Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Vuonna 2022 luin noin 55 kirjaa (laskin aivan itse äsken) ja valtaosasta sain kirjoitettua muistiinpanotkin tänne blogiin. Hyvä minä! Marras-joulukuussa tuli kuitenkin sellainen kiire elämän ja töiden kanssa, että monta kirjaa on jäänyt bloggaamatta, joukossa tämä "Ranskan feelgood-tähti" Virginie Grimaldin tuorein suomennettu romaani Kirkkaimmat tähdet, joka ilmestyi Susanna Tuomi-Giddingsin suloisena suomennoksena tänä syksynä. Tänä syksynä olen töiden vuoksi ollut kiinnostunut nk. viihdekirjallisuudesta ja erityisesti feelgood-kirjoista – niistä aikuisten sadunomaisista tarinoista, joita lukiessa saa luvan kanssa unohtaa napinat todennäköisyyksistä ja uskottavuuksista ja heittäytyä tarinan vietäväksi.

 Kirkkaimmat tähdet kertoo äidin ja tämän kahden tyttären muodostamasta perheestä. Arjen haasteita piisaa, sillä yksinhuoltajaäiti joutuu kitkuttelemaan huonopalkkaisessa ja epävarmassa työpaikassa tarjoilijana, ja molemmat lapsista saavat osansa kouluelämän ja aikuiseksi kasvamisen kipukohdista. Lukija pääsee tutustumaan jokaisen kolmen päähenkilön näkökulmaan, sillä vaikka kertojan roolissa onkin useimmiten äiti Anna, pieni Lily kirjaa omia kokemuksiaan päiväkirjaan ja teini-ikäinen Chloé perustaa matkablogin.

Niin, matkablogin: kolmikko nimittäin lähtee äidin epätoivon sävyttämän päähänpiston johdosta matkailuauton kanssa kaikkien aikojen matkalle! Ulosotto hengittää niskaan, Lilya kiusataan koulussa ja Chloé etsii rakkautta ja välittämistä aivan vääriltä ihmisiltä. Kolmikko lähtee siis pakoon kaikkea, joka uhkaa nitistää elämästä ilon ja toivon paremmasta ja uhkaa tehdä parantumattomia haavoja kaikkien sieluihin.

Reissu vie kolmikon kohti pohjoista ja myös Suomeen! Matkalla kohdataan muita ranskalaisia matkaajia ja myös sellaisia menneisyyden haamuja, jotka nytkäyttävät ajatuksia ja perspektiivejä hieman uusiin asentoihin. Ennalta-arvattavasti teemaksi nousee se, miten kolmikko löytää toisensa uudella tavalla ja selättää toivottomilta tuntuvia tilanteita.

Kirjan tiedot:

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Otava 2022. 331 sivua.

Ekstana tähän postaukseen vielä toinen ranskalainen viihdekirja, jonka luin jo jokunen viikko sitten erästä lukupiiriä varten! Yleensä lukupiiriin on valittu jonkun osallistujan ehdottama kirja, mutta tällä kertaa otettiin anonyymiksi jääneen facebook-tutuntutun ehdotus eli myös ranskalaisen Romain Puértolasin farssiromaani Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Se on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2013 ja Taina Helkamon suomennoksena heti 2014. Juoni tiivistettynä: "fakiiri"Ajatušatru lentää Pariisiin tarkoituksenaan ostaa Ikeasta edullinen piikkimatto. Hän päätyy viettämään yön suljetussa Ikeassa, piiloutuu erääseen kaappiin ja joutuu sen mukana lentorahtina Lontooseen. Siitä seikkailut vasta alkavat, ja "fakiiri" joutuu toinen toistaan kiperämpään tilanteeseen eri puolilla Eurooppaa. Hän on huijari, veijari ja yhtäkkiä myös paperiton siirtolainen, joka joutuu kohtaamaan eurooppalaisen eriarvoisuuden. Kovin syvälliseksi kohtaaminen ei kehity, mutta toisaalta lukijatkin ovat vuonna 2022 erilaisia kuin ennen vuotta 2015, jolloin siirtolaisten karu kohtelu nousi jatkuvasti lehtiotsikoihin.

Juonellisesti ja rakenteellisesti Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin on moitteeton farssi, jossa kommellukset seuraavat toisiaan ja taikuri yllättää itsensäkin tempuillaan, mutta muuten lukukokemus jäi laimeaksi ja farssin sisältö löytymättä ainakin minulta. "Hassuilla ja oudoilla" ulkomaalaisnimillä pelleily tuntui lähinnä vaivaannuttavalta ja fakiirin suuri puhallus jotenkin ponnettomalta.

Kirjan tiedot:

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2014. 221 sivua. 

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Raportti kuukauden takaa: "unohdetut klassikot" -lukupiirissä luettiin jo marraskuun loppupuolella Fernando Pessoan pääteos Levottomuuden kirja. Tai, no, lukupiirin nimeksi on jäänyt vain "klassikkolukupiiri", mutta syyskaudella luettiin juuri niitä hieman syrjään jääneitä, mutta jollakin klassikkomaisella tavalla ajan jalostamia merkkiteoksia. Lukemisto valittiin kahden vetäjän tbr-listalta, ja yhteiseksi nimittäjäksi löytyi ytimekkäästi "elämä". Marraskuun Levottomuuden kirja oli/on fragmentaarinen kokoelma Pessoan alter egon Bernardo Soaresin pohdiskeluja hänen omasta elämästään ja elämän merkityksestä ja tarkoituksesta ylipäänsä.

 

Tässäpä olikin kirja, joka on yhtä arvoituksellinen ja sekava kuin elämä itse. Pessoa (1888–1935) on kirjoittanut tekstit vuosina 1913–1934, mutta ne on koottu yhteen ja julkaistu vasta vuonna 1982. Sanna Pernun suomennos on vuodelta 1999. Alkusanoissa Pernu kertoo, että Pessoa ei ole kirjoittanut puhtaaksi korjauksia, reunahuomautuksia ja yliviivauksia viliseviä käsikirjoituksiaan, joten jälkipolville jäänyt teksti on tuskastuttavan tai kiinnostavan tulkinnanvaraista! Tyyli on, kuten mainittua, fragmentaarinen ja jotenkin päiväkirjamainen, ja tuntuu eniten keinolta kuvailla ja järjestää kertojan sisäistä maailmaa ja kokemusta maailmassa olemisesta. Tekstit käsittelevät ensisijaisesti kertojaa, Soaresia, itseään, ja palaavat kerta kerran jälkeen samoihin teemoihin: Kuka minä olen? Mitä on olla joku? Miksi olen tietoinen omasta olemassaolostani? Mitä on tietoisuus? Koko kirjaa värittää tämä Soaresin/Pessoan ontologinen kriisi, joka pakottaa miettimään sitä, minkälainen olio ihminen on ja mitkä ovat ne olemiset ehdot ja rakenteet, joiden puitteissa ihminen eksistoi täällä maan päällä. Sävy on usein varsin raskasmielinen, sillä maailmassa olemisen peruskokemus on kertojalle ahdistus:

Minua painaa, painaa tuomion tavoin tämä äkillinen tietoisuus todellisesta minästäni, minästä joka on kulkenut kuin unissakävelijä tunteittensa ja näkemiensä asioiden välimaastossa.

En tiedä millä sanoilla voisi kuvailla sitä mitä ihminen tuntee silloin, kun hän tuntee että on todella olemassa ja että sielu on jotain todellista.

Osa kokoelman teksteistä on päivätty ja osa ei, mutta oikea kontakti aikaan, muihin ihmisiin tai muuhun maailmaan jää saavuttamatta. Kiiltomadon arviossakin Tero Valkonen toteaa, että kerronnassa on solipsisistisia piirteitä, ja arvioon on helppo yhtyä: Soaresin ajatukset kajahtelevat yksinään, ilman toisten ajattelevien olentojen kaikupohjaa, mutta hän tuntuu kuitenkin anovan jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä, etsivän jotakin tehtävää täytettäväksi, jonkinlaista merkitystä. Miesparka. Hän kuvaa kuitenkin hienosti uneksunnan ja todellisuuden välistä sumeaa rajaa, sekä muistojen ja kokemusten liukkaita, pakenevia pintoja.

Tekstinäyte kirjan loppupuolelta:

Ah, ja taas, aivan kuin joku protestoisi sitä ettei ole saanut tarpeekseen, kuulen yhtäkkiä kuinka pauhaava sade kastelee kirkastuvan maailmankaikkeuden. Vapisen luita ja ytimiä myöten, aivan kuin olisin peloissani. Käperryn kokoon mitään sanomattomana, inhimillisenä minänäni, yksin siinä vähäisessä pimeydessä joka minulla vielä on, ja itken, niin, itken, itken yksinäisyyttä ja elämää, ja murheeni lojuu hyödyttömänä ja hylättynä kuin rattaat ilman pyöriä todellisuuden tienpenkalla lantakasojen keskellä.

Kirjan tiedot:

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Suomentanut Sanna Pernu. Viisas elämä 2016. 496 sivua.

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies

 Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Näin alkaa (incipit) Mohsin Hamidin erikoinen pienoisromaani Viimeinen valkoinen mies. Kafkamainen alku tutustuttaa lukijan päähenkilö Andersiin, joka totta tosiaan kokee muodonmuutoksen ja herää selittämättömällä tavalla ruskeaihoisena. Käy ilmi, että Anders ei ole ainoa, vaan samanlaisia tapauksia tunnetaan muitakin. Ensimmäisten joukossa muuttuva Anders joutuu aluksi tapahtuneesta shokkiin kuten moni muukin muuttunut, suorastaan kauhun ja inhon valtaan, eikä uskalla poistua kotoaan töihin tai kauppaan. Uusia tapauksia todetaan kiihtyvään tahtiin, seuraa mellakoita ja muuta yhteiskunnallista levottomuutta ja lopulta muodonmuutos tapahtuu käytännössä jokaiselle. Eräänä päivänä kuolee sitten otsikon mainitsema viimeinen valkoinen mies. 

Kirjan lopulla on hymähdyttävä kohta, jossa vanha, valkoiseksi syntynyt ja erilaisiin salaliittoteorioihin kallellaan ollut mummeli yrittää kuvailla ruskealle lapsenlapselleen valkoisuutta ja sitä, millainen oli maailma kun siellä vielä asui ihonväriltään eri värisiä ihmisiä. Valkoisuus on ollut mummolle merkittävä identiteettitekijä, mutta hän ei pääse selityksissään oikein ihon pintaa syvemmälle, ja lopulta lapsenlapsi tarttuu mummon käsiin ja pyytää häntä kauniisti lopettamaan. Miten pakeneva asia ihonväri onkaan, kun sen kaikkia merkityksiä yrittää ryhtyä kuvailemaan!

Lukupiirikirjat ravintola Koulun pöydällä

 

Kirjan asetelma on monin tavoin kiinnostava. Se sai minut aluksi odottamaan jonkinlaista suurromaania tai selvästi kantaaottavaa kirjaa rakenteellisesta rasismista. Odotus oli väärä, sillä Hamidin kerronta on oikeastaan aika niukkaa eikä se pyri rakentamaan mitään kattavaa ja perinpohjaista kuvausta tapahtumista eikä miljööstä. Perimmäinen tarkoitus lienee herättää lukija ajattelemaan, ja kirja käsittelee ilmeisen rasismiteemansa lisäksi mielestäni ainakin menetyksen tunteita ja sitä, miten ihmiset reagoivat hallitsemattomiin ja valtaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Ezra Kleinin haastattelussa Mohsin Hamid kertoo kirjan idean syntyneen jo kaksikymmentä vuotta sitten, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen. Ennen iskuja rasismi tai syrjintä eivät olleet juurikaan vaikuttaneet Hamidin elämään, sillä hän oli hyväpalkkaisissa töissä ja elänyt huippuyliopistojen hyväosaisessa kuplassa. Terrori-iskujen jälkeen tapahtui kuitenkin muutos, ja hänestä tuli pakistanilaisen näköisenä suunnilleen yhdessä yössä jotain aivan muuta kuin sitä ennen. Muutos on varmasti ollut ravisteleva ja joillakin tapaa absurdi, sillä eihän hän itse ihmisenä ollut muuttunut lainkaan. Mutta yksikään ihminen ei ole saari, vaan elää vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja romaanin Anderskin joutuu pohtimaan hänelle tapahtuneen muutoksen syvyyttä. Muutos ei nimittäin rajoitu vain ihonväriin, vaan myös Andersin kasvonpiirteet ja koko olemus vaikuttavat muuttuneen. Lisäksi häntä kohdellaan eri tavalla kuin aiemmin – johtuuko se muista ihmisistä vai onko hän itse huomannut toisten muuttuneet asenteet ja muuttunut niiden myötä? Miten eri tavoin ihmiset toisiaan kohtelevatkaan ulkomuodon ja siihen kytkettyjen oletusten perusteella?

Kirjan tiedot:

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies (suomentanut Jaakko Kankaanpää). Otava 2022. 127 sivua.

Julien Sandrel: Unelmien lista

Hömppäviihdekirjat ovat salainen paheeni, tai ainakin yksi salaisista paheistani. Esimerkkejä: Gil McNeilin The Beach Street Knitting Society and Yarn Club tai Mary Ann Shafferin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (suom. Jaana Kapari-Jatta). Klassista hyvän mielen hömppää siis! Nyt oli lukuvuorossa ranskalaisen Julien Sandrelin samaan feelgood -kategoriaan osuva romaani Unelmien lista.

Päähenkilö Thelma on menestynyt, markkinointialalla toimiva pariisilainen yksinhuoltaja. Työ tuntuu olevan pitkälti hänen elämänsä tärkein sisältö, vaikka todella sikamainen pomo on selvästi tehnyt siitä painajaismaista jo pitkän ajan. Thelmalla on puhelimessa nauhoitettuna pitkä lista pomon seksuaalista häirintää sisältävää puhetta. Painajaismainen pomo jää kuitenkin huolena kakkoseksi, kun Thelman 12-vuotias poika Louis jää skeittilaudallaan rekan alle ja vaipuu koomaan.

Lääkärit eivät anna kovin toiveikkaita ennusteita heräämiselle ja toipumiselle, joten kun äiti löytää Louis'n huoneesta käsinkirjoitetun "unelmien listan", hän päättää lähteä toteuttamaan Louis'n toiveita. (Hauska parivaljakko siis, Thelma ja Louis.) Onko mahdollista, että Louis kuulee ja ymmärtää puhetta koomasta huolimatta? Voiko voimakas elämänhalu herättää hänet koomasta, jos hän kuulee, miten unelmat toteutuvat?

Thelma käräyttää sikamaisen pomonsa ja saa firmalta valtavat korvaukset, joiden turvin hän pääsee esimerkiksi matkustamaan Louis'n listalla komeilevaan Japaniin ja toteuttamaan muita haaveita. Samalla hän saa käännettyä esiin muutaman liian nopeasti ohitetun sivun omasta nuoruudestaan. Unelmien lista oli oikein kelvollista feelgoodia: kevyt ja juonivetoinen tarina, jota ei ole kirjoitettu uskottavuus edellä, vaan jonkinlaiseksi aikuisten saduksi ihmissuhteista. Olennaisimman siitä voi tiivistää Thelman kysymykseen:

Miksi me vasta suuren tragedian myötä havahdumme tajuamaan, miten tärkeitä olemme toisillemme?

Kirjan tiedot:

Julien Sandrel: Unelmien lista (suomennos Lotta Toivanen). Tammi 2021. 213 sivua.

George Eliot: Middlemarch, nide 2

Olikin oikein hyvä ajatus käsitellä George Eliotin Middlemarch kahdella erillisellä lukupiiritapaamisella: koko teoksen sivumäärä on siinä 900 sivua, missä on aika paljon luettavaa yhdelle kerralle. Lisäksi kahdessa osassa luettuna kirja sai vähän sopivaa jatkokertomuksen tuntua, sillä alunperin se on julkaistu peräti kahdeksana kirjana! Ensimmäinen nide eli kirjat 1–4 tuntui maalaiskaupungin yhteisön kuvailulta ja tuntui keskittyvän ihmisten ja ihmissuhteiden kuvailuun, mutta toisessa niteessä eli kirjoissa 5–8 keskiöön nousee pankkiiri Bulstrode, varakas ja uskonnollinen mies. Moni muu kirjan henkilöistä on asunut Middlemarchissa koko ikänsä (sukupolvien ajan), mutta Bulstrode on muuttanut paikkakunnalle vasta aikuisiällä eikä hänen taustoistaan tai hänen varallisuutensa taustoista tiedetä juuri mitään. Eräänä päivänä paikkakunnalle ilmestyykin muuan maankiertäjä, jonka paljastukset uhkaavat romuttaa Bulstroden aseman ja koko elämän. Syntyy tapahtumaketju, johon tempautuu mukaan muitakin, ja vielä 160 vuotta kirjoitusjankohdan jälkeenkin lukija kääntelee sivua henkeään pidätellen, odotellen tapahtumien ratkeamista.

Yksi ensimmäisen osan keskeisiä henkilöitä oli itseään vanhemman pappismiehen Edward Casaubonin kanssa naimisiin mennyt Dorothea Brooke. Avioliitto lähtee menemään alamäkeä heti häämatkalla, ja Casaubon menehtyy yllättäen. Lukijakin alkaa katsella kirjasta uusia puolisoehdokkaita: Casaubon itse ehti epäillä Dorothean ja Will Ladislawin välejä sopimattoman lämpimiksi ja tiedonnälkäinen ja uudistusmielinen Dorothea voisi löytää sielunkumppanin myös edistysmielisestä lääkäri Tertius Lydgatesta, jonka oma puoliso tuntuu ajattelevan vain kauniita hepeneitä ja hyvää asemaa ja liitto tuntuu aika lailla hiekalle perustetulta. No, tässä toisessa niteessä Dorothea löytää kuin löytääkin uuden kumppanin, mutta eipäs paljasteta uuden puolison henkilöllisyyttä. Puoliso tulee kyllä tarpeen senkin vuoksi, että monen on vaikea suhtautua itsenäiseen naiseen täysivaltaisena toimijana. Esimerkistä käynee keskustelu herra Brooken, kirkkoherra Farebrotherin ja Celian kanssa, kun Farebrother yrittää hillitä Dorothean tahtoa osallistua kylän julkiseen elämään ja Tertius Lydgatea uhkaavaan skandaaliin. Englanniksi Dorothea puuskahtaa:

– As if I wanted a husband! said Dorothea. I only want not to have my feelings checked at every turn.

Suomennoksessa on sivuutettu ajatus siitä, että naisia on yritetty hiljentää leimaamalla heidät tunteidensa riepottelemiksi olennoiksi:

– Aviomies! En halua aviomiestä, sanoi Dorothea. – Haluan vain, ettei aina asetuttaisi vastahankaan kun minulla on suunnitelma.

En tarkastellut suomennosta mitenkään systemaattisesti, mutta parin edellä kuvatun kaltaisen otoksen perusteella voisi kyllä todeta, että vaikka suomennos välittää Eliotin megapitkät virkkeet ja perusteellisen kuvailutyylin todella hyvin, suomennoksen tarkistukselle voisi olla tilausta.

No, paluu tarinan tapahtumiin. Bulstrodesta siis paljastuu seikkoja, joiden vuoksi hänen asemansa yhteisössä muuttuu. Liittolaiset käyvät samassa tietenkin vähiin. Lydgate-parka joutuu rahapulassaan ottamaan Bulstrodelta lainaa ja päätyy siis epäilyttävään asemaan yhteisön silmissä. Miten osuvasti Eliot muuten kuvaakaan pubissa vellovaa kuulopuhejuoruilua! Arvailu vahveni pian tietoa itsevarmemmaksi ja suvaitsi rennommin sellaista, mikä vaikutti ristiriitaiselta.

Toisessa osassa keskeisiksi teemoiksi nousevat minun mielestäni moraali, häpeä, raha ja talous. Millaiset motiivit ihmisiä ohjaavat ja mitä tekemistä rahalla ja moraalilla voi olla toistensa kanssa? Dorothea istuutui kirjastossa yksityiskäyttöön varaamansa pienen kansantaloutta ja sen suuntaisia aiheita käsittelevän kirjapinon ääreen. Noista kirjoista hänen oli määrä saada tietää, miten rahaa voi parhaiten käyttää tuottamatta vahinkoa lähimmäisilleen tai – mikä oikeastaan on sama asia – hyödyttämällä heitä mahdollisimman paljon. 

Toisia moraaliset tai yhteiskuntateoreettiset kysymykset eivät samalla tavalla mietitytä: Hän (herra Dunkirk) ei ollut milloinkaan kuvitellut, että kaupankäynnillä ja lunastusarmolla oli mitään tekemistä keskenään.

Muuten kirja vilisi esimerkkejä aikakauden eli 1840-luvun ajankohtaisista kysymyksistä aina  salametsästyksestä, äänioikeuslaista ja viemäröinnistä lähtien. Kerronta on edelleen psykologisesti tarkkaa, humoristista, kiireetöntä ja perusteellista.

Viimeiseksi mielikuvaksi Middlemarchista jätän kuvauksen Fred Vincyn, laiskanpuoleisen ja hevosurheilusta pitävän rehdin tohelon käsialasta:

Tuohon aikaan oltiin sitä mieltä, että herrasmiehen ei sopinut kirjoittaa selvää tai ylipäätään konttoristille ominaista käsialaa. Fred kirjoitti pyydetyt rivit käsialalla, joka oli niin herraskaista kuin kenen tahansa sen ajan varakreivin tai piispan: vokaalit olivat kaikki saman näköisiä ja konsonantit erosivat toisistaan vain siinä, että sakara työntyi milloin ylös milloin alas, poikkiviivat olivat tuhruisen tanakoita eivätkä kirjaimet pysyneet viivoituksella – lyhyesti sanottuna, se oli senlaatuista arvokasta tekstiä, jota kyllä lukee, kun ennakolta tietää, mitä kirjoittaja tarkoittaa.

Kirjan tiedot:

George Eliot: Middlemarch, toinen nide. Suomentanut Aune Tuomikoski.WSOY 1966. 450 sivua.

ajsf

Kahdeksan kuplan Suomi

 Vaikka suomalaisia voidaan jakaa luokkiin ja elämäntapoihin monilla tavoilla, uskomme että erityisesti muutoksessa elävää yhteiskuntaa ei voi ymmärtää vain vakailla luokkajaoilla vaan on tavoitettava ihmisen kokemus, joka on monesti ristiriitainen ja jota sävyttää pohdinta ja tulkitseminen.

Ajassa kiinni olevaa luettavaa: Anu Kantolan ja työryhmän uunituore teos Kahdeksan kuplan Suomi. Kantola tutki/haastatteli edellisessä kirjassaan Huipputuloiset suomalaisten rikkainta prosenttia (en ole vielä ehtinyt lukea, pitäisi!) ja nyt koko muuttuvaa suomalaista yhteiskuntaa. Kun tahdotaan kiinnittää huomio siihen, että ihmiset elävät keskenään erilaisissa todellisuuksissa, jotka eivät oikein kohtaa, puhutaan usein kuplista. Tässä kirjassa on hahmoteltu nimen mukaisesti kahdeksan erilaista "kuplaa", jotka kuvastavat yhteiskunnan rakennemuutosta. Jokaiselle ryhmälle on hahmottunut haastatteluiden pohjalta omanlaisensa "syvä tarina", joka on kirjassa keskeinen, sosiologi Arlie Hochschildiltä omaksuttu käsite. Tämä syvä tarina kertoo ihmisen omasta paikasta yhteiskunnassa, omista ylpeydenaiheista, omasta arvosta ja vaikutuksen mahdollisuuksista. Se kannattelee koko identiteettiä ja määrittelee kiinnittymistä yhteiskuntaan. Kantola on ryhmitellyt kuplat syvien tarinoiden ja sosioekonomisen aseman perusteella seuraavasti:

1. globaalin talouden etujoukko: yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa

2. kaupunkilainen keskiluokka: palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa

3. teollisuuden duunarit. teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa

4. yrittäjät: pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät kaupungeissa ja esikaupungeissa

5. maahan muuttaneet yrittäjät: muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät

6. maaseudun väestö: keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla

7. palvelualojen duunarit: palvelualojen pienituloiset suurissa kaupungeissa

8. pienituloiset: työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa

 Jokaisen luvun aluksi Kantola listaa ryhmään kuuluvia tyypillisiä ammattinimikkeitä ja niihin kuuluvien ihmisten lukumääriä. Syvää tarinaa kerrotaan myös otteilla haastateltujen mietteistä ja lukiessa tuntuikin siltä, että pääsi jotenkin poikkeuksellisen lähelle kullekin kuplalle tyypillistä kokemusta (työ)elämästä ja (hyvinvointi)valtiosta.

Tämä olikin se kaikkein avartavimmalta tuntuva asia: nämä kokemukset ja syvät tarinat syntyvät kukin tietynlaisessa työmarkkina-asemassa ja todellisuudessa, joten itse voi kokea vain yhdenlaisen todellisuuden, muiden jäädessä tuntemattomiksi. Silloin voi olla vaikea kaivaa esiin empatiaa toisenlaisessa tilanteessa oleville tai ylipäätään kokea kuuluvansa samaan yhteisöön muiden kanssa, mutta Kahdeksan kuplan Suomi onnistuu kuvaamaan kaikkia ryhmiä avartavasti ja "myötäelävästi" (kuten toteaa esimerkiksi Tieto-Finlandian raati). Hurjasti huippupalkkaisia töitä paiskiva yritysjohtaja elää ja kokee yhteiskunnan hyvin eri tavalla kuin vaikka taantuvan teollisuuspaikkakunnan duunari tai työelämän "ulkoringille" joutunut pätkätyöläinen, jolla ei ole vaikkapa oikeutta palkalliseen lomaan ja jonka on tuulisessa työelämässä vaikea täyttää ansioihin sidotun työttömyysetuuden ehtoja. Luottamus yhteiskuntaan voi siis olla koetuksella erilaisista syistä.

Kuplia on tietenkin aina ollut, mutta työelämän ja yhteiskunnan rakenteet ovat pirstaloituneet helpommin käsitettävistä porvari-duunari-farmari -kuplista vaikeammin hahmotettaviin ja pienempiin ryhmiin. Yhteiskunnan ja sen ihmisten hyvinvoinnin kannalta on siis tärkeää tunnistaa, millaisissa todellisuuksissa eri laidoilla eletään.

Kirjan tiedot

Anu Kantola & työryhmä. Kahdeksan kuplan Suomi. Gaudeamus 2022. 335 sivua.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Sunnuntai-illan lukupiiritapaamisessa keskusteltiin Bernardine Evariston hienosta Booker-palkitusta teoksesta Tyttö, nainen toinen. Taas tuli muistutus siitä, miksi lukupiirit ovat parasta ajanvietettä: kirjoista on mukava vaihtaa mielipiteitä toisten kanssa, ja tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten ehtisi tarttua. Olin lisännyt tämän Evariston teoksen omalle henkiselle kiinnostavien kirjojen listalleni varmaankin heti silloin, kun se voitti Bookerin vuonna 2019.

Tyttö, nainen toinen on hieno episodiromaani ja takakansitekstin  mukaan "moniääninen sinfonia mustien naisten elämästä". Se on kirjoitettu ilman virkkeen aloittavia isoja alkukirjaimia tai virkkeen päättäviä pisteitä ja käyttää välillä proosarunomaista typografista asettelua, mikä oli yhden lukupiiriläisen mukaan vaatinut alussa hieman totuttelua. Minusta se oli kyllä tosi toimiva ratkaisu, siinä tavallaan muoto asettui tukemaan sisältöä: kirjan kahdentoista naisen kappaleet kertoivat näiden naisten elämäkertoja, heidän kokemuksiaan, joten pisteiden ja isojen alkukirjainten tyyppisten kirjoitetun kielen tunnusmerkkien puuttuminen vei kertomukset lähemmäs elettyä, koettua elämää.

 

Sinfonia koostuu siis kahdentoista naisen kertomuksista. Kertomukset on ryhmitelty neljään päälukuun, kussakin kolmen naisen alaluvut. Jollakin tavalla kaikki naiset liittyvät toinen toistensa tarinoihin, joten yhdistävine hahmoineen, perheenjäsenineen ja ystävineen henkilöhahmoista kertyy kaiken kaikkiaan hyvin moniääninen kuoro. (Evaristo itse on twiitannut erään lukijan kokoaman hienon henkilöhahmokartan, jota kävin pariin otteeseen katselemassa kun tarinat kiertyivät toisiinsa niin monin eri tavoin yhteen.) Lukupiirin aluksi pitikin ensin suunnitella, miten kirjaa käsitellään: yksi henkilö kerrallaan, päälukujen mukaisina kolmen nippuina vai assosiatiivisesti henkilöstä/tapahtumasta toiseen loikkien? Päädyimme noudattamaan suunnilleen päälukujen mukaista järjestystä, ja se oli ihan kätevä ratkaisu.

Ensimmäisen kolmikon (Amma, Yazz, Dominique) naiset ovat perhettä: Amma on uransa huippuhetkeä elävä teatteriohjaaja, lesbo ja aktivistityyppi, jonka näytelmän ensi-iltaan romaaninkin monet eri säikeet johtavat. Yazz on hänen tyttärensä, kipakka nuori ja valistunut opiskelija, jonka kritiikki osuu äitiinkin. Dominique on Amman ystävä, joka on ajautunut kontrolloivaan ja väkivaltaiseen suhteeseen (jonkin toisenkin kirjan kohdalla olen todennut, ettei se tietenkään ole heterosuhteiden yksinoikeus).

Toisen kolmikon (Carole, Bummi, LaTisha) elämänkokemuksia määrittää tietynlainen määrätietoisuus, lujaluontoinen ponnistelu ulos heikkojen lähtökohtien viitoittamasta kohtalosta. Nigeriasta lapsiavioliitolta pelastettu orpotyttö Bummi kohtaa elämässään erilaisia vastoinkäymisiä kuin hänen tyttärensä Carole, joka on elänyt etelä-Lontoon Peckhamissa traumatisoivia nuoruusvuosia. Carolen "pelastaa" lukupää ja lahjakkuus ja pääsy hyväosaisten keskuuteen Oxfordin yliopistoon. Hänen suhteensa omaan taustaansa ja omiin traumaattisiin kokemuksiinsa ovat vaikeat: opiskelijana ajatus äidistä hössöttämässä asuntolassa päällään metrikaupalla värikkäitä afrikkalaisia kankaita nolottaa häntä, ja myöhemmin hän tuntuu lähinnä pakenevan taustaansa, mutta lukija häntä kyllä ymmärtää ja toivoo hänelle onnellisuutta ja rauhaa. LaTisha on Carolen koulukaveri Peckhamista ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hänkin tekee lujasti töitä päästäkseen elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet asettavat hänen tavoitteensa hyvin erilaiselle tasolle kuin Carolella.

Kolmas kolmikko (Shirley, Winsome, Penelope) on kokoelma erilaisia lannistumisia ja raastavia pettymyksiä. Shirley eli rouva King on Carolen opettaja, joka on nuorena ja naiivina idealistina ajatellut voivansa opettajana pelastaa maailman yksi lapsi kerrallaan. Yksi ihminen on kaiken eriarvoisuuden edessä kuitenkin varsin voimaton, eikä maailma sillä tavalla taivu kaikkien tahtoon vaikka kuinka uutterasti taistelisi. Shirleyn lipumista katkeruuteen ja kyynisyyteen oli raastavaa lukea, samoin hänen äitinsä Winsomen sinnikästä kamppailua monenlaisten vastusten kanssa. Shirleyn opettajakollega Penelope on myös samantuntuinen hahmo, jonka feministiset ihanteet ovat kokeneet kolhuja eivätkä välttämättä päivittyneet maailman ja yhteiskunnan muutosten myötä.

Viimeinen kolmikko (Megan/Morgan, Hattie, Grace) pitää sisällään pitkän ketjun saman suvun naisia. Se kertoo 1920-luvulla eläneen tuntemattoman abessinialaisen isän lapsena kasvaneen Gracen monista suruista, tämän tyttären Hattien maanviljelijän elämästä ja salaisuuksista sekä muunsukupuolisen Meganin/Morganin yrityksistä päästä selville omasta itsestään. Päätöskolmikkoon liittyy myös yksi teoksen käänteentekevimmistä hetkistä (sekä vaivaannuttavimmista luvuista, kun Morganin keskustelut muunsukupuolisuudesta tuntuvat yhtäkkiä jotenkin päälleliimatuilta ja julistavilta tai alleviivaavilta – lehteilin ne sivut aika nopeasti läpi).

Teoksen teemat ovat aika massiivisia ja tiukasti kiinni tämän ajan tärkeissä keskusteluissa. Teemoihin lukeutuvat muun muassa rasismi, sukupuoli, seksuaalisuus, väkivalta, vanhemmuus, luokka, ihonväri, identiteetti ja sukupolvien väliset hankaukset tai suoranaiset kuilut. Koska tarinat ovat mustien brittien tarinoita, niitä kaikkia luonnehtii jollakin lailla eräänlainen toiseuden kokemus, mihin teoksen nimikin tietenkin viittaa. Mutta nainen ei ole vain yhtä tai vain yhdenlainen kokemus, eikä musta ihonväri ole vain yhtä tai yhdenlainen kokemus, sen tämä teos osoittaa. Näkökulmat risteävät ja riitelevätkin. Kokonaisuutena Tyttö, nainen, toinen on hurja ja monumentaalinen, kaunokirjallinen mestariteos.

Kirjan tiedot

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivill). WSOY 2022. 528 sivua.

Fiona 'Elōne: Tulit luokseni kutsumatta

Fiona 'Elōnen esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta alkaa aamusta, joka on monille pienten lasten äideille tavallaan hyvin tuttu. Toisaalta sen kuvaama todellisuus on monelle myös tosi etäinen. Kirjan alussa nuori ruskea yksinhuoltajaäiti Ona vie kiukuttelevaa lasta päivähoitoon (tuttu kokemus), kun puhelimeen kilahtaa viesti. Lapsen isä on päässyt vankilasta ja tahtoo tavata (ei niin tuttu kokemus).

Viestin myötä Onan mieleen tulvahtaa liuta muistoja menneisyydestä: lapsen isän tapaamisesta, päihteistä, omasta lapsuudenperheestä ja isästä.

Suomen Kuvalehden jutussa 'Elōne kertoo, että tarinan aihio on syntynyt jo jokunen vuosi sitten RT Lit -akatemian luovan kirjoittamisen kurssilla. Silloin hän kirjoitti lähinnä omiin henkilökohtaisiin tarpeisiinsa ja kertoo aina käsitelleensä kirjoittamalla vaikeita elämäntilanteita ja ihmissuhteita, joista on ollut hankala puhua kenenkään kanssa. Tällaisia jännitteisiä ihmissuhteita kirjassa ovat ainakin Onan suhde lapsen päihteitä käyttävään (ja vankilaan päätyvään) isään sekä omaan isään, joka tuntuu lukijasta ensin melko ankaralta ja komentelevalta hahmolta. Isä tulee myös aiheuttaneeksi tilanteita, joita Ona joutuu tahtomattaan korjaamaan ja joissa hän joutuu luovimaan erilaisten toimintatapojen välillä: isä esimerkiksi pelmahtaa ilmoittamatta päiväkodille hakemaan lapsenlapsensa luokseen, jolloin päiväkodin hoitaja toruu tästä Onaa sanomalla paheksuvasti, että "näistä tulisi sitten jatkossa ilmoittaa etukäteen". Sama isä kuitenkin auttaa Onaa muutoissa ja tahtoo viettää aikaa lapsenlapsen kanssa, joten  kuvaan tulee monenlaisia sävyjä.

Siinä SK:n jutussa luonnehditaan myös, että teos sijoittuu kulttuurien solmukohtiin. Ajattelin, että se näkyy kirjassa juuri näinä jännitteisinä ihmissuhteina ja tilanteina, kun tulee jonkinlaista kitkaa tai hankausta arkisissa vuorovaikutuksen tilanteissa. Miten esimerkiksi katsotaan Onaa ja "muita hänenlaisiaan" hiekkalaatikolla, koulussa, baarin jonossa, bussissa -- kirjoissa, valkoisten miesten kirjoittamissa lauluissa, valkoisten ihmisten tekemässä taiteessa, elokuvissa, viesteissä ja alikulkutunnelien seinissä. Miten heille puhutaan, mitä heiltä kysellään vaikkapa päiväkodissa, HopLopissa tai kadulla. Nämä risteys- tai solmukohdat eivät näy kaikille samoilla tavoilla.

Tulit luokseni kutsumatta sai minut miettimään näitä solmukohtia ja jonkinlaista suomalaisuuden tai äitiyden käsikirjoitusta, arkki- tai stereotyyppisiä mielikuvia siitä, mitä on olla suomalainen tai äiti. Mitä tapahtuu, kun ei itse sovi niihin valmiisiin malleihin vaikkapa olemalla ruskea tai tulemalla äidiksi muissa olosuhteissa kuin vakaassa parisuhteessa, keskiluokkaisessa palkansaajakodissa ja kolmikymppisenä? Kun edessä on pehmoisten vauvaunelmien sijaan usvaa ja epätietoa?

"Mikä on sun mielestä vaikeinta vanhemmuudessa?" hän kysyy.

Alan tahtomattani miettiä niitä vanhempia, jotka lapsen saatuaan vetäytyvät viettämään perhe-elämää jonnekin uudenlaiseen todellisuuteen. Sellaiseen jossa "perspektiivi kaikkeen muuttuu, eivätkä samat asiat enää kiinnosta". Heitä vaikuttaa riittävän, mikä tuntuu minusta järjenvastaiselta.

Akatemiatutkija Anna-Leena Toivanen totesi juuri eräässä lukemassani jutussa, miten kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan sen kautta suodattuu valtava määrä inhimillistä kokemusta. 'Elōnen kuvaama inhimillinen todellisuus tuntuu paikoin tosi samastuttavalta (varsinkin äitiyteen liittyvät katkelmat) ja paikoin se kuvaa ainakin minulle uudenlaisia todellisuuksia. Tempoileva parisuhde päihderiippuvaisen kanssa oli yksi näistä, samoin helsinkiläisten nuorten aikuisten elämän monet asiat ja kahden kulttuurin perheessä kasvaminen. Paljon oli sellaista, josta olisin lukenut mielelläni lisää, ja kirja tuntui ehkä jollakin tavalla jäävän kesken. Mutta millä tavalla? Enpä oikein osaa sanoa. Sivumäärän puolesta tilaa olisi ainakin vielä ollut, ja 'Elōnen teemat ovat kiinnostavia.

Loppuun vielä irtonainen huomio kielestä: Onan monikielinen todellisuus näkyy isän kanssa käytynä englanninkielisenä keskusteluna, ja Onan ja Parhaan Ystävän välinen viestintä on esimerkki hyvin todentuntuisesta englannin sekaisesta tekstariviestinnästä.

Kirjan tiedot

Fiona 'Elōne: Tulit luokseni kutsumatta. Otava 2022. 156 sivua.

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Paikkailen täällä aukkoja sivistyksessä ja luin tieteiskirjallisuuden klassikon eli Philip K. Dickin teoksen Uneksivatko androidit sähkölampaista? Kirja on suomennettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1989 nimellä Palkkionmetsästäjä, ja tarina tunnetaan erityisesti sen pohjalta tehdystä klassikkoelokuvasta Blade Runner vuodelta 1984. En ole nähnyt elokuvaa (enkä lukenut vanhaa suomennosta), mutta elokuva ei ilmeisesti seuraa kirjaa kovin orjallisesti, vaan lähinnä perusidean osalta: maapallo on saastunut kutatuinkin elinkelvottomaksi, elävä luonto on kuollut ja ihmisiä on lähetetty siirtokuntiin toisille planeetoille. Ihmisillä on myös toinen toistaan kehittyneempiä androidipalvelijoita, joita on vaikea erottaa ihmisistä. Lisäksi tietyntyyppiset uusimman sukupolven Nexus 6 -androidit eivät olekaan enää alistuneet osaansa palvelijoina, vaan karanneet siirtokunnista takaisin maapallolle. Palkkionmetsästäjä Rick Deckard jäljittää ja tuhoaa ihmisinä esiintyviä androideja.

Miten androidin sitten erottaa oikeasta, elävästä ihmisestä? Kiinnostava ontologinen kysymys. Rick Deckard käyttää Voight-Kampffin testiä, jolla mitataan tutkittavan vasteita haastattelijan kysymyksiin, ja kysymykset keskittyvät erityisesti mittaamaan nk. empatiavastetta, myötäsyntyistä reaktiota ja tunnetta. Nexus kutoset edustavat muutoin kaikenlaisen kehityksen terävintä kärkeä,  mutta empatiavasteen konemaiset ja aavistuksen verran ihmistä hitaammat tulokset paljastavat ne androideiksi. Empatiavaste siis erottaa, mutta yhdistäviäkin tekijöitä androidien ja ihmisten väliltä löytyy: androidit ovat ihmisten lailla tietoisia omasta olemassaolostaan ja kykenevät tavoitteelliseen toimintaan (esimerkiksi karkaamaan ihmisten palveluksesta).

Uneksivatko androidit sähkölampaista? on julkaistu alunperin vuonna 1968, mutta sen herättämillä pohdinnoilla on annettavaa vielä nykyäänkin. Ympäristökriisit ovat tietenkin tuhannesti kriittisempiä kysymyksiä nyt kuin vuonna 1968, samoin on tietynlainen kirjassa esiintyvä tehokkuuden ja hallinnan tavoittelu. Ajatellaan vaikka Rick Deckardinkin käyttämää Penfield-tunteistinta: se on ohjauspaneelilla käytettävä käyttäjänsä affekteja manipuloiva laite, josta löytyy siinä tuhatkunta erilaista tunnetilaa. Miltä kuulostaa esimerkiksi 481, tietoisuus tulevaisuuden tarjoamista monenlaisista mahdollisuuksista? Tai numero 594, aviomiehen kaikkia asioita koskevan suuremman viisauden mielihyväntäyteinen hyväksyntä? Androidit on luotu kaiketi tehokkuuden ja hallinnan tavoittelun nimissä, ja samoin ihminen koetaan koneistoksi, jonka toimintoja yritetään tunteistimen avulla hallita ja optimoida. Puistattavaa, varsinkin kun ajattelee, miten paljon kaikupohjaa tällä ajatusmallilla on nykypäivän työelämässä.

Älykkäitä ja vaikeasti tunnistettavia androideja jäljittäessään Rick Deckard päätyy kiperiin tilanteisiin ja aika nopeatempoiseenkin jahtiin, ja lukija saa jännityksen lisäksi pohtia valtavan painavia kysymyksiä elämän ainutkertaisuudesta ja arvosta, siitä mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia ja mikä tekee ihmisestä ihmisen.

JK. En ollut aiemmin lukenut kirjaa enkä nähnyt Blade Runneria, ja silti tiesin Roy-androidin legendaarisen sitaatin: Olen nähnyt asioita, joita te ihmiset ette uskoisi. Hyökkäysaluksia tulessa Orionin edustalla. Olen katsellut C-säteiden kimaltelua pimeässä lähellä Tannhäuser-porttia. Kaikki nuo hetket katoavat aikanaan kuin kyynelet sateeseen. On aika kuolla. Sepäs onkin ihan vain elokuvasta peräisin oleva sitaatti! Kirjassa Roy Batyn viimeiseksi repliikiksi jää sanaton parahdus.

Kirjan tiedot

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista? Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Täysi Käsi Oy 2022 [1968]. 242 sivua.

Ali Smith: Syksy

Nyt kehuja: Ali Smith on paitsi skotlantilainen kirjailija, myös jonkinlainen taikuri, joka osaa taivuttaa todellisuuden rajoja ja reunoja. Sellainen olo minulle ainakin jäi hyvin vahvasti, kun sain loppuun Smithin vasta suomennetun romaanin Syksy. Bongasin kirjan jo keväällä kustantamon katalogista enkä olisi millään malttanut odottaa suomennoksen ilmestymistä, sillä edellinen lukemani Smithin kirja (Oli  kerran kello nolla, suom. Kristiina Drews) oli painunut mieleeni kerronnallisesti ja kielellisesti uskomattoman mielikuvituksellisena ja hyvin omintakeisena teoksena. Sellainen on myös Syksy, se on pulpunnut jostakin Smithin aivojen uskomattoman tuotteliaasta sopukasta. Kristiina Drews on suomentanut molemmat teokset, ja niiden mielikuvituksellinen ja leikkisä sävy on kaikkine sanaleikkeineen suomennettu uskomattoman kekseliäästi ja sujuvasti.

Syksyssä on kaksi keskushenkilöä, Elisabeth Demand ja Daniel Gluck. Nykyhetkessä Elisabeth käy katsomassa Danielia vanhainkodissa ja lukee tälle kirjoja, vaikka 101-vuotias herra Gluck ei niitä varmaankaan kuule, sillä hän enää vain nukkuu, horrostaa kohti elämän talvea. Kirja vaeltelee melko vapaasti nykyhetkestä Elisabethin lapsuuteen 1990-luvulla, jolloin hän ja Daniel Gluck ovat naapureina tavanneet toisensa, ja sukeltelee välillä todellisuuden rajamailla ajelehtivan Gluckin tajuntaan (en ole aikoihin lukenut mitään yhtä raikasta ja omaperäistä kuin nämä tajunnan rajatilan maailmat!). Lukijalle avautuu kuva omintakeisesta ystävyydestä ja sen omintakeisista osapuolista, ja Smithillä on käsittämätön taito tosiaan taikoa arkinen ja absurdi sulautumaan ja kietoutumaan toisiinsa. Lukeminen on kuin kulkisi lehtometsässä tuulisena syyspäivänä ilman hattua: tuuli kieputtaa hiuksia ja huivia oman tahtonsa mukaan, raikas ilma panee hiusten lisäksi ajatusmaailman uuteen uskoon, ja kaikkea ympäröi syksyn värikäs ja kaunis melankolia.

Taustalla häilyy jakautuneen Britannian tunnelmia, kun koko valtakuntaa raastaa liuta repiviä Brexit- ja muita kiistoja, ja tarinaan avautuu myös kiinnostavia sivupolkuja Elisabethin äitisuhteeseen, taiteeseen ja erääseen ihmeelliseen passinhakuprosessiin. Syksy on Smithin vuodenaikakvartetin ensimmäinen teos, ja toinen osa Talvi on ilmestymässä ensi kuussa.

Suosikkisitaattini (yksinään aika mitätön, mutta siitä seuraa kymmenen sivun ihmeellinen todellisuutta ravisteleva tarina):

Onko Bagatelli oikeasti joku peli? Elisabeth kysyi. Vai keksitkö sinä sen tässä ja nyt?

Myönnetään, se on minullekin pelinä aivan uusi, Daniel sanoi. Pelataanko?

Riippuu vähän, Elisabeth sanoi.

Säännöt ovat seuraavat: minä kerron sinulle tarinan ensimmäisen lauseen, Daniel sanoi.

Okei, Elisabeth sanoi.

Sitten sinä kerrot tarinan, joka sinulle tulee mieleen, kun kuulet sen ensimmäisen lauseen.

Kirjan tiedot

Ali Smith: Syksy. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 272 sivua.

Milja Sarkola: Pääomani

Maksoimme asunnostamme 6130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. Kun mittaan kokonaispinta-alan sisällyttäen komerot ja parvekkeen, päädyn 90 neliömetriin. Se laskee asunnon todellista neliömetrihintaa 5722 euroon.

Milja Sarkolan Pääomani on kirja ihmisistä ja rahasta. Aihe on tosi kiinnostava, koska se vaikuttaa ihmisen elämässä niin moneen, mutta rahasta puhumistä usein jotenkin vältellään ja ihmiset ovat tietenkin sokeita toistensa erilaisille todellisuuksille. Sen lisäksi hyvin monia asioita tullaan mitanneeksi rahassa, vaikka se ei suinkaan ole ainoa arvon mittari, ja mikään Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi ei paljasta sen takaa löytyviä yksilöllisiä todellisuuksia (eikä sen kyllä ole tarkoituskaan niin tehdä).

Takakansiteksti kertoo, että "romaani käsittelee loistavan vähäeleisesti ja moralisoimatta varakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin." Raha-asioita käsitellään enimmäkseen päähenkilön, minäkertojan näkökulmasta: hän on urallaan varsin hyvin menestynyt teatteriohjaaja (niin taloudellisilla kuin muillakin mittareilla), joka on vielä kotoisin vauraasta perheestä, jolta saattaa saada lahjaksi esimerkiksi älyttömän kalliin Bösendorfer-pianon tai taloudellista tukea asunnon hankintaan. Teatterialalla toimivaksi ihmiseksi hän on siis todella hyvin toimeentuleva, mutta tietenkin alan arvaamattomuuden varassa:

Selailen tulevan työpaikkani puhuttelevia mainostekstejä ja intensiivisiä pressikuvia vatsa piukkana. Peruslippu maksaa 34 euroa, paikkoja on 400 ja esityksiä yhden kauden aikana noin 40. Meidän pitäisi siis houkutella noin 16 000 ihmistä esitykseemme. Lipputulot täysillä katsomoilla olisi 30 euron keskihinnalla melkein puoli miljoonaa.

Minäkertoja laskee pakkomielteiseltä tuntuvalla tavalla kaikkea: omaa varallisuuttaan ja ihan kaikkien asioiden kannattavuutta. Kannattaako ottaa henkivakuutus? Onko ikkunanpesun ostaminen siivousfirmalta kannattava investointi? Tai pyörän huollattaminen? Tai etf-rahastoihin sijoittaminen? Miten kollega voi suhtautua noin huolettomasti tilanteeseen, jossa ei tiedä tulevaisuuden tulojaan? En voinut välttyä vertaamasta päähenkilöä äskettäin lukemaani Antti Nylénin Häviön kuvaamaan rahatilanteeseen. Pääomani kuvaa aika neuroottista suhdetta rahaan, kun taas Häviön suhde on enemmänkin katkera, lannistunut ja epätoivoinen. Tätä selittää tietysti myös erot pankkitilien saldoissa: Pääomani sivuilla sijoitusvarallisuuden arvo on siinä 25 000 euroa ja Häviön sivuilla pankkitilin saldo on 6,29 euroa. Kyllähän tällaiset summat aika erilaisia tunteita herättävät. Ero herätti myös huomaamaan, että Pääomani minäkertoja ei varallisuudesta huolimatta pysty lopettamaan laskemista, eikä varallisuus tuo turvaa, ei rauhoita tai tyynnytä millään lailla, kuten sen kuvittelisi tekevän. En oikein tiedä miksi. Ehkä ainakin siksi, että Pääomassa päähenkilöllä on niin paljon menetettävää, ja toisaalta myös siksi, että sellaista pistettä ei varmasti ole, jolloin voisi todeta että "nyt minulla on tarpeeksi, nyt asiani ovat hyvin". Minäkertoja ei ainakaan ole löytänyt sellaista pistettä, eikä kovin moni muukaan. Rahaa, etuja ja hyötyjä on haalittava aina lisää, siihen käskevät niin joku metsästäjä-keräilijän vietti tai halu kuin nykyhetken kapitalistiset ja individualistiset ihanteet.

Ihmissuhteisiin tämä pakkomielteinen suhde vaikuttaa ainakin sillä tavalla, että parisuhteen ilmapiiri tuntuu kiristyvän aina, kun päähenkilö tahtoo puhua rahasta. Hän tahtoo jakaa kaikki kulut puoliksi ja tasata pienetkin menot, pitää puolisot taloudellisesti erillään. Puoliso taas tuntuu suhtautuvan talouteen yhteisenä eikä niin kaavamaisen jäykkänä asiana. Lukijasta tuntuu, että raha-asiat nousevatkin parisuhdetta tärkeämmiksi.

Kirjan nimenä Pääomani on hauskan monimerkityksinen: sen voi lukea sekä yksikkönä että monikkona. Monikollista tulkintaa puoltaisi se, että Bourdieu ja kulttuuriset pääomat mainitaankin kirjan sivuilla, ja niihin liittyvät teemat vilahtelevat kirjan sivuilla: lapsen soittotunnit, residenssitaiteilijoiden kanssa seurustelu, näytösten ensi-illat, pukeutumistyyli ja niin edelleen.

En voinut olla miettimättä lukiessa sitä, miten talousajattelu, ja tarkemmin ottaen uusliberalistinen markkina-ajattelu on levinnyt ja miten moni olettaa talouden logiikan olevan jollei peräti ainoa niin ainakin paras mahdollinen logiikka, joka syrjäyttää muut. Ajatellaan vaikka Pääomani minäkertojaa, joka on apurahan turvin Berliinissä ja uskaltautuu käyttämään apurahaa ravintolaillalliseen, kun varmistaa sen olevan sallittua. Mikä nautinto illallinen onkaan! Sitten kertoja palaa Suomeen ja katsoo toisten ihmisten saamia apurahojen käyttötarkoituksia: siellä on virkistäytymismatkoja ja muuta jotenkin epätaloudelliselta tuntuvia tarkoituksia. Yhtäkkiä Berliinissä kokemani hohdokas etuoikeus kutistuu -- ankeaksi Lidl-shoppailuksi. Kun huomaa, että toiset saavat enemmän, oman illallisen nautinto jotenkin kutistuu ja katoaa. Miksi vertailu tekeekin niin, ja miksi tieto jonkin asian rahallisesta arvosta vaikuttaa sen koettuun arvoon muillakin mittareilla mitattuna?

Suosikkisitaattini minäkertojan pianotunnilta:

Kun olen selvinnyt sormien lämmittelystä, keskitymme läksyyni, joka on tuottanut minulle huomattavia rytmillisiä haasteita. Esittelen opettajalle laskukaavani. Olenko jakanut triolit, kvintolit ja oktolit oikein?

– Tässä kohtaa pitää seurata intuitiota, opettajani sanoo. – Kuunnella, minne musiikki menee ja myös seurata omaa sen hetkistä tunnelmaa. Tässä kohtaa ei kannata laskea.

Eikö opettajani tajua, ettei minulla ole mitään muuta keinoa seurata musiikkia kuin laskemalla? -- Siinä ei auta fiilis enkä halua kenenkään enää väittävän minulle, etteikö laskeminen olisi yhtä hyvä tapa ratkaista pulmia kuin intuitio.

Kirjan tiedot

Milja Sarkola: Pääomani. Teos, 2020. 169 sivua.

George Eliot: Middlemarch, nide 1

Tutustuin George Eliotiin pari vuotta sitten lukemalla silloin uunituoreen Daniel Derondan. Tai, no, uunituoreesta kirjasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Daniel Deronda on ilmestynyt jo vuonna 1876. Suomennos oli kuitenkin uunituore, vaikkakin ilmestynyt 144 vuotta alkuteoksen jälkeen. Ihanaa, että vanhoja klassikoitakin suomennetaan edelleen. No niin, luin siis pari vuotta sitten Daniel Derondan kaikki 928 sivua ja ihastuin! Eliotilla on valtavan tarkka psykologinen silmä, hän kuvaa ihmisiä hyvin perinpohjaisesti ja humoristisestikin, mutta ei kuitenkaan ollenkaan pilkallisesti. Derondan suomentajalla Alice Martinilla on uskomaton kieli-, tyyli- ja rytmitaju, oikeastaan kaiken taju. Daniel Derondakaan ei tuntunut päivääkään vanhentuneelta, vaan sen megapitkiä virkkeitä ja yhteiskunnallisia mietelmiä oli mukava lukea.

Olin siis Derondan lukemisesta lähtien kiinnostunut Eliotin muustakin tuotannosta, joten olin iloinen kun sain vuonna 1871 ilmestyneen ja 1966 suomennetun Middlemarchin mukaan erään lukupiirin ohjelmaan. Lukupiiri kokoontui eilen ja luettavana oli Middlemarchin ensimmäinen nide – teos on ilmestynyt suomeksi kahtena niteenä ja englanniksi alunperin peräti kahdeksana niteenä, eräänlaisena jatkokertomuksena. Kuukauden päästä vuorossa on toinen nide. 1840-luvulle sijoittuva Middlemarch nauttii merkittävän brittiläisen romaanin mainetta ja Virginia Woolf on tunnetusti sanonut, että se on "ainoa englantilainen romaani, joka on kirjoitettu aikuisille". Romaaniklassikoihin tulee suhtauduttua helposti jollakin pelonsekaisella kunnioituksella, mutta Middlemarch voitti lukijan puolelleen heti kättelyssä! Se on täynnä tarkkanäköistä huumoria ja laajan henkilögalleriansa myötä mukana on myös jonkinlainen moneen suuntaan polveileva saippuaoopperamainen tunnelma.

Middlemarch on englanninkielisen alaotsikkonsa mukaan a study of provincial life, tutkielma maalaispitäjän elämästä. Henkilöhahmoja siinä on reilut kolmekymmentä, joista tärkeimpinä tässä ensimmäisessä niteessä ehkä Dorothea Brooke, Tertius Lydgate, Rosamond Vincy, Fred Vincy, Edward Casaubon ja Will Ladislaw.

Ensimmäinen osa on nimeltään Dorothea Brooke, ja sen nimihenkilö Dorothea on 19-vuotias, nuori ja tiedonnälkäinen nainen. Hänellä on ihailijana middlemarchilainen baronetti sir James Chettam, mutta Dorothea menettää sydämensä hieman sisäänpäinkääntyneeltä vaikuttavalle, 45-vuotiaalle pappismies Edward Casaubonille. Dorothea on itse joutunut tyytymään tytöille määrättyyn, sinne tänne puikahtelevan hiiren nakertelua muistuttavaan opilliseen sivistykseen, joten Casaubonin maailmojasyleilevät myyttijärjestelmiä koskevat tutkimukset lumoavat hänet täysin:

Dorothea oli ehtinut katsoa syvälle herra Casaubonin sielun luotaamattomaan kaivoon ja nähdä siellä omien kuvitelmiensa heijastelevan epämääräisenä, laajana kuvajaisena. Hän oli kertonut miehelle pitkälti omia kokemuksiaan ja oli kuullut tältä tulevan suurteoksen vaiheista, joka sekin vaikutti puoleensa vetävän epämääräiseltä ja laajalta. Herra Casaubon oli puhunut yhtä opettavaisesti kuin Miltonin "suopea ylienkeli" ja oli miltei ylienkelimäisen arvokkaasti kertonut Dorothealle yrittävänsä osoittaa – mitä kyllä oli yritetty ennenkin, mutta ei yhtä tunnontarkasti vertaillen ja yhtä tarkoituksenmukaisesti käyttäen hyväkseen materiaalinsa kuin herra Casaubon pyrki tekemään – että kaikki maailman myyttijärjestelmät ja myyttien hajanaiset katkelmat olivat saman perinteen muunnoksia. -- Suunnitelman laajakantoisuus lumosi Dorothean.

Dorothea ja Casaubon vihitään, ja Dorothea ihannoi puolisoaan. Hän toivoo pääsevänsä tälle hyödylliseksi tutkimusapulaiseksi ja paistattelemaan miehen loistavan älyn valossa, mutta todellisuus ei aivan vastaa Dorothean haavekuvia ja Casaubon putoaa Dorothean rakentamalta jalustalta jo Rooman-häämatkalla. Casaubon kärsii epävarmuuden ja -pätevyyden tunteista ja kokee Dorothean innokkaan ihailun tunkeiluna. Hän myös saa jonkinlaisen terveydentilaa heikentävän sairaskohtauksen. Kaksikon välit viilenevät. -- Dorothea muisti sen elämänsä loppuun saakka niin kuin kaikki muistamme hetken, jolloin jokin kallisarvoinen toive kuolee tai jokin uusi vaikutin viriää.

Muista henkilöistä: Tertius Lydgate on edistysmielinen nuori lääkäri, komea ja menestyvä. Hänen ajatuksiaan puolestaan askarruttaa muuan toinen nainen, viehättävä Rosamond Vincy. Rosamondin isä on Middlemarchin pormestari ja menestyvä porvari Walter Vincy, jonka lapset Rosamond ja Fred ovat varsin tyytyväisiä korkeaan statukseensa ja perheen varallisuuteen. Rosamondkin tuntuu kiinnostuvan Lydgatesta lähinnä tämän ulkonäön ja statuksen vuoksi, ja tämän ensimmäisen niteen lopussa Rosamond valmistelee häitään kustannuksista piittaamatta, keskittyen kovin materiaalisiin ja ulkokultaisiin asioihin. Tämä ei tietenkään lupaile kovin hyvää tällekään avioliitolle, ja odotankin jännityksellä toista nidettä: Dorothea, Casaubon, Lydgate ja Rosamond tulevat pettymään odotuksissaan, ja kuka mahtaa hakea lohdutusta kenen luota? Dorothea ja Lydgate olisivat toisilleen sopivia idealisteja, mutta Will Ladislaw'sta on jo ehditty piirtää herra Darcy -tyyppinen kuva. Lisäksi suurmaanomistaja Featherstonen perinnönjako tapahtui yllättävän testamentin myötä toisin kuin odotettiin, joten yhteisöön on luvassa varmaankin ravistelevia muutoksia. Saippuaooppera jatkuu siis ensi osassa.

Kaikkein nautinnollisinta Middlemarchissa on Eliotin ihmiskuvaus. Psykologinen silmä on tarkka, ja hän kuvaa ihmisiä nimenomaan sosiaalisina olentoina, suhteessa toisiin ihmisiin, unohtamatta yhteiskunnallisia lähtökohtia. Kuvaus on hyvin perusteellista ja osuvaa, ja sen huumori ei ole pilkallista vaan jollakin tavalla lempeää; aivan kuin Eliot katselisi luomiaan hahmoja nyökytellen ja pudistellen päätään. Rationaalisuus osoittautuu aika sivuseikaksi ihmisen toimintaa ohjaavien tekijöiden joukossa. Sen lisäksi Eliot on upottanut kirjaan paljon tietojaan aikakauden tieteestä ja taiteesta, jotka olivat nykylukijalle kiinnostavaa ajankuvaa. Sivuilla mainitaan joku uudenlainen sementtityyppi, De Quinceyn Oopiuminkäyttäjän tunnustukset, "Herschel, joka särki taivaan aidan" ja monen monta muuta asiaa, jotka paljastavat myös, miten aktiivisesti tiedonnälkäinen Eliot on seurannut omaa aikaansa.

Middlemarchin kerronta on juuri niin kiireetöntä ja perusteellista kuin viktoriaaniselta romaanilta voi odottaakin, ja tällaiseen kirjaan syventyminen tuntuu pikaviestien ja -videoiden ajassa suurelta ylellisyydeltä. Kertojan rooli on hieman erilainen kuin nykyromaaneissa; kertoja puhuttelee lukijaa toistuvasti ja välillä esitelmöi omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Suomennos on edelleen toimivaa ja sujuvaa luettavaa, ja Eliotilla on lähes joka sivulla aforisminomaiseen tyyliin kirjoitettuja virkkeitä, joita tekisi mieli siteerata kaikkia.

Tietoisku: nimi George Eliot on taiteilijanimi, kirjailijan oma nimi oli Mary Ann Evans. Hän valitsi taiteilijanimekseen maskuliinisen nimen paristakin syystä: naiskirjailijan liikkumavara oli Evansin/Eliotin aikaan varsin kapea, ja nimellä hän pääsi kunnioittamaan sekä ranskalaiskirjailija George Sandia (oik. Aurore Dudevant) että elämänkumppaniaan George Lewesiä.

Kirjan tiedot:

George Eliot: Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski). WSOY, 1966 [1871]. 455 sivua.

"Kuusi kuukautta äidin kuoleman jälkeen avasin hänen sänkynsä alta löytyneen matka-arkun."

Oletko kuullut näyttelijä Reese Witherspoonin kirjakerhosta? Googlasin sen äsken, ja idea on simppeli: kuukausittain vaihtuva kirja, jonka keskushenkilönä on nainen (disclaimerina mukana tieto, että kirjakerholle "nainen" kattaa laajemmankin kirjon sukupuolen moninaisuutta). Tavoitteena on esitellä monipuolisesti naisten kirjoittamaa ja naisista kertovaa kirjallisuutta. Kirjakerholla on kaiketi oma sovellus, jossa pääsee ilmeisesti mukaan lukupiiritapaamisiin ja muihin tapahtumiin, ja voi tilata tuotepakkauksen, jossa on kirjan lisäksi ehkä jotain vaihtuvia tuotteita? En osaa sanoa, en lukenut niin tarkkaan. Mutta miksi ylipäätään luin koko kirjakerhosta? Koska huomasin lukeneeni tämän kirjakerhon kuukauden kirjan lokakuulta 2021! Se oli nigerialaisen Chibundu Onuzon romaani Sankofa, jonka löysin Turun Akateemisen hyllyltä. Vasta luettuani huomasin takakansitekstistä maininnan "a Reese Witherspoon book club pick".

Sankofa kertoo lontoolaisesta nelikymppisestä Anna Grahamista, joka on kasvanut valkoisen yksinhuoltajaäidin ruskeana tyttärenä. Tämän vuoksi hän on elänyt jollakin tavalla jännitteisen identiteetin kanssa koko elämänsä, mutta kirjan alussa käsillä on myös eräänlainen identiteettikriisi: aikuistunut tytär on muuttanut kotoa, mies jäänyt kiinni pettämisestä (ero tulee) ja äiti on kuollut. Elämää määritelleet tukipilarit ovat yhtäkkiä poissa. Annan isä on aina jäänyt tutkimattomaksi mysteeriksi, sillä äiti ei ole milloinkaan paljastanut tämän henkilöllisyyttä. Äidin kuoleman jälkeen salaisuus alkaa kuitenkin keriytyä auki, kun matka-arkun valepohjan alta löytyy paitsi kuva isästä, myös äidin haltuun jäänyt isän opiskeluaikainen päiväkirja 1970-luvulta. Anna haukkoo henkeään lukiessaan Francis Aggreyn nimellä eläneen miehen vaiheista Lontoossa ja opiskelijapolitiikan pyörteissä, mutta todellinen pommi löytyy äidin taltioimista lehtileikkeistä: Francis Aggrey on palannut kotimaahansa ennen Annan syntymää, vaihtanut nimensä Kofi Adjeihin ja noussut pienen länsiafrikkalaisen maansa presidentiksi asti. Hän on hallinnut maata rautaisin ottein vuosikymmeniä ja on yhä elossa. Aikamoinen uutispommi.

No niin, tällaisesta alkuasetelmasta tarina siis lähtee kehittymään! Ei siis mikään realismia tavoitteleva teos, kun tämä pieni länsiafrikkalainen maakin on kuvitteellinen valtio nimeltään Bamana (tosin Bamana-niminen valtio on ollut olemassa siinä suunnilleen eteläisen Malin alueella 1800-luvun loppupuoliskolle asti). En tiedä, millaisia muut Reesen lukupiirin kirjat ovat olleet, mutta samantyyppinen epätodelliselta tuntuva ja jollakin lailla sadunhohtoinen tarina oli myös hittikirjassa Suon villi laulu, joka niinikään oli kirjakerhon kirjoja. Mutta ei kai kirjan tarvitse olla uskottava ollakseen nautittava? Olen huomannut odottavani afrikkalaisilta ja afrikkalaistaustaisilta kirjailijoilta usein realismia ja jonkinlaista suurta yhteiskunnallista tutkielmaa tai sanomaa. Sankofa ei ole tällaista realismia, vaikka aiheet sivuavat aika laajojakin, yhteiskunnallisesti painavia teemoja. Annan isän Kofin kautta tarkastellaan muun muassa ihmisen ja olosuhteiden muuttumista ja Annan kautta identiteettiä ja omien sukujuurten tuntemisen merkitystä. Näiden lisäksi lukija pääsee pohtimaan kolonisaation ja siirtomaavallan vaikutuksia ja kuulumisen tunteen merkitystä.

Mutta niin, takaisin tarinaan. Anna onnistuu metsästämään käsiinsä nuoren Francis Aggreyn tunteneen Adrianin, joka todentaa päiväkirjat aidoiksi ja suostuu lähtemään oppaaksi Bamanaan ja esittelemään Annan isälleen – muuten voisikin olla vaikea päästä entisen presidentin pakeille. Millainen kohtaamisesta muodostuukaan? Rautaisin ottein hallinnut vallanpitäjä ei ole enää se sama nuorukainen kuin päiväkirjan sivuilla, eikä hän ole tiennyt tyttärestä lainkaan. Entä minkälaiseen asemaan Anna joutuu vieraassa maassa hyvin vaikutusvaltaisen miehen luona? Eipäs paljasteta sen enempää kuin että kohtaamisia ja sydämentykytystä aiheuttavia käänteitä on luvassa, eikä omiin juuriin tutustuminen osoittaudu kovin yksioikoiseksi jutuksi. Koska tässä kirjassa tarina – yllättävä, poikkeuksellinen ja sadunomaisen epätodellinen tarina – nousee henkilöitä keskeisemmäksi asiaksi, tekee mieli sanoa, että päähenkilö Anna jää kuitenkin aika ohueksi hahmoksi. En osaa sanoa, tapahtuiko hänessä tai hänelle lopulta mitään merkittävää henkistä muutosta, vaikka koko hänen käsityksensä omista juuristaan mullistuu täysin ja hän tutustuu aiemmin tuntemattomaan sukuun ja kotiseutuun.

Tietoisku: kirjan nimenä oleva sana sankofa on ghanalainen twinkielinen nimitys adinkra-symbolille, jossa kuvataan päänsä taaksepäin kääntänyttä lintua, kuten kirjan kannessa. Symbolin merkitys tiivistyy sanontaan, jonka mukaan "ei ole kiellettyä kääntyä takaisin ja käydä noutamassa se, joka on unohtunut". Arvokkaat asiat menneisyydestä on syytä pitää mukana.

Kirjan tiedot

Chibundu Onuzo: Sankofa. Virago Press 2021. 294 sivua.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Oli enää vähän yli vuorokausi Nancyn kahdeksannentoista syntymäpäivän kunniaksi järjestettäviin tanssiaisiin. Louisan matka takaisin Jonnyn äidiltä vuokraamaansa huoneeseen tuntui kestävän ikuisuuden. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän ei voinut vielä palata Asthall Manoriin, vaikka lordi Redesdale oli luvannut auttaa heitä, sillä hän ei tiennyt oliko lady Redesdalelle sanottu mitään. Muille palvelijoille ei ainakaan voinut kertoa yksityiskohtia. Hänen piti kuitenkin tiedottaa Nancylle, mikä suunnitelma oli, joten hän pyysi yhtä sepän apupojista viemään polkupyörällä Nancylle viestin, jossa kysyi voisivatko he tavata. Valoisaa aikaa oli jäljellä tunti tai pari.

Ollaan Oxfordshiressä, 1920-luvun alussa. Louisa Cannon on pyykkäri-yksinhuoltajaäidin tytär Lontoosta, ja hän on päässyt töihin lastenhoitajaksi Mitfordien aatelisperheen maalaiskartanoon, Redesdalen paronille. Tai no, lastenhoitaja on hieman harhaanjohtava nimitys henkilölle, jonka tehtäviin kuuluu noin 18-vuotiaan Nancyn jonkinlaisena kamarineitona toimiminen. Tässä tekstikappaleessa Nancyn 18-vuotissyntymäpäivät ovatkin aivan nurkan takana. Lastenhoitajan velvollisuuksiensa lisäksi Louisa ajautuu hoitamaan myös vaarallisempiakin tehtäviä, nimittäin selvittää junavaunusta kuolleena löydetyn Florence Shoren murhaa. Kirjan takakansi tiivistää tunnelman: Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!

Kirja kertoo siis Mitfordin perheestä (isä, äiti, neljä tytärtä ja poika), lastenhoitaja Louisa Cannonista ja Florence Shoren murhasta. Hämmästyttävää kyllä, kirja perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin (tarinan yksityiskohdat ja käänteet tosin ovat fiktiivisiä). Florence Shore todella murhattiin vuonna 1920 ja kirjan Mitfordien perhe on oikea historiallinen aatelisperhe, jonka tyttäret ovat aikuisina olleet varsin näkyviä ja epäkonventionaalisia, jopa skandaalinkäryisiä tapauksia. Tosimaailmassa Shoren murha jäi selvittämättä, mutta Fellowesin romaanissa tekijän jäljille päästään. Tekijän metsästäminen onkin vyyhti, johon Fellowes on saanut punottua monenlaisia kiinnostavia asioita: osa vyyhdin säikeistä johtaa ensimmäisen maailmansodan aikoihin Ranskan juoksuhautoihin, ja osa liittyy tapahtuma-ajan brittiläiseen luokkayhteiskuntaan.

Kirjan alussa Louisa Cannon on pakomatkalla Lontoosta, jossa hänen hämäräperäinen setänsä Stephen on pakottanut tytön ensin taskuvarkaisiin ja on nyt aikeissa käyttää tyttöä maksuvälineenä jostakin tuntemattomasta velasta. Täpärästi pelastautuva Louisa törmää pakomatkalla junapoliisi Guy Sullivaniin, ja samaan aikaan junassa paljastuu Florence Shoren murha. Louisan ja Guyn välille syttyy jokin selittämätön yhteys lähestulkoon ensimmäisestä katseesta. Parivaljakko ryhtyy selvittelemään murhaa yhdessä, vaikka törmäävätkin sitä tehdessään luokkayhteiskunnan rajoihin: jokaisen tulisi pitäytyä oman säätynsä mukaisessa roolissa eikä astua isompien ja tärkeämpien varpaille. Niin junapoliisi Sullivankin lähetetään alentuvasti matkoihinsa Scotland Yardista ja Louisaa läksytetään, kun hän julkeaa esittää havaintojaan ja tietojaan asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Vaan käy kuin käykin niin, että sivuutetut ja vähäpätöiset pääsevät merkittävien asioiden jäljille ja ilman heitä murhatkin jäisivät ratkomatta.

Kirjan lajityyppi on nk. cozy crime tai cozy mystery, sillä siinä ei mitenkään mässäillä väkivallalla tai kauhulla ja päähenkilönä on kovaksikeitettyjen poliisien sijaan joku "tavallinen" amatööri. Tuloksena on tässä tapauksessa klassinen, jännäreiden kultakauden Agatha Christie -tyyppinen mysteeri, jossa arvoituksen osat paljastuvat pala kerrallaan ja silmukka tekijän ympärillä kiristyy. Helppolukuinen ja viihdyttävä teos! Tarina etenee hyvin sujuvasti suhteellisen lyhyiden lukujen varassa, ja Fellowesin kerronta on moitteetonta (kääntöpuolena kenties hieman yllätyksetöntä). Itse arvoituksen selvittämisen lisäksi oli mukava lukea yksityiskohtaista kuvausta kirjan tapahtuma-ajan arjesta, esineistä ja ympäristöstä. En ole seurannut Downton Abbeyta kovin ahkerasti, mutta ajattelin Mitfordin murhia lukiessani usein sarjan kartanomiljöötä ja muuta yhteiskunnallista miljöötä.

Mitford-sarjaa on tähän mennessä ehditty jatkaa jo käsittääkseni peräti neljällä kirjalla, jotka seuraavat Louisa Cannonin ja Mitfordin perheen myöhempiä vaiheita. Kirjailija Jessica Fellowes on Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär ja on kirjoittanut myös Downton Abbeyn virallisia kirjoja.

Kirjan tiedot

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (suom. Laura Beck). Otava 2018, 398 sivua.

Epäröintiä ja sydämen vaatimuksia Antiikin Kreikassa

Varaslähtö syksyn dark academia -kauteen näin elokuun puolella ja lukuvuorossa taas 1600-luvun ranskalaista näytelmäkirjallisuutta! Tällä kertaa vuorossa oli Jean Racinen Andromaque. Oikeastihan haluaisin lukea paljon enemmän klassikkokirjallisuutta kuin mitä luen, mutta uutuuskirjat aina houkuttelevat ja kiilaavat lukulistan kärkeen. Korjaan sitten välillä klassikoiden janoani näillä romaani- ja näytelmäklassikoilla. (Oikeasti haluaisin lukea myös uutuuskirjoja/2000-luvun kirjoja enemmän kuin ehdin, mutta ihan kaikkea ei vain ehdi. Elämän surullisia tosiseikkoja, ja pohjimmiltaan kyllä positiivinen ongelma.)

Jean Racinen näytelmä Andromaque sai ensiesityksensä 17. marraskuuta 1667 kuninkaan hovissa, tarkemmin ottaen kuningattaren asuintiloissa. Kahta vuotta aiemmin, vuonna 1665, Racine oli kirjoittanut Molièren näytelmäseurueelle teoksen Alexandre le Grand eli Aleksanteri Suuri, ja näytelmän menestyksen myötä hänet oli kutsuttu hovikirjailijaksi. Pestiin kuului arvovaltaisen aseman lisäksi 800 livren vuosiansiot. Andromaque esitettiin siis ensin hovissa ja seuraavana päivänä Hôtel de Bourgognen teatterissa. Näytelmästä tuli hitti, ja se oli alku Racinen kymmenen vuotta kestäneelle ja monta menestystragediaa tuottaneelle kaudelle, joka huipentui Faidraan (1677). Sen jälkeen Racine toimi kuninkaan historiankirjoittajana ja kirjoitti enää madame de Maintenonin pyynnöstä kaksi Raamatun tapahtumista ammentavaa näytelmää.

Andromaque on ehkä Faidran (ransk. Phèdre) rinnalla Racinen suosituin näytelmä. Sitä on esitetty vuonna 1680 perustetussa Ranskan kansallisteatterissa Comédie Françaisessa ~1500 kertaa. Uskomaton luku! Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti Andromakhesta, Troijan prinssin Hektorin puolisosta. Andromakhe on menettänyt puolisonsa Hektorin Troijan sodassa ja jäänyt itse Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen vangiksi. Myös Andromakhen ja Hektorin poika Astyanaks on vangittu. Aiheen Racine oli löytänyt Vergiliuksen eeppisestä runoteoksesta Aeneis, todella tarkkaan ottaen kolmannen kirjan säkeistä 292–332, joissa kuvataan Andromakhen kohtaloa. Racinen näytelmän henkilöhahmoja ovat Andromakhe, Pyrrhos, Orestes (Mykenen kuninkaan Agamemnonin poika), Hermione (Spartan kuninkaan Menelaoksen ja Troijan Helenan tytär), sekä muutamia edellämainittujen luotettuja ystäviä, joiden kanssa he purkavat tuntojaan.

Näytelmä sijoittuu kolmen yhteyden säännön (règle des trois unités) mukaisesti yhteen paikkaan eli Pyrrhoksen palatsiin Epeiroksessa. Vuonna 1667  tämä on toteutettu lähteiden mukaan sijoittamalla näyttämön takaosaan kreikkalaistyylinen pylväikkö, jonka takaa on näkynyt kankaalle maalattu satama- ja merimaisema. Ensimmäisessä näytöksessä palatsiin saapuu Hermione, joka odottaa pääsevänsä Pyrrhoksen puolisoksi. Seuraavaksi saapuu Orestes, joka on virallisesti tullut hakemaan Astyanaksia (todennäköisimmin kuolemaan), mutta oikeastaan myös tapaamaan Hermionea, johon on lääpällään. Sydämen asiat tulevat sotkemaan kuvioita, sillä Pyrrhos huomaa tahtovansa Andromakhen omaksi puolisokseen, ja Hermione tulee odotusten vastaisesti torjutuksi. Pyrrhos lupaa säästää Astyanaksin hengen, jos Andromakhe suostuu avioliittoon.

Andromakhe on Racinen näytelmässä esimerkillisen ja lojaalin puolison mallikuva, sillä hän tahtoo pysyä uskollisena Hektorille, mutta kuitenkin saada jollakin keinolla myös pelastettua poikansa. Hélas! Mitä tehdä? Seuraa epätoivoisia ja, niin, traagisia neuvonpitoja ja kohtaamisia, kun toisaalta Andromakhe yrittää vedota muun muassa Hermioneen ja Pyrrhokseen pelastaakseen poikansa ja toisaalta Hermioneen rakastunut Orestes yrittää junailla asiansa niin, että saisi Hermionen, mutta myös järjestettyä Astyanaksin kuoleman. Hermione puolestaan raivostuu, kun asiat kääntyvät hänen kannaltaan huonosti.

Monen aleksandriinisäkeen jälkeen Andromakhe on neljännessä näytöksessä tehnyt päätöksensä: hän pelastaa Astyanaksin hengen suostumalla avioliittoon Pyrrhoksen kanssa, mutta aikoo riistää itseltään hengen heti kun vihkimisseremonia on viety päätökseen. Oh là là, miten uhrautuva teko! Samaan aikaan toisaalla Pyrrhoksen hylkäämäksi tullut Hermione on raivoissaan houkutellut Oresteen surmaamaan Pyrrhoksen, mutta ailahtelee raivon ja kalvavan syyllisyydentunnon välillä.

Loppu on yhtä onnetonta tragedian vyöryä: Orestes surmaa Pyrrhoksen vihkimisseremonian päätteeksi, mutta kun Hermione saa kuulla tästä, hän havahtuu järjen sumentaneesta raivostaan, haukkuu Oresteen pataluhaksi ja rientää Pyrrhoksen luo surmaamaan itsensä. Où suis-je? Qu'ai-je fait? Que dois-je faire encore? / Quel transport me saisit? Quel chagrin me dévore? Kuuluisassa loppukohtauksessa Orestes-parka menettää järkensä ja puhuu sekavia. Pour qui sont ces serpents qui sifflent sur vos têtes? Andromakhe on nyt kuningattaren asemassa ja vannoo kostavansa kaiken, joten Orestes joutuu ystävänsä Pyladen ja armeijansa kanssa lähtemään maanpakoon. (Vergiliuksen ja Euripideen versiot tapahtumista kuvaavat muutaman henkilön ja käänteen hieman eri tavoin.)

Aikakaudelle tärkeä bienséance eli säädyllisyys tai sopivuus vaati, että näyttämölle ei kuitenkaan tuotu mitään säädytöntä, joten kaikki murhat ja kuolemat tapahtuvat näyttämön ulkopuolella, ja yleisö vain kuulee niistä. Yleisö ei siis missään vaiheessa esimerkiksi näe Oresteen upottavan tikaria Pyrrhoksen rintaan tai Hermionen kuolemaa. Orestes on muuten kiinnostavalla tavalla samankaltainen hahmo kuin aiemmin lukemani Berenikeen traaginen Antiokhos, joka ei myöskään saa haluamaansa, vaan jää rakkauden liekkien korventamaksi. Orestesta pidetäänkin Antiokhoksen esiasteena. Muuten näytelmiä on vaikea verrata toisiinsa. No, sen ainakin voisi sanoa, että Berenike oli helpompaa luettavaa nykyihmiselle, joka ei ole opetellut ulkoa Antiikin Kreikan myyttejä ja sotia! Ne ovat Andromakhessa aika keskeisessä osassa, ja jouduin koko ajan virkistämään muistiani siitä, kuka nyt kuuluikaan mihinkin valtakuntaan.

Näytelmä sai suosion lisäksi osakseen myös kritiikkiä: sen hahmot eivät olleet aina yleviä ja oikeamielisiä sankareita (kuten käytännössä kaikki Corneillen näytelmien sankarit, joiden traaginen kohtalo syntyi siitä, että tarjolla oli vain huonoja vaihtoehtoja), vaan Racinen sankareilla on alhaisia ja itsekkäitäkin motiiveja ja he ovat epävarmoja omista valinnoistaan. Racine vastasikin kritiikkiin toteamalla, että tragedia syntyy epätäydellisten ihmisten epätäydellisistä valinnoista.

Kirjan tiedot:

Jean Racine: Andromaque. Tragédie. Nouveaux classiques Larousse, 1959 [1667]

Loppukesän lukemistoa

Koululaisten kesäloma on päättynyt ja uusi lukukausi alkanut kouluissa ja harrastuksissa. Se merkitsee monta vanhempainiltaa ja muistettavaa asiaa niin lapsille kuin aikuisillekin! Olen yrittänyt kirjoittaa blogiin muistiinpanot kirjoista noin kerran viikossa tai aina kirjan luettuani, mutta nyt kaiken tämän johdosta olen lipsunut tavoiteaikataulusta ja bloggaamattomien kirjojen jono on venynyt monen kirjan mittaiseksi! Lisäksi sairastin viime viikolla ensimmäistä kertaa koko 2,5-vuotisen pandemian aikana koronan! Tässä postauksessa siis lyhyehkot muistiinpanot kolmesta viime viikkoina luetusta kirjasta, jotta pääsen taas ajan tasalle.

Ensimmäiseksi ranskalaisen kirjailija ja historiantutkija Prosper Mériméen (1803–1870) novelli tai pienoisromaani Carmen (1845), jonka tarina tunnetaan paremmin Georges Bizet'n säveltämästä samannimisestä oopperasta vuodelta 1875. Oopperan vuoksi minäkin haetutin ranskankielisen kirjan Turun kaupunginkirjaston varastojen uumenista ja luin Carmenin ja Don Josén tarinan. Suomennoskin teoksesta löytyy, itse asiassa kaksikin, mutta nekin ovat päätyneet kokoelmahyllyiltä varastoon. Ei ihme, ooppera on monin verroin kirjaa suositumpi. Harva varmaan tietää koko kirjasta.

Mériméen novelli jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa on kehyskertomus Carmenin tarinalle, ja siinä kertoja, matkustava historiantutkija, kulkee pitkin Andalusiaa tutustumassa historiallisiin tapahtumapaikkoihin ja aatelisten ja luostareiden kirjastoihin. Hän kohtaa ohimennen myös pahamaineisen bandiitin, Don Josén. Toinen osa vie Cordobaan, jossa kertoja tapaa sattumalta myös "mustalaistyttö" Carmencitan. Tämä toinen osa päättyy siihen, kun tässä vaiheessa vangittu Don José pyytää saada kertoa elämäntarinansa. Kolmas osa on sitten Don Josén kertoma traaginen tarina, johon oopperan tapahtumat perustuvat. Neljäs osa on tyyliltään aivan erilainen: se ei ole tarinankerrontaproosaa vaan historiantutkija-kertojan selvitystä "böömiläisten" (bohémiens) elintavoista, ulkomuodosta, kielestä ja historiasta, tietenkin 1840-luvun käsitysten mukaan. "Böömiläisillä" tarkoitetaan siis romaneja, joiden alkuperästä ei tuohon aikaan ollut kovin tarkkaa käsitystä. Romanien ajateltiin olevan kotoisin jostain mahdollisimman kaukaa kunniallisen maailman ulkopuolelta, eli esimerkiksi Böömistä. Toisen teorian mukaan romanit olivat kotoisin Egyptistä, ja tekstissä sanotaankin "affaires d'Egypte" eli "Egyptin bisneksiä" kun tarkoitetaan tarinan romanien lähtevän salakuljetus- tai ryöstöretkille.

Nykylukijan olisi mahdollista tiivistää Mériméen kertomus näin: viisas maailmanmatkaaja kertoo siitä, miten rehti ja kunniallinen mies (Don José) on langennut kevytkenkäisen "mustalaisnaisen" (Carmen) lumoon ja ajautuu "böömiläisten" mukana järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle ja rikollisuuden tielle. Aika kulunut femme fatale -asetelma, ja tekstistä paistaa läpi myös romaneihin kohdistuva rodullistaminen ja yhteiskunnallisten ja etnisten hierarkioiden kritiikitön havainnointi tai pönkittäminen. No, oopperassa nämä puolet kirjasta ovat onneksi jääneet taka-alalle ja tarinaan on lisätty ihmissuhdedraaman monimutkaistamiseksi lisää hahmoja: Don Joséhen rakastunut maalaistyttö Micaëla ja härkätaistelijasankari Escamillo, joka hullaantuu Carmeniin (tunne on molemminpuolinen). Carmen on mezzosopraano, Micaëla sopraano, Don José sankaritenori ja Escamillo basso. Ooppera on yksi kaikkien aikojen suosituimpia, joten moni tunnistaa sen musiikkia, vaikka ei oopperaa harrastaisikaan. Erityisen tunnettuja ovat Carmenin aaria L'amour est un oiseau rebelle ja Escamillon toreador-kappale kuoron kanssa.

Kävin katsomassa Carmenin Savonlinnan oopperajuhlilla, eikä Mériméen tekstin lukemisesta ollut suurta iloa. Oopperan partituurihan minun olisi mieluummin kannattanut lukea! Savonlinnassa käytyäni palautin kirjaston kappaleen takaisin varastoon.

Seuraava kirja on Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen (suom. Outi Menna). Se on toinen osa Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta, joka seuraa Jana Kippo -nimisen naisen paluuta etelä-Ruotsista kotiseuduilleen Norrbotteniin. Luin trilogian ensimmäisen osan Lähdin veljen luo viime syksynä. Tässä osassa tarina jatkuu Kipon sisarusten Janan ja Brorin äidin kuolemasta. Meänkielinen äiti on elänyt karun elämän väkivaltaisen puolison armoilla, mutta äidin tausta jo ennen onnetonta avioliittoa on täynnä vaiettuja salaisuuksia. Äidin viimeisiä sanoja olivat "hännelä", siis "hän elää". Ketä äiti on mahtanut tarkoittaa? Salaisuus selviää, kun äidin lapsilleen kirjoittamat kirjeet saa kuoleman jälkeen avata.

Kaksikko Jana ja Bror lähtee kuljettamaan äitiä hautajaisia varten tämän kotikylään Kukkojärvelle, kuten äiti oli viimeisenä toivonaan esittänyt. Paikkakunnalla vaikuttaa lahkomaiselta tuntuva uskonyhteisö, josta äiti on aikanaan lähtenyt. Jana on oitis varuillaan, mutta pikkuveli Bror saa yhteisöltä niin lempeän ja lohduttavan vastaanoton itkettyään äitinsä hautajaisissa, että yhteisö kietoo hänet otteeseensa. Janakin kaipaa läheisyyttä, mutta aistii vallankäyttöä ja valtasuhteita, eikä yritäkään suhtautua myötäsukaisesti yhteisön nokkamiehiin. Sen sijaan hän löytää serkustaan jussirahannista turvallisen tukikohdan, mutta luottaminen ja parisuhteeseen asettuminen on Janalle miltei mahdotonta. Janassa on kuitenkin myös lempeä, huolehtiva puoli, ja kaltoinkohdeltuja ihmisiä kohdatessaan hän tuntuu aina tietävän, mitä tehdä, tai ainakin tietävän, että nyt pitää tehdä jotakin. Erilaisten riippuvuuksien ja väkivaltaisten suhteiden uhreja löytyy Norrbottenin peräkyliltä paljon. Jana työntää mielellään omat kipupisteensä aina loitolle, mutta kipeitä ja vaiettuja asioita ei voi kuitenkaan vaieta kuoliaaksi, vaan ne voivat seurata teinivuosista kuolinvuoteelle saakka, kuten Janan äidille, muorille esimerkiksi käy. Smirnoffin aiheet ovat kipeitä, mutta elämän potkimia ihmisiä kuvataan kunnioittavasti, vaikkakin aika lakonisesti.

Trilogian viimeinen osa ilmestyy suomeksi syksyllä, ja sen jälkeen Karin Smirnoffista tulee seuraava Stieg Larssonin starttaaman Millennium-sarjan kirjailija! Lisbeth Salander pääsee puheista päätellen myös Pohjois-Ruotsiin.

Kolmantena ja viimeisenä kirjana on ranskalaisen, algerialaistaustaisen Faïza Guènen romaani vuodelta 2020, La Discrétion. Faïza Guène nousi maailmanmaineeseen esikoisromaanillaan Kiffe kiffe demain (Hällä väliä huomisella, suom. Reita Lounatvuori), joka julkaistiin vuonna 2004 kun kirjailija oli vain 19-vuotias. Pariisin liepeillä sijaitsevassa lähiössä asuvasta tytöstä kertova romaani käännettiin parillekymmenelle kielelle.

Guènen romaanit ovat yhteiskunnallisia näytelmiä tai tutkielmia, niin myös La Discrétion. Se on sirpalemainen teos, joka kertoo Algeriassa syntyneistä Yaminasta ja tämän miehestä Brahimista, muutosta Ranskaan ja kulttuurishokeista, sekä Yaminan neljästä lapsesta ja näiden paikasta ranskalaisessa yhteiskunnassa. Yamina on joutunut menettämään niin henkisen kuin fyysisenkin kotinsa Algeriassa, eikä juurtuminen uuteen asuinpaikkaan käy helposti, kuten monessa kirjassa on ennenkin kuvattu. Yaminan ja Brahimin elämä on ollut puurtamista ja raatamista, ja he ovat tehneet monenlaisia uhrauksia lastensa eteen, kuten ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat usein tekevät. Yaminalle ei jää oikein tilaa millekään muulle tunteelle ja olemisen tavalle kuin otsikon discrétion, huomaamattomuus ja vaatimattomuus, jonkinlainen jatkuva anteeksipyyntely omasta olemassaolosta.

Tunne siirtyy Yaminan lapsiin hieman eri tavoin. Vanhin tytär Malika on kiltisti asettunut järjestettyyn avioliittoon, joka päättyy hieman häpeällisenä pidettyyn eroon. Imane puolestaan on muuttanut kotoa vasta 31-vuotiaana naimattomana naisena, ja lukija saa seurata hänen yrityksiään luoda itselleen itsenäinen elämä. Hannahissa herää jonkinlainen kapina äidin nöyristelevää asennetta vastaan, ja hän tahtoo murtautua ulos tästä hiljaisesta ulkopuolisuudesta ja toisen luokan kansalaisuudesta. Tiellä on aivan valtavasti henkisiä esteitä eikä avun hakeminen ole helppoa; Hannah on kuitenkin päässyt psykoterapiaan, vaikka on jo sitä ennen joutunut avamaan monenlaisia solmuja: "minä olen vahva ja sitkeä algerialainen nainen, pärjään omillani missä vain" tai "minä olen uskovainen nainen ja voin luottaa kaikessa Jumalan apuun, joten psykoterapia on turhaa". Poika Omar puolestaan tekee parhaansa täyttääkseen erilaiset maskuliinisuuden odotukset, mikä on vaikeaa kun joutuu työkseen ajamaan Uberia (mitä ei luokitella menestystarinaksi) eikä niistä odotuksistakaan oikein ota selvää. Omar muuten tapaa kirjassa erään tytön ja tekee parhaansa esiintyäkseen edukseen – hän kutsuu tytön treffeille syömään hienoon Hotel Lutetiaan (Lutetia=Pariisin  nimi roomalaisajalla eli aika painava symbolinen paikka). Ravintolan menun hinnat ovat uskomattoman kalliita ja Omar tuntee olonsa korostetun ulkopuoliseksi. Tyttö on kuitenkin ihana, ja ehdottaa treffien siirtämistä kalliista ranskalaisuuden lavasteista johonkin arkisempaan ja vähemmän stressaavaan paikkaan. Niitäkin onneksi on, pitää vain ymmärtää etsiä.

Vaikea tätä kirjaa on tiivistää mitenkään kovin ytimekkäästi. Se kuvaa perhettä, jonka jäsenet ovat hyvin läheisiä, se kuvaa vanhempien rakkautta ja huolenpitoa, se kuvaa sitä, miten vaikeaa voi olla lunastaa paikkansa maailmassa siirtolaisten lapsena. Se ei etene minkään huolellisesti punotun juonen varassa, vaan kauniiden virkkeiden ja emotionaalisesti perspektiivien kautta.

Emily Thomas: Matkanteon mieli

Lukuvuorossa tällä kertaa filosofiakustantamo niin & näin julkaisema matkustamisen filosofiaa käsittelevä kirja Matkanteon mieli, jonka on kirjoittanut Durhamin yliopistossa filosofian lehtorina toimiva Emily Thomas. Ajankohtaista kesäluettavaa, sillä kesällä monilla on lomaa ja siten aikaa matkustaa! Minäkin tein yhden pidemmän pyörämatkan ja kävin myös junan ja lautan kyydillä Virossa. Kirjastoluokituksessa kirja on määritelty kuulumaan sekä luokkiin 40.7 eli matkailu että luokkaan 11 eli filosofia, johon kuuluu kaikenlaista metafysiikasta vapaan tahdon kysymyksiin ja tietoteorioihin. En tiedä teistä muista, mutta vaikka minua itseäni kaikenlainen lukeminen ja maailman ilmiöt kiinnostavat, filosofia on saanut ajatuksissani kärsiä aina jonkinlaisesta "vaikeaselkoisesta" maineesta. Vaan pelko pois! Kuulkaa, mitä esimerkiksi Torsti Lehtinen sanoo Søren Kierkegaardin elämäkerran alkusanoissa:  Filosofiaa ei kukaan voi välttää. Jokainen joutuu ajattelemaan, mihin elämänsä käyttää. Jokaisen on pakko valita tapansa elää ihmisenä. Valitsematta jättäminenkin on valinta. Pakko olla yhtä mieltä ja sen myötä unohtaa tähän oletettuun vaikeaselkoisuuteen liittyvät suorituspaineet. Filosofia on keino tutkia todellisuutta, tietoa, ihmisenä olemista ja kaikenlaisia näihin liittyviä, valtavan kiinnostavia asioita. Esimerkiksi tarkastella matkustamisen motiiveja, tapoja ja merkityksiä!

Tämä Emily Thomasin kirja on käsittääkseni ainoa olemassaoleva matkustamisen filosofiaa käsittelevä teos. Se on jaettu osin teemojen ja osin kronologian perusteella kahteentoista lukuun, joita ovat esim. Mitä kartat ovat?, Vuoristomatkustus ja Henry Moren tilafilosofia tai Tuhoturismin etiikka. Kirja tarjoilee monenlaisia kiinnostavia perspektiivejä matkustamiseen, matkustajiin ja tilaan, jossa he kulkevat. Aivan aluksi todetaan klassikkofilosofien suulla, että matkustaminen ja maisemien vaihto johtaa toiseuden kokemiseen, joka jo itsessään kehittää mieltä ja pakottaa kyseenalaistamaan asioita, joita pidämme ilmeisinä; selvittämään, mitä ja miten todella tiedämme maailmasta. Tästä Thomas jatkaa esittelemällä mm. Descartesin ja Locken ajatuksia synnynnäistä ideoista ja tilafilosofian teorioita. Tilafilosofiaa käsittelevä luku oli minusta kirjan parasta antia! Se käsitteli erilaisia tilateorioita (Demokritoksen "tyhjiöteoria" tai aristoteelinen teoria, jonka mukaan materiasta tyhjää tilaa ei ole olemassakaan) ja ajatuksia äärettömyydestä/äärellisyydestä ja Jumalan suhteesta maailmaan. Thomas esittelee tässä luvussa erityisesti Henry Moren tilafilosofiaa: More havaitsi että tilan ja Jumalan attribuutit alkoivat muistuttaa kovasti toisiaan (valtava, muuttumaton, ikuinen jne). Yleisessä mielikuvituksessa Jumala, tila ja äärettömät maisemat alkoivat kietoutua yhteen. Tätä havainnollistetaan muun muassa aikalaislähteiden kuvauksilla vuoristoista tai muista jylhistä tai ylevistä paikoista ja tiloista. Matkustukseen tämä liittyy uudelleen sillä tavalla, että tällainen luonto- tai maailmankuva on oiva kasvualusta esimerkiksi alppiturismille tai romanttisille merenrantamatkoille. Tai, mikäli "ylevään" ajatellaan kuuluvan jonkinlaista eksistentiaalista pelkoa mahtavan luonnon edessä, siitä versoo myös esimerkiksi vuoristokiipeily, yösukeltaminen tai haiden seassa uiminen.

Oman katsauksensa saavat myös grand tour -matkaperinne ja nykyinen "tuhoturismi", jossa matkustetaan esimerkiksi Malediiveille ennen kuin nouseva meri peittää ne alleen, tai katsomaan jäätiköitä ennen kuin ne sulavat. Luin mielenkiinnolla myös Thomasin luvun "mökkipornosta" (cabin porn), joka edustaa luontofilosofian ja transsendentalismin jatkumoa ja jonka estetiikka koostuu koskemattoman luonnon keskelle rakennetuista puisista mökeistä. Henry David Thoreaun ja Ralph Waldo Emersonin lukijat voivat tässä ajatella heti klassikkoteoksia Walden (suom. Antti Immonen) tai Emersonin esseitä tämän "mökkipornon" alkuperänä. Luontofilosofialle on tilausta Suomessakin, jossa moni hankkii itselleen mökin tai haaveilee mökistä, ellei peräti muuttamisesta pysyvästi korpeen. Mökkeily ja cabin porn edustavat oravanpyörän ulkopuolella elämistä, itseriittoisena tai omavaraisena, miehekkään riippumattomana, informaatiovyöryn ulkopuolella ja yksinkertaisemmassa ajassa. Nämä ovat houkuttelevia ideoita. Thoreaun ja Emersonin aikana luonnon ja ihmisen suhde on silti ollut hyvin erilainen kuin nykyään, ja minun on 2000-luvun ihmisenä helpompi mieltää mökkeily kuluttamiseksi (sekä rahan että luonnonvarojen) kuin matkustamiseksi: nykyihminen ajaa liimapuupalkista rakennetulle mökilleen omalla autolla ja käy matkalla marketissa, eikä hedonismin ja kilpailun riivaama nykyaika yksinkertaistu sillä, että sen ongelmia pakenee vapaapäiviksi yksinäisyyteen tai grillaamaan perheen kanssa. Erämaa kutsuu meitä silti samalla tavalla kuin Thoreauta ja Emersonia, ja kysymyksetkin ovat osin samoja. Mitä ihmiset ovat? Mitä erämaa on? Miten ne suhtautuvat toisiinsa?

Kirjan tiedot:

Emily Thomas: Matkanteon mieli. Filosofit liikkeellä (suom. Tapani Kilpeläinen). Niin & näin, 2022. 219 sivua.