keskiviikkona, toukokuuta 08, 2024

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Viime viikonloppuna oli tiedossa kaksi junamatkaa, joten nappasin kirjastosta mukaan sopivasti käteen sattuneen kirjan eli Suvi Vaarlan romaanin Kadonnut aika. Luin jokunen vuosi sitten Vaarlan esikoisromaanin Westend, joka kertoi 1990-luvun laman heittämistä pitkistä varjoista. Takakansiteksti kertoi Kadonneen ajan aiheeksi verkostoituneen maailman, jota teknologia hallitsee yhä enemmän. Kaupat tuli.

Kirjassa on neljä näkökulmahenkilöä: Otto, Iris, Alexandra ja Lasse. Otto ja Iris ovat parisuhteessa, Alexandra on Iriksen sisko, Lasse taas Oton nuoruudenystävä. On paljon yhteisiä muistoja ja kokemuksia, elämät risteävät eri tavoin. Toisinaan välit ovat läheiset, toisinaan etäisemmät. Ja viestinnän lakien mukaan viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Pikavideoiden ja -viestien maailma jäytää kaikkien keskittymiskykyä ja kykyä onnellisuuteen.

Kieli ja kerronta on onnistunutta ja sujuvaa, mitä nyt olin odottanut kertojan äänen jotenkin vaihtuvan henkilöiden mukana, mitä ei oikein tapahtunut. Maailmaa ja ihmisiä hallitseva teknologia ja sosiaalinen media ilmenevät kirjassa kiinnostavasti kaiken taustalla. (Ei siis tarvitse pelätä mitään sormella osoittelevaa tai saarnaavaa otetta.) Miten Otto suhtautuu isänä pienen lapsensa puhelimenkäyttöön ja pelaamiseen, kun näkee miten lapset huumaantuvat katsellessaan lyhyitä videoita ja pelien välkettä? Miten verkko on Oton nuoruudessa tarjonnut yhteenkuuluvuutta ja luovuutta, edistysuskoa ja vapauden valtatien? Millaista on Iriksen työ nykyaikaisessa viestintätoimistossa ja someympäristössä? Miten Alexandran varakkaan ja tiedostavan au pair -perheen lapsia suojellaan laitteiden ja virtuaalimaailman imulta?

Kirjan koskettavinta antia oli mielestäni poikakolmikko Otto, Peter ja Lasse. He olivat tavatessaan samanlaisia samettihousuihin pukeutuvia ja joukosta poikkeavia lukioälykköjä, jotka eivät yksinään olisi pärjänneet koulun sosiaalisessa ekosysteemissä. Mitä heistä aikuistuessa tulee? Peter suorittaa helpon oloisesti elämän tavoiteltuja ja arvostettuja asioita, saa hyvin palkatun ammatin, perheen ja hienon porvarillisen kodin. Otosta tulee tietoturva-asiantuntija, joka kohtaa suurimmat vaarat verkon sijaan hyvin konkreettisen aineellisessa maailmassa. Lasse taas on mysteeri kaikille: älykkäin Oton tuntema ihminen, joka ei kuitenkaan käytä lahjojaan, ei ainakaan saa niillä aikaan mitään, mitä muut voisivat ymmärtää ja ihastella. Aito merkityksellisyys pakenee, vaikka Lasse kuinka juoksee sitä kiinni.

Kirjasta löytyi monta oivallista kuvausta laitteiden ja somen vaikutuksista ihmisiin. Iso osa niistä on nasevien kuvausten sijaan hitaammin ilmeneviä asioita, mutta yksi vertauskuva eri some- ja uutiskanavia päämäärättömästi selaavasta Iriksestä on pakko saada talteen: Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.


Loppukaneetiksi Oton sanat: Elämästä ei tarvitse ymmärtää kuin pari asiaa: Ihminen menee helposti rikki. Ja kaiken oppimansa voi unohtaa.

Kirjan tiedot

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

tiistaina, huhtikuuta 30, 2024

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Minulla on kirjahyllyn lisäksi kirjojen hallintaan nk. pinometodi: kirjahylly pursuilee, joten olen kasannut lukuvuoroaan odottavia kirjoja sen lisäksi lipaston päälle pinoon. Pinoja on itse asiassa kolme: yksi kirjaston kirjoille, kaksi omille. En voi kyllä suositella tätä pinometodia kenellekään, tai ehkä sillä ehdolla, että siihen on lupa kasata maksimissaan 10 nidettä  kerrallaan. Pinoilla kun on taipumus kasvaa kokoa.

No, kuitenkin. Poimin luettavien kirjojen pinosta pari vuotta vanhan Miriam Toewsin teoksen Naiset puhuvat. Se oli kutsunut minua jo monta kertaa aiemminkin, mutta tiesin aiheen melko rankaksi, joten olin poiminut pinosta aina jotain muuta. Kirja perustuu järkyttäviin tositapahtumiin, kuten Toews esipuheessa kertoo: bolivialaisessa mennoniittayhteisössä naiset saattoivat aamuisin herätä tokkuraisina ja kipeinä, mustelmaisina ja verisinä, sillä joku oli käynyt yöllä heidän kimppuunsa. Hyökkäyksistä saatiin kiinni ja tuomittiin joukko siirtokunnan miehiä, mutta hyökkäykset jatkuivat kun nämä olivat vankilassa. Tämä kaikki siis 2000-luvulla.

 


Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan keskittyy otsikon mukaisesti kuuntelemaan naisia, ei kertaamaan traumaattisia tapahtumia. Kun yhteisön muut miehet ovat matkustaneet kaupunkiin maksamaan pidätettyjen miesten takuut, luku- ja kirjoitustaidottomat naiset kokoontuvat heinäladon suojiin keskustelemaan vaihtoehdoistaan. Heitä (ja lukijaa) varten keskustelut kirjaa muistiin August Epp, samassa yhteisössä syntynyt, mutta joitakin aikoja sen ulkopuolella asunut nuorukainen.

Kirja on oikeastaan pitkä keskustelu väkivallasta, anteeksiannosta, kostosta, uskosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Naiset toteavat, että heillä on tässä tilanteessa kolme vaihtoehtoa:

1. Ei tehdä mitään.

2. Jäädään ja taistellaan.

3. Lähdetään.

Saman valinnan edessä on varmasti moni muukin sietämättömään tilanteeseen ajautunut ihminen ja ihmisjoukko! Yksimielisyyttä ei ole helppo löytää. Naisten keskusteluun kietoutuu paljon painavia teemoja. Miten lähteä tutusta kohti tuntematonta? (Naiset ovat vieläpä luku- ja kielitaidottomia, sillä he puhuvat vain mennoniittojen plautdietschiä, eivätkä he tiedä yhteisön ulkopuolisesta maailmasta juuri  mitään, mennoniittauskon periaatteisiin kun kuuluu pysytellä erossa Maailmasta.) Miten toteuttaa pasifismia ja väkivallattomuuden periaatetta ympäristössä, jossa on väkivaltaa? Jossa on itse sen uhrina? 

 Keskustelun aikana esille nousee kolmaskin vaihtoehto: pyydetään miehiä lähtemään.

"Greta nostaa kättään. Ei onnistu, hän sanoo. Kuvittele, miten miehet vastaisivat, jos heitä pyydettäisiin lähtemään siirtokunnasta. Mitä sanoisimme syyksi?

Kaiken tämän mistä olemme keskustelleet, Ona sanoo. Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista".

Suomennos on Kaisa Katteluksen aina laadukasta jälkeä. Takakannessa kerrotaan, että kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva, ja se onkin ehtinyt jo päästä levitykseen vuonna 2022 nimellä Women Talking.

Kirjan tiedot

Miriam Toews: Naiset puhuvat. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 233 sivua.

perjantaina, huhtikuuta 26, 2024

Kääntäjäklassikko 25.4. eli haastattelussa Jyrki Lappi-Seppälä

Usein kuulee puhuttavan klassikkokääntäjistä – kääntäjistä, jotka suomentavat klassikkokirjallisuutta – mutta SKTL:n (Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto) haastattelusarjassa ääneen pääsevät kääntäjäklassikot, jotka ovat likipitäen klassikoita jo itsessään! Eilen eli torstaina 25.4. Kallion kirjastossa päästiin tutustumaan espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden suomennoksiin. Emmi Ketosen haastattelussa oli klassikoiden suomentaja ja klassikkosuomentaja Jyrki Lappi-Seppälä. Seurasin haastattelun livenä, mutta taltiointi on onneksi katsottavissa Kirjastokaistalta! Linkki tässä, haastattelu alkaa kohdasta 27.30 ja kestää noin tunnin.


 Konsepti on kiva: nuorempi kollega haastattelee konkaria, ja haastattelun aikana ainakin minua puhutteli vaikutelma siitä, miten tässä sukupolvet ja aikakaudet ja kaikki limittyvät jatkumoksi. Lappi-Seppälä kertoi aluksi Emmi Ketosen haastattelukysymysten johdattelemana polustaan espanjan kielen ja kirjallisuuden pariin ja siitä, millaista työskentely käännöskirjallisuuden parissa on menneinä vuosikymmeninä ollut. 50-vuotisen uran varrelta riittää kerrottavaa! Aikana ennen kirjallisuusagentuureja ja kansainvälisiä scoutteja suomentajien vaikutus siihen, millaisia teoksia suomeksi maailmalta saadaan, on ollut merkittävämpi kuin mitä osaisi ajatellakaan. Ei englanninkielisen maailman ulkopuolinen kirjallisuus tosin tänä päivänäkään kovin hallitsevaa roolia esitä.

Haastattelu oli selvästi valmisteltu huolellisesti ja paneutuen. Ei ihme, sillä Emmi Ketonen tuntee (runo)suomentajana etenkin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ja kirjallisuushistorian hyvin, ja Jyrki Lappi-Seppälän syvällistä kielten, kulttuurien ja kirjallisuuden tuntemusta oli ilo kuunnella. Keskustelu eteni kirjallisuushistorian ja yhteiskunnallisten muutosten teemoja kosketellen koko ajan kiinnostavampiin sfääreihin, enkä olisi tahtonut sen loppuvan. Viime aikoina tekoälykeskustelulta ei ole voinut mitenkään välttyä, ja vaikka aihetta ei haastattelussa sivuttukaan, niin pakostakin ajattelin sitä, miten kone jää auttamattomasti kakkoseksi silloin, kun on kyse ymmärtämisestä, tulkinnasta ja kulttuuriseikoista. Keskustelussa sivuttiin esimerkiksi sitä, miten moninainen espanjankielinen maailma on: ns. samaa kieltä puhuvien maiden välillä voi olla merkittäviä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja ihan maiden sisälläkin. Niin moni asia muuttuu maan myötä: kasvit, eläimet, ruoat, tavat, diktio (kielenkäytön tai vuorovaikutuksen tapa), yhteiskuntarakenne. Nämä kaikki esiintyvät myös kirjallisuudessa ja ovat siis myös suomentajan tontilla. Haastattelun aikana ehdittiin pohtia myös sitä, onko koiralla jokin erityinen paikka latinalaisamerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kirjallisuudessa!

Lukuvinkeiksi saatiin haastattelun aikana Jyrki Lappi-Seppälän suosikit omasta suomennostuotannostaan:

argentiinalaisen Julio Cortázarin novellikokoelmat (Salaiset aseet, Bestiario ja Tarinoita kronoopeista ja faameista),

kuubalaisen Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria ja

Mercè Rodoredan katalaaniksi kirjoittama romaani Timanttiaukio.

Emmi Ketonen mainitsi vielä chileläisen Isabel Allenden sukukronikan Henkien talo. Se on kuulemma ollut ensimmäinen hänen lukemansa latinalaisamerikkalainen teos, ja sen vaikutus on ollut lähtemätön.

tiistaina, helmikuuta 20, 2024

Ja kultaisen mitalin voittaa... Augustin Mouchot!

Tunnetko nimen Augustin Mouchot? En minäkään tuntenut ennen kuin tartuin tähän Miguel Bonnefoyn kiinnostavaan biofiktioon. L'inventeur eli keksijä kertoo Augustin Mouchot'n tarinan, josta ei itse asiassa tiedetä kovinkaan paljoa. Augustin Mouchot (1825–1912) oli ranskalainen matematiikan ja luonnontieteiden opettaja, joka kiinnostui aurinkoenergiasta ja sen valjastamisesta ihmisen käyttöön. Hän rakensi monen yrityksen ja erehdyksen kautta aurinkoheijastimen, jolla onnistui muuttamaan auringon säteilyn jonkinlaisen höyrykoneen käyttöenergiaksi. Hän sai vuoden 1878 Pariisin maailmannäyttelyssä kultamitalin laitteella, jolla sai tuotettua aurinkokeräimellään jääkoneella jäätä. Muita käyttökohteita olivat erilaiset aurinkouunit ja -keittimet (näistä eritoten armeija oli kiinnostunut), ja höyrykonetyyppisillä ratkaisuilla aurinkoenergiaa olisi voinut hyödyntää vaikka mihin.

Mutta, kuten tiedämme, hiili ja muut fossiiliset polttoaineet olivat lyhyellä tähtäimellä taloudellisesti kannattavampia energianlähteitä (edulliseen hintaan vaikutti myös esimerkiksi vuonna 1860 laadittu Ranskan ja Britannian vapaakauppasopimus, jonka vaikutuksesta brittiläisen hiilen hinta laski, eikä uusiutuvia energialähteitä kannattanut enää kehittää). Ihmisten huomio on palannut uusiutuviin ja ilmastopäästöiltään pienempiin energiamuotoihin vasta nyt, ilmastokriisin pakottamana.


Koko Mouchot'n hahmo ja tämä historian vaihe on todella mielenkiintoinen, joten on harmi, että kirja on suhteellisen suppea, vain 186 sivua pienillä pokkarin sivuilla. Lukiessa tuntui koko ajan siltä, että tämä kaipaisi paljon lisää lihaa luiden ympärille – minä ainakin lukisin mielenkiinnolla. Bonnefoylla on silti ollut valtava työ tarinan aukkojen täyttämisessä, koska Mouchot'sta ja tämän apulaisesta/työparista Abel Pifrestä on jäänyt jälkipolville hyvin niukasti materiaalia. L'inventeur onkin biofiktio, romaanin muotoon kirjoitettu kertomus, jonka keskiössä on Mouchot'n persoona ja elämänkulku. Viime vuonna Ranskassa on ilmestynyt myös kattavampi Mouchot'n elämänkerta, joka luultavasti tarjoaa katsauksen myös aikakauden tieteen ja teknologian kehitykseen.

Kirjan tiedot

Miguel Bonnefoy: L'inventeur. Payot et Rivages, 2023 (pokkari). 186 sivua.

maanantaina, tammikuuta 22, 2024

Hanna Weselius: Nimetön – Nanette Kottaraisen muotokuva

Lukupiirissä luettiin Hanna Weseliuksen Nimetön. Kirjailijasta tiesin ennalta oikeastaan vain nimen ja teoksesta sen, mitä takakansiteksti kertoo: Namette Kottarainen istuu neljännen kerroksen asunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaa. Vanhan, perheettömän naisen omakuva piirtyy menneistä ja nykyisistä tapahtumista, kuvista, jotka kuultavat toistensa läpi, sekoittuvat ja limittyvät.

Kirja on saanut alkusysäyksen lehtijutusta, joka ilmestyi Suomen kuvalehdessä vuonna 2018 otsikolla "Ovessa lukee Karvonen". Juttu kertoi perheettömänä kuolleesta Irja Karvosesta ja viranomaisprosessista, joka seuraa, kun yksinäinen ihminen kuolee. (Muistan sen jutun; oli todella pysäyttävää ajatella sitä, miten vähän kokonaisesta ihmiselämästä jää jäljelle meille muille, jos kaikki tieto puuttuu.)

Weseliuksen kirjan Nanette Kottarainen ei jää täysin tuntemattomaksi, vaan hänestä piirtyy muotokuva vuosina 1948–2023 kirjoitettujen päiväkirjamerkintöjen kautta, joita Nanette on pestannut nuoren Leilan kirjoittamaan puhtaaksi. Mutta mitä me saamme Nanettesta lopulta tietää? Lukijan ja Naneten elämäntapahtumien välille tulee aika monta etäännytystä: ensin Nanette on kirjoittanut tapahtumista päiväkirjaansa, sitten Leila kirjoittaa päiväkirjat puhtaaksi, ja Leila kertoo vielä päiväkirjoista kahvilassa henkilölle, jonka merkitys käy ilmi vasta kirjan loppupuolella. Ja viimeiseksi lukija saa luettavakseen näiden kaikkien vaiheiden yhdistelmän.

Päiväkirjamerkinnät eivät ole järjestyksessä, vaan tarjoutuvat luettavaksi aika sekalaisesssa järjestyksessä. Kuva Nanettesta koostuu siis pienistä sirpaleista, joista ei voi koota ehjää elämäkertaa. Hän ei itsekään päiväkirjamerkinnöissään yritä tarjota selityksiä, vaan merkinnät koostuvat havainnoista, mietelmistä ja muistoista. Niistäkin lukijalle muodostuu silti kuva siitä, minkälaisia asioita Nanette on elämänsä aikana saanut kokea. Itse elämäkerta ei silti tuntunut kirjan olennaisimmalta annilta, vaan tämä kuvan, katseen ja katsomisen teema, joka hallitsi jollakin tavalla koko teosta. Ei ihme, sillä Weselius on lievetekstin mukaan valokuvataiteen yliopistonlehtori ja selvästi ennenkin ajatellut kuvan ja sen katsomisen merkityksiä. Kuva on kirjassa kaikessa läsnä. Koko kirja on alaotsikonkin mukaan muotokuva Nanettesta, tuntemattomasta ihmisestä. Weselius kuvaa Nanettea katsomassa uutiskuvia, elokuvien otoksia, Goyan etsauksia, väritulosteita kopiopaperilla. Hän kirjoittaa Nanettesta, joka yrittää kertoa itsestään enemmän ja ymmärtää paremmin sitä, miten kuvat joka hetki syöksyvät menneisyyden kerroksista tähän ja merkitsevät tämän itsellään. Ihmiset yrittävät muodostaa kuvaa itsestään ja toisista, ja elävät eri tavoin sumeina ja vaillinaisina kuvina toistensa ajatuksissa.

Weseliuksen ilmaisu on kaunista, se tekee vaillinaisestakin kuvasta ja tarinasta nautinnollista luettavaa. Nimetön on tätä kirjoittaessa Runeberg-palkintoehdokkaana; palkinto jaetaan Runebergin päivänä 5.2.

Kirjan tiedot

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023. 441 sivua.

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2024

Loppuvuoden luettuja

Vuoden 2024 ensimmäinen postaus, jee! =)

Työt ja kaikenlaiset kiireet saivat aikaan sen, että loppuvuodesta ehdin lukea vähemmän kuin yleensä ja blogata en ollenkaan. Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten, kuten Charles Bukowskin jonkun vanhan runokokoelman otsikko kertoo. Kiritään siis ajan tasalle listaamalla nopeasti loppuvuoden luetut kirjat, jotta ne eivät karkaa jonnekin menneisyyden vuorimaisemien taakse. (Itse asiassa pelkään pahoin, että tästäkin listasta puuttuu jotain, mutta ehkä jonkinlainen epävarmuus tai tulkinnanvaraisuus siitä, miten menneisyys oikeasti menikään, kuuluu asiaan).

Luetut, siis.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 172 sivua.

Hieno esseekokoelma, Frilanderin esikoisteos. Kirjassa Los Angeles on jotenkin maaginen paikka, kaipauksen kohde ja tavoittamaton unelma. Se hohtaa jotain menneiden aikojen taikaa ja kuuluisuuden hieman yliluonnollisuuteen vivahtavaa tunnelmaa. Frilander kuvaa esseissään kaupunkia ja ihmisiä, jotka tavoittelevat siellä jotain tavoittamatonta, sekä joissakin esseissä esimerkiksi maataidetta ja omaa asumistaan kaupungissa. Yksi esseistä – Koskeeko tämä minuakin – käsittelee rasismia, ja esseemuodon ansiosta esittelee mielestäni hienosti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia tai etsiä keinoja toimia sitä vastaan. (Päivän kaikille jo varmasti ennalta tuttu etymologinen tietoisku: sana essee tulee ranskan sanasta essai eli kokeilu/yritys/harjoitelma, ja se puolestaa latinan juuresta exagium eli arvioida/tarkastella/punnita. Joskus asioita kuvataan parhaiten juuri hapuilevin yrityksin.)

Yksi minua pitkään askarruttaneista ja vaivanneista aiheista on nykyinen kuvakulttuuri ja jatkuva kuvaaminen ja taltiointi. Miten se todellisuutta taltioidessaan etäännyttää todellisuudesta ja sen kokemisesta. Tästä aiheesta talteen Frilanderin kirjasta sitaatti ylenpalttisesta kuvaamisesta, joka on:

-- tunnetta torjuva kappale tapahtuman ja tunteen välissä. Lasten kevät- ja joulujuhlissa ilmassa välkkyvät sadat puhelimet toimivat juuri niin. Niiden viesti voisi olla lause: "Minä en koe, minä tallennan palatakseni siihen myöhemmin". Mutta hetki on jo menetetty. Sen ainutlaatuisuus on kadonnnut ajan nieluun.


Sixten Korkman: Talous ja humanismi. Otava 2022.

Mielenkiinto heräsi heti otsikosta! Talous ja humanismi on Korkmanin syvältä luotaava kulttuuripuheenvuoro, jonka lähtökohtana on se tosiasia, että jos ajatellaan aina vain markkinatalous tai talous edellä, luonnon tuhoutumista ja ilmastokriisiä ei voi estää. (Eikä niiden asettaminen etusijalle tee ihmistenkään hyvinvoinnille hyvää.) Mutta mistä talouden ja kapitalistisen järjestelmän määräävä asema on oikein muodostunut? Korkman etsii vastausta tarkastelemalla kristinuskon, valistuksen ja kapitalismin vaikutuksia länsimaisiin yhteiskuntiin, ja toteaa, etteivät ihmiskunnan suurimmat ongelmat ole teknis-taloudellisia, vaan sosiaalisia, ekologisia, kulttuurisia ja poliittisia. Ja tässä vaiheessa esiin astuu otsikon humanismi. Yhteiskuntapolitiikassa tarvittavaa eettistä lähtökohtaa tai moraalista kompassia voi hakea humanismin pohjalta, Korkman kirjoittaa. Näin todella toivoisinkin vallanpitäjien tekevän.


Riina Tanskanen, Samu Kuoppa: Kapitalismin suuri illuusio. Into 2023. 261 sivua. 

Lisää kapitalismikritiikkiä Tympeät tytöt -instan ja sarjakuvakirjan tekijältä eli Riina Tanskaselta ja Samu Kuopalta. Vaaleanpuneinen kutsukirje vastarintaan, kertoo teoksen esittely. Tavoite osin sama kuin Korkmanilla, eli kapitalismisysteemin analyysi ja vaihtoehtojen hakeminen ihmisiä ja luontoa tuhoavalle talousjärjestelmälle. Kirjassa esitellään yhdeksän valhetta, jonka varassa nykyinen systeemi lepää, ja käsitteitä, rakenteita ja systeemejä selitetään auki selkeästi mutta kattavasti (lopun viiteluettelo on järisyttävän pitkä).

”Kun elämä nähdään jatkuvana kasvuna, ikuisena ponnisteluna kohti suurempaa, nykyhetki typistyy vain ponnistuslaudan kaltaiseksi välineeksi. Samalla se kirjaimellinen elämä, joka tapahtuu tässä ja nyt, sivuutetaan. Aina on olemassa jotain tavoiteltavampaa. Lopulta kyltymättömyys johtaa vain krooniseen riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunteeseen. -- Kaiken läpäisevän kulutuskulttuurin vuoksi emme oikein osaa suhtautua mihinkään muuten kuin kulutuksen kautta.”

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä. Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja 2023. 167 sivua.

Kulttuuritoimituksen kiinnostava arvio tästä sai minutkin tarttumaan kirjaan. Hieno pieni kirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan vähän myös Berliiniin, kuten Alexanderplatzin tv-torniin, Potsdamer Platziin, Teufelsbergiin, erääseen tiettyyn kebab-kioskiin tai idän Köpenickiin. Konkreettisten paikkojen ja rakennusten luota teksti kohoaa toisenlaisiin ulottuvuuksiin, ja usein meidän ihmisten rikkinäiseen historiaan. Hieno kuvitus Nenosen ottamista mustavalkokuvista.


Quynh Tran: Varjo ja viileys. Suomentanut Outi Menna. Teos 2021. 257 sivua.

Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 2021, Runeberg-voittaja vuodelta 2022, Tranin esikoisromaani. Ollaan Pietarsaaressa, kirjan minäkertojana on Vietnamista pakolaisena saapunut pikkuveli. Hän asuu äiti Mán ja isoveli Hieun kanssa. Varsinaista juonta ei ole, vaan kirja koostuu katkelmista tai fragmenteista pienen perheen elämästä ja arjesta kotona, koulussa ja vietnamilaisyhteisön kanssa. Tällainen kerronta tuntuu itse asiassa yleistyneen niin, että minusta tuntuu kuin lukemani uudet romaanit olisivat voittopuolisesti katkelmallista kerrontaa. Tässä teoksessa katkelmallisuus tavallaan kuvaa pienen lapsen vajavaista kykyä ymmärtää ja muistaa kaikkea itsensä ympärillä, mutta katkelmissa ilmenee myös hienosti pienen minäkertojan herkkyys ja mielikuvitus. Varsinkin kuvaus monen päivän mustikanpoiminta  ja -myyntiurakasta (jonne kertoja ei itse edes päässyt mukaan, vaan kertoo toisilta kuulemiaan tarinoita) on kiinnostava, outo ja erikoinen mielikuvituksen ja muistojen yhteistuotos.


Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. 247 sivua.

Kirjamessuhankinta. Olin antanut itselleni luvan tehdä yhden heräteostoksen, ja se heräteostos oli Suurenmoinen epävire, hienon takakansitekstinsä ansiosta: Silmänräpäyksessä ilma, johon vieraat olivat huokaisseet kauniit, pahat ja katkerat ajatuksensa, painui salista pillin sydämen ja huulten väliin. Ilma metallin ja puun sisällä alkoi väristä.

Mistä kirjan nimi ja takakannen urkumaininta? Päähenkilö Viivi on freelance-kustannustoimittaja, joka työstää tietokirjailija Johanneksen urkuja käsittelevää tietokirjaa (jonka haluaisin kyllä lukea senkin). Työ etenee hapuillen ja hitaasti, kuten Viivin ihmissuhteet heilaansa, naapurin Helliin, ystävä Juuliin ja tämän lapseen Almaan. Ihmissuhteita, elämää ja urkuja yhdistää kaikkia se, miten jokaista pilliä ja ihmissuhdetta on muovattava käsin, palattava kuuntelemaan sointia, kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta.

Kerrontaa on kuvattu monissa arvioissa vähäeleiseksi ja kauniiksi. Paljon kaunista havainnointia.

Urkujen sointi muuttuu, kun tila täyttyy ihmisten lämmöllä – syntyy epävire, joka tekee kaikesta kiinnostavampaa, kuten elämässä yleensäkin.

 




torstaina, lokakuuta 19, 2023

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Tämä kirja kertoo ajan unohtamista ihmisistä paikkakunnilla, joita ei enää ole.

And now for something completely different. Luin aivan uunituoreen, viime loppukuusta ilmestyneen toimittaja Antti Rämäsen kirjan Rikottu rajamaa, joka selvittää sisällissodan kulkua Karjalan kannaksella. Evakkotarinat ovat varmaankin monilla, myös minulla, päällimmäinen luovutettua Karjalaa koskeva muisto, mutta se kurja, kultainen Karjala on kokenut synkkiä aikoja ennenkin.

Oma käsitykseni sisällissodasta Karjalassa oli ennen tähän kirjaan tarttumista todella heppoinen. Mielessäni oli lähinnä kuva sodan kaoottisesta loppuvaiheesta, punaisten ja venäläisten bolsevikkisotilaiden pakoyrityksistä tuoreen rajan yli ja valkoisten sotaoikeuden varsin kevyin perustein langetetuista jyrkistä tuomioista. Lisäksi tuoreena mielessäni on kymmenen jakson mittainen Yle Radio 1:llä esitetty ohjelmasarja "Sukuni murhamysteerit", jossa toimittaja Hannamari Vallila selvittää säveltäjä Toivo Kuulan murhaa jääkäreiden voitonjuhlissa vappuna 1918, kun jääkärit ja suojeluskunnat olivat vastikään vallanneet Viipurin. Sarjassa luotiin tietenkin myös katsaus sisällissodan päättymisen sekasortoiseen tilanteeseen.

Rämäsen kirjan luettuaan tietää sitten paljon muutakin. Kirja lähtee taustoittamaan kannaksen olosuhteita oikeastaan siitä ajankohdasta, kun Viipuri–Pietari -rautatielinja rakennetaan ja avataan käyttöön. Oli kiinnostava lukea, mitkä kaikki tekijät ovat tehneet kannaksen elinkeinorakenteesta ja yleisestä ilmapiiristä sellaiset kuin ne olivat: pieniä, halottuja maatilkkuja, joista saatavaa laihaa toimeentuloa paikattiin metsätöillä ja muilla sivuansioilla. Oli kourallinen sahoja ja jotain pienteollisuutta. "Rajaseudun" erityispiirteet näkyivät eritoten Pietarin läheisyyden tuomana taloudellisena toimeliaisuutena, kun venäläisen yläluokan kesähuvilat toivat kaikenlaisia ansaintamahdollisuuksia. (Olenkin nähnyt, miten kaikenlaisissa muistitietokeruissa kannaksen kylien karttoihin on moniin merkitty sinne tänne "taatsoja", siis datšoja eli näitä huviloita.)

Varsinaiset sisällissodan aikaiset tapahtumat Rämänen on jäljittänyt todella tarkkaan, niin tarkkaan kuin se lähteiden nojalla suinkin on mahdollista. (Ehkä hiukan puuduttavankin tarkkaan: teksti vilisee henkilön- ja paikannimiä ja titteleitä, lopussa on lähdeviitteitä 599 ja lähdeluettelo on 25 sivua pitkä.) Mutta lyhyessä ajassa ehti tuolloin tapahtua paljon: kirjasta käy ilmi, miten vielä lyhyt hetki ennen sisällissodan puhkeamista kannaksella sittemmin punaisiin ja valkoisiin jakautuneet ihmiset yrittivät varustautua yhdessä, hankkia aseita yhdessä. Silloin varustauduttiin vielä enemmänkin venäläistä sortovaltaa vastaan, sillä Nikolai II oli toistuvasti yrittänyt liittää kannaksen kuntia Pietarin alaisuuteen (mikä olisi merkinnyt niiden venäläistämistä, mitä ymmärrettävästi vastustettiin kiivaasti). Mutta sitten tosiaan ilmapiiri kiristyi, sisällissota leimahti ja Karjalan kannas oli yksi niistä paikoista, joissa sodan loppuselvittely kävi hyvin veriseksi. Rämänen on kaivanut arkistoista mm. jääkärien saksalaiseversti Edouard Ausfeldin päiväkäskyjä, joissa oli suoria käskyjä vankien kohteluun. Käskyjen seuraukset näkyvät sitten satoina ja satoina surmattuina. Hyvin kirjavin syin.

Harmikseni en päässyt kuuntelemaan Rämäsen haastattelua Turun pääkirjastolla, mutta Areenalla hän on Kalle Haatasen vieraana puhumassa myös tästä kirjasta. (Aion ehtiä vielä joku päivä kuunnella ohjelman!) Rämäsellä on ilmeisesti omia sukujuuria Kanneljärvellä, joka valitettavasti saa esiintyä kirjan sivuilla moneen otteeseen. Kanneljärven opisto muuten jatkaa yhä toimintaansa – se oli yksi ensimmäisiä kansanopistoja koko maassa ja siirsi toimintansa talvisodan jälkeen Lohjalle. Viipurin Urheilijatkin siirtyi jatkamaan toimintaansa Helsingissä. Näinkin se menneisyys kulkee mukana.

Kirjan tiedot

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 sivua.