Meg Mason: Murhe ja autuus

Kyllä minä tiesin, että jotain on vialla.

Martha Friel on täyttänyt neljäkymmentä, ja aviomies Patrick järjestää sen kunniaksi juhlat, "Päivästä pitää ottaa niskalenkki", hän sanoo, ja kutsuu paikalle iloisen joukon perhettä ja ystäviä. Päivänsankari käy kuitenkin välillä itkemässä vessassa ja muutama päivä juhlien jälkeen mies muuttaa pois yhteisestä kodista. Avioliitto on ohi. Mitä ihmettä on oikein tapahtunut?

Marthan elämäntarina avautuu vaihe vaiheelta. Lapsuus boheemin taiteilijaäidin ja hieman nahjusmaisen runoilijaisän perheessä, Ingrid-sisko aina rinnalla. Sukujoulut Winsome-tädin fiinissä kodissa Belgravian kaupunginosassa. Suhteet perheenjäseniin, seurustelukumppaneihin ja työkavereihin. Marthan koko elämä vaikuttaa ensi alkuun jollakin lailla päämäärätiedottomalta haahuilulta, ja Marthasta tuntuu, ettei hän saa elämästä samalla tavalla otetta kuin muut ihmiset. Asiaa ei auta yhtään se, että Martha on 17-vuotiaasta lähtien kärsinyt kausittaisista mielenterveysongelmista, joiden aikana lamaannuttava masennus vie välillä viikkokausiksi sängyn pohjalle. Silloin jäävät kaikki töihin liittyvät deadlinet oman onnensa nojaan, roskat viemättä ja maailma ympäriltä jotenkin sumenee tai katoaa. Vasta myöhemmin Martha itsekin havaitsee, että kenties nuo yksittäiset jaksot saattoivatkin olla yhden ja saman nauhan helmiä. Parikymppisenä Martha ajelehtii myös pika-avioliittoon Jonathanin kanssa, joka on hyvä kandidaatti "kirjallisuuden raivostuttavimmat ja omahyväisimmät paskiaiset" -kisan finaaliin.

Jokin on kuitenkin pysynyt samana lähes koko ajan – Patrick. Hän on ilmestynyt mukaan suvun joulunviettoihin 14-vuotiaana, kun Oliver-serkku toi hänet vieraaksi joulupöytään. (Patrickin äiti on kuollut ja Hong Kongissa asuva isä oli unohtanut ostaa lapselle lentolipun joululomaa varten. Luokkatoveri onneksi kutsui kotiinsa.) Ehdin tuossa edellä jo kertoa mielenterveyden teemoista, ja Murhe ja autuus on tosiaan eräänlainen tutkielma mielenterveydestä, mutta sen lisäksi se on myös Patrickin ja Marthan rakkaustarina. Tarinaa oli välillä raastavaa lukea, sillä he ovat selvästi niin oikeat toisilleen ja onnelliset yhdessä, mutta yhdessäelo on silti hirveän vaikeaa. Heidän rakkaustarinansa onkin yksi osoitus mielenterveyden ongelmien hinnasta ja kertoo, mikä kaikki siitä voi kärsiä. Martha on hauska, luova, myötätuntoinen ja ihana tyyppi, mutta mielenterveysongelmista ovat saaneet kärsiä niin Marthan ura kuin avioliittokin, ja myös suhde ihanaan, hauskaan ja vankkumattomana tukena toimivaan Ingrid-siskoon on yhdessä vaiheessa miltei mennyttä.

Murhe ja autuus on vakavista aiheista huolimatta myös nautinnollista ja hauskaa luettavaa, koska vakavuus taitetaan nerokkaalla, rutikuivalla huumorilla ja (tilanne)komediamaisilla kohtauksilla, ja koska Mason osaa kuvata henkilöt ja tilanteet tavalla, joka osuu tunnetasolla tosi syvälle. Pidän tätä kirjaa eräällä lailla myös kasvukertomuksena, vaikka Martha onkin jo nelikymppinen, sillä parinkymmenen vuoden oireilun päätteeksi Martha saa vihdoin itselleen mielenterveyden diagnoosin, joka tuntuu selittävän lähes kaiken ja Martha saa vihdoin keinoja ymmärtää omaa itseään. Diagnoosia ei kuitenkaan paljasteta lukijalle, vaan sen paikalla on kirjassa viiva, –. Kirjailija itse kertoo loppusanoissa, että Marthan oireiden ei ole tarkoitus kuvata mitään tiettyä mielenterveyden ongelmaa, vaikka lukijan tekeekin mieli luokitella ja nimetä oireita. (Adhd? Bipolaarinen häiriö? Vakava masennus?) Eikä mikään tietty diagnoosi tietenkään merkitsisi sitä, että sen myötä kaikki muuttuu hyväksi ja helpoksi. Martha on saanut kamppailla mielenterveysongelmiensa kanssa koko aikuisikänsä, ja se on muokannut hänen toimintatapansakin tietynlaisiksi (ei välttämättä kovin funktionaalisiksi). Niiden muuttaminen on vaikeaa ihan kaikille. Kirja päättyy sydäntäsärkevään, mutta myös toiveikkaaseen taitekohtaan: Martha on tähän mennessä polttanut oman pesänsä jatkuvasti tuhkaksi, mutta kenties tuhkasta nyt syntyy Feeniks-lintu.

Loistava, loistava kirja. Suosittelen lämpimästi kaikille. Suosikkisitaattini: Oletko sinä, Martha, kirjoittanut kaikkiin muuttolaatikoihin Sekalaista?

Kirjan tiedot.

Meg Mason: Murhe ja autuus (suomentanut Maria Lyytinen). Otava 2022. 340 sivua.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä, jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. Isäni oli lähtenyt töihin ja veljeni oli koulussa. Niinpä äitini oli yksin vaikka minäkin olin kotona, ja mikäli olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään, hänen ihmeellisen sydämensä etäinen rauha saattoi kestää niin kauan että aamupäivä oli pitkällä ja hän lähti Istedgadelle ruokaostoksille niin kuin tavalliset perheenäidit. 

Lainasin tämän Tove Ditlevsenin (1917–1976) Lapsuuden kirjastosta kaverin suosituksesta. Oli hyvä suositus! Lapsuus on Ditlevsenin autofiktiivisen trilogian tai Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa ja se on ilmestynyt tanskaksi alunperin vuonna 1967. Muut osat, Nuoruus ja Aikuisuus, ilmestyivät aika pian sen perään siinä 1970-luvun taitteessa. Kaikki kolme on ilmeisesti käännetty englanniksi pari vuotta sitten, ja sitä kautta ne ovat löytäneet nyt tiensä myös suomennoksiksi! Takakansitekstin mukaan Ditlevsen on Tanskan rakastetuimpia kirjailijoita ja juuri tämä Kööpenhamina-trilogia on ilmeisesti osa tanskalaista kaanonia, jonka lähes kaikki jollain tavalla tuntevat. Lapsuus on kuvaus pienestä Tovesta, työläisperheen tytöstä, ja tämän perheen ja kotikortteleiden arjesta. Kuvaus on kaunistelematon, mutkaton ja tuntuu tosi aidolta ja raikkaalta, vaikka elämä ei olekaan mitään ruusuilla tanssimista.

Välimatkaa Toven lapsuuteen on tästä minun lukupaikastani eli tämän hetken Suomesta maantieteellisesti ja ajallisesti lopulta aika vähän, ja lähiön lapsesta monet kuvaukset keskenään kuljeskelevista lapsista tuntuivat tosi tutuilta. Ditlevsenin kuvaama lapsuus Vesterbron työläiskaupunginosassa on silti sellainen, joka ei ihan ensimmäisenä tulisi Tanskasta mieleen. Eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä aikoja, ja työläisten elämä on materiaalisesti niukkaa ja karua: Toven isoveljen syntyessä aikuisten työpäivät olivat vielä 12 tunnin pituisia, Toven syntyessä enää (muistaakseni) kymmenen. Henkisestikään maailma ei välttämättä ole kovin avara, kun elämä on selviytymistä tilistä toiseen. Mistä silloin voi unelmoida? Lasten maailma koostuu koulusta, omasta korttelipihasta, jonka roskakatoksessa isommat tytöt juttelevat tulevaisuudestaan ja haaveistaan, sekä lähiseudun kaduista puoteineen ja maksullisine naisineen. Tulevaisuudelta toivotaan joko puolisoksi kunnollinen ja raitis ammattimies, joka tuo viikkopalkkansa kotiin, tai vakituinen työpaikka tai eläkevirka. Molemmat kuulostavat herkän ja voimakkaasti tuntevan Toven korvissa pelottavilta vaihtoehdoilta, ja tulevaisuus tuntuu korkealta muurilta, joka ympäröi pienen Toven ja vain odottaa kaatuakseen hänen päälleen ja murskatakseen hänet alleen. Ditlevsen kuvaa tosi hienosti sellaista lapsen samanaikaista avuttomuutta ja voimattomuutta, mutta myös sitä, miten tarkkasilmäisesti hän kuitenkin havaitsee monia asioita. Vain muutamilla sanoilla Ditlevsen loihtii tarkkoja muotokuvia perheestä, suvusta ja lähiseudun asukkaista. Vereviä kuvauksia ja nimiä: Bläkkäri, puna-Carl, syyhy-Hans, naapurin Ketty.

Kirjan pieni Tove asuu vanhempiensa ja isoveljensä kanssa ahtaissa oloissa työläisten kaupunginosassa. Ditlevsen kuvailee lapsen kokemusmaailmaa tosi pakottomalla, herkällä ja tiiviillä tavalla, jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä: On syksy, ja myrsky kolisuttelee lihakauppojen kylttejä. - - Kuljen Ruthin kanssa ohimenevässä hämärässä, ja poistumme kadulta varmoina siitä että jotakin tapahtuu ennen kuin päivä on ohi. Tove on tosiaan herkkä ja voimakkaasti tunteva lapsi, ja hän haaveilee ja herkistyy erityisesti sanojen äärellä. Toisella luokalla koulussa virsien sanat ovat kauneinta ja koskettavinta mitä hän tietää, ja pakottava tarve ajaa Toven kirjoittamaan omiakin runoja. Runojen kirjoittaminen ja koulujen käyminen on silti tässä maailmassa ”haihattelua”, joka joutuu törmäyskurssille työläisperheen lapsen todellisuuden kanssa. Todellisuudessa pihan muut lapset ja omat vanhemmat antavat jatkuvasti ymmärtää, ettei kannata luulotella (itsestään) liikoja, mutta ihanasti Tove kuuntelee omaa sisäistä ääntään, joka sinnikkäästi vaatii kirjoittamaan sieltä sisältä pulppuavat runot.

Kirjan lopulla Tove on käynyt rippikoulun, kirjoittanut rakkaaseen muistikirjaansa monta runoa ja näyttänyt niitä parille valitulle lukijalle. Hän on opettajan pettymykseksi jättänyt pyrkimättä lukioon ja lähtee sen sijaan piikomaan. Isoveli on muuttanut kotoa omaan vuokra-asuntoon heti 18-vuotispäivänään ja yskii jatkuvasti töissä käyttämiensä lakkojen ja maalien vuoksi. Tarinan seuraava osa pitää päästä lukemaan pian!

Kirjan tiedot.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. Kustantamo S&S 2021 [1967]. Suomentanut Katriina Huttunen. 142 sivua.

Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Anni Swanin elämä.

Luulin lukevani "vain" taiteilijaelämäkertaa, mutta laskin tämän Anni Swanin (1875–1958) elämää ja taidetta kartoittavan kirjan käsistäni monta muutakin asiaa rikkaampana! Anni Swan oli suomenkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden uranuurtaja, jonka kirjoja minäkin olen vielä 80- ja 90- lukujen taitteessa lukenut, mutta tämä elämäkerta laajenee kuvaamaan todella kiinnostavalla tavalla myös sitä yhteiskuntaa, taidemaailmaa ja aikaa, jossa hän eli. Naisen ei ollut siinä ajassa välttämättä kovin helppo hallita omaa elämäänsä tai päästä seuraamaan tiedollisia ja taiteellisia mielenkiinnon kohteitaan, edes Swanien tapaisessa säätyläisperheessä. Anni Swan kuitenkin onnistui tässä, ja oli sekä kirjailija, suomentaja, opettaja, puoliso että äiti. Jossain arviossa todettiin, että viime aikoina on eletty eräänlaista naiselämäkertojen buumia, ja tälläkin elämäkerralla on juurensa toisessa naiselämäkerrassa: kirjan tekijä Riitta Konttinen kirjoitti jokunen vuosi sitten Aino Sibeliuksen elämäkerran ja siihen tutkimusta tehdessään törmäsi jatkuvasti Anni Swaniin. Taiteentutkijan mielenkiinto heräsi, ja tuloksena syntyi tämä teos.

 

Anni Swanin vanhemmat olivat isä eli opettaja, lehtimies ja suomalaisuusmies Carl Gustaf Swan ja äiti, myös opettajaperheestä syntyisin ollut Emmy Malin. Tyttäriä pariskunnalla oli yhteensä yhdeksän (nio svarta svanor), ja tytöt saivat kotona paitsi perusteellisen oppisivistyksen, myös kosketuksen kirjoittamiseen ja lehtityöhön hyvin varhain: isä julkaisi Lappeenrannan Uutisia ja Annikin on kertonut kääntäneensä ensimmäisen tekstinsä lehteen 12- ja 13-vuotiaana! Tämä ensimmäinen suomennos ja Anni Swanilta julkaistu teksti on "historiallinen kertomus" Martin Luther ja kreivi Erbach, joka ilmestyi lehdessä jatkokertomuksena vuonna 1888. Riitta Konttinen kertoo, että (v)aikka suomi oli kirjallisuuden kielenä vasta muotoutumassa, Annin tekstistä näkyy kautta koko kertomuksen synnynnäinen kielen taju ja luova ote. Jos ei jotain suomenkielistä ilmaisua löytynyt, hän keksi sen itse, kuten esimerkiksi sanan "kyynelherne". Tässä elämäkerrassa on ihanan runsaasti otteita Swanin kirjeistä ja niiden myötä katsaus arkisempaan viestintään ja kielenkäyttöön.

Anni ja tämän sisko Nelma suorittivat ylioppilastutkinnon aika lailla ensimmäisten naisten joukossa koko maassa, ja moni sisarista ryhtyi opettajiksi, kuten Anni itsekin. Nelma meni naimisiin Christian Sibeliuksen kanssa (säveltäjä-Sibeliuksen veli) ja sisko Saimi taas solmi avioliiton taidemaalari Eero Järnefeltin kanssa. Sukulais- ja tuttavapiiri on siis ollut taide- ja kulttuurielämän ydintä ja oikeaa tuon ajan kultaista nuorisoa. Heidän elinaikansa on tosiaan ollut aikaa, jolloin rakennettiin suomalaista taide-elämää, kulttuurielämää, kirjallista kulttuuria ja ylipäätään suomalaisuutta. Poliittinen elämä on ollut paikoin sekasortoista ja vaarallista, minkä tietysti historiankirjoista tietää muutenkin, mutta esimerkiksi hankaukset nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten "myöntyväisyysmiesten" välillä oli minulle ihan tarpeellista muistinvirkistystä. Konttinen taustoittaa aikakauden aatevirtauksia valtavan elävällä tavalla ja on koonnut kirjaan mukaan aivan valtavasti kiinnostavaa ja valaisevaa kuvitusta. On tietenkin paljon valokuvia Swanin perheestä, sukulaisista, kotipaikoista ja tuttavapiiristä, mutta myös maalauksia, piirustuksia, lehtileikkeitä, ja vaikka mitä.

Minun vanhempieni sukupolven lapsuudessa ja nuoruudessa Anni Swanin kirjat olivat vielä koulujen vakiolukemistoa, mutta oma lukemistoni on jo ollut pääosin kaikkea muuta. Kirjahyllystäni löytyy Tottisalmen perillinen ja Iris rukka, mutta ilman Konttisen kirjaa en kyllä muistaisi niiden sisällöstä mitään. Neiti Etsivät ja Viisikot kuluivat käsissäni hyvin ahkerasti, mutta luin paljon myös Swanin aikalaista Lucy Maud Montgomerya. Aloin Swanin elämäkertaa lukiessa vetää näiden kahden kirjailijan välille monia yhtäläisyysviivoja: syvä luontorakkaus, luonto- ja lapsikuvausten herkkyys, vilkas mielikuvitus, "satusilmät", leipätyöt opettajattarena. Swan ja Montgomery molemmat myös empivät pitkään avioliiton solmimista, varmasti siksi, että se merkitsi tuon ajan naisille usein juuttumista proosalliseen ja arkiseen elämänpiiriin. Molempien teksteissä on luontoromantiikan lisäksi aineksia symbolismista, ja molemmat arvostavat satujen vapaata mielikuvitusmaailmaa enemmän kuin ankeaa realismia. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Emilia Byrd Starrin opettaja ja ateljeekriitikko herra Carpenterin sanoja kuolinvuoteelta: Ei kannata yrittää miellyttää – arvostelijoita. Elä omalla tavallasi. Älä anna – noiden realismia ulvovien hupsujen – johtaa itseäsi harhaan. Muista – mäntymetsät ovat yhtä todellisia kuin sikolätit – ja kirotun paljon miellyttävämpiä.

 

Anni Swan oli tosiaan itsenäistyvän ja vasta muotoutuvan Suomen kirjailija ja suomentaja. Runoilija- ja professoripuolisonsa Otto Mannisen kanssa hän tuonut Suomeen ja suomeen valtavan määrän maailmankirjallisuutta: Otto Manninen muun muassa Molièrea, Goethea, Homeroksen Iliaan ja Odysseian, ja Anni Swan esimerkiksi Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen myötä koko nonsensen genren! Pariskunta toimi myös aktiivisesti Kirjailijaliitossa.

Otto Manninen oli 1900-luvun aivan alkuvuosina ehtinyt saada Anni Swanilta jonkinlaiset pakit ja sen seurauksena ryhtynyt rakentamaan itselleen erämaa-ateljeeta Kangasniemen Kotavuorelle. Loppujen lopuksi siellä asui koko perhe, ainakin kesäisin. Valokuvissa Kotavuori näyttää yhdistelmältä talonpoikaista tupaa, jugendlinnaa ja kirjailijan taiteilijakotia, ja se on ollut viime vuosisadan alussa aika tiettömän taipaleen takana. Kävin pari viikkoa sitten toisessa taiteilijakodissa, samoihin aikoihin rakennetussa Sääksmäellä sijaitsevassa Visavuoressa. Se oli kuvataiteilija Emil Wikströmin koti ja ateljee, ja täynnä juuri sellaista kansallisromantiikkaa ja arts&crafts -henkeä, jonka kuvittelen myös Kotavuorelle. Luonnonkauniita paikkoja myös molemmat.

Tiivistettynä: todella kiinnostava katsaus Anni Swanin elämään ja sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Runsas, hieno kuvitus. Kirjoittaja Riitta Konttinen on taidehistorioitsija ja Helsingin yliopiston taidehistorian professori emerita. Hän on tehnyt tutkimusta erityisesti naistaiteilijoista, etupäässä kuvataiteilijoista, ja julkaissut kirjoja Fanny Churbergista, Maria Wiikistä, Helene Schjerfbeckistä, Elin Danielson-Gambogista ja monesta muusta. Joitakin vuosia sitten hän sai Suomen kulttuurirahaston palkinnon elämäntyöstään.

Kirjan tiedot.

Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Annin Swanin elämä. Siltala 2022. 438 sivua.

Johanna Venho: Syyskirja

Hän tiskaa ja pitelee tiskiharjaa samalla tavalla kuin Ham teki, laskee tiskit kalliolle, kurkottaa vähän kauemmas veteen ja saa käteensä kielekkeen reunalta litteän kiven. Sen voisi viedä täältä kaupunkiin. Paperipainoksi. Kivi on märkä ja kylmä ja siinä on musta spiraalikuvio, hän kuivaa sen housunpolvea vasten ja työntää anorakin taskuun.

Johanna Venhon Syyskirja on aika ihana, surumielinen tai kaihomielinen kirja. Koska toinen sen keskushahmoista on Klovharun saarelta lähtöä tekevä Tove Jansson, ajatukset suuntaavat heti tietenkin Kesäkirjan (1972) suuntaan. Luin Kesäkirjan joskus liki kaksikymmentä vuotta sitten ja muistan sen jotenkin iloisena, lämpimänä ja suloisena kirjana.

Syyskirja puolestaan on kirja haikeasta luopumisestä ja tavallaan kodin tunnun hakemisesta. Se ajoittuu kesään 1991, jolloin tuolloin jo 77 vuotta täyttävä Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät viimeisen kesänsä Klovharun saarella. Saarella vierailee kesän viimeisten viikkojen aikana myös merivesinäytteitä ottava yliopiston kenttäkurssi. Kurssin mukana on kirjan toinen kertoja Maria, joka on ilmoittautunut kurssille mukaan lähinnä siinä toivossa, että Pellingin saaristossa liikkuva retkikunta pääsisi samalla lähelle Toven saarta ja Tovea. Näin käykin, kun merenkäynti pakottaa kurssilaiset rantautumaan Klovharulle. Tove ja Maria kohtaavat ohikiitävän hetken ajan.

 

Kerronta rakentuu lyhyiden tuokiokuvien varaan ja kappaleet ovat lyhyitä, vain muutaman sivun pituisia. Niissä vuorottelevat Toven ja Marian näkökulmasta kerrotut katkelmat. Tove Janssonin valitseminen fiktion kertojaksi tuntuu aika uskaliaalta valinnalta! Viime vuosina on kyllä julkaistu monia tällaisia biofiktioita, elämäkertaromaaneja, joissa todellisten, historiallisten hahmojen elämästä kerrotaan fiktion keinoin. Tarkoitus on tarjota uusia ja kiinnostavia näkökulmia henkilöiden elämään tai henkilöiden kautta. Tove Janssonin hahmon mukana kirjaan tulee tavallaan mukaan koko hänen tuotantonsa ja sen rikas maailma homssuineen ja hemuleineen.

Tove kertaa omissa luvuissaan mennyttä elämää, taidetta, kirjoja ja ihmisiä. 1950-luvun alussa Englannista tuli rohkea pyyntö piirtää muumisarjakuvaa suurilevikkiseen Evening Newsiin, ja siitä kaikki muumihässäkkä alkoi. -- Se, mikä aluksi oli leikkiä ja hupia, muuttui kuristavaksi, ja mukaan astui kiire. Kiire ei sovi yhteen taiteen kanssa, se on tumma kylmä hahmo, joka häälyy pihanreunamilla, jokin joka rikkoo auvoisan onnen – mutta on välttämätön. Tove Jansson on ollut Suomessa kestosuosikki jo vuosikymmeniä, mutta jotenkin silti tuntuu, että tässä muutama vuosi sitten, hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlavuotena ja sen jälkeen, mielenkiinto on laajentunut muumeista kaikkeen muuhunkin tuotantoon. On ollut taidenäyttelyitä, Tuula Karjalaisen kirjoittama ihana ja perusteellinen elämäkerta, kirjeitä on julkaistu ja novelleista ja romaaneista otettu uusia painoksia. Venhon tekstissä ei olekaan tarvetta kerrata mitään elämän tai taiteilijauran vaihetta kovin perusteellisesti, se kun on jo tehty toisaalla, vaan taideteosten ja elämänvaiheiden kuvaus on hyvin viitteellistä. Ne ovat ohitse vilahtavia muistoja.

Marian luvuissa taas kuljetaan kurssilaisten kanssa saarilla ja luonnonsuojelijoiden kokouksissa. Kun vesinäytteenottokurssi päättyy ja muut suuntaavat takaisin kaupunkiin, Maria päättää jäädä telttansa ja kiikareidensa kanssa Pellingin rantaan rakentelemaan kepeistä ja kivistä asetelmia (leikkimään!) ja kiikaroimaan merelle kohti Klovharua kuin pieni Ti-ti-uu. Mariasta piirtyy kuva herkkänä ja voimakkaasti tuntevana ihmisenä, joka on aika yksinäinen ja kaipaa ympärilleen turvallisia "omia ihmisiä". Marian poikaystävä Atte ei selvästikään tuo tällaista kaivattua turvaa, vaan on kiinnostuneempi luonnonsuojelusta kuin Mariasta.

Siitä Atesta. Eräs toinen Syyskirjan lukenut kertoi kokeneensa voimakasta ärtymystä Aten hahmoa kohtaan. Atte onkin kuvattu aika tunteita herättävällä tavalla: hän on linkolaisuuteen vetoa tunteva intohimoinen luonnonsuojelija ja palavasilmäinen aktivisti, joka rakastaa ihmisiä ja vihaa ihmiskuntaa. (Tuttu paradoksi monelle luonnonsuojelijalle ja ilmastonmuutosaktivistille, varmaan myös esimerkiksi politiikassa toimiville.) Atelta Maria ei saa toivomaansa lämmintä ja turvallista syliä: Ymmärsin Attea: hän kehitti toivottomuutta ja voimattomuutta vastaan suojakseen väkevän vihan. Silti pelkäsin vihaa, pelko ja jännitys uuvuttivat minua. Tällaisesta tilanteesta tulee hakematta mieleen Muumilaakson marraskuu: on erimielisyyksiä ja vaikeuksia ja kaikki kaipaavat muumiperhettä, perheen tuomaa turvaa ja rauhaa, jonkinlaista tyventä myrskyävien vesien keskeltä. Toven muistot kertovat, että Marian ja Atten suhdetta muistuttava suhde oli myös nuorella Tovella ja Atos Wirtasella, Nuuskamuikkusen esikuvalla: Atos vain puhuu ja filosofoi ja harppoo menemään niin että Toven on pinnisteltävä pysyäkseen perässä.

Syyskirjasta tuli mieleen juuri lukemani tekstikatkelma, jossa pohdittiin uupua-sanan etymologiaa. Se on mahdollisesti johdos ikivanhaa "tyhjää tilaa", "onkaloa" tai vesilinnun pesäkoloa merkitsevästä sana(vartalo)sta uu. Myös suomen sana uupua merkitsee edelleen paitsi väsymistä, myös jonkin puuttumista, jonkinlaista tyhjyyden tilaa. Mitä siis uupuu, jos ihminen uupuu? Mitä Marialta ja Tovelta uupuu? Mikä tekee ihmiselle oman pesäkolon ja oman tilan tunnun? Tälläisiä kysymyksiä virisi lukiessa.

Kirjan tiedot.

Johanna Venho: Syyskirja. WSOY 2021. 280 sivua.