Viikon lehdistökatsaus ja kritiikkikohu

Seuraa viikon lehdistökatsaus! Minulle tulee ihan kotiin kannettuna ranskalainen kirjallisuuslehti Lire magazine littéraire. Uudessa numerossa on grand entretien eli parin aukeaman haastattelu Mélissa Da Costasta, jonka luin tietenkin heti innolla, sillä olen tänä talvena suomentanut hänen megamenestykseksi noussutta esikoisromaaniaan Tout le bleu du ciel! (Ilmestyy Tammelta ensi syksynä, nimi ei ole vielä varma.) Kirja on kertomus miehestä, joka saa alle kolmikymppisenä harvinaissairausdiagnoosin varhaisiän Alzheimerista, ja lääkäreiden mukaan elinikää on noin kaksi vuotta. Alkujärkytyksestä toettuaan hän päättää lähteä viimeistä kertaa matkaamaan maailmalle eikä ainakaan aio jäädä sairaalasängyn letkuihin roikkumaan kiinni elämästä. Mutta miten suhtautua elämään, kun menneisyys alkaa hapertua pois eikä tulevaisuuttakaan enää oikein ole?

Tämäntyyppiset kirjat luokitellaan yleensä nk. feelgood -kategoriaan, vaikka pelkkää hyvää mieltä ei siis ole tarjolla, vaan koskettavia ihmiskohtaloita. Liren haastattelussakin Da Costa saa kommentoida tätä lajityyppiä, ja hän kertoo inspiraation lähteikseen monia muita saman kategorian menestysteoksia (Katherine Pancolin, Muriel Barbéryn, Grégoire Delacourtin jne. teoksia). Hän kertoo käyvänsä mielellään haastatteluissa ja tapahtumissa keskustelemassa kirjoistaan, sillä yleisö on hänelle todella tärkeä, ja feelgood -kirjojen kautta lukijat pääsevät jakamaan jonkin yhteisen inhimillisen kokemuksen (Da Costan teoksissa se on usein sairaus, läheisen kuolema tai muu ravisteleva elämäntapahtuma). On va à l'essentiel, siinä pääsee kiinni johonkin olennaiseen ja monille tuttuun inhimilliseen kokemukseen, ja nämä kirjat usein herättävät tunteita, puhuttelevat lukijoita syvästi. Ja traagiset kohtalot herättävät paljon tunteita. Koskettavan lisäksi voisi puhua myös voimaannuttavasta lukukokemuksesta.

Oikeastaan voisi puhua terapeuttisesta lukemisesta, sellaisesta joka auttaa lukijaa reflektoimaan omiakin tunteitaan ja ajatuksiaan. Kirjoittamisella ja lukemisella on tunnetusti ja tutkitusti paljon hyvinvointia lisääviä vaikutuksia, myös suoranaisesti terapeuttisia! 

Terapeuttinen kirjallisuus saa nyt toimia myös aasinsiltana Da Costasta tuoreimpaan ns. kirjallisuusdraamaan, eli taitoluistelija Kiira Korven runokokoelmaan ja sen ympärille syntyneeseen kiinnostavaan kohuun. Tiivistelmänä siis: Korpi on julkaissut runokokoelman, joka on Hesarin arvostelija Arttu Seppäsen mukaan "hukannut kaikki runouden kielelliset mahdollisuudet". Arvostelussa perustellaan minun mielestäni hyvin se, miksi kirjan tekstit muistuttavat runojen sijaan päiväkirjamaisia ajatelmia, ja terävin kritiikin kärki osoitetaankin kohti kustantamoa ("isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä"). Kustantamo puolustautui ilmoittamalla, että teos on oikeastaan "voimalyriikkaa", voimaannuttavaksi aiottua luettavaa, eikä mitään taidelyriikkaa (tämä on se aasinsillan toinen pää).

Kritiikki on tietysti herättänyt valtavasti vilkasta keskustelua, mutta jotenkin tuntuu, että monilla askelmerkit ja asemat olivat valmiina jo entuudestaan: "ilkeä ja pöyhkeä kriitikko lyttää epäreilusti", "kriitikot arvostavat vain rumaa tekotaidetta, ja kansan maku on jotain aivan muuta, älä ole Kiira ilkeilystä moksiskaan". (Lehtijuttujen kommenttikentissä on myös oikeasti ikävää Korpeen ja hänen runoihinsa kohdistuvaa ilkkumista, mutta se onkin luonteeltaan aivan erilaista kuin kriitikon antamat pyyhkeet.) Moni arvostelusta närkästynyt kommentoija tuntuu jollakin tavalla kommentoivan status- ja makuasioita ja pitävän kriitikkoa norsunluutornissa istuvana elitistisenä snobina.

Tästä viriääkin kiinnostava ajatus: mistä muodostuu kirjallinen tai kulttuurinen maku? Miten ajatellaan kriittisesti, taidetta tai ylipäätään? Miten arvioidaan ja millä kriteereillä? Ja mitä kaikkea muuta näihin kysymyksiin liittyy? Minun mieleeni monen keskustelijan kommentit ovat tuoneet hyvin klassisia bourdieulaisia maku- ja yhteiskuntaluokka-ajatuksia. Kaivoin ajattelun eväiksi esiin muutaman vuoden takaisen järkälemäisen teoksen Suomalainen maku : kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus 2014). Se tarkastelee laajan tutkimusaineiston valossa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisia erotteluita, eli juuri niitä, jotka tässä arvostelu-gatessakin törmäilevät. Kirjan keskeiset käsitteet maku, pääoma, erottautuminen, legitiimiys tai habitus ovat tietenkin peräisin sosiologi Pierre Bourdieulta, joka loi nämä todella käyttökelpoiset käsitteet osoittaessaan, miten ihmisen elämäntapa ja mieltymykset kumpuavat suurilta osin yhteiskuntaluokasta.

Kirjallisuudelle ja kirjalliselle maulle on kirjassa omistettu kokonainen luku analyyseineen ja haastatteluineen, ja tärkein havainto aineistosta lienee se, että koulutus vaikuttaa hyvin paljon kirjallisuudesta pitämiseen ylipäänsä: kaikista kirjallisuudenlajeista – romanttista viihdettä ja uskonnollista kirjallisuutta lukuunottamatta – pidetään sitä enemmän, mitä korkeampi vastaajan koulutus on. Yksikään kirjallisuudenlaji ei leimaudu "epälegitiimiksi", sillä viihteestä pitäjiäkin on eniten alemman korkea-asteen koulutuksen saaneissa. (Musiikin puolella esimerkiksi oopperamusiikki on legitiimiä, räppimusa epälegitiimiä, noinniinkuin vertailukohdan esittääkseni.)

Tällainen bourdieulainen jakolinja tuntuu aika hedelmälliseltä perspektiiviltä myös tähän runoarviointikeskusteluun. On itsestäänselvää, että koulutuksen myötä yleistyvä kirjallisuuden harrastaminen kehittää kirjallisuuden ja sen keinojen tuntemusta, joten kulttuurinen pääoma vain kumuloituu ja kumuloituu. "Kulttuurisen yläluokan" maku on estetisoiva ja arvostaa taiteellista ilmaisua (Herman Raivio muistuttaa jutussaan, että kritikós tarkoittaa arvioimiseen kykenevää, verbi krínein puolestaan erottelua, arviointia ja päättämistä, kritikē tekhnē tarkoittaa taitoa erotella asioita toisistaan ja kykyä punnita niitä – kriitikko siis arvioi ja arvottaa taidetta asiantuntemusta vaativalla näkemyksellä). "Rahvaan/kansan/tmv" maku taas on suoraviivaisempi, ja sen kriteerinä ovat Bourdieun mukaan esteettisten seikkojen sijaan enemmänkin välittömät aistinautinnot ja tarpeet – runojen kohdalla ehkä ainakin helppolukuisuus ja samaistuttavuus, ehkä myös ne terapeuttiset arvot. Kiira Korven "runokohussa" onkin siis tästä perspektiivistä kyse myös kulttuurisosiologisesta törmäyksestä. Sen vuoksi reaktiotkin ovat niin voimakkaita, sillä kohuun kytkeytyy tällaisia kulttuuriseen pääomaan liittyviä hierarkioita ja sitä myöten henkilökohtaisilta tuntuvia identiteettikysymyksiä, ja itse taiteenlajiin liittyvät seikat unohtuvat aika nopeasti. (Samasta syystä monet Perussuomalaisten edustajat tai kansanedustajaehdokkaat, kuten puolueen puheenjohtaja Riikka Purra tässä taannoin, mielellään asemoituvat vastustamaan korkeakulttuuria ja taiteita, sillä se on keino asemoitua vastustamaan "eliittiä" – siitäkin huolimatta että taiteen tekijät ovat usein vähätuloisia eivätkä mitään valtaakäyttäviä porhoja. Tai, kuten Oskari Onninen asian muotoili tässä kolumnissa, "helpoin tapa aloittaa päätön identiteettipoliittinen mutapaini on sanoa kulttuuri".)

No, sosiologinen minianalyysi olkoon siinä, oikeasti minua kiinnostaa enemmän hyvän kritiikin lukeminen ja kaikenlainen "kirjallisuuspuhe" noin yleisestikin. Ilman kritiikkiä ja arvioita taidekeskustelu näivettyy ja korvautuu pelkillä markkinointipuheilla ja somehehkutuksella. Bourdieukin kuvaa kirjallisuutta kenttänä, jonka toimijoina vaikuttavat sekä kirjailijat, kriitikot että lukijat. (Ja jos Bourdieu olisi kirjoittanut tutkimustaan nykypäivänä, hän olisi aivan varmasti maininnut myös blogit!) Printtimediassa kaikenlaiset arviot ovat olleet vähenemään päin, mutta olen seurannut mielenkiinnolla esimerkiksi Suomen arvostelijain liiton hienoa hanketta Kritiikki näkyy! Linkki tässä, käy kurkistamassa jos tahdot lukea esimerkiksi lähikritiikkiä paikallisista ilmiöistä ja tuotannoista.

James Suzman: Työn historia. Mihin käytämme aikamme?

Muistan lukeneeni jostain ennenkin, että taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti jo vuonna 1930, että 2000-luvulla pääoman, elintason ja tuottavuuden kasvu ja teknologinen edistys ovat luoneet tilanteen, jossa kaikkien ihmisten perustarpeet saadaan tyydytettyä kolmen tunnin työpäivillä tai 15 tunnin työviikoilla. No, Keynesin vision tuottavuuden ja pääomien kasvun rajat on jo saavutettu (joskin hyödyt jakautuvat hyvin eriarvoisesti), mutta työaika ei vain vähene. Mistä kiikastaa? Sitä talous- ja yhteiskuntatieteilijät usein tutkivatkin.

James Suzmanin kirja työn historiasta (suom. Ilkka Rekiaro) lähtee liikkeelle tästä samasta havainnosta tai ristiriidasta. Elämme yltäkylläisyyden maailmassa, mutta miksi silti teemme enemmän työtä kuin koskaan aiemmin? Suzman on antropologi ja työskentelee Cambridgen yliopistolla ja antropologisessa ajatushautomossa, joten hänen näkökulmansa on aivan valtavan laaja, ja hän lähtee jäljittämään ihmisen ja työn historiaa aivan homo sapiensin alkumetreiltä.

 Nykyhetken näkövinkkelistä työtä hallitsee taloustieteellinen ajattelu: työ määritellään tarpeiden ja mielihalujen tyydyttämiseen tähtääväksi toiminnaksi, ja ekonomistien mukaan me olemme rationaalisia olentoja, joiden kirouksena on monenlainen kyltymätön nälkä, joten tuloksena on nk. niukkuusongelma (halut ovat rajattomia, resurssit rajallisia). Monien teollisuusmaiden asukkaiden ihmiskuvassa ihminen on siis itsekäs ja rationaalinen olento, joka tavoittelee aina lisää materiaa ja aina parempaa elintasoa.

Heti kun näitä premissejä pysähtyy ajattelemaan, törmää kuitenkin ongelmiin. Antropologi-Suzman esimerkiksi tietää, etteivät kaikki ihmisyhteisöt kärsi samoista pakonomaisen ja itsetarkoituksellisen materian ja varallisuuden haalimisen tarpeesta, ja työ ei pelkisty vain toimeentulon hankkimiseksi. Lisäksi  työtä ja vapaa-ajalla tehtäviä asioita erottaa usein vain konteksti ja se, maksetaanko siitä palkkaa. Yleismaailmallisin mahdollinen työn määritelmä, joka pätee niin liituraitapukuisiin johdannaismeklareihin kuin metsästäjä-keräilijöihin, onkin Suzmanin mukaan energian tarkoituksellinen käyttö tiettyyn tehtävään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi.

Kirjan aikajänne on tosiaan hurja, kivikautisesta Acheulin kulttuurista (1,5 miljoonaa – 200 000 vuotta sitten) nykypäivään, mutta Suzman on pakannut sen oikein sujuvaksi paketiksi, jossa työtä ei tarkastella ainoastaan ravinnon ja eloonjäämisen kannalta, vaan selvitetään taloudellisen merkityksen ohella myös työn tekemisen psyykkisiä ja hengellisiäkin merkityksiä. Toisin kuin luulisi, psyykkiset ja hengelliset merkitykset eivät ole mitään nykyajan luksusta, vaan heti tietyn kognitiivisen evoluutiokynnyksen ylityttyä ihmisen toimintaan tuli mukaan taide, uskonto, itsetajunta, tavoitehakuisuus, eli uudenlaisia energian käytön tapoja ja uutta toimintaa. Todella mielenkiintoiseksi näin nykypäivän näkökulmasta teksti muuttuu, kun edetään teollistuneeseen aikaan ja lukija pääsee seuraamaan vaurauden kasaantumista taloudellisen pyramidin huipulle: työstä tulee keino saada rahaa ja ostaa tavaraa, mikä johtaa siihen tuotannon ja kulutuksen silmukkaan, johon nykyinen talouselämämme paljolti perustuu. Suzman esittelee myös Émile Durkheimin tutkiman paradoksin: Ranskan teollistumisesta johtuva vaurastuminen johti, paradoksaalista kyllä, sosiaalisen stressin voimistumiseen ja itsemurhien lisääntymiseen, ja se tuotti sosiaalisia ongelmia ja anomiaa, sosiaalisen identiteetin pirstaloitumista.

Tällä hetkellä eletään jo kolmatta teollista vallankumousta, ja työn rooli on tällaisessa tietoyhteiskunnassa koko ajan murroksessa nyt etenkin digitalisaation ja automaation myötä. Psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmiakin on riittämiin. Saataisiinko automaation hyödyt paremmin koko yhteiskunnan ja jopa ihmiskunnan käyttöön erilaisessa talousmallissa kuin nykyisessä, jossa huikein harppauksin kehittyvät tuotantovoimat on valjastettu pääoman itseisarvoisen kasautumisen palvelemiseen? miettii myös Suzman. Enää ei olekaan mielekästä pohtia, miten kaikille saadaan mahdollisimman paljon työtä, vaan enemänkin sitä, miten voitaisiin sopeuttaa talous- ja työelämä ekologian eli maapallon rajojen sanelemien reunaehtojen sisään. Tässä murroksessa kannattaa tietenkin tarkastella uudelleen vallalla olevia premissejä työstä ja sitä, miten olemassaoleva talousjärjestelmä ja sen ihmiskäsitys niihin vaikuttaa.

Kirjan tiedot

James Suzman: Työn historia. Mihin käytämme aikamme? Suomentanut Ilkka Rekiaro. SKS 2022, 339 sivua.

Bjørn Vassnes: Pakkasen valtakunta. Kryosfääri ja elämä.

Tänään onkin sopivasti yksi lounaisen Suomen tämän talven kylmimmistä päivistä. Aamulla mittari näytti –16 astetta. Talvi on tähän asti ollut suhteellisen lauha eikä oikeita kireitä pakkasia ole täällä koettu ollenkaan, mikä on ollut energiankulutuksen kannalta tietenkin hyvä asia, mutta pyöräkelit ja talvitunnelma eivät aina ole olleet parhaat mahdolliset. Nyt on kuitenkin eletty jo pari viikkoa pakkasen valtakunnassa, ja tällä viikolla lämpötilojen pitäisi pysytellä kymmenen pakkasasteen tuntumassa.

Sain juuri luettua norjalaisen tiedetoimittaja Bjørn Vassnesin kirjan Pakkasen valtakunta – kryosfääri ja elämä. Kirja kertoo kryosfääristä eli lumen ja jään valtakunnasta, siitä osasta maapalloa, jossa vettä esiintyy jäätyneenä eli lumena, jäänä tai ikiroutana. Valtakunnan laajuus vaihtelee vuodenaikojen rytmiin, ja Turkukin on tähän aikaan vuodesta sen vaikutuspiirissä. Arkinen juttu näillä leveysasteilla siis. Vassnes kartoittaa kirjassa veden ja jään (ja sen tutkimuksen!) historiaa maapallolla kautta aikojen ja osoittaa, miten ratkaisevan tärkeä vaikutus kryosfäärillä on myös maailman lämpimille alueille ja ylipäätään ympäristön kantokyvylle. Tämähän ei toki ole aikaansa seuraavalle ihmiselle varsinaisesti mikään uutinen, mutta oli kiinnostava lukea aiheesta sellaista konkretiaa, joka ei uutisjuttujen merkkimäärään yleensä mahdu.

 Kirjassa on tavallaan kaksi pääjuonta, joista toinen on lämpenemisen ja ilmastonmuutoksen vaikutukset jäätiköihin ja sitä kautta ihmisiin, ja toinen on tavallaan jäätikkötutkimuksen historiaa: miten teoria jääkausista syntyi ja mihin se perustui, minkälaisia huimia tutkimusretkiä Fridtjof Nansen teki napa-alueilla, miten nykypäivän tutkijat selvittävät Himalajan tai Andien jäätiköiden tilannetta ja sulamisen vaikutuksia. Vaikka varsinainen yksi, selkeä punainen lanka kirjasta puuttuukin, näiden teemojen varassa sivuja kääntelee ihan mielellään. Tai, no, ilmastonmuutoksen vaikutuksista lukeminen ei nyt mitään varsinaista hyvänmielen viihdettä ole, ja kirjassakin käy moneen otteeseen selväksi, että sekä Grönlannin, Andien että Himalajan jäätiköt sulavat nykyään ennakoitua nopeammin. Sen myötä esimerkiksi Golfvirtana tunnettu termohaliinivirtaus on vaarassa. Lisäksi jäätiköiltä virtaavat joet pitävät hengissä satoja miljoonia ihmisiä (jos Kiinan suuret joet lasketaan mukaan, vaikutuspiirissä on yli miljardi ihmistä), joiden vesiturva horjuu siis pahasti.

Tuossa aikaisemmin sanoin, että kuvaukset ilmastonmuutoksen vaikutuksista jäätiköihin eivät ole uutisia kenellekään, joka seuraa aikaansa, mutta muutosten arvaamattomuutta kirja kuvasi mielestäni aika hyvin. Merkittävimpiä  ilmastotekijöitä ovat nimittäin luonnon omat kerrannaisvaikutukset, joihin ihminen ei enää pysty vaikuttamaan: kun jokin keikahduspiste saavutetaan, ihmisen työkalut ovat vähissä. Ihminen ja planeetan ilmasto toimivat hyvin erilaisissa rytmeissä, ja ihmisen toiminnan vaikutukset ehtivät ilmeisesti kasautua ylittämään kaikenlaisia planetaarisia rajoja ennenkuin toimintatapoihin tulee muutosta (jos tulee).

Paljon siis kiinnostavaa ja vakavaksi vetävää, mutta tuiki tarpeellista asiaa, ja seassa oli myös yksi hieno luku erityisesti saamen lumisanastosta ja lumen tajusta. (Off topic: ihastuin joskus Peter Høegin romaanin Lumen taju nimeen ja meinasin jo lukeakin sen, kunnes hoksasin että kyseessä onkin rikosromaani.)

Kyseessä on vesi ja sen monet jäiset muodot: läpinäkyvä, lasinkirkas kuori järven pinnalla, loska tiellä, kuurankukka talvisessa ikkunassa, hiljalleen leijailevat lumihiutaleet, kilometrejä paksun jäätikön puristuksissa syntyneet kiteet, alijäähtynyt tihku, joka suistaa autot ojaan, kuihtuneiden  korsien lokakuinen huurre, vettynyt keväthanki, jossa ei etene eläin eikä ihminen, jäävuori, joka laivaan törmätessään syöksee sadat matkustajat syvyyksiin. Ja lumipeite ja jäätikkö, jotka varastoivat vettä pitkälle kevääseen ja sulavat juuri silloin kun janoiset eläimet ja ihmiset sitä tarvitsevat. Tässähän meidän maapallomme on niin erikoinen: meillä vesi voi esiintyä kaikissa näissä satumaisissa jäätyneissä muodoissaan.

Kirjan tiedot

Bjørn Vassnes: Pakkasen valtakunta. Kryosfääri ja elämä. Suomentanut Virpi Vainikainen. Sitruuna 2019. 198 sivua.