Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Tämä kirja kertoo ajan unohtamista ihmisistä paikkakunnilla, joita ei enää ole.

And now for something completely different. Luin aivan uunituoreen, viime loppukuusta ilmestyneen toimittaja Antti Rämäsen kirjan Rikottu rajamaa, joka selvittää sisällissodan kulkua Karjalan kannaksella. Evakkotarinat ovat varmaankin monilla, myös minulla, päällimmäinen luovutettua Karjalaa koskeva muisto, mutta se kurja, kultainen Karjala on kokenut synkkiä aikoja ennenkin.

Oma käsitykseni sisällissodasta Karjalassa oli ennen tähän kirjaan tarttumista todella heppoinen. Mielessäni oli lähinnä kuva sodan kaoottisesta loppuvaiheesta, punaisten ja venäläisten bolsevikkisotilaiden pakoyrityksistä tuoreen rajan yli ja valkoisten sotaoikeuden varsin kevyin perustein langetetuista jyrkistä tuomioista. Lisäksi tuoreena mielessäni on kymmenen jakson mittainen Yle Radio 1:llä esitetty ohjelmasarja "Sukuni murhamysteerit", jossa toimittaja Hannamari Vallila selvittää säveltäjä Toivo Kuulan murhaa jääkäreiden voitonjuhlissa vappuna 1918, kun jääkärit ja suojeluskunnat olivat vastikään vallanneet Viipurin. Sarjassa luotiin tietenkin myös katsaus sisällissodan päättymisen sekasortoiseen tilanteeseen.

Rämäsen kirjan luettuaan tietää sitten paljon muutakin. Kirja lähtee taustoittamaan kannaksen olosuhteita oikeastaan siitä ajankohdasta, kun Viipuri–Pietari -rautatielinja rakennetaan ja avataan käyttöön. Oli kiinnostava lukea, mitkä kaikki tekijät ovat tehneet kannaksen elinkeinorakenteesta ja yleisestä ilmapiiristä sellaiset kuin ne olivat: pieniä, halottuja maatilkkuja, joista saatavaa laihaa toimeentuloa paikattiin metsätöillä ja muilla sivuansioilla. Oli kourallinen sahoja ja jotain pienteollisuutta. "Rajaseudun" erityispiirteet näkyivät eritoten Pietarin läheisyyden tuomana taloudellisena toimeliaisuutena, kun venäläisen yläluokan kesähuvilat toivat kaikenlaisia ansaintamahdollisuuksia. (Olenkin nähnyt, miten kaikenlaisissa muistitietokeruissa kannaksen kylien karttoihin on moniin merkitty sinne tänne "taatsoja", siis datšoja eli näitä huviloita.)

Varsinaiset sisällissodan aikaiset tapahtumat Rämänen on jäljittänyt todella tarkkaan, niin tarkkaan kuin se lähteiden nojalla suinkin on mahdollista. (Ehkä hiukan puuduttavankin tarkkaan: teksti vilisee henkilön- ja paikannimiä ja titteleitä, lopussa on lähdeviitteitä 599 ja lähdeluettelo on 25 sivua pitkä.) Mutta lyhyessä ajassa ehti tuolloin tapahtua paljon: kirjasta käy ilmi, miten vielä lyhyt hetki ennen sisällissodan puhkeamista kannaksella sittemmin punaisiin ja valkoisiin jakautuneet ihmiset yrittivät varustautua yhdessä, hankkia aseita yhdessä. Silloin varustauduttiin vielä enemmänkin venäläistä sortovaltaa vastaan, sillä Nikolai II oli toistuvasti yrittänyt liittää kannaksen kuntia Pietarin alaisuuteen (mikä olisi merkinnyt niiden venäläistämistä, mitä ymmärrettävästi vastustettiin kiivaasti). Mutta sitten tosiaan ilmapiiri kiristyi, sisällissota leimahti ja Karjalan kannas oli yksi niistä paikoista, joissa sodan loppuselvittely kävi hyvin veriseksi. Rämänen on kaivanut arkistoista mm. jääkärien saksalaiseversti Edouard Ausfeldin päiväkäskyjä, joissa oli suoria käskyjä vankien kohteluun. Käskyjen seuraukset näkyvät sitten satoina ja satoina surmattuina. Hyvin kirjavin syin.

Harmikseni en päässyt kuuntelemaan Rämäsen haastattelua Turun pääkirjastolla, mutta Areenalla hän on Kalle Haatasen vieraana puhumassa myös tästä kirjasta. (Aion ehtiä vielä joku päivä kuunnella ohjelman!) Rämäsellä on ilmeisesti omia sukujuuria Kanneljärvellä, joka valitettavasti saa esiintyä kirjan sivuilla moneen otteeseen. Kanneljärven opisto muuten jatkaa yhä toimintaansa – se oli yksi ensimmäisiä kansanopistoja koko maassa ja siirsi toimintansa talvisodan jälkeen Lohjalle. Viipurin Urheilijatkin siirtyi jatkamaan toimintaansa Helsingissä. Näinkin se menneisyys kulkee mukana.

Kirjan tiedot

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 sivua.

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa

Instagramin puolella on menossa #syksynkeltaisetlehdet -lukuhaaste, eli moni kirjagrammaaja lukee Tammen keltaisen kirjaston romaaneja. Teemaan sopivasti minäkin luin juuri lukupiirissä yhden keltaisen kirjaston kirjan, pari vuotta sitten ilmestyneen Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa.

Ennakkotietojen perusteella ajattelin, että kuulostaapa jotenkin asetelmalliselta romaanilta: hyvin vaaleaihoiset, mutta Yhdysvalloissa mustaan väestöön kuuluvat kaksostytöt, joista toinen päätyy elämään mustana ja toinen valkoisena. Tämä oli tietenkin kirjan keskeinen jännite, mutta Bennett onnistuu luotaamaan kirjallaan rodullisen eriarvoisuuden ohella myös esimerkiksi identiteetin rakentumisen kysymyksiä. Todella taitavasti rakennettu kirja, jota oli vaikea laskea käsistään. Maria Lyytisen suomennos on aivan uskomattoman sujuva, ja kiinnitin erityisesti huomiota repliikkien taitavaan puhekielenomaisuuteen.

Kirja etenee eri aikatasoilla. Kaksostytöt Stella ja Desirée Vignes syntyvät syvässä etelässä Mallardin pikkukaupungissa, jonka perustaja on tarkoittanut sen mahdollisimman vaaleaihoisille afroamerikkalaisille. Tytöt kohtaavat monenlaista syrjintää, ja päättävät 16-vuotiaina karata Mallardista, tavallaan karata syntyperänsä ja -paikkansa heille petaamaa roolia. Heidän elämänsä lähtevät kuitenkin aivan eri suuntiin: Stella huomaa "käyvänsä valkoisesta", karkaa yhteisestä asunnosta jälkiä jättämättä ja päätyy esiintymään valkoisena, menee naimisiin menestyneen valkoisen liikemiehen kanssa ja elää aineellisesti hyväosaista valkoista elämää. Desirée puolestaan menee naimisiin "tummimman miehen kanssa jonka vain onnistui löytämään", saa lähes sinimustan lapsen ja lopulta pakenee väkivaltaista miestään takaisin Mallardiin. Kirjan alkuosassa lukija pääsee jäljittämään mysteeriä: mihin Stella ja Desirée ovat päätyneet? Miksi Desirée palaa takaisin?

Kirja tosiaan liikkuu eri aikatasoissa, ja eri luvuissa tarkastellaan Desiréen, tämän tyttären Judyn sekä Stellan ja tämän tyttären Kennedyn elämää. Etenkin Stellan hahmo tuntui minusta hyvin keskeiseltä – kenties koska siinä liikuttiin valkoisessa keskiluokkaisessa maailmassa, jonka ilmapiiri tuntui välillä häiritsevänkin tutulta. Stella perheineen asuu oikean nousukauden vauraan ja hyväosaisen ydinperheidyllin keskellä, mutta idylli särkyy, kun naapurustoon muuttaa näyttelijänä mainetta ja kunniaa niittänyt musta mies perheineen. Asukasyhdistys kokoontuu hätäkokoukseen puimaan asiaa: miten käy alueen turvallisuuden, entä kiinteistöjen arvon? Mustan perheen muutto on estettävä, muuten "heitä tulee lisää, ja mikäs sitten eteen?"

Kaikkein kiihkeimmin muuttoa vastustaa Stella, ja hänen kauttaan näkyy se syvästi inhimillinen totuus, että ihminen pyrkii aina pois vähempiarvoisesta ja kohti valtaa. Stella joutuu katsomaan omaa syntyperäänsä ja yhteiskunnallista asemaansa ikäänkuin ulkopuolelta, joutuu kieltämään oman itsensä. Ja raivokkaasti kieltääkin. Vaikka elämä on tasaista ja onnellista, Stella ei pääse eroon jatkuvasta paljastumisen pelosta. Valheille rakentunut elämä alkaa säröillä, kun Stellan tytär Kennedy tapaa teatterilla Desiréen tyttären Judyn. Stella ei ole koskaan paljastanut taustaansa perheelleen, mutta Desirée on kertonut tyttärelleen avoimesti kadonneesta kaksoissisarestaan. Judyn välityksellä eroon ajautuneet sisarukset kohtaavat toisensa ja menneisyytensä, mutta Stella ei taida silti päästä eroon pakenemisen vietistä. .Niin kuin lähtemisessä, palaamisessakin vaikeinta oli päättää niin tehdä.

Kirjan tiedot

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 sivua.

Riikka Pulkkinen: Lumo

On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa.

He ovat uimarannalla auringonlaskun aikaan. Taivas on malvaa ja pronssia. On heidän nuoruutensa viimeinen kesä. He ovat kaikki iältään seitsemäntoista ja tuoksuvat vaniljalta ja tuulelta ja ulos ripustetulta pyykiltä, joka on unohtunut narulle koko kuukaudeksi. Pellavalta, jonka läpi kesä on kulkenut.

Ensi vuonna yksi heistä, Philippa, on kuollut, ja muiden nuoruus on ohi. 

Lukupiirissä luettiin Riikka Pulkkisen romaani Lumo, ja jollei olisi ollut lukupiiritapaamista sovittuna, kirja olisi saattanut jäädä minulta kesken jo ensimmäiselle sivulle. Kerronta on nimittäin sillä tavalla ylätyylistä, että se vaatii hieman totuttelua, kuten tuo kirjan alkurivit sisältävä katkelma yläpuolella näyttää. Ne luettuani pysähdyin hetkeksi miettimään mitä tällaiselta kerronnalta oikein voi odottaa: minun muistoni ja käsitykseni seitsemäntoistavuotiaan elämästä eivät todellakaan ole mitään vaniljantuoksua ja raikasta pyykkiä, joten jäin ihmettelemään tyyli- ja sanavalintaa. Sitten jatkoin lukemista ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kerronnan kieli oli ihan perusteltua. Se sai kiinnittämään huomion siihen, minkälaista sepitettä, esitystä ja performanssia kirjan päähenkilön Philippan ja monen muun hahmon elämä on.

Philippa ei nimittäin ole mikään vaniljan ja pellavan tuoksuinen harmiton ja ihana tyttö, vaan eräänlainen mastermind, joka pitää erilaisia yleisöjä hyppysissään ja pyörittää heitä aika lailla tahtonsa mukaan. Hän tiedostaa sen tytön roolin, joka hänelle tässä yhteiskunnassa lankeaa, mutta ottaa roolin haltuun  ja tekee sillä mitä tahtoo. Hän luo hahmoja niin verkkomaailmaan kuin oikeaankin elämään ja pukee ja riisuu naamioita jatkuvasti.

Kertojia on muitakin, mutta Philippa on kaiken keskiössä – hänen ruumiinsa löytyy nurmikolta, hänen kuolinsyytään selvitetään läpi koko kirjan, hänen merkitystään muut yrittävät selvittää. Oman näkökulmansa saavat ainakin Saga, Oliver, naapurin Alina ja oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta suorittava lääkäri. Kaikki heistä pohtivat takautumissa ja keskusteluissa Philippaa ja oman kertomuksensa valtaa ja näkökulmien moninaisuutta. Moniääninen kerrontaratkaisu, siis.

Kirjan hahmot kaikki jollakin tavalla kiemurtelevat omien rooliensa ja rooliodotusten keskellä: hiljaista Sagaa Philippa yrittää rohkaista valitsemaan itse oma roolinsa, Oliver tuntee olevansa kiltti hevonen ja tahtoo kokeilla, mitä on olla susi, Alina etsii Philippan avulla keinoja purkaa sitä raivoa, jota keski-ikäisen naisen sisään saattaa kertyä. Näin samalla pohditaan persoonan rajoja ja mahdollisuuksia, rajoja ja niiden ylittämistä. Kaikki kertovat toisiaan. Kerronnan valta on kaikilla.

Kirjasta voisi nostaa esiin monta kohtaa, mutta otetaan nyt se, jossa Philippa tapaa "liekkisovellusmiehen nro 16" eli Sebastianin. Ennen treffejä lukija pääsee kurkistamaan Sebastianinkin mieleen, ja se oli kiinnostava kurkistus. Philippa ei ole kovin samaistuttava hahmo, sillä hän on sellainen luonnonvoima, jota ei voi kahlita tavanomaisilla rooliodotuksilla, mutta Sebastian on niin kuin me muut: etsii onnea ja merkityksiä tietämättä oikeastaan  mitä etsii tai tahtoo tai kuka hän oikeastaan itse on. Hän on havahtunut siihen, että elämä on olemukseltaan, perusteiltaan, pitkästyttävää eikä merkityksiä ole. Elämästä on tullut joku kummallinen performanssi, jossa tavoitellaan jotain mainoksista tai ties mistä kopioituja unelmia. Philippalle hän toteaa, että olen ollut onnellinen puhtaan kokemisen äärellä vain lapsena. Philippan korvissa se on surullista, sillä hänelle puolestaan elämässä parasta on pauhu, kokeminen, se, kun rakkaus olemassaoloa kohtaan vyöryy ylitse niin voimakkaana, että tekee mieli aivastaa.

Päällimmäiseksi Lumosta jäi silti mieleen nuoruus ja tyttöys. Nuoruus ja maailmojasyleilevät keskustelut esimerkiksi minuuden kahleista, miten silloin heittäydyttiin kohti elämää, miten kasvettiin tajuamaan oma tytön rooli ja asema maailmassa (hieman samalla tavalla kuin Greta Gerwigin Barbie-elokuvan Barbie, joka siirtyy barbimaailmasta tosimaailmaan ja saa suunnilleen kertarysäyksellä havaita, mitä tyttönä ja naisena eläminen oikeassa maailmassa pitääkin sisällään).

Kirjan tiedot

Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava 2022. 382 sivua.

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa

Kävelin kirjaston luonnontiede- ja matematiikkahyllyjen ohi kun katseeni kiinnittyi tähän Ben Orlinin hauskasti nimettyyn kirjaan: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Tietokirjakustantamo Terra Cognita tunnetaan tinkimättömän kovatasoisesta tietokirjallisuudesta, mutta tämä vaikutti varsin viihteelliseltä kirjalta, joten nappasin sen mukaan tutustuttavaksi.

Englanniksi olen usein kuullut sanat edutainment tai infotainment. Suomeksi vastineet olisivat kai opetusviihde tai tietoviihde? Viihdyin ainakin tätä lukiessa mainiosti. Kirja jakautuu muutamaan päälukuun: ensimmäinen luku on eräänlainen johdanto, jossa tarkastellaan matematiikkaa tieteenalana ja sen suhdetta esimerkiksi luonnontieteisiin, toinen luku käsittelee geometrian perusperiaatteita ja skaalautumista, kolmas luku esittelee todennäköisyyslaskennan ideaa ja neljäs tilastoja (mm. pesäpallotilastojen avulla, joka ei ihan tempaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut havainnollistukset). Viimeinen viides luku avautuu sitten kirjan alaotsikon suuntaan (kuinka matematiikka kuvaa maailmaa). Se tuo lukijan eteen liudan kysymyksiä maailmasta, ja sitten tarkastelee niitä matematiikan työkaluilla. Tässä osiossa "maailman" ja "matematiikan" yhteispeli havainnollistui tosi kiinnostavalla tavalla, kun hyvin konkreettisten esimerkkien avulla selviää, minkälaiset asiat maailmassa kannattaa kuvata diskreetillä ja minkälaiset jatkuvalla muuttujalla, tai mitä tarkoittaa rajahyöty tai mitä on satunnaisuus ja kaaos. Orlin yhdistää hyvin konkreettisia ja kaikenkirjavia esimerkkejä abstrakteihin matematiikan teorioihin tavalla, joka herättää matematiikan eloon ihan uudella tavalla! Ja nyt seuraa itsestäänselvyys: maailmassa on paljon sellaisia ilmiöitä, joiden ymmärtämiseen tarvitaan matematiikan välineitä, joten jonkinlainen "matikkalukutaito" on olennainen osa valistuneen ja täysivaltaisen kansalaisen työkaluja. Orlinin kirja ei sisällä mitään harjoitustehtäviä tai vastaavia, joten innostunut joutuu hakemaan ne muualta. (Vaikkapa täältä lukiomatikan kertaamiseen tarkoitetulta sivustolta, jota olen roikottanut oman selaimeni kirjanmerkeissä ties kuinka kauan.)

Ja Orlinin piirroskuvat ovat oikeasti tosi ilmeikkäitä ja hauskoja, kuten vaikka tämä harmaalla ja ryppyisellä todellisuuden sarvikuonolla ratsastava siro ja elegantti pikku matematiikka-lintu.

Kirjan tiedot

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin. Kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Suomentanut Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 358 sivua.

PS. Kas, heti tämän postauksen jälkeen Orlin mainitaan Hesarin kivassa jutussa Matematiikka on helpompaa, jos opetus tarjoaa oivalluksia, tuumii professori Siltanen. Juttu kertoo matematiikan popularisoinnista ja Samuli Siltasen ilmeisen suosituista YouTuben matikkavideoista, ja samassa mainitaan myös Orlinin kirjat. (Niitä on suomennettu jo toinenkin, Muutos on ainoa vakio, joka havainnollistaa differentiaali- ja integraalilaskentaa.)

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Selailin tätä Geir Gulliksenin kirjaa, ja heti ensimmäisessä luvussa esitellään päähenkilöt, jotka katsovat videota itsestään kesäjuhlissa:

Ingunn piti kättä hänen niskansa takana ja kuiskasi hänelle jotain, hän ei muistanut mitä, mutta he nauroivat toisilleen ja näyttivät eläväisiltä, ja se mikä oli elävää heidän välillään oli muiden silmissä näkymätöntä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut nähdä mitä Ingunn ja Hans tiesivät toisistaan, Hans ajatteli kumartuessaan eteenpäin ja katsoessaan itseään tarkemmin; he näyttivät samalta kuin ketkä tahansa keski-ikäiset pariskunnat: omahyväisiltä, nautinnonhaluisilta ja epäkriittisiltä.

Tämä kohta hykerrytti ja kiinnosti niin, että nappasin kirjan luettavaksi. Miten uteliaisuutta herättävä kuvaus, ja miten hauskaa päästä lukemaan kirjaa, jossa kirjailija esittelee päähenkilönsä näin epätäydellisessä ja kiusallisessa valossa. Keitä he ovat? Tuleeko ihmisestä keski-ikäisenä (laaja käsite, minäkin lasken itseni keski-ikäiseksi kun en enää nuorikaan ole) väistämättä nautinnonhaluinen ja epäkriittinen? Ovatko Hans ja Ingunn sellaisia?

Katkelman Hans ja Ingunn ovat Hans Kaasajordet, PR-toimistossa työskentelevä 50-vuotias mies ja samanikäinen puolisonsa Ingunn Sande, yleislääkäri ja terveysalan yrityksen johtaja. Kirjan nimi Katso meitä nyt ohjaa tarkastelemaan heidän elämänkaartaan kaikenlaisia odotuksia vasten: miten nuoruuden odotukset ovat toteutuneet, millaisena he näkevät itsensä nyt, miten muut heidät näkevät, millaisia ihmisiä he tahtovat olla, mitä he toivovat ja tavoittelevat elämältä, ovatko he saavuttaneet unelmiaan? (Hieman kuulostaa nk. viidenkympin villitykseltä tämä, varsinkin kun Hans tosiaan on tasan 50-vuotias.)

Etenkin Hans on nuorempana ollut poliittisesti aktiivinen ja tiedostava, ja päätynyt töihin Olofin perustamaan PR-toimistoon. Olofkin on kiinnostava tyyppi, jonka hahmossa ihanteet ja realiteetit joutuvat törmäyskurssille tavalla, joka ei ole kovin yksiselitteinen: hän on entinen maolainen, josta tuli sittemmin lobbaaja ja pienyrittäjä, ja nykyisen PR-toimiston liikeideana oli auttaa kiperään tilanteeseen joutuneita teollisuusjohtajia ja poliitikkoja tuomalla esiin heidän inhimillisiä ja rentoja puoliaan. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta reaalimaailmassa ihanteilla saattaa olla huonot toteutumisedellytykset, ja idealisteilla on kivisempi polku edessään kuin nk. tolkun ihmisillä. Monilla kirjan hahmoilla on samansuuntainen kova halu toimia oikein, ja sen vuoksi he tarkkailevat itseään usein ulkopuolelta hyvin tiedostavalla katseella. (Tämä tuntui kiusallisen samaistuttavalta.) Tämä oikein toimimisen halu koskee yhteiskunnallis-eettisten asioiden ja työväenaatteen lisäksi myös ja ehkä ennen kaikkea sukupuolirooleja ja ihmissuhteita, jotka joutuvat kirjassa myllerrykseen. Jonkinlaisen viidenkympin villityksen pauloihin joutuva Hans nimittäin ihastuu itseään kaksikymmentä vuotta nuorempaan pikkuvauvan äitiin Harrietiin, joka puolestaan hakee Hansista ehkä ainakin lohtua, sillä hänen puolisonsa Pål on puolestaan ihastunut toiseen. Jätetty Ingunn hakee uusvanhaa rakkautta entisen heilansa Runen sylistä, Olof hullaantuu nuoreen niqabia käyttävään Saraan ja niin edelleen. Kaikki ihastuvat ja hullaantuvat ja tahtovat osoittaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan; kaikki tahtovat rakastavan, ihailevan ja hyväksyvän katseen. Taustalla sosiaalidemokraattinen työväenaate jotenkin horjuu ja rapistuu.

Hans tuntuu haluineen olevan hieman hukassa, ja oikeastaan kaikki kirjan hahmot. Heti kirjan alussa on todella outo kohtaus Hansin ja Harrietin kohtaamisesta, jonka aikana Hans päätyy puristamaan Harrietin rintoja, jotta Harriet saisi maidon herumaan. Hans kiihottuu, mutta ajattelee olevansa tilanteessa myös huolehtiva, feminiininen mies, sillä hän on nähnyt elämänsä aikana paljon sellaista maskuliinisuutta, jota ei tahdo edustaa.

Hän ei halunnut olla sitä tyyppiä joka kääntyi kadulla katsomaan naisia, etenkään naisia joiden olemus huokui harkittua naisellisuutta, se tuntui hänestä alhaiselta ja hän yritti kaikkensa jotta hänen katseensa ei kääntyisi sellaisten naisten perään, niiden jotka näyttivät siltä kuin he eivät olisi muuta toivoneetkaan kuin että ihmiset kääntyisivät ja tuijottaisivat heitä.

Halut johtavat intiimeihin hetkiin, ja niiden kuvaus on kirjassa sekoitus dokumentaarista tarkkuutta ja tyyliä, jota kuvaa ehkä sanapari observational comedy, tarkkaan havainnointiin perustuva surkuhupaisuus. Gulliksen kuvaa sekä alastomia kehoja että tapahtumaketjuja ja ajatuksia, ja kaikki on koko ajan jollakin lailla epävarmaa ja jää kesken. Gulliksen päästää lukijan siis tosi henkilökohtaisilta tuntuvien asioiden luo ja esittelee varsinkin sellaisia tunne-elämän mikroliikkeitä, jotka yleensä jäävät vain kokijansa omaksi tiedoksi.

--jäätyään yksin Hans oli ryhtynyt jälleen sen [pornon] ahkeraksi kuluttajaksi, hän oli edelleen sitä mieltä, että se tyhmisti ihmisiä, ja vastusti kaikissa muodoissaan pornografiaa jossa käytettiin hyväksi köyhien ihmisten kehoja, nuoria venäläisnaisia ankeissa murjuissa -- hän klikkasi äkkiä pois kaikki sellaiset kuvat ja yritti löytää ihmisten itse kuvaamia ja nettiin lataamia videoita, se tuntui olevan suosittu harrastus, usein nekin olivat masentavaa katsottavaa mutta joskus harvoin hänen silmiinsä osui pareja, jotka näyttivät spontaaneilta ja tasa-arvoisilta, hän kiihottui myös niistä mutta eri tavalla; kun hän laukesi, hänestä tuntui kuin hän olisi pillahtanut itkuun, ja jälkeenpäin hänelle tuli aina surullinen olo.

Hesarin arvostelussa kirjan sisältö on summattu otsikossa lauseeseen: Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jäljelle jää vain oma inhottava naamataulu. Siihen tiivistyy kyllä tosi kätevästi kirjan keskeisin jännite, joka ei kirjan aikana laukea (pun intended) vaan saa mielestäni vain paljon lisää sävyjä. Mitä on ihminen ilman ihanteita? Miten niitä kohti jaksaisi kurkotella muutenkin kuin nuorena? Millainen on ihminen ihanteiden takana?

Kirjan tiedot

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Suomentanut Outi Menna. Siltala 2021. 336 sivua.

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina

Mitä tulee mieleen sanaparista idän kirkko? Onko se kenties ortodoksinen kirkko? Hyvin mahdollista, minulle ainakin tuli ihan hakematta mieleen heti ensimmäisenä ortodoksit. No, minkä sitä mielleyhtymilleen mahtaa, mutta tämä mielleyhtymä vie kyllä hieman harhateille: idän kirkko nimittäin tarkoittaa (as)sy(y)rialaista kirkkoa, jonka juuret juontavat alkukirkon aikoihin 400-luvulle jKr ja johon kuuluu nykyään arviolta 325 000 jäsentä, näistä merkittävä osa diasporassa. Idän assyrialainen kirkko onkin huonosti muistettu ja tunnettu kirkkokunta, jonka vaiheita Emil Anton kartoittaa hienossa kirjassaan Kahden virran maa. Tai oikeastaan kirjan ala on paljon laajempi: se lähtee liikkeelle aivan esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteesta, kun kirjoitustaito keksittiin Etelä-Irakin alueella sijainneen Sumerin suurimmassa kaupungissa Urukissa noin 3300–3100 eKr, ja se tarkastelee myös sitä, miten muinaismesopotamialainen kulttuuriperintö näkyy myös mesopotamialaisessa kristinuskossa. Ei mikään vaatimaton tavoite: kuvata koko tie muinaisesta Mesopotamiasta kristinuskoon ja esitellä Kaksoisvirranmaan kristittyjen tarina.

Eurooppalaisessa itseymmärryksessä kaikki alkaa vasta antiikin Kreikasta, Anton toteaa, mutta Kaksoisvirran maa, hedelmällinen puolikuu on tunnetusti sivilisaation kehto. Sieltä mainitusta Urukin kaupungista Eufratin varrelta (nyk. Warka) on peräisin kirjoitustaito ja maailman vanhimmat savitaulut. Sieltä on peräisin 60-lukujärjestelmä ja 60 minuutin tunti. Sieltä oli kotoisin myös Abraham, "Kaldean Urista" (1. Moos. 11:31). Lukija pääsee seuraamaan koko 5000 vuoden historian Sumerista Assyrian ja Babylonian valtakuntiin, niistä Jeesuksen ajan Jerusalemiin ja edelleen alkukirkkoon, idän kirkon itsenäistymiseen, arabiaikaan ja moderniin historiaan. Pääsee tutustumaan erilaisten ihmisryhmien vaiheisiin ja moniin kirkkoisiin ja patriarkkoihin, ja kiinnostuin esimerkiksi hymnejä/runoja kirjoittaneen Efraim Syyrialaisen teksteistä ja Iisak Niniveläisen (Ninive, nyk. Mosul) kirjoituksista. (Valamon luostarin munkki Serafim on niitä suomentanut ja suomennoksia on kovasti kiitelty.)

Välillä oli lukiessa todella vaikea pysyä kärryillä, sillä minä olen tottunut ajattelemaan Raamatun sisältöä ja tapahtumia jotenkin omana kokonaisuutenaan ja Lähi-idän historiaa (jonka tunnen erittäin huonosti) omana kokonaisuutenaan, vaikka ne eivät aina olekaan irrallisia asioita. Oman lisävaikeutensa tuottaa se, että monen tuhannen vuoden aikana etniset, kielelliset ja kirkolliset ryhmät ehtivät muodostua ja muuttua moneen kertaan ja tulla tunnetuiksi monilla eri nimillä. "Kaldealainen" voi olla kansallinen, kirkollinen, etninen tai uskonnollinen määre. Kreikkalaiset saattoivat viitata sekä assyrialaisiin että aramealaisiin – jotka sitä paitsi sekoittuivat keskenään – sanalla "assyrialainen" tai sen lyhyemmällä versiolla "syyrialainen". On manikealaisia, mandealaisia, nestoriolaisia, jakobiitteja ja aramealaisia. Tämän kirjan luettuaan ne kaikki tulevat jonkin verran tutummiksi, ja lukija (ainakin tämä lukija) muistaa nostaa päänsä omasta protestanttisesta kirkostaan katsellakseen sen laajempaa ympäristöä ja historiaa.

Kirjan tiedot

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina. Kirjapaja 2020. 286 sivua.

"Sinähän taidat olla se Figaron veijari."

Kas vain, tänä vuonna tuli kuluneeksi tasan 250 vuotta Sevillan parturi eli turha varovaisuus -nimisen näytelmän ilmestymisestä! Teos tunnetaan nykyään paljon paremmin Gioacchino Rossinin vuonna 1816 säveltämästä oopperasta, mutta alkuperäisen näytelmän on siis kirjoittanut Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais (1732–1799). Elämäkertatietojen perusteella Beaumarchais on elänyt, tuota, vaiherikkaan elämän, ja näytelmän ensi-iltakin pääsi tapahtumaan kaikenlaisen hässäkän lykkäämänä vasta pari vuotta kirjoittamisen jälkeen, vuonna 1775, Comédie-Françaisen lavalla Tuileries'n palatsissa.

Beaumarchais taisi olla kekseliäs ja reippaasti toimeen ryhtyvä mies: hän syntyi Pariisiin kuninkaan kellosepän pojaksi ja aiheutti ensimmäisen kohunsa 20-vuotiaana kehitettyään jonkun uudenlaisen liipottimen kellon hammasrattaiden käyntiä tasaamaan (käsittääkseni), minkä johdosta pystyi rakentamaan hyvin ohuita, mutta silti käyttökelpoisia kelloja ja esimerkiksi toimivia ranne- tai sormuskelloja hovia ihastuttamaan. Toinen kuninkaan kelloseppä, Lepaute, yritti markkinoida tätä uraauurtavaa keksintöä omanaan, mutta Beaumarchais vei asian tiedeakatemiaan ja sai tunnustuksen keksinnöstään. Näin hän sai nimeä hovissa ja meni 23-vuotiaana naimisiin varakkaan aatelisleskirouva Madeleine-Catherine Aubertinin kanssa. Aubertin kuitenkin kuoli ennenaikaisesti seuraavana vuonna ennen kuin joku tarvittava avioitumiseen liittyvä paperi oli kunnossa, joten Beaumarchais jäi varattomaksi, vaan ei neuvottomaksi: hän pääsi hovituttujensa (Joseph Paris Duverney) myötä tutustumaan ajan finanssimarkkinoihin ja onnistui muutamassa vuodessa keräämään itselleen omaisuuden, jonka turvin pystyi ostamaan itselleen viran hovista, ja perään vielä toisenkin (tässä ominaisuudessa hän ilmeisesti toimi metsästys- ja laidunnusaiheisten kiistojen tuomarina Pariisin seudulla ja ratkoi tapauksia poikkeuksellisesti niin, että ihmiset olivat statuksesta riippumatta tasa-arvoisia lain edessä). Näin hän sai aseman aatelisten joukossa. (Samaan aikaan hän toimi hovissa prinsessojen harpunsoiton opettajana, mutta ei siitä kai sen enempää.)

No niin, pitänee tiivistää, jotta päästään Beaumarchais'n elämäkerrasta siihen Sevillan parturiinkin joskus. Yhteiskunnallisessa nousussa onnistunut Beaumarchais joutui erään mustasukkaisen kreivin silmätikuksi, päätyi hetkeksi syyttä tyrmään, matkusti sitten 1764 Sevillaan ratkomaan sisarensa huolia (epäkelpo sulhanen aikoi vetäytyä avioliitosta), mutta samalla myös hoitamaan kaikenlaisia bisnesasioita. Duverneyn kuoltua tämän perilliset nostivat oikeusjutun Beaumarchais'ta vastaan, ja B.n maine sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yksilönvapauksien esitaistelijana kasvoi, vaikka hän saikin tuomion "blâme" eli menetti käsittääkseni kansalaisoikeudet, vaikka ei varsinaisesti noudattanutkaan tuomiota. Seuraavaksi toiminnan miehemme ryhtyi muiden toimiensa ohella tukemaan Amerikan siirtokuntien armeijaa ja järjesteli asekuljetuksia, jotka myötävaikuttivat Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Kun Yhdysvallat oli saatu itsenäiseksi, hän ryhtyi kirjakustantajaksi ja painatti äskettäin kuolleen Voltairen teoksista uusia painoksia, sillä osa niistä oli kielletty Ranskassa. Hän yritti hankkia myös Ranskan vallankumouksellisille aseita (tuloksetta), mutta julistettiin 1794 vallankumouksen ylilyöntejä vastustavien mielipiteidensä (ja kaiketi hovimenneisyytensä) vuoksi lojalistiksi eli kuningashuoneen tukijaksi ja joutui vielä maanpakoonkin, kunnes pääsi palaamaan Pariisiin vuonna 1796. Hän eli harvinaisen tasaista elämää nykyisen boulevard Beaumarchais'n varrella olevassa talossaan ja kuoli vuonna 1799.

Hän ehti siis olla elämänsä aikana paitsi näytelmäkirjailija, myös muusikko, kelloseppä, vallankumouksellinen, asekauppias, vakooja, kustantaja, keksijä, pakolainen, poliitikko ja valistusajattelija.

Junalukemista jossakin Helsingin ja Parikkalan välillä

Sevillan parturi valmistui siis vuonna 1773 ja se oli käsittääkseni Beaumarchais'n ensimmäinen täyspitkä komedianäytelmä: sitä ennen hän oli ehtinyt kirjoittaa draamanäytelmät Eugénie ja Les deux amis ou le négociant de Lyon ja lyhyitä parade-sketsejä yksityisiin näytöksiin. Sevillan parturiin on ammennettu hahmoja sieltä Sevillan-visiitiltä, Beaumarchais'n omasta elinpiiristä ja tietenkin Molièren ja commedia dell'arten tyyppihahmoista. Näytelmässä ollaan Sevillan kaduilla: kreivi Almaviva on palavasti rakastunut kerran näkemäänsä ihanaan Rosina-neitiin, jota tämän holhooja, lääkäri Bartholo pitää suunnilleen vankina kodissaan. Almaviva yrittää nähdä edes vilauksen Rosinasta parvekkeellaan, kun paikalle ilmestyy parturi Figaro, Almavivan entinen alainen. Kuinkas ollakaan, tätä nykyä Figaro on Bartholon parturina eli pääsee kulkemaan taloon, jossa Rosinaa pidetään. Parturi onkin kiinnostava valinta henkilöhahmoksi: ei palveluskuntaa mutta ei lääkärin veroinen kunnianarvoisa herrakaan, vaan jotakin siltä väliltä, ja pystyy liikkumaan melko vapaasti miljööstä toiseen. Hieman kuin kuninkaan kelloseppäkin, voisi ajatella. No, Figaro keksii juonen jos toisenkin, joiden avulla Almaviva pääsee lähelle sydämensä valittua, ja tästä kehkeytyykin kohellusten ja väärinkäsitysten soppa. Almaviva esittää Rosinalle köyhää opiskelija Lindoroa, joka pukeutuu ensin sotilaan ja sitten musiikinopettajan salapukuun päästäkseen epäluuloisen Bartholon silmien alla sisään taloon. Kaikkeen liittyy joku lappu tai paperi: sotilaan valepuvussa Almavivalla on majoitusmääräys, jonka nojalla hän ujuttautuu taloon ja musiikinopettajana hänellä on nuotteja. Hän vaihtaa Rosinan kanssa salaa viestilappuja, joista epäluuloinen Bartholo pääsee vihille, mutta eri henkilöiden silmille tarkoitettuja lappusia piilotellaan eri paikkoihin niin, että vain lukija tietää ketä milloinkin puijataan. Lopulta Almaviva ja Rosina saavat kuin saavatkin toisensa, kun taas on papereita ja tikapuita siirrelty oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Kaikkein eniten näytelmässä on tilannekomiikkaa ja elävää, nokkelaa sanailua hyvään kohellustyyliin, mutta myös Molièresta inspiroitunutta kritiikkiä, kun repliikeistä kuultaa rahan, vallan ja eriarvoisuuden suorasanainenkin kritiikki. Lukijaa (ja näytelmän yleisöä) huvitetaan paljon nk. aparté -repliikeillä, joita hahmot lausuvat "sivuun", yleisölle, niin etteivät muut hahmot kuule niitä,

Luin näytelmän ranskaksi, mutta huomasin yllätyksekseni, että se on myös suomennettu jo vuonna 1879. Traaginen sivujuonne: näytelmän on suomentanut "franskan kielestä" vapaaherra Karl Alfred Cronstedt heti ylioppilaaksi päästyään, mutta suomennos on silti julkaistu postuumisti (1879, SKS), sillä Cronstedt hukkui Keuruulla samana kesänä. Suomennoksen esipuheessa "eräät vainajan ystävät" kertovat, että kansallishengen elähyttämä Cronstedt "osoitti jo kouluajallaan harrasta halua toimia kansan hyväksi", ja häneen oli "vielä koulunpenkillä istuessa syttynyt palava halu oppia Suomen kieltä". Selailin suomennostakin, ja siinä on kyllä enemmän intoa ja harrasta halua kuin kovin ymmärrettävää kieltä. (Sama pätee tosin Eino Leinon suomentamaan Jean Racinen Faidraankin.)

Tartuin koko näytelmään, koska pääsin viime lauantaina Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan sitä Rossinin säveltämää Sevillan parturi -oopperaa, ja halusin tutustua tarinaan etukäteen. Oopperan juoni noudattaa näytelmää varsin tarkkaan – vain muutaman kohtauksen paikkaa on hieman vaihdettu – ja musiikki on suurelta osin hyvin vauhdikasta läpisävellettyä opera buffaa, joka ei pelkkänä musiikkina ole välttämättä kovin kiinnostavaa, vaikka sekaan mahtuu myös Rosinan ja Almavivan hieno rakkausduetto. Enemmän lauluosuuksissa on silti valtavasti heleitä sisältävää, reipasta bel canto -tyyliä, kuten Largo al factotum -aaria, joka on tuttu kaikille niillekin, jotka eivät mitenkään harrasta oopperaa tai klassista musiikkia. Humoristinen ohjaus oli Kari Heiskasen, hauska kasarihenkinen puvustus Teemu Muurimäen, niinikään kasarihenkinen lavastus neonvaloineen Anni Mattilan.

Sevillan parturi alkamaisillaan Olavinlinnassa

 Minä pidän tätä blogia lähinnä muistiinpanoiksi itselleni siitä, mitä kirjoja olen lukenut – ja osittain siksi, että minusta on kivaa ja antoisaa pakottaa itseni kirjoittamaan edes muutama kokonainen virke siitä, mitä olen juuri lukenut – enkä edes yritä osallistua tällä millään taidekeskusteluun, mutta luen ammattimaista ja pohdittua taidekritiikkiä mielelläni. Siksi nyökyttelin pari päivää sitten Hesarin Suna Vuoren jutulle taiteesta ja vaikuttajamarkkinoinnista. Vuori oli käynyt myös Savonlinnassa, kutsuvieraana oopperassa, ei tosin Sevillan parturissa vaan jossakin toisessa näytöksessä. Muut kutsuvieraat olivat etupäässä muita kuin toimittajia tai musiikkituntijoita, ja Vuori oli jäänyt miettimään yleisemminkin kritiikin ja taidearvioiden kutistuvaa tilaa: "postaukset ovat positiivisia ennen kaikkea siksi, että kyseessä on kaupallinen yhteistyö. Mediatilaa hallitsevat yhä useammin maksetut kehut." (Jos omat muistiinpanoni ovat neutraaleja tai kehuvia, se johtuu siitä, että valitsen luettavaksi vain itseäni kiinnostavia kirjoja ja yleensä onnistun valinnoissani.)

"Valtaosa taiteesta tarvitsee julkisuutta tullakseen huomatuksi, saadakseen yleisöä, turvatakseen jatkuvuutensa sekä tekijöiden toimeentulon. Tässä mielessä on selvää, että niin taiteilijat kuin taideorganisaatiotkin pitävät myönteisestä julkisuudesta enemmän kuin kielteisestä.

Taide tarvitsee kuitenkin myös sivistynyttä ja aiheeseen perehtynyttä sisältökeskustelua, asiantuntevaa analyysiä ja sellaista huomiota, jota ei voi myydä eikä ostaa. Riippumattomuus ei tietenkään takaa objektiivisuutta (se ei ole taiteessa edes mahdollista), ja kiitosten sijaan saattaa saada kirvelevät, ehkä epäreilultakin tuntuvat haukut. Mutta ainakin riippumattomuuden pitäisi olla lupaus näkemyksen esittäjän lahjomattomuudesta." Pakko näille lauseille on nyökytellä.

Figaron tarina jatkuu vuonna 1784 julkaistussa näytelmässä Figaron häät, josta Mozart teki tuoreeltaan oopperan. Siinä avioon on astumassa itse parturi Figaro, mutta asiat mutkistuvat jälleen. Näytelmää ei ole suomennettu, joten pitänee tarttua siihenkin ranskaksi.

Kirjan tiedot

Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais: Le barbier de Séville ou la précaution inutile. Bordas 1973 [1773]