"Minä olen Johanes Hansenin poika."

Onnekseni ja ilokseni Turun Akateemisesta kirjakaupasta löytyy valikoima ranskankielisiä pokkareita! Poimin sieltä vastikään mukaani vuoden 2019 Goncourt-voittajan eli Jean-Paul Dubois'n romaanin Tous les hommes n'habitent pas le monde de la même façon, suomeksi suunnilleen "jokaisella ihmisellä on oma tapansa asua tässä maailmassa". Goncourtilla on aina paljon kiinnostavuusarvoa: se on Ranskan merkittävin kirjallisuuspalkinto, ja sitä on myönnetty jo vuodesta 1903. Varsin moni palkittu on myös suomennettu - ihan viimeaikaisista ainakin vuoden 2017 voittaja, Eric Vuillardin L'Ordre du jour (Päiväkäsky, suom. Lotta Toivanen) ja vuoden 2016 voittaja, Leïla Slimanin Chancon douce (Kehtolaulu, suom. Lotta Toivanen).

Tämän kirjan myötä sain myös avattua kesän 2021 "luen ulkona riippumatossa" -kauden. Olen aikeissa saada tänä vuonna luettua siinä samaisessa riippumatossa vielä monta kirjaa ja kenties vihdoin saada Helmet-haasteen kaikki kohdat täyteen. Aikaisempina vuosina olen sabotoinut omaa suoritustani lukemalla joko viikkokaupalla pelkkiä tiiliskiviä ja jäänyt kaikista tavoitteista, tai sitten unohtanut valikoida haasteeseen sopivaa luettavaa ja täyttänyt lukuaikani kaikella muulla. Mutta tämän vuoden kohdalla toivo elää yhä!

Mutta niin, tästä Dubois'n romaanista. Sen keskiössä on tanskalaisen pastori-isän ja ranskalaisen elokuvateatterinpitäjä-äidin poika Paul Hansen, joka istuu Montréalin vankilan pienessä sellissä. Hänellä on seuranaan sellitoverin lisäksi vain muistonsa eletystä elämästä, ja ne kuljettavat häntä ja lukijaa niin Toulouseen, Tanskan pohjoisimmalle rannalle, Québeciin kuin taivaallekin. Lukijaa tietysti kiinnostaa kovasti miksi Paul on päätynyt vankilaan, mutta se paljastuu vasta melkein kirjan lopussa, eikä Paulin rikos ja rangaistus kyllä tarjoa mitään suurta draamallista huipentumaa tai katharsista. Paulin muistojen kautta avautuva elämä tuntuukin enemmänkin sattuman sanelemalta tapahtumaketjulta kuin miltään suurelta kertomukselta. Ei mitään avainmotiivia, ei kaikenkattavia teemoja. Kaikki Paulin kokema on vain hiljalleen kuljettanut häntä siihen pieneen selliin ja kahden vuoden vankilatuomioon. Koko vankilaan päätyminen on kyllä arvoituksellinen juttu, sillä sisäisen puheen ja muistojen kautta Paul näyttäytyy varsin sympaattisena ja lempeänä miehenä.

Pitänee itse asiassa sittenkin vetää heti sanani takaisin niistä teemoista, sillä hetken mietittyäni oli pakko todeta että ihmisten intohimot, kutsumukset tai toisinaan pakkomielteiksi asti kasvavat motiivit nousivat kirjassa monta kertaa esille ja teemaksi asti. Obsessioiden kohteita ja ilmenemismuotoja oli yhtä monta kuin henkilöhahmojakin: Harley-Davidsonin moottoripyörät, Hammond-urut, lentokoneet, elokuvat, laukkakilpailut. Joissakin tapauksissa obsessiot osoittautuivat hyvin tuhoisiksikin, mutta niistä irtautuminen on silti vaikeaa. Pienten yksittäisten tekojen yhteisvaikutukset kinostuvat ylitsepääsemättömiksi; hyvänä vertauskuvana tälle toimii Paulin isän lapsuudenmaisemista tuttu, Jyllannin niemimaan aivan kärjessä sijaitseva Den tilsandede kirke eli hiekkaan hautautunut kirkko. Yksittäinen hiekanjyvä on mitätön, mutta vaeltava dyyni voi nielaista kokonaisen kirkon, niin että vain yli 20 metrin korkeuteen kurkottanut kirkontorni enää pilkottaa hiekan seasta. Obsessioiden lisäksi ihmisyyteen kuuluu kirjassa myös paljon ihmisten välistä yllättävääkin lempeyttä ja hyvyyttä.

Hieman lukiessani ihmettelin, että miten tämä on nyt Goncourtin voittanut, sillä kyseessä ei ole mikään ilmeinen magnum opus. No, ei kai jokaisen palkitun sellainen tarvitse ollakaan. Tässä Dubois'n romaanissa on kyllä paljon sellaista, jota ranskaksi kuvattaisiin sanoilla belle plume, ja tässä yhteydessä plume merkitsee paitsi sulkakynää, myös sulkakynänjälkeä ja siis kaunokirjallista tyyliä. Belle plume ei edellytä harvinaisia, vaikeita sanoja tai poikkeuksellisen korkealentoista sisältöä, vaan siinä yhdistyy tietynlainen linjakkuus ja vaivattomuus sekä kaunis ja rikas kielenkäyttö. Varsin ranskalainen käsite.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Mikko Heikka & Vesa Kanniainen: Maailma koronan jälkeen

Nyt oli vuorossa hyvin ajankohtaista luettavaa! Itse asiassa niinkin ajankohtaista, että jouduin noutamaan samaa kirjaa kirjastolta kahdesti: ensimmäisellä kerralla kääntelin nidettä käsissäni kummastellen, että tämä vaikuttaa nyt aivan erilaiselta teokselta kuin kuvittelin. Ja niinhän se olikin - myös Markus Leikola on julkaissut tänä vuonna tismalleen samannimisen teoksen ja kirjaston tarroittajalla olivat menneet varmaankin samannimiset kirjat sekaisin. Toisella kerralla sain sitten tämän toivomani keskustelukirjan.

Tämän kirjan sivuilla keskustelua käy kaksi emeritusta: Espoon emerituspiispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen. Kirjan huolella ja ajatuksella laaditut kirjeet on kirjoitettu viime (korona)vuoden aikana, ja ne on jaettu lukuihin tai keskusteluihin, joiden nimet ovat paikoitellen kaikkea muuta kuin mielikuvituksettomia: Tuho, Mehiläinen, Sympatia, Hiili, Paratiisi, Luikertelija, Mestaajat, Haavat, Sekopäät, Pojanviikarit ja Koronan jälkeen. Itse kirjankin nimestä huolimatta jonkinlainen koronanjälkeisen maailman maalailu jää itse asiassa täysin sivurooliin tässä kirjassa, mistä kertonee sekin että viimeinen Koronan jälkeen -keskustelu on kirjan lyhin.

Keskusteluissa ei niinkään siis rakenneta polkuja tulevaisuuteen, vaan tutkaillaan erilaisia tuhoisia kehityskulkuja ja kriisejä, jotka ovat nousseet pandemian myötä kipeämmin valoon. Jos tämä kuvaukseni nyt kuulostaa siltä, että sedät siellä kirjoittelevat miten minä kyllä tiedän mistä kaikki johtuu ja antakaas kun kerron mitä nyt kuuluu tehdä, niin se kuva on kyllä täysin väärä. On ilo lukea tällaista harkittua, punnittua tekstiä, jossa kaikesta huomaa, että sen kirjoittajilla on kyky uteliaisuuteen, kriittiseen ja itsekriittiseen ajatteluun ja aikansa ja maailman seuraamiseen.

Mutta niin, siitä koronasta. Heikka ja Kanniainen molemmat toteavat, että pandemia on muistuttanut monia (ei kylläkään aivan kaikkia) siitä, miten ihminen ei sittenkään ole luomakunnan kruunu ja kaikkivoipainen olento. Uudenlaisen luontosuhteen ja ihmiskuvan muodostamiselle olisi siis nyt oivallinen tilaisuus ja tilausta! Lisäksi kirjassa pohditaan sitä, miten viruspandemia on nostanut esiin konkreettisen kysymyksen elämän arvosta. Nykyinen tilanne onkin eräänlainen filosofian oppikirjoista elävään elämään loikannut moraalidilemma. Ruotsissa ja Suomessa valitut toisistaan poikkeavat toimet vielä korostavat tätä seikkaa. Utilitarismi-esimerkki: onnettomuuspotilas jää 50 prosentin todennäköisyydellä henkiin, mutta utilitaristisesti ajateltuna voisi olla kannattavampaa jättää hänet hoidotta ja pelastaa hänen elimillään kaksi muuta ihmistä. (Tosielämässä ei kuitenkaan toimita näin, ei terveydenhuollossa tai muutenkaan.) Ruotsi on toiminut enemmän utilitarististen periaatteiden mukaan, laumaimmuniteetin toivossa, Suomi taas on lähtenyt siitä yhdenvertaisuutta korostavasta periaatteesta, että kaikki pelastetaan koronakuolemalta, jotka vain voidaan.

Koska koronapandemian takana lymyää näitä moraalifilosofian kaltaisia mittavia ja kaikkiin suuntiin sinkoilevia teemoja, kirjassakin käsitellyt aiheet ovat hyvin monenlaisia. Kanniainen on kansantaloustieteilijä ja Heikka muun muassa taloushistoriasta kirjoittanut piispa, joten moni keskustelu kierähtää jossakin vaiheessa käsittelemään taloutta: Adam Smithiä, Weberiä, moraalitaloutta, kätyrikapitalismia, EU:n taloutta, yhteismaan tragediaa tai homo economicuksen ajatusta. Kanniainen  nostaa useammankin kerran esiin esimerkiksi Adam Smithin taajaan toistellun sitaatin siitä, miten emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan. Tähän Mikko Heikka vastaa kysymällä Katrine Marçalin kirjan otsikon mukaisesti: kuka sitten valmisti Adam Smithin päivällisen? Vastaus nimittäin on, että Adam Smithin äiti. Äidin tuki muun muassa aamiaisten, lounaiden ja päivällisten muodossa poikamiehenä eläneelle Smithille loivat edellytykset uraauurtavalle tutkimustyölle. (Kiitos Mikko Heikalle hyvästä lukuvinkistä: Katrine Marçalin Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? ilmestyy sattumoisin Elina Halttunen-Riikosen suomentamana ensi syksynä ja ampaisi minun lukulistani kärkeen heti.) Homo economicus onkin jonkinlainen idealisoitu, teoreettinen malli ihmisen toiminnan motiiveista, mutta ihmiset käyttäytyvät sen mukaan reaalimaailmassa kovin harvoin. Sekä muunlaisten tutkimusten että aivokuvantamisten löytöjen mukaan ihminen on sekä itsekäs että altruistinen olento. Tätäkin aihetta kirjassa käsitellään monelta kiinnostavalta kantilta.

Kirjan otsikko on tosiaan Maailma koronan jälkeen ja alaotsikkona Keskustelukirjeitä. Kirjeiden mittaan kirjoittajat vaihtavat kuulumisia vuodenkierron etenemisestä ja vastaavat toistensa esille nostamiin asioihin. Tavoite on yhdessä kehitellä ajatuksia eteenpäin ja tarvittaessa haastaa keskustelukumppania. Itsestäni ainakin tuntui, että näistä kahdesta Kanniainen tuli enemmän haastetuksi: alussa hän toistelee ajatusta siitä, ettei taloustiede tuota mitään talouspoliittisia suosituksia ja ettei talouden tutkija voi lausua kannanottoja juuri mistään aiheesta, mutta loppupuolella päätyy toteamaan pitkällisesti perusteltuna mm. että tehokapitalismia pitää suitsia ja tuntuu hieman hämmästyvän itsekin omista näkemyksistään. Olenko tulossa ihmiseksi, ulos tiedemiesroolistani? Kiinnostava käänne. Toimii myös muistutuksena kaikille siitä, että omankin ajattelun premissejä on usein hyvä tarkastella kriittisesti, jotta voi joko vakuuttua niiden paikkansapitävyydestä tai sitten tarpeen vaatiessa hieman päivittää.

Ulospääsyä koronapandemiasta ei edelleenkään ole odotettavissa aivan lähiviikoille, joten vielä tässä olisi aikaa lukea muitakin pandemian synnyttämiä kirjoja! Esimerkiksi Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittama esseekokoelma Pakopiste on houkutellut minua jo joulukuusta alkaen.

Minna Lindgren: Armon Anneli

 Kysymys: Kuinka kauan kestää kuunnella adagio molto et mesto-osa Beethovenin ensimmäisestä ns. Razumovski-kvartetosta?

Vastaus: Sopivan kauan - ehtii perille terapialaamatilalle sovittuun tapaamiseen ennen kuin aika tai matka loppuu kesken.

Minna Lindgren on niittänyt aivan valtavasti suosiota sekä niin kutsutulla Ehtoolehto-trilogialla että sitä seuranneilla kirjoillaan (Vihainen leski, Kaukorakkaus, Aina on Toivoa). Oli siis korkea aika tarttua Lindgrenin kirjoihin ja selvittää, mikä on suosion syy! Ajattelin, että tyyli saattaa kyllä olla jo osin tuttu: olen viettänyt menneen koronatalven aikana tuntikausia kuunnellen Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmiä Yle Areenalta välillä naurusta tyrskähdellen ja välillä ihmetellen, mikä uskomaton taika Lindgrenillä onkaan hyppysissään: hän osaa todellakin elävöittää (musiikin) historiaa ja tarjoilla kuulijalle samassa paketissa asiantuntemusta, huumoria ja hyviä oivalluksia. Lyömätön yhdistelmä.

Armon Anneli on kertomus Anneli Kaulimosta, joka on ajan henkeen sopivasti kouluttautunut vielä viisikymppisenä uuteen ammattiin ja aloittanut nyt 57-vuotiaana Haaramäen eläinlääkärinä erikoisessa kuntakokeilussa, jossa kunta ostaa näitä eläinlääkäripalveluita yksityiseltä yrittäjältä (mutta kuitenkin määrittelee palvelun hinnan, mikä hieman sotii tätä yrittäjyysajatusta vastaan). Mukana muuttaa saman paikkakunnan niinikään uudenlaisen, kokeellisen terveyskioskin hoitoonsa ottava lääkäripuoliso Kalle. Annelin hoidettavana on niin poikivia lehmiä, depressiivisiä lemmikkiliskoja kuin jalkavaivaisia laamojakin. Aamusta Anneli yrittää tehdä pari tuntia paperi- ja puhelintöitä, sitten pitää pari tuntia vastaanottoa ja loput päivästä ajelee pitkin harvaan asuttua kuntaansa asiakkaiden luo, Beethovenia matkalla nautinnollisesti kuunnellen.

Asiakkaissa onkin tosiaan, krhm, kirjava joukko kaikenlaisia tapauksia. Lindgren on hieno satiirikko, joka osaa luoda pähkähulluja karikatyyrejä - tässä kirjassa suosikkini on höpsähtäneeltä vaikuttava eläkeläisrouva, jolla on kotonaan kokonainen bestiaarillinen eksoottisia eläimiä. Näiden sielunelämää ja hoidon tarvetta rouva tulkitsee hämmentyneelle eläinlääkärille lähinnä Shakespearen säkein. Rouvan (kasvo)muistissa on kuitenkin parantamisen varaa, joten Anneli saa joka kerta kuulla "siitä edellisestä" lääkärin sijaisesta, joka ei ymmärtänyt eläimistä yhtään mitään. Ratkiriemukas hahmo! Eikä kuitenkaan mikään hupsu vanhus, kuten kirjan loppupuolella selviää.

Työtehtävissä Anneli kohtaa toisaalta niin eläinten kuin ihmistenkin laiminlyöntiä ja toisaalta myös ylenpalttista hemmottelua ja hoivaamista, ja esiin nousee ihmeellisiä ristiriitoja ja kysymyksiä. Miksi toisia eläimiä hoidetaan ja lääkitään kustannuksiin katsomatta, niin että kauneuskirurgia enää vain puuttuu, ja toisia katsotaan vain taloudellisen hyödyn tavoittelun kautta? Onko eläinten ja ihmisten kaltoinkohteluun yhtä vaikea tarttua? Kummalla on enemmän kävijöitä, ihmisten vai lemmikkieläinten hautausmaalla? Minkälaista on hyvä elämä, eläimen tai ihmisen? Minkälainen on hyvä kuolema? Osansa saavat niin kaikenlaiset kuntapäättäjien "kehityshankkeet" (usein "kehittäminen" on vain eufemismi lakkauttamisille, lopettamisille ja karsimisille), neandertalilaisen käytöstavoilla modernissa maailmassa tarpovat ihmiset, kuoleman ja kärsimyksen ajatuksen sivuuttaminen ja aika moni muukin asia. 

(Voin kuvitella Minna Lindgrenin lukemassa taannoista Hesarin henkilökuvajuttua professori Hanna Meretojasta ja nyökyttelemässä raivokkaasti päätään Meretojan kokemuksille siitä, miten ympäristö painostaa puhumaan vakavasta sairaudesta taistelun narratiivilla - yksilö taistelee, yksilö voittaa vaarat ja kärsimykset. Onnettomuuksia ja sattumanvaraista kärsimystä ei tarvitse kenenkään kohdata, sellaiset eivät mahdu nykykäsitykseen elämän luonteesta.)

Äänikirjabuumiin en ole onnistunut pääsemään mukaan, mutta kuuntelen radiosta kaikenlaista kivaa, kuten niitä maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmiä, joten kirjailijan ääni on tullut tutuksi. Lukiessa ei oikein ollut mahdollista välttää kuulemasta sielunsa, öh, korvilla tekstiä luettuna Lindgrenin äänellä. Armon Anneli onkin yksi niitä harvoja kirjoja, joita voisi olla mukava myös kuunnella! Äänikirja siitä toki on olemassakin, joskaan ei kirjailijan itsensä lukemana.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa (tassut ainakin näkyvät).

PS. Alun kysymys Razumovski-kvartetoista saattaa muuten olla aivan harhaanjohtava: palautin kirjan jo kirjastolle enkä pääse enää tarkistamaan, mitä sävellystä milläkin matkalla kuunneltiin. Terapialaamojen luo ajaessa Anneli saattoi kuunnella jotain aivan muuta!

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Virtaavan veden sukua on Tansaniasta 10-vuotiaana Ruotsiin muuttaneen Kayo Mpoyin esikoiskirja. Se ilmestyi Ruotsissa 2019 ja Ulla Lempisen suomennoksena heti alkuvuodesta 2020. Kirja kertoo 6-vuotiaasta pikku Tshadista, joka asuu 1980-luvun lopulla perheineen Dar es Salaamissa, missä isä on töissä Zairen suurlähetystössä. Tai oikeastaan sanoisin, että se kertoo maailmasta sellaisena kuin se avautuu Adin silmien ja kokemusmaailman kautta. Lapsikertojan maailma ei ole pelkkää huoletonta leikkiä: koulunkäynnin, naapurin lasten kanssa kinastelun ja leikin lisäksi on hoidettava sairastelevaa pikkusisko Maita ja elettävä isän ankarassa kurissa ja Herran nuhteessa. Kirjan aikana kuusivuotiaasta kymmenvuotiaaksi varttuvan Adin ympärillä tapahtuu paljon, ja moni asia on lapsen vaikea ymmärtää. On kyllä sanottava, että se maailma ei ole aikuisillekaan helppo, ja se on jonkinlaisessa murroksen tai käymisen tilassa, jossa vaikuttavat ristiin niin kolonialismin perintö, kristinusko vaatimuksineen ja lupauksineen, perinnäistavat, uskomukset ja paremman tulevaisuuden tavoittelu.

Aikuistuneet isosisarukset ovat jääneet koti-Zairen Kinshasaan, ja Adille on jäänyt seuraksi teini-ikäinen isosisko Dina, jonka perässä kulkea joka paikkaan. Adi näkee, että omanikäisilleen pojille Dina keimailee mielellään, mutta alakerran kaksikymmentäviisivuotiaan Monsieur Éléphantin hän joutuu sysimään voimaa käyttäen pois luotaan. Silloin Monsieur Éléphant houkutteleekin mukaansa pikku Adin, joka saa taskut täyteen karkkia ja tilaisuuden osoittaa olevansa kauniimpi ja parempi kuin isosisko. Seurauksena on valkoista, valuvaa tahmaa vatsalla, Adia painava epämääräinen syyllisyyden tunne ja liittyminen siihen sukupolvien ketjuun, jossa naisten kunnian varassa lepää aika lailla kaikki. Lukijakaan ei pääse näissä kohdissa mitenkään helpolla.

On jonkinmoinen ihme, että kirjassa onnistutaan kuvaamaan erilaisten vaatimusten ristipainetta niin taiten, vaikka kerronta rajautuu pikkutytön perspektiiviin - tai sitten se itse asiassa johtuu juuri tästä perspektiivistä: lapsen käsityskyvyllä ei voi yltää monimutkaisiin valtarakenteisiin ja kulttuurisiin vaatimuksiin, joten tarinaan mahtuu mukaan vain se, miten kaikki arvot ja normit näkyvät alle kymmenvuotiaalle lapselle, ihmisten sanoissa ja toiminnassa. Koko kuva muodostuu, kun lukija täydentää aukkoja omien tietojensa avulla, ja samalla tulee imaistuksi mukaan tarinan maailmaan ja todellisuuteen, jossa etenkin tyttöjen on tärkeä käyttäytyä jumalan tahdon mukaan tai muuten häpeä painuu ihmiseen niin tiukkaan, ettei se lähde pesemälläkään pois. 

"Maa ääntelee, sen uumenissa natisee ja pauhaa. Haluaisin että maa pitäisi minusta lujemmin kiinni, koska en pysty pitämään itseäni koossa. Minun nimeni Tshadi on tshilubaa ja tarkoittaa rintaa. Äidin mukaan nimi on peräisin muinaisista kuninkaallisista balubaveistoksista, jotka esittävät rintojaan piteleviä naisia. Vain nainen on riittävän vahva kantamaan kuningaskunnan salaisuuksia ja synnyttämään kuninkaan. Hän kannattelee koko kuningaskuntaa, koko perheen kunniaa. Hän ei saa langeta."

Adi liittyy kirjassa osaksi sukupolvien jatkumoa, lainehtii mukana suvun naisten virrassa. Vesi nousee kirjassa esiin kerta toisensa jälkeen, niin oikullisen vedenhenki Mami Watan hahmossa kuin siinä, miten vesi mielletään naiselliseksi, aina muuttuvaksi elementiksi. Lisäksi kirjan ruotsinkielinen nimikin kertoo että Mai betyder vatten, Mai tarkoittaa vettä. Isomummo Main onnettoman kohtalon on määrä vaikuttaa joka sukupolven Mai-tyttöjen elämään, kunnes Adi ryhtyy toimeen: sairasteleva pikkusisko selviytyy, jos isomummon tarina kerrotaan hänelle oikein ja kokonaan. Valtavan painava tehtävä kymmenvuotiaalle! Lukijan määriteltäväksi jää, mitä tämä tarinankerronta ja Adin paikka tarinankertojana oikein merkitsee.

Kirja kasvaa upeaksi moniääniseksi kertomukseksi, koska suulliset sukutarinat nousevat täydentämään pikku Adin kerrontaa; tarinaan on upotettu isän kertomuksia lapsuudestaan, väläyksiä äidin menneisyydestä, isovanhempien elämänvaiheita, kirjeitä isosiskoilta. Ennen kaikkea mukana on isomummo Main tarina, kun se on valmis tunkeutumaan Adiin ja valtaamaan Adin aistit ja sanat pelastaakseen pikkusiskon.

"Mai! minä huudan kädet torvena suun edessä, jotta huuto kiirisi kauas. Tule takaisin, minun pitää kertoa sinulle tarina. Veden kohinaa on vaikea voittaa, mutta yritän vielä."

Tyttöjen isä Kabongo Mukendi näyttäytyy kirjassa kontrolloivana, ajoittain niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa harjoittavana hahmona, mutta vaikea häntä kohtaan on olla kokematta myös myötätuntoa. Isäkin on pohjimmiltaan tahtonut lapsilleen kunnollista elämää, mutta keinot sen tavoitteluun ovat osoittautuneet kehnoiksi. Työkalut maailmassa pärjäämiseen on saatu Belgian Kongon aikana eläneeltä omalta isältä, ja niiden varassa onkin oikeastaan tuomittu epäonnistumaan. Isommat lapset, Adin isosisarukset, ovat juurtuneet jo moderniin aikaan ja heidät isän ankara kuri on karkottanut pois kotoa, osan kohti vieraita maitakin. Onneksi Adin rinnalle ilmestyy isän ja äidin puheista tuttu jumala, joka tietää kaiken ja kirjoittaa kaiken muistiin kirjaansa, mutta tämä jumala näyttäytyy silti jotenkin helposti lähestyttävämmässä muodossa. Jumala on nimittäin musta, silmälasipäinen kymmenvuotiaan näköinen poika, jonka silmälaseista heijastuu taivas.

Koko kirja on todella runsas kokonaisuus, ja takakansitekstin kirjoittaja on varmasti saanut raastaa hiuksiaan epätoivoisen tehtävän edessä: miten tiivistää edes jotain olennaista kaikesta tästä, jota Kayo Mpoyi on saanut kirjaan taiottua? Ulla Lempisen suomennos on ihailtava; se on kielellisesti rikas ja siinä on todella onnistunut lapsenomainen sävy, etenkin hyvän, puhekielenomaisen passiivin käytön vuoksi. Suomennos selviää myös kaikista tshiluban-, lingalan- ja muunkielisistä sanoista vaivattoman tuntuisesti, ja oma huomioni kiinnittyi myös pagneen, joka ilmestyy tekstiin suomeksikin sellaisenaan ja hyvin luontevasti, kaiken muun paikalliseen kulttuuriin kiinnittyvän sanaston jatkoksi. (Harmittaa edelleen se, että muutama vuosi sitten suomensin saman sanan Alain Mabanckoun kirjassa pagne-hameeksi, sillä se pagne usein kietaistaan hameeksi ja hameena se kirjassakin oli. Mutta kun pagne ei ole pelkkä hame, vaan se tietty kangas, jota voi käyttää muillakin tavoilla. Olisi pitänyt silloin kirjoittaa vaikka että hameeksi kietaistu pagne tai sitten jättää se vain pagneksi, vaikka ajattelinkin ettei sitä suomeksi kukaan ymmärrä. Ei pidä aliarvioida lukijoita.)

Vedin monen vuoden ajan afrikkalaisen kirjallisuuden lukupiiriä Turun Kirjakahvilassa, ja siinä ajassa lukupiirissä ehdittiin lukea oikeastaan kaikki suomennetut klassikot sekä miltei kaikki 2000-luvulla ilmestyneet suomennokset. Kaikenlainen rajanveto oli usein hankalaa, ellei mahdotonta, ja esimerkiksi Nura Farahin esikoisromaani sai edustaa samaan aikaan kotimaista kirjallisuutta ja afrikkalaista kirjallisuutta. Samoin tämä Mpoyin esikoinen ylittää kaikenlaisia rajoja ja osoittaa, että ajatus jostain kansallisesta kaanonista istuu liikkuvaan nykyaikaan toisinaan kovin huonosti. Tutkimuskieleen ja kirjallisuustieteen kieleen onkin ilmestynyt transnationalin suomennokseksi termi ylirajainen kuvaamaan teoksia ja ilmiöitä, joihin aiemmin luodut kategoriat eivät oikein riitä. Olli Löytyn nyt alkuvuodesta ilmestynyt esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle on ilmeisesti keskittynyt tarkastelemaan ylirajaisuutta suomalaisen kirjallisuuden kannalta ja onnistunut samalla herättämään jonkinlaisen kohun, vaikka Löytty onkin nähdäkseni miltei koko tutkijanuransa tarkastellut juuri monikulttuurisuutta ja ylirajaisuutta. En ole ehtinyt vielä lukea Löytyn jäähyväisiä, mutta tämä ylirajaisuuden perspektiivi on kyllä kiinnostava.

Helmet-haasteesta löytyi Mpoyin kirjalle kohta 19: Kirjassa leikitään.

"Kun  me leikittiin välitunnilla ensimmäistä kertaa, olin kaivanut maahan kuusitoista kuoppaa ja kerännyt kiviä. Grace istui alas esittäytymättä ja sanaakaan sanomatta me alettiin pelata baoa.

–Kichaa, Kichaa, ana pembe yake, hullulla on sarvensa, hän hoki, kun jakoi pitelemänsä kivet oman puolensa koloihin, poimi kiviä minun puoleltani ja sai niitä koko ajan lisää itselleen. Yksi erä baoa saattaa kestää koko välitunnin -- mutta pian me lopetataan leikki ja vain istutaan varjossa kolmosten luokkahuoneen edessä."