mieltää itselleen mitään paikkaa, varmaankaan yhteiskunnassa tai maailmassa ylipäätään. Novellin aivan lopussa Rukiya antaa ymmärtää huomanneensa, että saa aina erityiskohtelua ja ottaa jonkinlaisen seuraavan askelen. Onko Rukiyan ele tulkittava luvaksi kosiskella, potentiaalisen asiakkaan pokaamiseksi vai kutsuksi flirttailuun? Tämä jää lukijalle epäselväksi, sillä Rukiya sukeltaa takaisin kaupungin pimeyteen ja Hamid jää yksin putiikkiin Rukiyan sanojen kanssa.

Hieno novelli; odotan mielenkiinnolla romaanisuomennosta.

Tiedot:

Abdulrazak Gurnah: Cages.

Teoksessa The Granta Book of the African Short Story. Edited and with an introduction by Helon Habila. Granta, 2011. 378 sivua.