Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (+ muutamia mietteitä äänikirjoista)

Vuoden viimeiseksi Helmet-haasteen kirjaksi ehti Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema, jonka sain loppuun itse asiassa jo reilu viikko sitten. Se pääsi sekä Helmet-lukemiston listalle että omaan äänikirjahaasteeseeni, jonka aloitin joku viikko sitten Philip Lymberyn kirjalla (so. pystynkö kuuntelemaan kokonaisia kirjoja?). Selailin äänikirjasovelluksesta sopivaa kuunneltavaa eikä mikään oikein innostanut. Silloin hoksasin, että tämän äänikirjanhan on lukenut kirjailija itse! Kiinnostava multimediaalinen kokonaisuus; tähän pitää tutustua. Silvia Hosseini oli muutenkin ollut lukulistallani jo ensimmäisestä esseekokoelmastaan lähtien.

Tie, totuus ja kuolema olikin ihana, räiskyvä, monipuolinen ja barokkimaisen runsas kokoelma. Valtava skaala eri aiheita! Kuunnellessa ei samalla tavalla pääse hahmottamaan teoksen eri osia ja etenemistä kuin lukiessa, mutta sen ehdin hoksata, että teos jakautuu otsikon substantiivien mukaiseen kolmeen päälukuun tai osaan. Tien esseissä seurataan Hosseinin omia matkoja, tarkastellaan Välimeren alueen arabivaikutteita ja kuljetaan Jack Kerouacin ja mieskulttuurin jäljillä. Totuus sisältää muun muassa hauskan tiivistelmän Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla-kirjan pääoma- ja luokka-analyyseistä ja sarjan kirjeitä, joita Hosseini on kirjoittanut Teheranin-vierailultaan Suomeen. Kokoelman päättävässä kuolema-osassa tarkastellaan elämän ja ihmisen haurautta, menetyksiä ja suremista eri näkökulmista. Rakastin sen lintuaiheista esseetä, jossa Hosseini yhdistää  kaunokirjallisuuteen, runoihin ja kansanperinteeseen tallentuneet, usein kuolemasta ilmoittavat linnut suremisen kulttuuriin ja lintujen omaan sukupuuttoaaltoon. Teki mieleni pidättää hengitystä sitä kuunnellessa. Viimeinen Aurinkokuningatar-essee on samanaikaisesti inhorealistinen että ihmeellisen puhdistava.

Tavattoman monipuolinen ja lukijan (tai kuuntelijan) mieltä stimuloiva ja härnäävä kokoelma! Hosseini itse lukijana oli paras, kenties ainoa vaihtoehto äänikirjan toteuttamiseen: kirjassa esiintyy niin paljon persiankielisiä sanoja ja ilmauksia, että kieltä tuntemattoman lukijan suussa ne olisivat saattaneet kuulostaa vääriltä ja vierailta, ja Teheranista kirjoittanut Hosseini kirjoittaa kuitenkin itselleen osittain tutusta kulttuurista eikä jostakin vieraasta ilmiöstä. Lisäksi tiedän, että esseiden kertoja on kaunokirjallinen konstruktio eikä tietenkään "sama" kuin kirjailija itse, mutta Hosseinin esseissä on niin valtavasti materiaalia niiden kirjoittajan elämästä ja kehosta, että kirjoittajan ja kertojan suhde on muodostunut hyvin tiiviiksi. Sen yhteyden rikkominen jollakin "ulkopuolisella" ääneenlukijalla vasta väärältä tuntuisikin; kirjoittajan ja vastaanottajan väliin tunkisi jokin uusi ja häiritsevä elementti.

Olen siis äänikirjapalvelun kokeilujakson aikana onnistunut kuuntelemaan loppuun kaksi kirjaa. Hyvä saavutus! En tietenkään "vastusta" äänikirjoja, mutta omat kokemukseni niistä ovat kovin ristiriitaisia. Olenko kenties valinnut aivan vääränlaisia kirjoja kuunneltavakseni? Philip Lymberyn tietokirja oli hyvin kertomuspainotteinen, mutta vaati silti paikoitellen ankaraa keskittymistä. Hosseinia kuunnellessa päällimmäinen tunteeni oli jonkinlainen avuttomuus. Teksti (tai siis se kuulokkeista kantautuva puhe) oli kiinnostavaa, yllättävää ja stimuloivaa, mutta kuuntelijana olin täysin ääneenlukijan armoilla. Kuuntelija ei pysty vaikuttamaan tekstin etenemisen tahtiin, ja silloin hirmuisen tärkeä osa lukemisesta jää kokonaan tekemättä! Laura Lindstedt kirjoitti loppuvuodesta 2019 Helsingin Sanomiin kokosivun jutun painetun kirjallisuuden puolesta ja nosti siinä esille juuri niitä samoja asioita, jotka minuakin äänikirjoissa tökkivät: ne riistävät lukijalta (kuuntelijalta?) mahdollisuuden ajatteluun kirjan kanssa, kun kirja rientää eteenpäin sen kokijasta mitään piittaamatta. (Hosseininkin kokoelmassa oli valtavasti kohtia, joita olisin mieluusti jäänyt sulattelemaan ja pohtimaan, esimerkkinä "identiteettipolitiikkaa" tölvivä kohta, jossa minusta ohitettiin täysin identiteetin sosiaaliset ja yhteisölliset ulottuvuudet, enkä yhtään ymmärtänyt että miksi niitä ei huomioitu. En voinut jäädä sitä pohtimaan, koska teksti jatkui omalla painollaan jo eteenpäin.) Lindstedt on julkaissut tänä vuonna Bokeh-mikrokustantamolla laajennetun esseen samasta aiheesta (Kirjoitettu luettavaksi). Siinä hän kertaa aluksi lukemisen aivan perusasioita (joista muutama seuraavaksi). Lukeminen on neurologisesti ihmeellisen monimutkainen toiminto. Silmät havaitsevat lukiessa noin 15 kirjaimen kokoisen alueen kerrallaan. Arviolta kymmenen prosenttia lukuajasta on taaksepäin vilkuilua ja silmäilyä, jolla on tekstin ymmärtämisen kannalta aivan olennainen merkitys. Kirjaa voi silmäillä ja selailla, äänikirjaa ei voi "korvailla". Nämä samat lukemisen perustekijät ovat niitä, joiden puuttuminen tekee äänikirjoista minusta vaivalloisia ja ärsyttäviä kokemuksia: en saa pysähdellä edes pariksi sekunniksi sulattelemaan juuri lukemaani merkittävää/kaunista/yllättävää kohtaa tai hidastaa ja nopeuttaa lukuvauhtia tahtoni mukaan.

Tie, totuus ja kuolema pääsi Helmet-haasteen kohtan 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija. Sen myötä haaste tuli tänä vuonna suoritettua! Voin olla itseeni tästä ihan tyytyväinen: en lipsunut lukemaan kuin ihan muutamia haasteen ulkopuolisia kirjoja ja päädyin lukemaan monta kirjaa, joihin en muuten olisi varmaankaan tarttunut. 50 kirjaa on kuitenkin sellainen määrä, että se hallitsee jollakin tavalla koko vuoden lukemista, eli ensi vuonna jätän osallistumatta. Haasteen suoritettuani rohkaistuin kuitenkin heti ajattelemaan jonkin vastaavan megalomaanisen luku-urakan aloittamista! Ehkä vuodesta 2022 tulee James Joycen tai Virginia Woolfin koko tuotannon läpi kahlaamisen vuosi? Tai ehkä luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaikki 4200 sivua?

Hyvää alkavaa vuotta 2022!

Opaskirjoja Helmet-haasteen haastekohtiin

Olen jo parin vuoden ajan seurannut sivusta Helmet-kirjastojen lukuhaasteita, vaikka en itse olekaan lähtenyt suorittamaan haastetta. Tänä vuonna aloitin heti tammikuussa jonkin erikoisen aikaansaamisen puuskan vallassa listaamaan luettuja kirjoja haastekohtiin ja nyt, juuri sopivasti joulun alla, olen saanut luettua jokaiseen haastekohtaan jonkin kirjan! (Viimeisestä on vielä muistiinpanot kirjaamatta, mutta ne ehtii hyvin tehdä vielä tämän vuoden nimiin.) On ollut kyllä hauskaa ja palkitsevaa kirjata tännekin jonkinlaiset muistiinpanot (lähes) kaikista luetuista kirjoista – paria lukemaani kirjaa en ole voinut syystä tai toisesta tänne listata ja lankesin vain muutaman kerran lukemaan jotain, jolle ei löytynyt paikkaa haasteluettelosta.

 Nyt siis viimeiset kirjaukset lukuhaasteen kohtiin. Mitä olen lukenut esimerkiksi kohtaan 33, "kirjassa opetetaan jokin taito" tai kohtaan 44, "kirjassa on reseptejä"?

Viime kesänä katseeni osui Turun jokirannan kirjatorilla tällaiseen ihanaan Helsingin käsityönopettajaopiston julkaisuun vuodelta 1951:

Tämä on Aino Ollilan laatima ja kokoama etupistokirjontaopas, jonka pyrkimyksenä on saattaa julkisuuteen Kansallismuseon hallussa olevat ja monet yksityiset kansanomaiset nurjattoman etupistokirjonnan mallit, kuten johdannossa kerrotaan. Siinä opetetaan tämänlaisen kirjonnan työjärjestys ja neuvotaan muutaman peruskuvion pistelyjärjestys. Tämän jälkeen oppaaseen on koottu 355 erilaista etupistokirjontamallia, joista itse olen kokeillut syksyllä yhtä! Etupistokirjontaa on käytetty/käytetään muun muassa käspaikoissa (ikonien koristamiseen käytetty pitkä liina) ja kansallispukujen paidanhelmoissa tai rannekkeissa.

Reseptejä sisältävän kirjan kanssa olisin jonakin toisena vuonna saattanut olla pulassa, mutta tänä vuonna sain lahjaksi Heikki Valkaman ja Marjo Sekin kirjoittaman esineenäkin hienon kirjan Okazu – japanilaista kasvisruokaa, jossa on alla olevan kuvan näyttämä tosi kaunis sidonta.

 Japanilaisella kasvisruokakulttuurilla on pitkä historia ja alkusanoissa tekijät kertovat, että lihansyönti ehdittiin peräti kieltää buddhalaisuuden saavuttua maahan 600-luvulla, mutta sittemmin ruokakulttuuriin ovat vaikuttaneet niin vanhempi shintolainen perinne kuin buddhalainen elämän kunnioittamisen periaate. Kirjan nimi Okazu (お数, おかず) tarkoittaa riisin kanssa tarjoiltavaa pääruokaa tai ruokalajia, ja siinä näkyy myös sellainen perijapanilaiseksi mieltämäni kunnioittava asenne: alun o eli お on nimittäin joidenkin substantiivien eteen lisättävä, kunnioitusta osoittava etuliite. (Kiinalaisperäisten sanojen eteen tosin ilmeisesti lisätään go eli ご, ellei se peräti kuulu sanaan kiinteästi, kuten sanassa riisi/ateria, ご飯, ごはん. Varoituksen sana tähän väliin: oma japaninopiskeluni on ollut vain itseopiskelua joten olen saattanut saada jotakin virheellisiä käsityksiä. Ei kannata suhtautua näihin tietoiskuihin ehdottomana totuutena.)

Kirja sisältää muun muassa raaka-ainekatsauksen, riisinkeitto-ohjeet ja hyviä reseptejä, kuten maitohorsma-tofusalaatti, misoperunat ja seesamiporkkanat.

Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?

Olen ollut käännöstöiden vuoksi tämän vuoden aikana paljon tekemisissä maailman taloushistorian kanssa. Työpöydälläni on tämän vuoksi asunut monen muun taloutta käsittelevän opuksen ohella myös skotlantilaisen moraalifilosofi Adam Smithin järkälemäinen pääteos Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations). Mitenköhän sen 978-sivuisen sisällön näppärästi tiivistäisi? Ehkä niin, että se käsittelee julkisen vallan ja yksityisen taloudellisen toiminnan ja työnteon välisiä suhteita. Minä olen tavannut sieltä etenkin viimeistä viidettä kirjaa ja verotusta käsitteleviä lukuja. Teos on ilmestynyt jo vuonna 1776, sääty-yhteiskuntien Euroopassa, ja siitä on tullut yksi klassisen taloustieteen kulmakivistä. Aiemmin siitä oli suomeksi olemassa vain 1930-luvulla suomennettu ensimmäinen kirja, mutta tämä Jaakko Kankaanpään erinomainen suomennos vuodelta 2015 sisältää koko viiteen kirjaan jakautuvan teoksen kaikki osat.

Arvaa kummassa kirjassa on 978 sivua ja kummassa 180?

Näistä vajaasta tuhannesta sivusta on nykyajan kollektiiviseen tietoisuuteen jäänyt käsittääkseni kaksi ajatusta (taloustieteilijöille tietenkin useampia): toinen on Smithin tunnettu "näkymättömän käden" metafora ja toinen on sitaatti päivällisestä. Minulle ainakin koko opuksen sisältö tiivistyi ennen sen lukemista näihin kahteen ajatukseen. Näkymätön käsi kylläkin esiintyy tässä kirjassa vain kerran, useampaan otteeseen sitten Smithin viisitoista vuotta aiemmin kirjoittamassa kirjassa Moraalituntojen teoria (The Theory of Moral Sentiments). Kas näin näkymätön käsi on muotoiltu Kansojen varallisuudessa:

Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.

Käden sijaan nykyään taidetaan puhua markkinavoimista tai hintamekanismista, mutta käsi jääköön nyt näkymättömäksi ja sivuun, sillä se toinen tunnettu sitaatti on tänään olennaisempi. Tämä sitaatti löytyy ensimmäisen kirjan toisesta luvusta ja periaatteesta, josta työnjako saa alkunsa:

Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.

Ihmistä liikuttavana voimana nähdään siis oman edun tavoittelu, their own interest. Tällaiseen käsitykseen sisältyy ajatus vapaudesta ja itsenäisestä toimijuudesta, joka Smithin aikalaisten merkantilistisessa ja osin vielä feodaalisessa säätyjen maailmassa olikin mullistava ajatus. Pois tuontirajoitukset ja turha sääntely, vapailla markkinoilla työn tuottavuus kasvaa ja vauraus lisääntyy (vapaan vaihdannan ja suhteellisen edun periaatteet ovat edelleen hyväksyttyjä talouden maailman toimintaperiaatteita).  Jotain olennaista tästä selitysmallista jää kuitenkin puuttumaan. Luin ruotsalaisen toimittaja Katrine Marçalin juuri suomennetun kirjan, joka esittää olennaisen kysymyksen: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? Niin, miten Adam Smith tarkalleen ottaen sai päivällisensä? Vastaus kuuluu: Adam Smithin äiti valmisti ja tarjoili sen. Smith ei koskaan mennyt naimisiin, vaan asui suurimman osan elämästään äitinsä kanssa. Äiti huolehti kotitöistä ja valmisti muun muassa nämä päivälliset. Serkku puolestaan huolehti Smithin omista raha-asioista. Marçal huomauttaa osuvasti, että tällainen työ puuttuu Smithin markkinoiden ja työnteon mallista kokonaan: Tarkasteli markkinoita sitten miten päin tahansa, ne ovat aina rakentuneet toisen talouden päälle. Talouden, josta puhutaan harvoin. Naisten työ, oli se sitten perinteistä hoivaa tai kotitarvetyötä tai muuta palkkatyösuhteen ulkopuolella tehtävää työtä, on Smithin mallissa ehkä enemmänkin jonkinlainen luonnonvaraksi mielletty vakio tai muuten vain sokea piste, kyseenalaistamaton lähtökohta. Se on suljettu talouden prosessien ja taloudellisen toiminnan ulkopuolelle, ja monen naisvaltaisen alan vitsauksena on yhä tänä päivänä se, että niillä tehdään paljon työtä, jota entisaikoina tehtiin ilman korvausta. Työntekijät ovat Smithillä työmiehiä ja näillä työmiehillä on isäntiä. Missä ovat naiset ja naisten työ?

No, ei ole tarkoitukseni osoittaa Adam Smithiä syyttävällä sormella ja moittia siitä, ettei hän onnistunut irtautumaan aivan kaikista oman aikakautensa ajattelukehikoista ja rakentamaan oppia, joka kattaisi kaikenlaiset työn muodot myös 250 vuotta kirjoitushetkensä jälkeen. Katrine Marçal esittää kuitenkin hienosti vaihe vaiheelta miten niin taloustieteelliseen kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen ajatteluun on muun muassa Smithin kirjoitusten myötä pesiytynyt malli laskelmoivasta ja rationaalisesta toimijasta, Marçalin sanojen mukaan talouden miehestä (den ekonomiske mannen). Tämä homo economicus on tietenkin aina mies, mutta sen lisäksi rationaalinen, järjen ohjaama ja miehekkään riippumaton mies, jonka toimintaa motivoi ensisijaisesti, jos ei yksinomaan, itselle koituva hyöty. (Adam Smithinsä tosissaan lukeneet voivat tässä yhteydessä väännellä käsiään ja vaikeroida, miten Smith itse asiassa teksteissään kuvaa myös kohtuullisuuden ja omatunnon kaltaisia käsitteitä, mutta jälkipolvet eivät vain ole olleet niistä yhtä kiinnostuneita.)

Harmillista kyllä, talouden miehen idea ei vastaa todellisuutta – noin puolet ihmiskunnasta on ensinnäkin naisia ja kehityspsykologisissa tutkimuksissakin on havaittu, että noin seitsemänvuotiaana lapset alkavat osoittaa kaikenlaista oikeudenmukaisuuden ja vastavuoroisuuden tajua. Marçal osoittaa mallin puutteita muutamien kiinnostavien esimerkkien avulla ja näyttää miten esimerkiksi taloudelliset "kannustimet" voivat toimia eräällä tavalla itseään vastaan, hankaloittaa tavoitteiden saavuttamista ja siinä sivussa tuhota muita merkityksellisiä, ihmisten toimintaan vaikuttavia tekijöitä. Esimerkki: israelilaisen päiväkodin lapsia haettiin jatkuvasti kotiin myöhässä, sillä vanhemmilla oli paljon töitä. Kun otettiin käyttöön eräänlainen "sakko" kun lapsi oli haettu päiväkodista myöhässä, myöhästymiset alkoivat odotusten vastaisesti lisääntyä! Maksun myötä ylitöitä paiskivat vanhemmat eivät enää ajatelleet, että myöhästymisen seurauksena hoitajat joutuvat venymään ja myöhästelijät kuormittavat näitä, vaan rangaistusmaksun ajattelu vapautti heidät lastenhoitajia kohtaan tunnetusta huomaavaisuudesta ja antoi eräällä tavalla luvan myöhästellä. Tämän ja monen muun esimerkin nojalla Marçal havainnollistaa miten taloudelliset periaatteet eivät selitä suurinta osaa siitä, mikä on ihmiselle ja ihmisen toiminnalle merkityksellistä. Ja tässä piileekin koko kirjan avain: Se, millaisena päätämme nähdä ihmisen ja hänen toimintansa talouden kannalta, kertoo paljon siitä, miten näemme itsemme.

Marçal etenee kirjassa tarkastelemaan klassisen smithiläisen liberaalin taloustieteen perillistä, uusliberalismia. Tiesitkö, että esimerkiksi inhimillisen pääoman käsitekin on peräisin jo Kansojen varallisuudesta? Sen toisessa kirjassa tarkastellaan kansantalouden erilaisten varantojen jakautumista, ja Smith erottaa omaksi varannokseen kaikkien yhteiskunnan asukkaiden tai jäsenten hankkimat hyödylliset taidot, siis inhimillisen pääoman. Uusliberalismissa myös inhimillisestä pääomasta on tullut kilpailun väline ja kaikkialle tunkeutuva ajatus yksilöiden kilpailusta on itse asiassa muuttanut perustavanlaatuisella tavalla koko käsityksen siitä, mitä ihmisenä oleminen on. Onko hän kansalainen vai kuluttaja? Oman elämänsä yrittäjä ja markkina-asemaansa sijoittava kilpaileva yksilö? Uusliberalismista on tullut taloustieteellisen opin lisäksi tai sijasta maailmankatsomus, mitä Marçal purkaa ja havainnoi todella kiinnostavalla tavalla.

Kirja päättyy havaintoon, jossa kaikenkattavan uusliberalistisen (talous)ajattelun ympäröimänä me itse asiassa ohjaamme maailmaa pisteestä, jossa emme tiedä, keitä olemme. Ihan hedelmällinen lähtökohta kaikenlaisille omille talous- ja moraalipohdinnoille.

Elina Halttunen-Riikosen sujuvasti suomentama Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? pääsee Helmet-haasteen kohtaan 24: kirjan nimessä on huutomerkki tai kysymysmerkki.

Philip Lymbery: Dead zone – mihin villi luonto katosi?

Kuluneen viikon aikana olen koetellut itseäni kahdella haasteella: etsin luettavakseni kirjan tyhjyyttään ammottavaan Helmet-haasteen kohtaan 40 eli "kirja kertoo eläinten oikeuksista" ja sen sijaan että olisin lukenut valitsemani kirjan, tartuinkin siihen äänikirjana! Olen monen monta kertaa ennenkin yrittänyt päästä mukaan tähän nykyiseen äänikirjabuumiin, mutta yritykset ovat rauenneet aina johonkin. Joskus en ole voinut sietää lukijan ääntä, joskus maksuton kokeilujakso on ehtinyt päättyä niin etten saanut kuunneltua ensimmäistäkään kirjaa loppuun asti. Vietän jo ilman äänikirjapalveluitakin jonkin verran aikaa kuulokkeet korvilla podcasteja ja radio-ohjelmia kuunnellen eikä niiden jälkeen äänikirja ole enää kiinnostanut. Nyt sain kuitenkin kuunneltua loppuun asti Philip Lymberyn vaikuttavan teoksen Dead zone: Mihin villi luonto katosi? Sen on suomentanut Johanna Koskinen, joka suomensi myös Lymberyn edellisen teoksen Farmageddon: Halvan lihan todellinen hinta. Äänikirjan lukija on Juhani Rajalin.

Tällä hetkellä maapallolla on menossa kylmäävä ja koko ajan kiihtyvä sukupuuttoaalto: joka vuosi useita kasvi- ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon ja niiden myötä kokonaiset ekosysteemit horjahtelevat tai romahtavat. Dead zone kertoo mikä on tehomaatalouden vaikutus luontokatoon, ja tekee sen perusteellisen yksityiskohtaisesti, mutta myös todella lukijaystävällisen kertovalla otteella. Kirja etenee esimerkkieläinlajista toiseen ja Philip Lymbery kertoilee tutkimuksista ja havainnoistaan maatalous- ja luontoympäristöistä ympäri maailmaa. Kirja tarkensi itsellenikin kuvaa siitä, miksi tehomaatalous tarkalleen ottaen eläin- ja kasvilajeja uhkaa. Kyse ei ole vain siitä, että niiden elintila hupenee peltojen raivaamisen ja tuotantolaitosten rakentamisen myötä, vaan tehomaatalouden suosimat/vaatimat tuotantomallit köyhdyttävät maatalousmaata ja -ympäristöä ja sen vaikutukset valuvat niiden ulkopuolellekin joskus hyvin kirjaimellisesti esimerkiksi fosfaatteina vesistöihin. Vesistöistä muuten tulikin mieleen: otsikon dead zone eli kuollut vyöhyke viittaa merten hapettomiin vyöhykkeisiin, joista kaikki elämä on kuollut. Suurin kuollut vyöhyke on tässä Itämerellä, toiseksi suurin Meksikonlahdella. Lähelle tulevat siis kirjan aiheet, vaikka suomalaiset pitävät mielellään (ja paikoitellen aiheellisesti) suomalaista luontoa ja eläintuotantoa hyvin puhtaana.

Philip Lymbery on Compassion in World Farming -järjestön toiminnanjohtaja ja tekstin perusteella todellinen luonnonystävä ja muun muassa ahkera lintubongari. Yksi kirjan lumoavista tarinoista liittyykin hänelle ilmeisen rakkaaseen tornipöllöön ja sen kohtaamiseen luonnossa. Onneksi näitä hänen omia tarinoitaan villieläimistä on kirjassa runsain mitoin ja monista luontoympäristöistä pitkin maailmaa, sillä muuten kirja voisi käydä painavan sisältönsä vuoksi kovin raskaaksi. Kuuntelin tosiaan tämän kirjan, ja aika paljon tietoa esitetään tietenkin numeroina. Kuunnellessa niihin pitää keskittyä eri tavalla kuin lukiessa. Viehättävästi kirjoitetut tarinat esimerkiksi mesipistiäisistä, vesimyyristä tai jaguaareista ja niiden elinympäristöistä olivat kuitenkin todella mukavaa kuunneltavaa luontokadon tunnuslukujen välissä.

Sukupuuttoaalto ja ekosysteemien romahtaminen ovat tietenkin vakava asia (kun "ekosysteemipalvelut" heikentyvät tai loppuvat, villieläinten elinympäristöjen lisäksi vaarantuu myös ihmisten ruokaturva ja esimerkiksi puutarhoilla joudutaan tekemään työlästä käsinpölytystä, nyt yhden esimerkin kirjasta vain mainitakseni), mutta tätä kirjaa ei ole kirjoitettu vain synkistelemään tämän asian äärellä. Lymbery kertoo loppua kohden myös eräänlaisesta hiljaisesta vallankumouksesta, joka maailman maatalousmailla ja kuluttajien parissa hieman jo orastaa: moni kirjassa haastateltu tuottaja on nimittäin havahtunut tehotuotannon säälimättömiin käytäntöihin tai itse näkemiinsä luontotuhoihin ja ryhtynyt toimiin. Samoin moni kuluttaja on siirtynyt kasvis(painotteiseen)ruokavalioon ja luomuun. Etenkin märehdijöiden (nauta, lammas) suhteen Lymbery alleviivaa useaan otteeseen mikä valtava ero on tehotuotantolaitosten tai ruokinta-aitausten väkirehulla ruokittujen eläinten ja toisaalta laiduntavien, niittynurmea syövien eläinten välillä. Eroja löytyy niin eläinten hyvinvoinnin kuin ympäristövaikutustenkin suhteen. Tätähän Suomessakin kuulee tämän tästä: nurmi voi suotuisissa oloissa sitoa hiiltä, eläimet voivat hyödyntää maata joka ei sovi peltoviljelyyn, säilörehun päästöt ovat pienemmät kuin väkirehun ja niin edelleen. Suhtaudun itse aina kriittisesti tuottajien edustajien väitteisiin, mutta peräti WWF on todennut, että luonnonlaiduntaminen on ympäristölle hyödyksi. Lammastalous on ainakin Suomessa hyvin marginaalista eläintuotantoa (kirjassakin se sivuutetaan oikeastaan täysin), mutta siitä olisin kiinnostunut lukemaan lisää vähintäänkin siksi, että käytän villasukkiin ja villapaitoihin mielelläni kotimaista villaa ja sitä kautta lammastalous tuntuu läheisemmältä ja kiinnostavammalta aiheelta kuin vaikkapa broilerifarmit tai ne naudat. Tätäkin kirjaa kuunnellessa neuloin lapsen kasvaneelle jalalle villasukat Yläneellä toimivan Rintalan tilan villasta.

Laidunnus tuottaa siis elävää ja monimuotoista maisemaa, mutta laiduneläimet tuottavat myös ilmastopäästöjä ja sen myötä kiihdyttävät ilmastonmuutosta, mikä tietenkin aiheuttaa luontoympäristöjen tuhoutumista. Minun on vaikea suhtautua laidunnukseen perustuvaan tuotantoeläinten pitoon yhtä myönteisesti kuin Lymberyn, sillä laiduntavatkin märehtijät tuottavat silti varsin korkeita ilmastopäästöjä (hiilidioksidiekvivalenttina suomalainen nauta keskimäärin 15 kg per ruokakilo, lampaista tietoa ei ole saatavilla). Lisäksi Suomessa lihaa kulutetaan jo terveydenkin kannalta liikaa: suomalaiset miehet syövät saantisuosituksiin nähden seitsenkertaisen määrän lihaa, naisetkin nelinkertaisen määrän. Kestävämmällä linjalla luultavasti oltaisiin, mikäli lihankulutuksesta leikattaisiin ainakin 75 prosenttia ja jäljelle jäävästä neljänneksestä suuri osa olisi niittylammasta tai -nautaa, tai riistaa. Sellaisesta on kyllä mukava haaveilla, ja kasvava joukko ihmisiä onkin kiinnostunut oman kulutuksensa ympäristövaikutuksista, joukossa myös minä.

Tätä kirjaa kuunnellessa törmäsin aivan sattumalta toisaalla sellaiseenkin irtotietoon, että Suomessa vuoden 2020 kaurasadosta vain 14 prosenttia päätyi elintarvikkeiksi ihmisille. 42 prosenttia meni tuotantoeläinten rehuksi ja 30 prosenttia vientiin (jyvänä). Loput sitten siemenviljaksi tai muuhun käyttöön. Muunlaisessa tilanteessa tämäkin tieto olisi tullut ja mennyt muistijälkeä jättämättä, mutta tätä kirjaa lukevalle se oli taas uusi muistutus eläintuotannon vaatimista resursseista, myös "täällä meillä".

Kaiken kaikkiaan kirja on tukeva ja vaikuttava tietopaketti, ja minä voin onnitella itseäni myös ensimmäisestä kuunnellusta äänikirjasta! Hyvä minä! On kyllä ihmeteltävä mihin perustuu väite äänikirjan tehokkuudesta tai mukavuudsta – 300 sivun kirjan kuuntelemiseen meni peräti 12 tuntia, kun taas itse lukien hommaan olisi mennyt reilusti alle puolet samasta ajasta. Toisaalta silloin ei olisi valmistunut sukkia samalla.

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

Päivät lyhenevät lyhenemistään ja syksyn dark academia -kausi jatkuu asiaankuuluvan tummissa sävyissä. Ihmisen marraskuu ei ole muutenkaan kunnon marraskuu ilman kuolema-aiheista barokkimusiikkia: periodisoittimia ja sävellyksiä, joiden nimi on esimerkiksi Itku tai Kaipausten hauta. Näitä kaikkia löytyy ranskalaisen kirjailija Pascal Quignardin romaanista Kaikki elämän aamut (suom. Annikki Suni), josta Alain Corneau on ohjannut vuonna 1991 samannimisen elokuvan.

Tunnelmaa tuovana kuvausrekvisiittana anakronistiset Bach-nuotit ja moderni viulu

Kirja on oikeastaan pienoisromaani, vain 127 väljästi taitetun sivun mittainen teos. Myös kerronta on minimalistista, tai askeettista, samoin kuin kirjan päähenkilö, gambaviulunsoittaja ja säveltäjä monsieur de Sainte Colombe (?–1690). Jansenistille ominaiseen tapaan hän on sulkeutunut ja varsin ankara mies, ja hän on omistautunut gambaviululleen ja musiikin mysteerille. Kirjan alussa madame de Sainte Colombe kuolee miehen ollessa käymässä erään ystävän kuolinvuoteella ja näin Sainte Colombe jää yksin kahden pienen tytön, Madeleinen ja Toinetten kanssa.

Tytöt jäävät oikeastaan keittäjättären hoiviin, sillä Sainte Colombe rakennuttaa itselleen pienen lautamajan puutarhaan, Monsieur de Sullyn ajoilta peräisin olevan suuren mulperipuun juurelle. Siellä hän soittaa gambaviuluaan jopa viisitoista tuntia päivässä ja houkuttelee siitä ulos sanomattoman kaunista musiikkia. Kaikki, jotka sitä pääsevät kuulemaan, kertovat miten Sainte Colombe soitollaan tavoittaa uskomattoman vivahteikkaita ääniä nuoren naisen huokauksesta iäkkään miehen nyyhkytykseen. Kirjassa on henkeäsalpaavan kauniita kohtauksia, joissa musiikki tavoittaa toisen maailman varjoista myös madame de Sainte Colomben.

 

Sainte Colombe on tunnustettu ja tunnettu mestari, joten lautamajan rauha vääjäämättä rikkoutuu. Häntä tullaan kutsumaan hoviin soittamaan kuninkaalle (ja kuninkaan kutsu on oikeastaan määräys). Sainte Colomben taide kuitenkin kavahtaa hovipiirejä, loistoa ja kimallusta. Teidän palatsinne on majaakin pienempi ja teidän yleisönne vähäpätöisempi kuin yksi ainoa henkilö.

Sainte Colomben taidekäsitys on tällä tavalla hyvin tinkimätön ja siinä korostuu taiteilijan, muusikon, musiikin välittäjän ja kokijan aito herkkyys. Niinpä kun Sainte Colombe suostuu ottamaan oppilaakseen nuoren Marin Marais'n, syynä on tämän soittaman pikkuisen badinagen ilmentämä herkkyys ja nuorukaiseen kätkeytyvä tuska, vaikka hän toteaakin pojalle suorasanaisesti: Kyllä te elatuksenne pystytte ansaitsemaan. Te saatte elää musiikin keskellä, mutta ei teistä taiteilijaa tule. Sainte Colombe yrittää opettaa pojalle tekniikan lisäksi aitoa ilmaisua ja musiikillista herkkyyttä; he käyvät kuuntelemassa maalarin siveltimen liikettä kankaalla ja kaksikon tarpoessa piiskaavaa tuulta vasten Sainte Colombe huutaa tuulen yli: Monsieur, nyt te kuulette, miten aaria erottuu kenraalibassosta!

Olen katsonut tämän elokuvan monia, monia kertoja, mutta en itse asiassa alkuunkaan muista koska olisin viimeksi lukenut itse kirjan. Elokuvassa tarinan musiikki tietenkin nousee yhdeksi pääosan esittäjäksi: siinä on sellainenkin herkullinen kohtaus, jossa hovin kapellimestariksi noussut Marin Marais saa kutsun saapua Madeleine de Sainte Colomben kuolinvuoteelle. Kutsu saapuu hetkenä, jona Marais on prameassa hovisalissa johtamassa mitäs muutakaan kuin Lullyn säveltämää kappaletta Marche pour la cérémonie des Turcs. Tämä kappale on sävelletty Molièren näytelmään Porvari aatelismiehenä, joka on mainio porvarillista nousukasmaisuutta ja pyrkyryyttä pilkkaava näytelmä. Kappale alleviivaa osuvasti sitä ristipainetta, jonka keskellä Marin Marais -parka joutuu elämään: elanto on hankittava, vaikka jansenistisen nälkätaiteilijan ihannekuva kutsuisi muualle.

Kirjassa musiikki on totta kai läsnä, mutta ei kuultavana Jordi Savallin upeana soundtrackina kuten elokuvassa, vaan muuten kaiken läpäisevänä ulottuvuutena. Musiikilta on lainattu paitsi se tulkinnan herkkyys, myös ainakin kerronnan tauot ja hiljaisuus. Niillä on kirjassa sekä rytmillinen että dramaturginen rooli. Lukiessa pitää koko ajan muistaa hidastella ja olla kiiruhtamatta taukojen ohitse.

Ai että! Pitää katsoa elokuvakin taas uudelleen.

Kaikki elämäni aamut täyttää Helmet-haasteen kohdan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. (Gambisti on hyvin harvinainen ammatti, ja kirjasta löytyy myös luutunrakentaja, halonhakkaaja ja kuningas, joka tosin taitaa olla status eikä ammatti. Harvinainen joka tapauksessa.)

Mistä kirjoitamme kun kirjoitamme seksistä?

Törmäsin aivan alkuvuodesta kirjakaupassa ystävään, jonka kanssa vaihdoimme muutamia sanoja kirjauutuuksista, niiden äärellä kun oltiin. Niko Hallikaisen Kanjoni oli juuri ilmestynyt, vaikka ei vielä ehtinyt kaupan hyllylle. Itse en silloin vielä tiennyt koko kirjan olemassaolosta, mutta pikaisen esittelyn kuultuani kiinnostuin: runolliseen ilmaisuun pyrkivä kuvaus monin tavoin epätoivoisesta ja vimmaisesta halusta, ja tarkemmin ottaen homoseksuaalisesta halusta. Aloimme miettiä, miten monia erilaisia seksuaalisen halun ja itse seksin kuvaamisen tapoja itse asiassa on – kirjojen seksikuvauksia voidaan helposti paheksua liian pornografisina (ja sitä kautta kirjallisuuteen epäsopivina) silloinkin kun kyse on jonkinlaisesta muusta kuvaamisen tavasta ja seksuaalisen halun kuvaus pyrkii kohti toisenlaisia päämääriä. Mutta mitä kaikkia muita tapoja oikein on? Päätimme, että tässä on lukupiirin paikka! Lukupiirin piti kokoontua jo keväällä, mutta kiristyneet koronarajoitukset siirsivät sen syksylle.

Koko ajatus "seksilukupiiristä" oli aluksi mielestäni todella hulvaton, mutta kun ryhdyimme kokoamaan lukemistoa, havaitsin että minunkin on hyvä tarkistaa käsityksiäni seksuaalisuuden ja kirjallisuuden keskinäisistä suhteista. Seksuaalisuus on niin latautunut aihe, että kirjailijoiden on varmasti helppo noudattaa aina vain tuttuja konventioita, totuttuja tapoja puhua seksistä. Niillä saattaa kuitenkin tulla vahvistaneeksi ahtaita stereotypioita tai esittäneeksi seksuaalisuuden jossakin kapeassa (ja tosielämälle vieraassa) fantasiamaisessa valossa. Löysimme lukemistoon kiinnostavia nais- ja queernäkökulmasta kirjoitettuja teoksia, joiden kautta pääsimme pohtimaan miten seksin kuvaaminen voi palvella tarinaa ja henkilökuvausta sekä millaisena seksuaalinen halu näissä kirjoissa näyttäytyy.

Lukupiirin kirjat olivat järjestyksessä:

– Lisa Taddeo: Kolme naista (Gummerus, 2020, suom. Marianna Kurtto)
– Olga Kokko: Munametsä (S&S, 2019)
– Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020, suom. Kristiina Vaara)
– Leïla Slimani: Adèle (WSOY, 2019, suom. Lotta Toivanen)
– Niko Hallikainen: Kanjoni (Otava, 2021)

Pikatiivistelmät: Kolme naista on nimensä mukaisesti kuvaus kolmen yhdysvaltalaisen naisen seksielämästä, Munametsä on viihteellinen kertomus kolmekymppisestä irtosuhteita harrastavasta helsinkiläisnaisesta, Syvään päähän kertoo lesbosuhteeseen ryhtyvästä lontoolaisesta naisesta ja parisuhteessa ilmenevästä väkivallasta, Adèle on kuvaus pariisilaisen nimihenkilön pakkomielteisestä suhteesta seksiin tai oikeastaan riippuvuudesta ja Niko Hallikaisen Kanjoni on se mainittu runollinen kuvaus homomiehen pakkomielteisestä ja epätoivoisen takertuvasta suhteesta seksiin ja ihmissuhteisiinsa.

Ensimmäisenä luettu Lisa Taddeon Kolme naista oli perusteellisen järisyttävä lukukokemus. En ole koskaan lukenut mitään näin voimakkaan samastuttavaa ja todentuntuista kuvausta tilanteista, joissa seksuaalinen halu on läsnä välillä hyvinkin voimakkaana, mutta toteutuu törmäillen niin miehiseen vallankäyttöön kuin asenneilmapiirin ongelmiin, eikä se halu ole aina mitenkään järkevää tai ohjailtavissa. Moni nainen tunnistaa kirjan Maggien, Linan ja Sloanen kokemuksista paljon tuttua. Lukupiirissä totesimme, että kirjan mieletön voima on siinä, miten se kuvaa kolmea naispäähenkilöään tavalla, jossa halu, nautinto ja haavoittuvuus ovat olemassa yhtä aikaa, ja kirjan naiset tekevät seksuaalisia valintojaan niistä vaihtoehdoista, joita heillä ympäristössään on saatavilla. Naiset eivät ole ihanteellisen voimakastahtoisia ja autonomisia, ja tarinat eivät siis ole mitään feministisesti korrekteja voimaantumiskertomuksia (mistä kirjaa onkin joissakin lukija-arvioissa kritisoitu, mielestäni tarpeettomasti). Ne ovat vain todellisia ja rehellisiä. 

Lisa Taddeo on seurannut ja haastatellut kirjan kolmea päähenkilöä peräti kahdeksan vuoden ajan. Alunperin haastateltuja naisia oli enemmänkin, mutta ajan mittaan joukko on karsiutunut erilaisista syistä näihin kolmeen, joiden tarinoita kerrotaan toistensa kanssa lomittain. Maggie on ainoa omalla nimellään esiintyvä, koska hänen tapauksensa on muutenkin varsin julkinen: Maggiella on ollut lukiossa suhde englanninopettajaansa ja muutama vuosi lukion jälkeen hän päätyy haastamaan miehen oikeuteen. Kirjassa seurataan myös oikeudenkäynnin prosessia. Muut kaksi naista ovat Lina, seksittömässä ja ennen kaikkea suudelmattomassa avioliitossa riutuva nainen, joka ryhtyy salasuhteeseen vanhan kouluaikaisen ihastuksensa kanssa ja Sloane, menestyvä ravintoloitsija, joka harrastaa aviomiehensä toiveesta seksiä niinikään aviomiehen valitsemien miesten kanssa.

Kirjan dokumentaarinen ote tarkoittaa sitä, että lukija pääsee seuraamaan naisten seksielämää hyvin läheltä. Tirkistelyltä se ei silti tunnu, koska Taddeo kuvaa todella vaikuttavalla ja ei-vaivaannuttavalla tavalla myös sitä, minkälaisten ajatusten, odotusten, tarpeiden ja toiveiden saattelemana seksiin päädytään, millaisia seurauksia siitä syntyy ja miten se muokkaa naisten käsitystä omasta itsestään.

Olga Kokon Munametsä oli sitten jotain aivan muuta! Sen päähenkilö Linnea nauttii häpeilemättä irtosuhteista, kirjoittaa Toosaproosaa -nimistä blogia ja päätyy työelämässäkin mainostoimistossa tekemisiin erilaisten intiimituotteiden kanssa. Koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, seksistä ja sukuelimistä ei taideta kirjan aikana kahdesti käyttää samaa nimitystä (joskin itse seksikohtauksissa katse kuitenkin siirretään muualle: "herra 'täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru' oli juuri sitä, mitä nyt tarvitsin"). Moni on pitänyt Munametsän railakkaan viihteellisestä tyylistä, mutta itse sain siitä irti lähinnä kurittoman asenteen (kas näin itsevarma nainen toteuttaa mielihalujaan!), mitä korostettiin asettamalla seksuaalisesti vapautunut Linnea tiukkapipoisen Mervin työkaveriksi. Kirja kyllä vastustaa (ansiokkaasti) sitä naisten seksuaalisuuteen helposti tarttuvaa moraalinvartija-ilmapiiriä. Kiinnostavinta oli silti lukea Linnean pelkäävän ikääntymistä ja seksuaalisen haluttavuuden katoamista: hän tiedostaa kirjassa itsekin saavansa tällä hetkellä nauttia ulkonäön, nuoruuden ja sosioekonomisen aseman tuomasta seksuaalisesti haluttavasta asemasta, eikä oikein tunnu tietävän mitä tehdä, jos se joskus muuttuu.

Kate Daviesin Syvään päähän oli viihteellisen näköisestä kannestaan ja aika kepeän humoristisesta alusta huolimatta lopulta katsaus paitsi seksuaali-identiteetin jäsentymiseen, myös lähisuhteessa ilmenevään vallankäyttöön ja väkivaltaan, joka ei tietenkään ole heterosuhteiden yksinoikeus. Kirjan Julia on vasta tullut kaapista eikä osaa uudessa tilanteessa vielä nähdä vaaran merkkejä tai määritellä omia rajojaan. Seurauksena voi päätyä manipuloinnin kohteeksi. Seksikuvauksissa (paikoin hyvin eksplisiittisissä sellaisissa) on mukana epäröintiä uusien kokemusten edessä – kaikki ei suju vaivattomasti kuin fantasioissa.

Leïla Slimanin Adèle jakoi mielipiteitä! Sen nimihenkilö on hyväosainen pariisilainen toimittaja, joka harrastaa pakkomielteisesti yhä holtittomimmiksi käyviä salasuhteita. Näistä suuri osa on hyvin spontaaneja ja satunnaisia kohtaamisia. Lääkäripuoliso ja muutaman vuoden ikäinen poika synnyttävät Adèlessa selittämätöntä ahdistusta ja hillitty porvarillinen elämä suunnilleen pakokauhua. Toisaalta vaikka Adèle jatkuvasti hakee uusia seksisuhteita, nekään eivät oikein tuo nautintoa. Riippuvuuden kuvaukselta Adèlen seksielämä tuntuukin: hän ei voi haluilleen mitään, mutta inhoaa itseään ja kumppania heti toteutuksen hetkellä eikä varsinaisesti tunnu saavan nautintoa tai tarpeitaan tyydytetyksi. En voinut välttyä ajattelemasta marokkolais-ranskalaisen Slimanin etnistä taustaa tätä lukiessa: sekä Ranskassa että Marokossa naisen rooliin ei taida juuri kuulua seksuaalisen halun kovin voimakasta ilmaisemista, vaan naiselta odotetaan suomalaisittain luettuna hyvin passiivista roolia. Kulttuuri voi muovata haluja ja niiden toteuttamisen tapaa. Minusta tämä on kiinnostava näkokulma josta tarkastella Adèlen kaltaista naista, joka joutuu kätkemään ja salaamaan sopivuuden rajat ylittävät halunsa.

Kirjat ja eväät sävy sävyyn

Lukupiiri päätettiin Niko Hallikaisen Kanjoniin, jossa oikeastaan aivan kaikki pyörii seksin ja erilaisten tarpeiden ympärillä. Oivallinen valinta lukupiiriin! Kanjonin päähenkilö on nimettömäksi jäävä nuori mies, joka törmää taidenäyttelyn avajaisissa yhteen vanhoista koulukiusaajistaan, koulun kingeistä. Kouluvuodet ovat takana ja dynamiikka nyt toinen, ja miesten välille syntyy kiihkeä ja vimmainen suhde. Auvoa kestää kuitenkin vain hyvin vähän aikaa: häpeätraumat ja tyydyttämätön rakkauden kaipuu sotkeutuvat vyyhdiksi, josta ei ole onnellista ulospääsyä. Päähenkilön sisällä on jonkinlainen musta aukko, joka vetää pyörteisiinsä kaiken ja tuhoaa kaiken, myös tämän mahdollisuuden onneen. Eron jälkeen mies pakenee loputtomiin webcam-seksisessioihin, jotka johtavat yllättävän käännekohdan kautta aurinkoiseen ja sekä aineellisesti, emotionaalisesti että seksuaalisesti yltäkylläisen onnelliseen elämään Los Angelesiin. Sisäiset demonit tulevat ikävä kyllä matkassa mukana ja pian mies rutistaa loputtomassa tarvitsevuudessaan hengiltä myös tämän rakkauden. Ja taas palataan webcam-sessioiden pariin ja eräässä vaiheessa myös todellisuuteen, joka on paljastunut hieman toisenlaiseksi kuin mitä lukija on kuvitellut. Kirja toistaa myös rakenteessaan tätä pakkomielteenomaisuutta: se koostuu hyvin lyhyistä, muutaman virkkeen suunnilleen samanpituisista kappaleista ja rytmistä tuleekin hakkaava, toistava, junnaava. Toisto kertoo pakkomielteen lisäksi myös traumasta, jonka vaikutuksesta päähenkilö jumittaa kipeissä asioissa. Hallikainen on kertonut pyrkineensä kaikesta toistosta huolimatta runolliseen ilmaisuun ja onnistuu siinä ihmeellisen hyvin. Mielleyhtymät ja mielikuvat ovat runsaita, kekseliäitä ja hyvin vaikuttavia, vaikka ehdin jossakin vaiheessa kyllästyä "X on kuin X" -tyyppiseen metaforan rakenteeseen.

Olen todella tyytyväinen siihen, että a) saimme idean koota lukupiiri ja b) olen lukenut nämä kaikki teokset ja päässyt keskustelemaan niistä lukupiiriläisten kanssa. Keskusteluissa avautui monta sellaista havaintoa, jota en omasta lukijapositiostani käsin olisi tavoittanut. Jatkoa lukupiirille on kaavailtu ensi keväälle.

Lukupiirin kirjoista neljä pääsee Helmet-haasteen kohtiin 48 ja 49: Kaksi (+2) kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Sen lisäksi Kanjonin sijoitankin kohtaan 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

"Kuului vaimea ääni, kuin tiheän lehvästön kahahdus."

Euroopan historiallisia alueita, joita tunnen nimeltä: Oksitania, Böömi, Määri, Sleesia, Liivinmaa, Traakia, Inkerinmaa, Transilvania, Pomerania. Historiallisia alueita, joita en tuntenut ennen nimeltä: Liguria! Sinne sijoittuu tämä Fanny Taillandier'n neljäs romaani Farouches, kesyttämättömät. Nykyisin Liguria on historiallisen kulttuuripiirin lisäksi italialainen hallinnollinen alue, jonka pääkaupunki on Genova, mutta Taillandier'n kirjassa raotetaan hieman ovea spekulatiivisen fiktion puolelle ja siinä Liguria on yksi "Unionin" jäsenalueista. Ennen romaanin tapahtuma-aikaa Ligurian alue oli jakautunut kahteen osaan kahden kansallisvaltion, Ranskan ja Italian alueille. Se ulottuu Rhône-joen suistolta Arlesista Genovaan (ranskaksi Gênes, pitääkin painaa muistiin).

Fanny Taillandier on vuonna 1986 syntynyt ranskalainen kirjallisuuskriitikko ja romaanikirjailija, ja tänä vuonna ilmestynyt Farouches on hänen neljäs romaaninsa. Sen pääosassa ovat ilmastointiyrittäjä Jean ja juristi Baya, jonkin verran alle nelikymppinen pariskunta, joka on asettunut asumaan Ligurian rannikolle kuvitteellisen Sablier'n tuntumaan. Lukiessa miltei tuntee alueen rutikuivan, pensaikkoisen garriguen tuoksun sieraimissaan. Jean ja Baya ovat hankkineet rannikon tuntumasta rinteiltä varsin porvarillisen villan ja elämän. On oma uima-allas ja puutarhuri ja muuta porvarillisen hillittyä elämää. Idylli rikkoutuu kolmestakin syystä: runsastunut villisikapopulaatio tekee tuhojaan alueella, lähettyvillä sijaitsevaan taloon ilmestyy vuokralaiseksi niukkasanainen tuntematon nainen ja paikallisten jengien välienselvittely yltyy välillä ammuskeluksi.

Vaikka tässä nyt aloitin kuvaamalla kirjan tapahtumia, sen sivuilla ei loppujen lopuksi kovin paljon tapahdu. Heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen pohjustetaan kummaa, jollakin lailla vinksahtanutta tunnelmaa, ja odottelin suunnilleen kirjan puoliväliin saakka että tästä oudosta atmosfääristä syntyisi jokin juonellinen tapahtumaketju. Niin ei käy, vaan pääasialliseksi sisällöksi nousee tämä eriskummallinen tunnelma, jossa lukija aistii koko ajan jonkin tuntemattoman, tasapainoa horjuttavan elementin olemassaolon eikä pääse oikein selvyyteen siitä, mikä se pohjimmiltaan on. "Vinksahtanut" on silti ehkä aika voimakas sana, se tuntuisi jotenkin edellyttävän että lukija voisi havaita mikä tarkalleen ottaen on vinksallaan. Ranskan décalé on aika hyvä sana. Jotain selittämättömän uhkaavaa on myös läheisessä kauppakeskus Sud Soleil'ssa, joka on järjetön kasvihuonemainen rakennelma polttavan kuumana porottavan välimerellisen auringon alla ja jonka ilmastointia Jean käy päivittämässä.

Kirjan nimi Farouches tarkoittaa tosiaan villiä, tai oikeammin ehkä kesyttämätöntä, ja se ohjaa tietenkin tarkastelemaan muun muassa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta ja ihmisessä vaikuttavia animaalisia piirteitä; kuriton hiuspehko voi olla myös farouche/kesyttämätön ja moni ihmisen toimintaan vaikuttava asia voi perustua jonkinlaiseen intuitioon tai viettiin. Bayakin alkaa tuntea villisikoja kohtaan esimerkiksi jonkinlaista murhanhimoa, eikä jengien reviirikiistoilla ja eläinlaumojen reviirikiistoilla lopuksi ole välttämättä paljon eroa. Lisäksi kirja alkaa eräänlaisella Wikipedia-pastissilla eli Liguria-aiheisella artikkelilla, jossa kuvataan romaanin Ligurian rajoja ja olemusta. Se vie ajatukset erilaisiin rajoihin ja määritelmiin – eläimet eivät kuitenkaan piittaa ihmisten rajoista vaan kulkevat pesueineen missä tahtovat. Kirjassa ihmisten ja eläinten välinen raja välillä hämärtyy, kun Jeania ja Bayaa kuvataan "ihmispariskunnaksi" tai kun Baya kohtaa lenkillä villisikaperheen ja sekä emo että Baya huomioivat toistensa läsnäolon.

Tulin lukiessa ajatelleeksi Eugène Ionescon näytelmää Rhinocéros eli Sarvikuonot, jonka olen lukenut joskus opiskeluaikoina. (Sarvikuonot on ilmeisesti myös esitetty joskus Suomessa, suomennosta ei ole kuitenkaan saatavilla kirjana.) Ajattelin Sarvikuonoja, koska myös siinä ihmisten hallittuun yhteiskuntaan ilmestyy vieraita, tuhoa kylväviä olentoja. Ne tosin ovat Taillandier'n villisikoja paljon keskeisemmässä roolissa ja edustavat tulkinnan mukaan yhteiskuntaan pesiytyviä myrkyllisiä ideologioita ja totalitarismia (ja joita näytelmän "tolkun ihmiset" parhaansa mukaan yrittävät olla mitenkään erityisesti huomaamatta ja tuomitsematta, kunnes itsekin alkavat muuttua sarvikuonoiksi). Tarkistin, ja myös siinä yksi päähenkilöistä on nimeltään Jean. Aion olla tyytyväinen tämän, todennäköisesti tarkoituksellisen intertekstuaalisen ulottuvuuden bongaamisesta! Näytelmän lukemisesta on tosiaan aikaa, joten bongaamisen tuottama hyöty jää silti vähäiseksi.

Farouches'in alaotsikoksi on laitettu Empires II, valtakunnat osa II, eli se asettuu jonkinlaiseen jatkumoon Taillandier'n vuonna 2018 julkaistun romaanin Par les écrans du monde, maailman (näyttö)ruuduilla kanssa. Internetin tietojen perusteella moni Taillandier'n teksti ja kirja liittyy jollakin lailla kaupunkeihin ja kaupunkiympäristöön. Toivottavasti saan joskus toistekin näitä kirjoja käsiini! Luen mielenkiinnolla (ja toinen käsi sanakirjalla, sille tuli tämänkin kirjan kanssa käyttöä).

Kirjamessutunnelmia: Amanda Gorman ja käännökset

Olin viime viikonloppuna monen, monen vuoden tauon jälkeen taas Helsingin kirjamessuilla. Turun kirjamessut ovat olleet minulle yksi syksyn kohokohtia suunnilleen lukioikäisestä lähtien ja niillä olenkin käynyt koronataukoa lukuunottamatta joka vuosi. Helsinkiin ei ole sitten ollut erikseen asiaa, mutta tänä vuonna minut kutsuttiin mukaan keskustelemaan Amanda Gormanin runoudesta ja kääntämisestä. Ajankohtainen aihe! Keskustelun olivat ideoineet ja järjestäneet yhdessä Nuoren Voiman liitto ja Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto. Sain nousta lavalle yhdessä Gormanin suomentajien Aura Nurmen ja Laura Eklund Nhagan kanssa. Juontajana oli ihana Mona Eid ja koko keskustelun kuvaus kuului: 

Tutustu Amanda Gormanin runouteen! Keskustelussa pohditaan myös sitä, miten vähemmistön näkökulmasta kirjoitettuja ja kertovia teoksia suomennetaan niin, että suomennokset tavoittavat kirjailijan sanoman ja tyylin. Keskustelemassa Amanda Gormanin teosten suomentajat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi, sekä Reni Eddo-Lodgen teoksen Miksi en enää puhu valkoisille rasismista suomentanut Saana Rusi. Keskustelun juontaa toimittaja Mona Eid.

Mistä siis juttelimme? Keskustelu avattiin kertomalla teosten käännösprosessista ja pääsin siinä kertomaan Reni Eddo-Lodgen kirjan syntyhistoriasta ja kääntämisen ytimestä eli kulttuurisensitiivisyydestä. (Kääntäminen on lähtökohtaisesti ei kielten, vaan kulttuurien välistä toimintaa.) Erityisesti Eddo-Lodgen ja tietysti myös Gormanin teosten kääntämisessä korostuu kääntämisen rooli eräänlaisena kulttuurien ja todellisuuksien välisenä sillanrakentajana. Molempien tekstit tulevat omalla tavalla edistäneeksi erilaisten ihmisryhmien välistä ymmärrystä: Eddo-Lodge osaa kuvata kadehdittavan selkeästi ja loogisesti vaikeita ja yksinkertaisia määritelmiä pakenevia ilmiöitä, kuten nyt vaikka rakenteellista rasismia tai luokka-asemia nimenomaan rodullistetun ihmisen näkökulmasta, valkonormatiivisen maailman ulkopuolelta. Gormanin runoteoksen sielu ja sydän puolestaan nousee hiphopista ja spoken word -perinteestä, jotka ovat kiinteästi osa afroamerikkalaista kulttuuria.

Gormanin virkaanastujaisrunon suomentamisessa oli kiinnitetty tietenkin huomiota kielen äännemaailmaan ja rytmiin, ja kuuntelin itsekin todella mielenkiinnolla molempien suomentajien kuvausta siitä, miten Gormanin hitaaseen ja arvokkaaseen juhlapuherytmiin lausuma runo muuttuu, jos tempoa vaihdellaan. Asiaproosan kohdalla rytmillä ei samalla tavalla ole merkitystä, koska tekstistä puuttuu esittämisen ulottuvuus. Kaikki kielenkäyttö on tietenkin jollakin tavalla rytmillistä, mutta asiatekstissä rytmi palvelee lähinnä luettavuuden ja ymmärrettävyyden tavoitteita. En itse ole runouden kanssa mitenkään tekemisissä, joten runojen kääntämistä ympäröi minun silmissäni jonkinlainen mystinen sanataiteellinen aura. Muutama taho järjestää (runo)kääntäjille työpajoja ja kursseja; olisipa joskus mukava päästä kärpäseksi työpajan kattoon seuraamaan työskentelyä.

Keskustelimme myös sensitiivisyyslukemisesta. Kun sain Eddo-Lodgen kirjan suomennettavakseni, mietin aluksi miten voin suoriutua koko tehtävästä. Kirja kuvaa valkonormatiivista maailmaa ja rasismia juuri mustan ihmisen näkökulmasta: voinko ymmärtää omasta positiostani käsin jotain niin perustavanlaatuisella tavalla väärin, että suomennokseen tulee vakavia puutteita tai virheitä? Entä "ei mitään meistä ilman meitä" -periaate? No, pelkoni väärinymmärryksistä osoittautui turhaksi, sillä Eddo-Lodge on tosiaan huippuselkeä kirjoittaja, vaikka aiheet olisivatkin haastavia. Otin silti yhteyttä tuntemiini kieliasiantuntijoihin, joilla on omakohtaista rodullistetuksi tulemisen kokemusta ja pohdin heidän kanssaan kirjaan liittyviä sanaston ja asemoinnin kysymyksiä. Tarkoituksena oli välttää mahdollinen haitallisiin stereotypioihin tai virheellisiin käsityksiin lankeaminen. Hakeuduin siis toisin sanoen sensitiivisyysneuvonantajan pakeille. Siitä oli paljon iloa! Gormanin virkaanastujaisrunon suomentajilta oli myös ilmeisesti Gorman itse edellyttänyt sensitiivisyyslukijan käyttöä, ja olimme yhtä mieltä siitä, että käytännöstä voisi olla iloa monen muunkin kirjan kohdalla. Kirjallisuuden suomentajat ovat taitavia kulttuurisidonnaisten seikkojen välittäjiä (työ itsekin herkistää kulttuurisen kontekstin huomioimiselle), mutta on todella tervehdyttävää pohtia oman näkökulmansa ja tulkintojensa mahdollista rajallisuutta.

Mona Eid kysyi meiltä myös näkemyksiä siitä, miksi on tärkeä suomentaa vähemmistöjen tekstejä. Aura Nurmi totesi hyvin, että se on keino päästä jonkin rajatun (usein eurosentrisen tai angloamerikkalaisen valkoisen) kaanonin ulkopuolelle. Laura Eklund Nhaga puolestaan korosti samastumisen merkitystä, että teksti tarjoaa jotain samastumispintaa ja sanoittaa sellaisia omia vähemmistökokemuksia, jotka enemmistön teksteistä puuttuvat. Jatkoin tähän toteamalla, että kirjallisuus on keino nostaa asioita yhteisen muistin piiriin ja yhteiseen tietoisuuteen. Mikäli sinne nousee vain enemmistön teoksia, kuva jää tietenkin vajaaksi. Lisäksi kirjallisuuden keinoin on mahdollista piirtää hyvin nyansoituja, eläviä ja moni-ilmeisiä sekä ristiriitaisia ja jännitteisiäkin kuvia ja ennen kaikkea kuvata tunne! Ihmisenä olemisen kokemuksessa on paljon sellaista, joka tavoitetaan parhaiten tuntein. Kirjallisuus kurkottelee niitä sfäärejä kohti. Aura Nurmen mukaan esimerkiksi lavarunouskin tiivistyy parhaiten parahdukseksi: se on jokin tunteella purkautuva asia tai kokemus, jonka ei tarvitse jäsentyä tarinalliseksi kokonaisuudeksi.

(Tässä yhteydessä olisi tietenkin voinut lähteä sinänsä kiinnostaville sivuraiteille ja nostaa esille käännöskirjallisuuden valtavirran ja siis enemmistön: englanti dominoi käännöskirjallisuudessa ja etenkin angloamerikkalainen kirjallisuus näyttelee aika suurta roolia. Käännöskirjallisuuden vähemmistö on sitten pienemmistä eurooppalaisista kielistä suomennettua kirjallisuutta, tai eteläamerikkalaista kirjallisuutta, tai vaikka aasialaista kirjallisuutta. Itsekin huomasin, että suunnilleen puolet tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista on suomennettu englannista! Näin on käynyt, vaikka yritän tietoisesti etsiytyä muunkielisten kirjallisuuksien äärelle. Mikäli käännöskirjallisuuden ikkunat ovat eniten avoinna englanninkielisen maailman suuntaan, ne peittävät silloin varjoonsa paljon muuta. Ranskasta suomentavana tiedän, miten paljon kiinnostavaa ja tärkeää ranskankielistä kirjallisuutta jää suomalaisilta pimentoon, myös rodullistettujen kirjailijoiden Ranskassa palkittuja teoksia. Tässä näkyy hyvin se seikka, että tuttuun on helppo tarttua.)

Mistä emme sitten jutelleet? Kun vaihdoimme ajatuksia sensitiivisyyslukemisesta, emme ajatelleet millään tavalla kirjankustantamisen arkea, jossa ylimääräisiä euroja ei oikein ole. Suomentajien palkkiot ovat varsin vaatimattomia (apurahat jonkin verran paikkaavat tilannetta, mutta niitä ei kaikille tietenkään riitä), ja ajatus siitä, että suomentajien palkkiot pysyisivät ennallaan, mutta sensitiivisyyslukemiseen löytyisi aina tarvittaessa budjetti, tuntuu kyllä hieman epätodelliselta ja epäreilulta (vaikka suomentajat ja sensitiivisyyslukijat eivät olekaan toistensa kilpailijoita vaan samalla asialla). Emme myöskään miettineet sitä, miten on mahdollista pitää suomentamisessa olennaisia luovan toiminnan edellytyksiä yllä työn arjessa, jota tosiaan luonnehtii jatkuva kiire ja kaikenlainen niukkuus. Siitä olisikin ollut kiinnostava kuulla toisten näkemyksiä, sillä niukkuus ja taloudellinen epävarmuus synnyttävät kroonista, vaihtelevan voimakasta stressiä, josta on luovalle työlle vain haittaa. Ja ihmisen terveydelle noin muutenkin.

Olen kourallisen kirjoja suomennettuani onnistunut muodostamaan kaikenlaisia käsityksiä siitä, mikä suomentamisessa on olennaista, tärkeää, vaikeaa tai kiinnostavaa ainakin minulle itselleni. Kello on tätä kirjoittaessa paljon, joten en yritä maanitella näitä käsityksiä ja ajatuksia järjestäytymään virkkeiksi. Sen sijaan listaan tähän kirjallisuuden suomentamisesta kirjoitettuja hyviä kirjoja! Erityisen hienoja, valaisevia ja käyttökelpoisia sekä ammattikääntäjille että kaikille kielestä, kulttuurisensitiivisyydestä ja kirjallisuudesta kiinnostuneille ovat ainakin allaolevan listan kirjat:

Natasha Vilokkinen: Tiedontuojat. Opas tietokirjan suomentajalle. Vastapaino, 2017.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen. SKS, 2019.

Kristiina Rikman (toim.): Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä. WSOY, 2005.

Juhani Lindholm: Kalassa kielen merellä ja muita kirjoituksia. Aporia, 2021.

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Nyt Mike sanoo, että haluaa löytää isänsä. Äijä on sairastunut. Mike haluaa nähdä isän ennen tämän kuolemaa. Istun sohvalla lataamassa puhelinta ja kuuntelen puolella korvalla.

Et ole nähnyt äitiäsi moneen vuoteen, sanon. Hän tulee tänne sun takia. Me ei olla ikinä edes tavattu.

Sanon: Ethän edes tykkää isästäsi.

En niin, Mike sanoo. Mutta ostin jo lentolipun.

 

Piti oikeastaan lukemani tässä lokakuun dark academia -hämärissä barokkiklassikko Kaikki elämäni aamut ja katsoa vielä elokuvasovituskin, mutta jätin sen sittenkin odottamaan marraskuuta ja tartuin sen sijaan Bryan Washingtonin uunituoreeseen esikoisromaaniin Mitä meistä jää (suom. Aleksi Milonoff). Kirja on Teksasin Houstonissa asuvan Washingtonin esikoisromaani, ja sen tapahtumat sijoittuvat niinikään Houstoniin ja sen ohella myös Japanin Osakaan. Lukija pääsee seuraamaan Bensonin ja Miken säröilevää parisuhdetta ja ylipäätään vaikeita säröjä ihmisten välillä. Heti kirjan alkuun syntyy eriskummallinen asetelma, kun Mike matkustaa Japaniin tapaamaan syöpään sairastunutta isäänsä viimeistä kertaa, ja samanaikaisesti Miken isästä aikaa sitten eronnut äiti Mitsuko saapuu Japanista Houstoniin Bensonin vaivoiksi. Erikoinen parivaljakko välillä väistelee toisiaan, välillä kokkaa yhdessä ja mukautuu toistensa seuraan niin, että syntyy epätavallinen, mutta omalla tavallaan lämmin yhteys. Miken vierailu pitkittyy ja lopulta hän palaa Houstoniin isän tuhkat mukanaan.

Kirjan tunnelma on huumorista huolimatta kauttaaltaan aika haikea ja lukijana oli välillä raastavaa seurata miesten lipumista koko ajan pois toistensa luota. Paljon kirjasta etenee (repliikkiviivattoman ja lainausmerkittömän) dialogin varassa, ja se dialogi on monasti yhtä päämäärättömän tuntuista tempoilua kuin itse parisuhdekin. Hyvin todentuntuista, siis. Kirja kerrotaan ikäänkuin kolmessa osassa: ensin Benin, sitten Miken ja lopussa taas Benin näkökulmasta, joskin molempien kertomuksissa on erilaisia takaumia ja siirtymiä.

Helmet-haastekohtien rajat joutuvat nyt hieman venymään, mutta Mitä meistä jää menee kohtaan 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä.

Satujen valtakunta

Minulla on kirjahyllyssä monta omasta lapsuudestani selviytynyttä ja säilynyttä kirjaa: jokunen Tammen kultaisen kirjaston kuvakirja, James Clavellin fantasiasatu Pomp-o-Moto, lorukirja ja tämä klassinen Satujen valtakunta, jota on luettu niin ahkerasti että kannet ovat päässeet selkämyksestä repsahtamaan ja koko kansi on nykyään vaarassa irrota. (Muistiinpano itselle: vie se kirjansitomoon korjattavaksi joku kerta). Tällaiseen kokoelmaan onkin mahdotonta kyllästyä, mikä on pienten lasten vanhemmille ihan merkittävä etu. Joskus äitiysvapaalla oli paremmin aikaa lukea lapsille ja lasten kanssa myös ennen nukkumaanmenoa, mutta parin vuoden ajan yhteiset lukuhetket ovat olleet etupäässä iltasatutuokioita. Tällä viikolla ollaan luettu (taas) näitä vanhoja satuja.

Sisältö on otsikon lupauksen mukaisesti hyvin perinteistä. Sadut alkavat sanoilla "olipa kerran" tai jollakin muulla perinteisellä aloituksella: "kauan sitten eli muuan rikas mies" tai "tämä tapahtui kauan, kauan sitten, silloin kun myös havupuiden lehdet vielä muuttuivat syksyisin keltaisiksi ja varisivat maahan". Joukossa on eläinsatuja, Grimmin saduista niin tuttuja (Punahilkka) kuin hieman tuntemattomampiakin (Valkoinen käärme) ja muita kansanperinteenä välittyneitä satuja. Satu onkin itse asiassa aika kiinnostava tarinatyyppi, sillä vanhimmat tunnetut sadut ovat peräisin tuhansien vuosien takaa. Siinä mittakaavassa 900-luvulla muistiin kirjatut Tuhannen ja yhden yön tarinat tai Charles Perrault'n 1600-luvulla laatima Hanhiemo-kokoelma on uudemmasta päästä.

Suosikin nimeäminen näiden joukosta on vaikeaa. Bremenin soittoniekat tai Susi ja seitsemän pientä kiliä olivat minusta lapsena jotenkin hirveän jännittäviä ja Lehmus-Leevi (kuva alla), jossa kammottava noita jahtaa pikku Leeviä, oli tosi puistattava. Ylipäätään näissä saduissa on hieno ja vaikuttava draaman kaari ja kuvitus on samoin ihanan perinteistä ja yksityiskohtaista. Kelpaa lapsille ja aikuisille. Eilen illalla lapsi valitsi luettavaksi sadun Kuinka Tiiteröstä melkein tuli kuningas, saa nähdä mikä on vuorossa tänään!

Kirjan kuvittajaksi mainitaan Marián Čapka, joka on pikaisen internethaun perusteella slovenialainen taidemaalari. Kirjan akvarelleissa onkin viehättävä kaakkois-keskieurooppalainen tunnelma perinnevaatteineen, seka- ja kuusimetsineen ja muine yksityiskohtineen. Sadut on valikoinut Viera Janusová ja kokoelman ovat suomentaneet Leena Niukkanen ja Pentti Halonen. Keräsin nämä tiedot talteen ja nappasin kirjasta pari kuvaa, koska kokoelma pääsee Helmet-haasteen kohtaan 42. Satukirja.

"On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku."

Poimin luettavien kirjojen pinosta tällä kertaa luettavaksi vuonna 2016 ilmestyneen Deborah Levyn romaanin Hot milk. Kirjaa ei ole suomennettu (vielä), mutta muita teoksia Levyltä kyllä: Uiden kotiin (suom. Laura Vesanto) ja omaelämäkerralliset Mitä en halua tietää ja Elämisen hinta (suom. Pauliina Vanhatalo). Luin Uiden kotiin viisi vuotta sitten, suomennoksen ilmestymisvuonna, ja se on painunut muistiini todella tiheätunnelmaisena ja selittämättömänä mysteerinä. Siinä vietetään ensin pintapuolisesti huolettomia aikoja kesähuvilalla Nizzassa, mutta pinnan alla kuplii jännitteitä, epävarmuuksia ja kaipausta. Samoille aaltopituuksille sijoittuu myös Hot milk, hypnoottinen ja eriskummallinen kirja.

Pääosassa on 25-vuotias Sofia Papastergiadis, antropologian väitöstutkimuksen kesken jättänyt ja Lontoossa baristana työskentelevä nuori nainen. Sofian ja tämän äidin Rosen suhde on vähintäänkin erikoinen ja vinksahtanut; Sofia on päätynyt äitinsä miltei jokapäiväiseksi avustajaksi, koska äidin jalkoja vaivaa liuta kummallisia oireita: on aika ajoin ilmenevää tunnottomuutta ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta paikoin äiti pystyy kävelemään ja ajamaan autoa lähestulkoon tavallisesti. Kerran huitaisee jaloiltaan kärpäsenkin, joka sentään vaatii varsin herkkää aistimista. Sofia ja Rose lähtevät kirjassa epätodelliselta tuntuvalle klinikalle Espanjan etelärannikolle Almeríaan hakemaan parannuskeinoa, jonkinlaista viimeistä toivoa selittämättömiin vaivoihin. Valkoista marmoria hohtava klinikka on muusta maailmasta irrallaan kuin Thomas Mannin Taikavuoren alppiparantola. Parantumista ei ole eksentrisen tohtori Gomézin eksentrisestä ja omistautuvasta hoito-ohjelmasta huolimatta näköpiirissä, mutta Sofia löytää seudulta itselleen tekemistä ja uutta seuraa: polttelevien meduusoiden seassa uimista ja saksalaisen Ingridin ja tämän poikaystävän Matthew'n. Sofia rakentaa myös uudelleen 11 vuotta sitten katkennutta yhteyttä isäänsä ja matkustaa tapaamaan isää ja tämän tuoretta vaimoa ja vauvaikäistä pikkusiskoaan Ateenaan.

 Erikoinen, erikoinen kirja. Muuten Hot milk olisi saattanut jäädä muistiini surrealistisena kertomuksena herkästä ja epävarmasta tytöstä ja tämän määräilevästä äidistä, mutta Levy tarjoaa kirjan epigrafissa (epigrafi = lyhyt sitaatti tai motto nimiösivun jälkeen, ennen kirjan vars. alkua) muitakin näkymiä. Epigrafissa lukee: "It's up to you to break the old circuits. –Hélène Cixous, The Laughter of the Medusa." Hmm, on siis syytä suunnata muutama ajatus Cixous'n suuntaan. Ranskalaisen Cixous'n tekstit ovat feminismin klassikoita, ja niissä kuvataan feminiinisyyttä ja naisten kirjoittamisen tapaa ja tarvetta. Minulta löytyy Heta Rundgrenin ja Aura Sevónin suomennos Medusan nauru kirjahyllystä, joten kävin katsomassa sieltä saman kohdan suomeksi: On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku. Cixous'n tuntijoille kirja saattaisi siis avautua aivan erilaisella tavalla; itse olen muistaakseni aloittanut Medusan naurun lukemisen, todennut sen vaativan keskittynyttä lukemista ja jättänyt sen hyllyyn "odottamaan parempaa hetkeä". Yllättäen sitä hetkeä ei ole vielä tullut! Selasin sen nyt läpi ja löysin monta Hot milkin kanssa keskustelevaa kohtaa.

Heti kirjan nimi on yksi näistä. Hot milk, kuuma maito. Cixous'lla maito, hyvä äidinmaito, valkoinen muste, on vertauskuva naisesta kirjoittajana. Ääni: ehtymätöntä maitoa. Levyn kirjassa maidon teema toistuu monta kertaa. Se esiintyy heti alkukohtauksessa, jossa Sofia kertoo tietokoneensa rikkoutuneesta näytöstä: näytönsäästäjän kuvana hänellä on kuva Linnunradasta, englanniksi Milky Way. Kreikkalaisen mytologian mukaan muodostelma on syntynyt Heran maidosta, ja Sofian näytöllä se on särähtänyt rikki, samoin Sofian oma ääni on kaikkea muuta kuin ehjä ja kuuluva. Baristana työskennellessään Sofia käyttää tuntikausia oppiakseen vaahdottamaan maidon oikein, sellaiseksi millaisena se kuuluu tarjota toisille nautittavaksi. Sofian äiti on opetellut valmistamaan kreikkalaiselle puolisolleen vuohenmaidosta juustoa, sellaista jota tämä on tottunut syömään.

Cixous esittää naisen myös biseksuaalisena olentona, ja kirjassa Sofian ja Ingridin välille muodostuu aivan kuin tätä heijastellen voimakas seksuaalinen jännite. Cixous, aivan kuin Levykin, leikittelee usein sanojen homonymialla ja monimerkityksellisyydellä, ja kuinkas ollakaan: la mère (äiti) ja la mer (meri) ääntyvät tismalleen samalla tavoin. Sofia tuntuukin saavan meressä uidessaan joka kerran meduusan polttamia.

Levy on punonut näitä symboleja (ja monia muita) tiiviisti mukaan Sofian ja Rosen tarinaan, mutta kirja ei silti tiivisty miksikään yksinkertaiseksi allegoriaksi. Sen ihmiset ovat kompleksisia, kielikuvat omaperäisiä ja tunnelma täynnä mystistä ja unenomaista outoa tenhoa.

– Why not steal a fish from the market to make you bolder? It need not be the biggest fish, but it must not be the smallest either. 

– Why do I need to be bolder?

– That is for you to answer.

Titus ja Berenike

Syyspäiväntasaus on takana ja lokakuun aikana aurinko valuu taivaanpallolla entistä etelämmäs. Vaikutukset: valoisa aika lyhenee, illat täyttyvät tunnelmallisesta hämärästä ja minä voin julistaa oman dark academia -teemaisen syksyni alkaneeksi! Se on nyt startattu kaikin puolin teemaan sopivalla lukemistolla eli ranskalaisen näytelmäkirjailija Jean Racinen (1639–1699) tragedialla Bérénice, vuodelta 1670.

Jean Racinella on ranskalaisen kirjallisuuden historiassa ihan oma paikkansa tai jalustansa ranskalaisklassismin, tragedianäytelmien ja aleksandriinisäkeen mestarina, jonka näytelmiä ranskalaiskoululaiset yhä tänä päivänä opiskelevat ja jonka näytelmät ovat ainakin Ranskassa kaikkien aikojen esitetyimpien joukossa. Tutustuin itse aikoinaan Racinen teksteihin yliopistolla Ranskan klassisen kirjallisuuden historian kurssilla ja näytelmät tekivät tosi voimakkaan vaikutuksen. Niissä on vahva intensiteetti, niitä upeita aleksandriinisäkeitä ja kiinnostava yhdistelmä antiikin historiallisia aiheita ja fiktion sallimaa uudelleentulkintaa. Aikakauden klassiset tragediat noudattavat nk. kolmen yhteyden sääntöä (règle des trois unités), jonka mukaan näytelmän tapahtumien on tapahduttava yhdessä paikassa, yhtenä ajanjaksona ilman merkittäviä hyppyjä ajassa ja yhden selkeän, yhtenäisen toiminnan kautta. Kuten runoilija ja akateemikko Nicolas Boileau kirjoittaa: Qu'en un lieu, qu'en un jour, un seul fait accompli / Tienne jusqu'à la fin le théâtre repli. Keskeiseen asemaan nouseekin psykologinen jännite ja ihmisten sisäinen tragedia, kun kamppaillaan eri suuntiin vetävien halujen ja velvollisuuksien keskellä.

Bérénice sai ensiesityksensä 21. marraskuuta 1670 Pariisin l'Hôtel de Bourgogne -teatterissa, saavutti historiankirjojen mukaan valtavan yleisösuosion ja avasi kaikki mahdolliset kyynelhanat. Sen henkilöitä ovat alun luettelon mukaan Rooman keisari Titus, Palestiinan kuningatar Berenike ja Kommagenen kuningas Antiokhos. Kaikkien kolmen palvelijat esiintyvät myös näytelmässä, muita hahmoja ei ole. Kaikki ovat historiallisia henkilöitä, joskin tapahtuma-aikana näytelmässä Palestiinaksi nimetty alue oli Juudean provinssi ja Berenike Juudean kuninkaan Herodes Agrippan tytär (Juudea oli joitakin vuosia ollut itsenäinen kuningaskunta).

1600-luvulle tultaessa Bereniken ja Tituksen tarinasta oli tullut tunnettu draamakirjallisuuden aihe. Ei ihme, sillä aihe on kuolematon: rakastavaiset eivät voi saada toisiaan, sillä tässä tapauksessa Rooman lait ja roomalaiset eivät salli keisarille ulkomaalaista, juutalaista puolisoa ja heidän on erottava. Näytelmän esipuheessa Racine kertoo pyrkivänsä koruttomaan ja koskettavaan tarinaan: je voulais essayer si je pourrais faire une tragédie avec cette simplicité d'action. Juoni onkin hyvin riisuttu ja siinä on oikeastaan vain yksi merkittävä tapahtuma tai käänne: Tituksen on omien halujensa vastaisesti lähetettävä Berenike pois luotaan.

Tapahtumapaikkana on keisarin palatsi Roomassa, viikko Tituksen isän Vespasianuksen kuoleman jälkeen. Berenike on aluksi hyvillä mielin ja odottaa, että rakastettu on saanut surtua isänsä, joka on saateltu asianmukaisin menoin jumalten rinnalle. Tilanne kuitenkin mutkistuu kun Tituksen luotettu, Kommagenen kuningas Antiokhos, saapuu tunnustamaan Berenikelle rakkautensa. Tässä vaiheessa kuitenkin odotetaan vielä Tituksen ja Bereniken häitä, joten Antiokhos joutuu rakkauden liekkien korventamana lähtemään Roomasta (vaikka ei aivan heti lähdekään). Titus ei silti ilmesty odotusten mukaisesti ilmoittamaan Berenikelle tulevista kruunajaisista ja häistä, joten Bereniken levottomuus kasvaa. Neljännessä, myrskyisässä näytöksessä Titus ensin tuskailee, pystyykö kertomaan totuutta ollenkaan (Soutiendrai-je ces yeux dont la douce langueur / Sait si bien découvrir les chemins de mon coeur?) ja lopulta tunnustaa tilanteen Berenikelle.

Valmiiksi latautuneen tilanteen keskelle palaa viimeisessä näytöksessä myös Antiokhos, tunnustamaan Titukselle tavoittelevansa itsekin Bereniken sydäntä. Antiokhos joutuu toistamiseen lähtemään ritarillisuuden perikuvana ja surun murtamana pois, ja koko näytelmä itse asiassa päättyy Antiokhoksen parahdukseen hélas! Moni tragedia päättyy kuolemaan, mutta Bérénice vain traagiseen eroon, kun kukaan ei saa haluamaansa. Tavallaan se on pitkä, rytmillisesti taitavin aleksandriinisäkein kerrottu elegia.

Kiinnostava fakta: suunnilleen viikko Racinen näytelmän ensi-illan jälkeen toisessa pariisilaisteatterissa oli toisen tragedian mestarin Pierre Corneillen näytelmän ensi-ilta. Ja mikä oli tämän näytelmän nimi? Titus ja Berenike. Kyse ei ollut sattumasta, vaan aikalaisyleisö oli kiinnostunut tämäntyyppisestä kilvoittelusta, jossa kaksi teatteria esittää samaan aikaan omia versioitaan samasta aiheesta. Orléansin herttuatar Henrietta oli antanut Bereniken Racinelle näytelmän aiheeksi, ja Corneille oli ryhtynyt valmistelemaan omaa vastinettaan saatuaan vihiä näistä aikeista. Toinen kiinnostava fakta: vaikka näytelmän hahmot on poimittu antiikista, ne tavallaan heijastelevat aikalaistapahtumia ja Ranskan hovin sisällä tapahtunutta draamaa. Nuori kuningas Louis XIV oli ollut vastikään kiihkeästi rakastunut nuoreen Marie Manciniin, mutta kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen oli lähetyttänyt tämän pois. Muutenkin tämä sydämen vaatimusten ja velvoitteiden täyttämisen ristiriita on varmasti puhutellut aikalaisia. Puhutteleehan se edelleenkin.

Bérénice oli oikein mukavaa luettavaa ja nappivalinta dark academia -kauden alkuun. Kuohuvia tunteita, galanttia kieltä, antiikin Rooman miljöö ja vanhaa runomittaa. Olen ollut todella mielissäni tämän dark academia -estetiikan suosiosta. Kaikki kirjastossa luuhaaminen, pölyisten klassikoiden lukeminen, teen hörppiminen ja sivistyksen turha painolasti on siinä kääntynyt houkuttelevaksi ja visuaalisestikin vaikuttavaksi. En valita!

Helmet-haasteestakin löytyi Bérénicelle oiva kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää

Bongasin alkukesästä kustantamon katalogista syksyllä ilmestyvät Leena Majander-Reenpään muistelmat. Tiesin heti silloin, että Kirjatyttö on saatava luettavaksi heti syyskuussa, kahdestakin syystä: ensinnäkin elinikäisenä lukutoukkana ja sittemmin myös suomentajana olin tietenkin uteliaan kiinnostunut lukemaan kirja-alan sisäpiiriläisen näkemyksiä ja kokemuksia pitkän uran varrelta (ura on alkanut jo ennen minun syntymääni) ja toiseksi oli tämä Helmet-haasteen kohta 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa. Tähän asti olen lukenut aika suoraviivaisesti sitä, mitä milloinkin on huvittanut (ja etsinyt sille sitten jälkikäteen haastekohdan), mutta Kirjatyttö tuli ensimmäisenä lukulistalle suoraan haastelistan ansiosta.

 Muistelmat on kirjoitettu Majander-Reenpään omien sanojen mukaan tippaleipälogiikalla, assosiaatiosta toiseen edeten. Kuvaus on hauska ja tekniikka tosi toimiva: kun kirja ei etene uskollisesti kuukaudesta ja vuodesta aina seuraavaan vaan sitä jäsentävät tietyt eletystä todellisuudesta nousevat teemat, kokonaisuus muodostuu kiinnostavan dynaamiseksi. Tosin on sanottava, ettei Majander-Reenpään elämän ja uran vaiheista olisi suoraviivaisemmallakaan kerronnalla jäänyt dynamiikkaa puuttumaan! Töitä kirjakaupassa, kustantamon markkinointiharjoittelijana, avioliitto taidekriitikko Pekka Tarkan kanssa, kustannusjohtajan työt, lapsia, toinen avioliitto Otavan Antti Reenpään kanssa, sukuoopperan myrskyisiä käänteitä, yhteiskunnallista vaikuttamista, jännitteitä ja kirja-alan ihmisten kanssa toimimista. Kaikki tämä paikoin hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoituna ja päämäärätietoisena sekä kunnianhimoisena naisena aikoina, joina nainen minkäänlaisena johtajana ei ollut aivan arkipäivää ja Majander-Reenpääkin on saanut monta kertaa olla kabinetin ainoa nainen. Vaikka itse olen syntynyt jo Koiviston Suomessa, luin silti jotakin erikoista nostalgian lajia tuntien kuvausta tästä kirja-alan nykyistä kullanhohtoisempien vuosien virrasta (pyöritellen päätäni kaikelle siinä ilmenneelle epätasa-arvolle).

Kustannusjohtaja on ollut Majander-Reenpäälle hänen omien sanojensa mukaan maailman paras työ, ja se tuntuukin uniikilta yhdistelmältä numeroiden ja talouden osaamista sekä kirjallisuusvainua. Rahavirrat kulkevat eräällä tavalla sivuoven kautta: kaunokirjallisuus kerää kaiken huomion, mutta sen varjossa on valtavat määrät kirjakerhoja, oppimateriaaleja, taskukirjoja ja nykyisin e- ja etenkin äänikirjoja.

Muistelmat sijoittuvat kirja-alan suomalaiselle kultakaudelle, jona kirjallisuus kukoistaa, myyntiluvut kasvavat ja lukemisharrastuksella ei ole sitä määrää kilpailijoita kuin nykyään. Kutsuvierastilaisuuksia järjestetään, kirjakauppiaita tavataan ja kustannusjohtajalle kehittyy taito tarjoilla liikkuvassa bussissa viiniä kertamukeihin erinäisissä kirja-alan tilaisuuksissa ja retkillä. Oi niitä aikoja! Vaikka omat muistoni ovat enimmäkseen vain tältä vuosituhannelta, itsekin muistelen lämmöllä nykyiseen verrattuna kaksinkertaisia Akateemisia kirjakauppoja ja niiden ihania kirjalaivoja, joissa oli esillä loputon määrä kirjoja kauniisti face out, kannet esillä. Lakipisteestä on sittemmin liu'uttu jonkin verran alemmas. Joitakin lukuja: painetun kirjan myynti on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suunnilleen puolittunut, ja jonkin kirjassa siteeratun kyselyn mukaan 70 prosenttia ihmisistä tahtoo kirjoittaa itse kirjan ja vain 30 prosenttia lukea. (Tahtoisin tosin tietää, millä kysymyksenasettelulla nämä lukemat on saatu! Sen verran erikoiselta kuulostaa.)

Nautin lukiessani kuvauksia kirjailijoista (miten karjalaiskirjailija Laila Hirvisaari kertoo turkulaisen kustannustoimittajan editoivan karjalaishahmojen puhetta ja repliikkejä aivan vieraiksi, ymmärtämättä karjalaista ihmistä lainkaan), kuvauksia hankalista ihmisistä ja kiperien tilanteiden ratkomisesta ja siitä, että aukeama toisensa jälkeen minun silmieni eteen oli koottu paitsi Majander-Reenpään oman uran ja perhe-elämän vaiheita, myös siinä sivussa kotimaisen kirjallisuuskentän historiaa. Ja niin, Laila Hietamiehestä/Hirvisaaresta: Kirjatyttö herätti minussa valtavan halun tutustua vähintään yhteen hänen sarjoistaan. En ymmärrä, miten en ole itse karjalaisjuurisena tarttunut esimerkiksi Kannas-sarjaan aiemmin, mutta Majander-Reenpään kuvauksissa kirjailija itse on tietenkin valtavan sympaattinen ja teokset lähtemätön osa suomalaista kirjallisuutta (sekä neljällä miljoonalla painetulla niteellä kaupallisessa mielessä yksi kustantamon kivijaloista). Pakko tutustua niihin!

Käännöskirjallisuuden tekijät eli suomentajat kirjassa oli sivuutettu miltei täysin; jokunen irtomaininta löytyy silloin kun suomentajan sukunimi on esimerkiksi Reenpää tai kun suomentajat vaativat korvausta tekstiensä käytöstä. Tästä perspektiivistä kirja oli hieman lannistavakin lukukokemus ja muistutti suomentajan näkyvyyden ja arvostuksen puutteesta. Mutta toisaalta: kirja ei ole mikään kirja-alan yleinen historiikki vaan yhden ihmisen muistelmat ja muistelmien kirjoittajalla on täysi oikeus kertoa vain itse mielekkäinä, kiinnostavina ja arvokkaina pitämistään asioista.

Huomenna alkavat muuten Turun kansainväliset kirjamessut, mikä sekin on eräänlainen ihana paluu menneisyyteen: Turun messut ovat suomalaisista vanhimmat, ja koronapandemian vuoksi edellisistä messuista on nyt kaksi vuotta aikaa. Aion kulkea messukeskuksen käytäviä, katsella kirjapinoja ja ajatella Kirjatytön lukeneena kaikkea sitä, mitä niiden takana on. Kustannuspäätöksiä, taiteilijan elämää, kirjapainon perfektorit ja rotaatiot, sanojen outo tenho.

Ella Vihelmaa: Vähän enemmän vähemmän – löytöretkiä kestävämpään elämään

Luopua, tyytyä, jäädä paitsi – pyrkimyksemme ekologisesti kestävämpään elämään hahmottuu helposti kieltäytymisten ja niukkuuden kautta. Voisiko asia olla toisin?

Näin kysyy kirjan takakansi, ja sen sivuilta löytyy todella monta tapaa vastata että kyllä, se voi olla toisin. Kansikuvakin on hieno, se herättää heti ajatuksia kestävämmän elämän tavoittelun vaikeuksista ja länsimaisesta suhteesta kuluttamiseen, sillä siinä on kuvattuna rikkoutunut japanilainen kulho, joka on korjattu kintsugi-perinteen mukaan eli lisäämällä korjausliimaan kultajauhetta. Korjauksesta tulee näin tehden hyvin näkyvä osa esinettä, mutta samalla se korostaa epätäydellisyydestä löytyvää kauneutta ja sitä arvostusta, jota elämän kuluttamalle esineelle voi antaa. On varsin paljastavaa, että tällainen esimerkki löytyy länsimaisen kulutuskulttuurin sijaan tällä kertaa Japanista. Moni on meillä oppinut tavoittelemaan vanhan, korjatun ja kestävän sijaan aina jotain lisää ja aina jotain uutta.

Jouduin kirjan avattuani hieman pyörälle päästäni. En itse asiassa osaa enää sanallistaa sitä, mitä kirjalta oikeastaan odotin; joka tapauksessa sisältö oli odotettua haastavampaa (siis siinä mielessä että se haastoi puntaroimaan omaa ympäristö- ja materiasuhdetta syvällisemmin kuin luulinkaan). Filosofista.

Kirjan kieli on vaativaa, mutta se palkitsee viitseliään lukijan uudenlaisilla näkymillä tähän maailmaksi tai todellisuudeksi kutsuttuun olemassaoloon.Vihelmaa ripottelee tekstin sekaan otteita omasta elämästään: pyörämatkalla teltan paikkaa ei ole löytyä, ja nelivuotias oli aikaa sitten muuttunut ihmislapsesta muuttohanheksi, joka silmät puoliummessa etsii laskeutumispaikkaa, tai junassa vierustoveri naurahtaa epäuskoisena, kun Vihelmaa ei viskaa banaaninkuoria junan kätevään roskikseen pois vaivaamasta, vaan vie ne mieluummin kotiin kompostoitumaan.

Luvut on nimetty runollisilla, mielikuvitusta ruokkivilla otsikoilla (Kaaos ja osallisuus, Pehmeä lasku), mutta niitä selventämään on lisätty alaotsikoksi kysymys, joka toimii tulkintakehyksenä koko luvulle. Määrän merkitykset – millaista on askeettinen loisto? Jokaisen luvun lopussa on liuta pohdintatehtäviä, ja vastausten pohdinta saattaa hyvinkin jäädä askarruttamaan lukijaa pidemmäksi aikaa. Onnistuneita kysymyksiä, siis. Jouduin lukemaan kirjaa vain pätkissä kaiken omenoiden keräämisen, kuorimisen, soseuttamisen, hilloamisen, viipaloinnin ja muun ahkeroinnin lomassa, joten ajatus ehti joka kerta katketa ennen kuin pääsin jatkamaan. Suosittelen muille lukijoille keskittyneempää, antautuvaa lukemistapaa: kestää aikansa, ennen kuin tekstiin pääsee sisään, joten anna sille aikaa!

Kirjassa etsitään työkaluja parempaan luonto- ja materiasuhteeseen sekä pohtimalla materian olemusta (mistä biomassa käytännössä muodostuu ja millä todennäköisyydellä satunnaisen hiiliatomin osoitteena on eläinkunta?) että lähestymällä kysymystä sosiaalipsykologian keinoin. Luin erityisen kiinnostuneena vaimeasta egosta (quiet ego), jota luonnehtii toisten olentojen näkökulmiin eläytyminen; kun oman egon ääni vaimenee, voi kuulla paremmin muun elonkirjon ääniä. Itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat liukenevat ja tilalle tulee uusia tapoja hahmottaa tätä maailmassa olemista. Samoin pysähdyin lukemaan ajatuksella Vihelmaan tekstiä matkustamisesta; mikäli haavekuvat kaukomaista realisoituvat lentolipuiksi, matkailija tulee tuottaneeksi kestämättömän määrän päästöjä. Mutta minkä perässä maailmalle yleensä lähdetään ja miten se löydetään muilla keinoin?

Tarkkaan ottaen ihmiset eivät tuota ainetta sen enempää kuin energiaakaan. Ainetta kylläkin siirretään paikasta toiseen ja muunnetaan uusiin muotoihin, mutta se säilyttää perustavanlaatuisen outoutensa suhteessa inhimilliseen toimijaan. Nykyisessä elämänmuodossamme helppo liikuteltavuus vaikeuttaa materiaalien mykän magian, molekyylien itsepintaisen toimijuuden tunnustamista. Silti useimmat törmäävät jossakin elämän käänteessä aineen todellisuuteen: puutostauti vie voimat tai putkirikko vaikeuttaa veden saantia. Se minkä moderni ihminen kenties tulkitsee häiriötilaksi, voi myös toimia johtolankana rohkeampaan luontosuhteeseen. Sen sijaan, että ihminen istuu koneiden palveltavana, hän voi toteuttaa fysikaalista ulottuvuuttaan suunnistamalla ilman  navigaattoria, kantamalla vettä, kääntämällä kasvimaata.

Helmet-haasteessa kirja pääsee kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Pitkät laboratoriopäivät vaikuttivat myös mieleeni. Tämän työn hitaus, se miten kaikkein pienimpienkin muutosten havaitseminen kesti iät ja ajat, sai minut joskus kysymään: Mitä järkeä tässä on?

Mitä järkeä tässä on? Kysymys oli kertosäkeeni, kun suoritin pakolliset kuviot. Varsinkin eräs hiiri sai  minut lausumaan  nuo sanat aina, kun tarkkailin sitä. Se oli toivottoman riippuvainen proteiinijuomasta ja painoi vipua niin usein, että oli kehittänyt itselleen psykosomaattisen ontumisen, koska se odotti satunnaista sähköiskua. Mutta sitkeästi se vain jaksoi nilkuttaa kohti vipua painamaan ja painamaan ja painamaan yhä uudelleen.

Yaa Gyasin toinen romaani Maa ja taivas (suom. Arto Schoderus) oli aika intensiivinen lukukokemus. Sen pääosassa on Gifty, ghanalaisen äidin Yhdysvalloissa syntynyt tytär. Kirjan alussa Gifty on Stanfordin lääketieteellisen tiedekunnan neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tutkii laboratorion hiirillä palkintohakuista käytöstä. Kirja kulkee monella aikatasolla, joten jatko-opiskelijan laboratorioarjen lomassa lukija saa välähdyksiä Giftyn lapsuudesta Alabamassa, vilpittömästä lapsenuskosta ja helluntailaiskristillisyyden sävyttämästä maailmankuvasta sekä lapsuutta ja nuoruutta värittävistä kipeistä kokemuksista.

"Mitä järkeä tässä touhussa on?" on kysymys, joka erottaa ihmisen kaikista muista eläimistä. Sen ympärillä kiertävä tiedonhalumme on saanut aikaan kaiken tieteestä kirjallisuuteen ja filosofiaan ja uskontoon. Kun vastaus kysymykseen on: "Se on Jumalan tahto", saamme ehkä lohtua. Mutta entä jos vastaus kysymykseen on: "En tiedä" tai vielä pahempaa: "Ei mitään".

Gifty omistautuu tutkimukselleen ja väistää seurustelukumppaneiden ja työkavereiden kysymykset perheestä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Syy vaitonaisuuteen paljastuu lukijalle takaumien myötä: isoveli Nana on ajautunut loukkaantumisen myötä opioidikoukkuun ja vaikka äiti ja Gifty vievät tätä katkaisuhoitoon ja vahtivat ja tukevat minkä voivat, lopulta on koittanut sekin päivä kun poliisit ovat ovella tuomassa tiedon Nanan yliannostuksesta ja kuolemasta. Äiti on jo tätä ennen kärsinyt lamaannuttavista masennuskausista, ja hänen tilansa kroonistuu. Kirjassa äiti tavataan lähestulkoon katatoniseen tilaan vaipuneena; Gifty on ottanut hänet luokseen asumaan ja enimmäkseen äiti vain nukkuu. On ihmeteltävä, miten Gifty itse pysyy kaiken keskellä edes jotenkin toimintakykyisenä, sillä hänen kannettavakseen on sälytetty niin paljon. Fuksivuonna Harvardissa hän yrittääkin kurottaa kohti apua, mutta turhaan. Vastausten etsintä jatkuu, yksin.

Kirjan englanninkielinen nimi on Transcendent Kingdom. Transsendentti merkitsee ihmisen käsityskyvyn ylittävää mysteeriä, ja kirjassa näitä käsityskykyä pakenevia ilmiöitä ovat muun muassa usko, Jumala, ihmisyys, halu ja riippuvuus. Nämä teemat ovat tavallaan kaikessa läsnä, niin Nanan, äidin, Giftyn tutkimusprojektin kuin monen muunkin henkilön kautta. Minulle näistä sivuhahmoista jäi parhaiten mieleen lapsuuden seurakunnan pastori ja tämän tytär Mary. Alabamalaisen helluntailaiskirkon seksuaalimoraalissa on tilaa vain kieltäytymiselle ja saarnoissa lihan himoihin suhtaudutaan ankarasti, kunnes pastorin oma tytär Mary on yllättäen raskaana seitsemäntoistavuotiaana. Saarnoihin ilmestyy tämän jälkeen huomattavasti anteeksiantavampi sävy, ja kun Mary ja lapsen isä ovat vauvan syntymään mennessä ehtineet naimisiinkin, kaikki on jo annettu anteeksi. Ristiriitoja ja eri suuntiin vetäviä inhimillisiä haluja! Nanakin oli enemmän kuin riippuvuutensa:

Unohdetaan hetkeksi, miltä hän näytti paperilla, ja nähdään hänet sellaisena kuin hän oli, kaikessa loistossaan, kaikessa kauneudessaan. On totta, että jo monta vuotta ennen kuin hän kuoli, minä katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin: mikä sääli, mitä tuhlausta. Mutta tuhlaaja olinkin minä, tuhlausta oli se mikä minulta jäi huomaamatta, kun katsoin häntä näkemättä muuta kuin riippuvuuden.

Yaa Gyasin vuonna 2016 ilmestynyt ja 2017 suomennettu esikoisromaani Matkalla kotiin (suom. Sari Karhulahti) oli sukupolvisaaga, jonka pitkän aikajänteen alle mahtui monen sukupolven ihmisiä kohtaloineen. Maa ja taivas on paljon tiiviimpi, mutta molemmat tunkeutuvat kyllä ihon alle sillä tavalla, että ajatukset palaavat niiden henkilöhahmoihin monta kertaa.

Ehdin jo ajatella, ettei kirjalle löydy vapaata kohtaa Helmet-haasteesta, mutta löytyipä sittenkin: kohta 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Gyasi on muuten itsekin opiskellut Stanfordissa, ei tosin tehnyt neurotieteen tutkimusta kuten Gifty. Kirjan jälkisanoissa kiitetään Gyasin ystävää ja neurotieteen tutkija Christinaa ja tämän tutkimustyötä; Gyasi on päässyt paitsi käymään laboratoriossa, myös keskustelemaan loputtoman pitkiä keskusteluja tutkijaystävänsä kanssa. Se näkyy myös tässä kirjan sivuilla.