James Bailey: Tie luoksesi

Kirjastolta tuli tekstiviesti-ilmoitus: varaamasi kirja on noudettavissa. Iloinen yllätys, sillä olin unohtanut jättäneeni varauksen hauskalta ja kepeältä vaikuttavaan James Baileyn kirjaan Tie luoksesi, ja nyt kirja oli ilmestynyt ja valmiina luettavaksi! Ihan mukavaa joululomapäivien luettavaa.

Kirja kertoo erityisestä ja erikoisesta pyörämatkasta – siksi se varmaankin oli kiinnittänyt huomioni, sillä tykkään pyöräretkeilystä. Päähenkilömme on kuusikymppinen Simon, joka pitää Englannin etelä- tai ehkä lounaisrannikolla Dorsetin seudulla omaa pientä aamiaismajoituspaikkaa. Vaimo Catherine on kuollut traagisesti onnettomuudessa vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin, tytär Anna on menossa naimisiin. Yhtäkkiä Simon saa yllättävän suru-uutisen: kouluaikojen luokkatoveri Raj on menehtynyt. Uutinen herättää eloon monenlaisia muistoja koulupoika-ajoilta, mutta päällimmäisenä on muisto siitä, kun poikakolmikko Simon, Raj ja Ian eräänä vuonna huijasivat sekä koulua että vanhempiaan ja onnistuivat karkaamaan keskenään polkupyörillä... kohti Ranskan Bordeaux'ta! Siellä asui nimittäin koulun kirjeenvaihto-ohjelman kautta tuttu ranskalaistyttö Sylvie, jonka kanssa Simon oli tullut kirjeenvaihdon myötä varsin läheisiksi.

Rajin muistotilaisuudessa Simon kohtaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin myös Ianin, joka onnistuu suostuttelemaan Simonin hyppäämään uudelleen pyörän satulaan ja suuntaamaan taas kohti Bordeaux'ta. Edellisellä kerralla pojat pääsivät perille ja vielä takaisinkin ehjin nahoin, mutta eivät tavoittaneet Sylvieta. (Mikä antikliimaksi tuhannen kilometrin pyöräilyn päätteeksi!)

Sylvie löytyy Facebookista ja viestittely viriää uudelleen, mutta tapaavatko kirjekaverukset tällä kertaa? No, sanotaan vaikka että kuusikymppisenä pyöräily ei kenties suju yhtä kepeästi kuin nuorukaisena, ja matkalla vastaan tulee yllättäviäkin esteitä. Bailey on ujuttanut kuusikymppisten miesten retken kuvauksen lomaan muistoja siitä, miten koulupoikien karkuretki aikoinaan sujui, ja molemmilla matkoilla on sekä ainutlaatuisia, kohottavia hetkiä että jaksamista koettelevia vastoinkäymisiä. Olisin mielelläni lukenut itse matkanteosta, siis pyöräilystä enemmänkin, mutta ihan viihdyttävä ja liikuttava kertomus tämä oli tällaisenakin. Tarina unelmista ja matkoista niitä kohti.

Kirjan tiedot

James Bailey: Tie luoksesi. Suomentanut Laura Liimatainen. Bazar 2024. 364 sivua.

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero

Nyt löytyi erinomainen lukupiirikirja. Moa Herngren on ruotsalainen kirjailija, joka on kustantamon esittelyn mukaan käsikirjoittanut jotain Netflixin hittisarjaa ja elokuvaa nimeltä Bonusperhe. Aihepiirit kuulostavat ihmissuhde- ja uusperhesekoilulta, eli osuvat monelle omakohtaisiin aiheisiin. Tai, no, ketäpä nämä aiheet eivät koskettaisi: monilla/kaikilla ihmisillä tiettävästi on jonkinlaisia ihmissuhteita elämässään.

Herngrenin parillekymmenelle kielelle käännetty läpimurtoteos Ruotsalainen avioero käsittelee nimensä mukaisesti Niklaksen ja Bean avioeroa. He ovat olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta, kun eräänä iltana tyhjänpäiväisen riidan päätteeksi Niklas lähtee tiehensä eikä enää palaa. Bealle jäävät vain turhautunut raivo, hämmennys, suru ja hylätyksi tulemisen tuska. Näiden lisäksi hänelle jäävät yhteiseen asuntoon mattapintaiseksi öljytyt tanskalaiset tiikkihuonekalut ja hyvän maun mukaiseksi remontoitu keittiö. Niiden lisäksi hän saa Niklakselta nyhdettyä vain epämääräisiä selityksiä, jotka eivät kerro yhtään mitään.

Loistava lukupiirikirja tästä tulee siksi, että kertoja vaihtuu pariin kertaan. Joskus tätä näkökulmatekniikkaa käytetään niin, että kertoja vaihtuu joka luvussa ja yhden kertojan parissa vietetään ehkä parikymmentä sivua, mutta Herngren antaa perhedraaman koko ensimmäisen osan Bealle ja toisen osan Niklakselle. Kolmannessa osassa vaihdetaan näkökulmia sitten vähän tiuhempaan. Lukija saa siis tutustua melko pitkään molempien näkökulmiin, ja pääsee turhautumaan siitä, miten paljon kaikkea jää sanomatta.

Puuttuvan tai vaikean kommunikaation kuvauksena kirja on kyllä erinomainen. Kulissit ovat kauniit (ne öljytyt tiikkiset laatuhuonekalut!), mutta vähitellen lukija hahmottaa, että kaikki ei olekaan niin auvoisasti kuin luulla saattaisi. En tiedä, onko kaikessa jotain erityisen ruotsalaista vai sen sijaan vain yleisinhimillistä, sillä monilla kirjan hahmoilla on kova tarve esittää että positive vibes only ja kova tarve haudata epämääräiset hankalat ja hävettävät tunteet jonnekin tosi syvälle, jotta ei tekisi toisille epämukavaa oloa.

"Niin, nyt kun Maria ja minä olemme eronneet, logistiikka vähän vaikeutuu, ja teillä on varmaankin sama juttu? Vai jäätkö asumaan nykyiseen asuntoonne? Markkinathan ovat nyt hiton tahmeat..."

Tuntuu kuin kaikki ilma puristuisi hänestä ulos, eikä hän saa uutta sisään. Hän vajoaa maahan kuin litistetty tyhjiöpakkaus. Hän yrittää sanoa jotain, mutta sanoja ei tule. Ei niin että niitä tarvittaisiin. Jonas puhuu molempien puolesta.

Hän ja Maria eroavat parhaina ystävinä, ja hän haluaa Bean vain tietävän, ettei hänellä ole mitään Niklasta vastaan. Tavallaan on helpottavaa tietää, että ex-vaimo deittailee hyvää tyyppiä. Tietenkään eroaminen ei ole mukavaa, mutta parempi sekin kuin pysytellä jossain, mikä ei toimi. Vai mitä?

Lukupiiripotentiaalista kertoo se, että hahmoista ja heidän motiiveistaan, valinnoistaan ja vuorovaikutuksestaan tekee mieli jäädä puhumaan. Otetaan nyt vaikka puolisonsa yllättäen jättävä Niklas: hän on lääkäri, joka tekee vaativaa ja hektistä päivystystyötä. Menneisyydessä kaihertaa erään pienen potilaan kuolema, joka varmasti vaikeuttaa työtä edelleen. Ikääntyvät vanhemmat odottavat häneltä jatkuvaa remonttihommien hoitamista kesäpaikassa, jossa veljet tuntuvat pääsevän paljon vähemmällä. Vaimo Bea on perhe- ja kotiasioiden ohjaksissa. Niklas tuntuu jotenkin päätyneen ulkokehälle perheen arjessa ja sitä kautta hiukan statistiksi omassa elämässään, vaikka tahtoisi olla miehekkään riippumaton oman itsensä herra. (Kuulostaako tutulta kenenkään ruuhkavuosia elävän korvissa?) Tavallaan hän tahtoisi asioiden olevan toisin, mutta ei tunnu tietävän mitä tehdä.

Kaikki on jo suunniteltu valmiiksi, ja hänen on määrä toimia kuljettajana. Ei ole hänestä kiinni, mitä tapahtuu. Ei tänä iltana eikä huomenna eikä ylihuomenna. Accept, adjust, adapt. Tällaista perheellisen elämä on, hän tietää sen. Perheen eteen tehdään asioita. Ja hän haluaa olla perheensä apuna. Tietenkin. Hän on Bean puoliso, Alman ja Alexian isä. Hän haluaa kyyditä tyttöjä ratsastuskilpailuihin ja kuvauksiin. Auttaa läksyissä ja olla läsnä. Hän haluaa olla sellainen mies, mutta miksi se tuntuu niin vaikealta?

Voi Niklas, en minäkään tiedä, vaikka sinua kovasti yritettiin ymmärtää kymmenien sivujen ajan. Ainakin Niklakselta puuttuu hänen kovasti kaipaamansa vapaus, johon ei liity vaatimuksia eikä vastuuta. Lisäksi lukijalle valkenee, että kovapalkkaisesta työstä huolimatta Niklaksen raha-asiat eivät ole sillä tolalla kuin luulisi, ja että raha-asiat jäytävät Niklaksen mieltä ja tuottavat jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. Puhumalla asiat helpottaisivat, lukija huokailee, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Yhtenä eron katalyyttinä toimii Niklaksen ja Bean tuttavapariskunnan vaimo Maria, joka avaa Niklakselle velvollisuuksista vapaan maailman. Maria tunnustaa Niklakselle eroavansa miehestään, "tämä ei vain vielä tiedä siitä". Muutenkin Maria tuntuu olevan immuuni niille vaatimuksille, joiden alla monet muut luhistuvat. Minulle on rehellisesti sanottuna se ja sama, mitä ihmiset odottavat, Maria toteaa.

Bean osa on tulla ikävästi hylätyksi, ja häneen Niklas myös tuntuu projisoivan aiheetta paljon muualta tulevaa kuormitusta. Vaikea Beaa on silti pitää minään tahrattomana ja viattomana kaltoinkohdeltuna uhrina, sillä hän tuntuu tavoittelevan jotain ainakin minusta ulkokultaiselta tuntuvia asioita – saarnipuisia keittiön kaapistoja, design-huonekaluja, aamiaisia kalliissa kahviloissa – jotka tuntuvat ainakin minusta lähinnä sosiaalisen kilpailun välineiltä. Jotain sellaista ruotsalaista porvarillista ylellisyyttä, joka ehkä hänelle itselleen merkitsee onnistumista elämässä.

Kuten sanottua, henkilöistä ja heidän valinnoistaan ja arvomaailmoistaan pystyisi keskustelemaan hyvin pitkät ajat! Suosittelen.

Kirjan tiedot

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero. Suomentanut Sirje Niitepõld. Gummerus 2024. 351 sivua.

Zadie Smith: Kauneudesta

Hiljainen lukupiiri on huippukonsepti. Kokoonnutaan yhteen, ajastimeen laitetaan esim. tunti, ja tunnin ajan osallistujat uppoutuvat omiin kirjoihinsa. Kun ajastin kilahtaa, saa sulkea kirjat ja ryhtyä juttelemaan toisten kanssa vaikkapa kirjoista, tai sitten ihan mistä vain!

Kävin vähän aikaa sitten hiljaisessa lukupiirissä. Aloitin siellä Zadie Smithin romaanin Kauneudesta,  joka on asustellut nk. hyllynlämmittäjänä kirjahyllyssäni iät ajat. Tein tässä taannoin hyllyjen raivausta ja päätin laittaa sen tilanpuutteen vuoksi kiertoon, mutta ensin tahdoin lukeakin sen. =) Olen taltioinut Zadie Smithin muistiini kirjallisuuden modernina klassikkona ja etenkin ei-valkoisten henkilöhahmojen kirjoittajana, joten tuntui väärältä luopua kirjasta lukematta sitä. (Luin kyllä joskus opiskeluaikoina hänen läpimurtoteoksensa Valkoiset hampaat, jonka olen enimmiltä osilta sittemmin jo unohtanutkin, mutta muuhun tuotantoon en ole ehtinyt tutustua.)

Kirjan alku synnytti voimakkaan mielleyhtymän Chimamanda Ngozi Adichien kirjoihin. En osaa eritellä sen tarkemmin miksi, mutta näillä kahdella on ainakin se yhteistä, että henkilöhahmoja on toisinaan paljonkin, ne ovat suurelta osin ei-valkoisia ja ne on jollakin taianomaisella tempulla kirjoitettu aivan käsittämättömän elävän- ja todentuntuisiksi.

Kauneudesta alkaa esittelemällä tärkeimmät hahmot kirjan henkilöhahmojen kavalkadista: yhtäältä työläistaustainen valkoinen yliopistomies, brittiläinen (/brittiläistaustainen?) Howard Belsey perheineen ja toisaalta karibialais-brittiläinen sir Monty Kipps niinikään perheineen. Näiden kahden perheen jäsenet kohtaavat tosiaan hyvin kiinnostavilla ja jännitteisillä tavoilla, jossa risteävät niin luokkaerot, suhdesotkut, rodulliset erot kuin poliittiset näkemyksetkin. Kaikki nämä teemat nousevat esiin hyvin orgaanisesti ja luontevasti, kuin itsestään. Koko Hubara kirjoittaa jossain tekstissään Zadie Smithin kertoneenkin, ettei "monikulttuurisuus ole koskaan ollut mikään poliittinen agenda, vaan ihmisten samalla alueella asumisen ja rakastumisen sattumanvarainen tulos".

Yksi romaanin keskeisistä jännitteistä on mainitsemieni Howard Belseyn ja Monty Kippsin välillä. Molemmat ovat taidehistoriahumanisteja ja yliopistomiehiä, joiden välille joku ikivanha Rembrandt-aiheinen kiista on lyönyt pysyvän juovan. Siinä mielessä Kauneudesta on myös yliopistoromaani, että se irvailee monille yliopistomaailmassa ilmeneville, tavallaan kyllä perin inhimillisille asioille. Howard Belsey oli kritisoinut Monty Kippsin erästä Rembrandt-tekstiä, mutta viitannut vahingossa väärään teokseen! Kippsin vastaus virheeseen oli armoton: Kertaheitolla toteutettu täydellinen paljastus (samalla tavalla kuin poika nykäisee kaverinsa sortsit kinttuihin vastapuolen joukkueen nähden), perinpohjainen nolaaminen – se on akateemisen elämän puhtaimpia nautintoja. Ei sen tarvitse olla ansaittua, riittää kun asettaa itsensä alttiiksi.

No jaa, tästä kirjasta on vaikea irrottaa mitään one-lineriksi sopivia sitaatteja, sillä se rakentuu monipuolisemmin, monista kerroksista. Yliopistoromaanina se irvailee myös tietynlaiselle hallinto- ja toimintakulttuurille, joka tuntuu paikoin raivostuttavan jähmeältä ja poteroituneelta, ja sen lisäksi tekopyhältä. Juhlapuheissa professorit ja muu yliopistoväki kyllä vakuuttelevat edistyksellisiä yhteiskunnallisia näkemyksiään ja tahtovansa kohentaa vähäosaisten asemaa ja ties mitä, mutta kun luovan kirjoittamisen opettaja ottaa kursseilleen osallistujia yliopiston ulkopuolelta, päätöstä ei purematta niellä vaan kuriton opettaja tahdotaan palauttaa ruotuun ja korkeakouluopetus niille joille se kuuluu. Uskon, että moni samaistuu ajatukseen ja kokemukseen yliopistoista melko luoksepääsemättöminä, maailmasta irrallisina linnakkeina (disclaimer tähän väliin, että tietenkin arvostan yliopistojen tutkimus- ja opetustyötä, se on sivistyksen peruspilari ja tieteellisen tiedon ensiarvoisen tärkeä lähde). Hauskoja kiteytyksiä yliopistolaisista kirjassa on useita, kliseisiä mutta todentuntuisia.

Lydian kaltainen ihminen ei kerta kaikkiaan käsittänyt sellaista ihmistä kuin Claire. Kaikki mitä Lydia oli elämässään saavuttanut oli tulosta hänen hämmästyttävästä järjestelykyvystään ja ammattitaidostaan. -- Lydia tiesi miten oli päässyt nykyiseen asemaansa, ja tiesi, mihin oli matkalla. Sitä vastoin hän ei tajunnut, miten Claire Malcolm oli päässyt nykyiseen asemaansa. Miten oli mahdollista, että naisella, joka hukkasi työhuoneensa avaimet joskus kolmekin kertaa viikossa ja joka ei tiennyt vielä viisi vuotta kestäneen yliopistopestin jälkeenkään, missä varastokaappi oli, voi olla niin mahtipontinen titteli kuin vertailevan kirjallisuudentutkimuksen määräaikainen professori, ja miten hän voi vielä nauttia palkkaa, jollaista Lydia tiesi hänen nauttivan, koska juuri Lydia lähetti palkkakuitit?

Smith on kirjoittanut kirjaan myös hieman historiallisilta tuntuvia (kirja on ilmestynyt vuonna 2005) kuvauksia konservatiivien ja liberaalien välisistä näkemyseroista ja yhteenotoista ja kuvaa etenkin Howard Belseyn hahmossa erinomaisesti valkoisen keskiluokkaistuneen akateemisen heteroseksuaalisen miehen kliseitä. Miesten vaimot Kiki ja Carlene kannattelevat paljoa elämää ympärillään, kiinnostavia hahmoja. Ja jos tämä ei vielä riitä, oman kokemusmaailmansa tuovat myös hyvin prekaarissa asemassa olevat nuoret haitilaissiirtolaiset, joihin Belseyn perheen kuopus Levi tutustuu. Hyvin runsas ja tyhjentymätön kirja, siis.

Suomennos on todella luontevaa ja sujuvaa tekstiä, ja dialogi erinomaista. Oli hauska huomata miten suomeen on omaksuttu kirjan suomentamisen jälkeen uusia lainasanoja englannista. Suomennoksessa puhutaan useaan otteeseen "jobbaamisesta" – olettaisin että alkuteoksessa on ollut silloin "hustle". Ja olihan näitä muitakin. Joka tapauksessa Kauneudesta on edelleen ajankohtainen ja kiinnostava teos, ja Zadie Smith todella omaa luokkaansa sekä monikulttuurisuuskirjailijana että kirjailijana ylipäätään.

Kirjan tiedot

Zadie Smith: Kauneudesta. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2006. 438 sivua.

Laura Gustafsson: Pohja

Maanpaossa, unessa, 2017

Minä, joka olen sinä,

    Sinä, joka et ole minä,

Ja kuka on kuka, se pitäisi käydä jurakaudella selvittämässä. Sinussa onkin jotain matelijaa, niin primitiivistä, vaikka synnyit minua myöhemmin.

En kanna kaunaa, vaikka tyrkit minut kanjonin laidalle. Nytpä ainakin tiedän, miltä kuilu näyttää ja maisemiahan ihmiset rakastavat.

Herkän hempeä vaalea kansi, mutta sisältö on paikoin sysimusta ja armoton. Kansien välissä on kaunistelematon ja omakohtainen kuvaus ainakin rakkaudesta, halusta, äitiydestä ja ruumiillisuudesta. Nämä kuulostavat näin listattuna kauniilta asioilta, mutta koska niihin liittyy ihmisen haluja, ne pystyvät aiheuttamaan myös hirveää tuhoa.

Pohja on oikeastaan myös minäkertojan kuvaus siitä, millaista on yrittää elää tyttönä ja naisena tässä maailmassa, millaisia katseita ja odotuksia tytön ja naisen kehoon ja olemukseen kohdistuu, miten niihin odotuksiin vastataan ja millaisia rooleja kaiken tämän ristipaineessa saattaa omaksua. Ja näitä eri suuntaan vetäviä ja pakottavia paineita on tosiaan ihan loputtomasti! On tarve hallita ja omistaa itsensä, mutta myös tarve alistua toisten tahtoon, myötäillä toisten odotuksia ja esittää jotain unelmien naista. On halu alistua, mutta on myös suuri kaipuu vapauteen! Yksi suosikkikohdistani / vaikuttavimmista kohdista on vertauskuvallinen kuvaus siitä, miten kertojan sisällä kasvaa sademetsiä, jonka latvustoissa loikkivat kultatamariinit, mutta muut näkevät vain mykän viidakon, jos sitäkään: Joskus sisälläni kasvoi sademetsä, mutta suuryhtiöt, karjanrehunkasvattajat ja muut rikolliset hävittivät sen. Kaikki mielenkiintoinen ja kirkasvärinen on poissa. Ei mangrovemetsiä, ei kapokkipuita, ei sammakoita. Vain savua.

Kerronta vaihtelee upean runollisesta arkisen kuvailevaan. Paljon itseironista huumoria. Näiden seassa on erilaisella fontilla kirjoitettuja ikäänkuin ruumiinavausmuistiinpanoja – mitä kaikkea tämän ihmisen pinnan alta ja uumenista löytyykään.

 

Kirjan tiedot

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017. 141 sivua

Veronica Henry: Rantamaja

Lukuvuorossa viihdekirja, tällä kertaa brittikirjailija Veronica Henryn ihmissuhderomaani Rantamaja. Rantamaja-sarjassa on yhteensä neljä eteläenglantilaiseen Everdenen rantakaupunkiin ja tietenkin rantamajoihin sijoittuvaa kirjaa. Omalle työpöydälleni ilmestyi suomennettavaksi Henryltä (sarjaan kuulumaton) kirja, joten tunnelmoinnin ja kirjailijan tuotantoon tutustumisen nimissä päätin lukea tämän.

Rantamaja on itse asiassa jotain novellikokoelman ja romaanin väliltä – se koostuu luvuista, joissa jokaisessa on vaihtuva näkökulmahenkilö eikä tarina siksi etene mitenkään saumattomasti, mutta Everdenen rannan ja rantamajojen välityksellä henkilöt kuuluvat samaan tarinaan ja vilahtelevat toistensa luvuissa taustalla. Tulin luonnehtineeksi kirjaa ihmissuhderomaaniksi: muita luokittelunimikkeitä voisivat olla vaikka viihdekirja tai feelgood. Kuten feelgoodin kanssa usein, tässäkään ei ole tarjolla pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan tarinoiden ihmissuhteissa on paljon kaipuuta, täyttymätöntä rakkautta, riippuvuuksia, kohtaamattomuutta ja kaikenlaisia elämän ristipaineita. Mutta on niiden vastapainoksi sitten myös kuumankosteita kohtaamisiakin!

 Oivallista viihdettä: voimakkaita tunteita ja hurjiakin käänteitä. Moni luku päättyy jotenkin perinteiseltä tuntuvaan suljetuntyyppiseen loppuun, jossa lukijalle kerrotaan miten tarina päättyy jonkin sen keskeishenkilön osalta.

Kirjan tiedot

Veronica Henry: Rantamaja (suom. Aura Elometsä). Bazar 2024. 415 sivua.

Messukooste Turun kirjamessuilta

Suomen ensimmäiset ja vanhimmat kirjamessut eli tietenkin ihanat Turun kirjamessut pidettiin pe–su 4.–6.10. 2024, ilmeisesti viimeistä kertaa messukeskuksessa! Olin mukana päivystämässä osastolla, kuuntelemassa haastatteluita ja haahuilemassa ympäriini nauttimassa messuvilinästä. Vilinääkin riitti, se ilahduttaa aina. Näin ja kuulin monta haastattelua ja kiinnostavaa asiaa, tässä kertaus niistä, joista tuli napattua myös valokuva!

Heti perjantaina aamupäivällä kävin kuuntelemassa Tammen keltaisen kirjaston suomentajien haastattelun – mukana olivat suomentajat Aleksi Milonoff ja Einari Aaltonen sekä kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu ja haastattelijana Johanna Harkkila. Kävi ilmi, että kirjailijan ja hänen kääntäjänsä kohtaaminen jännittää usein molempia osapuolia! Ja että Keltainen kirjasto on ainakin Euroopan, kenties koko maailman vanhin yhä jatkuva käännöskirjasarja.

Sen jälkeen suuntasin kohti Puisto-lavaa, jossa esikoiskirjailija Irene Zidania haastatteli Anna-Riikka Carlson. Zidanin esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta kertoo Israelin ja Palestiinan kroonistuneen sotatilan ylisukupolvisuudesta, ja sen lisäksi nostaa esille lukuisia muitakin teemoja. Kirjan päähenkilö Amira tuo esille mm. palestiinalaisalueiden asukkaiden pohjattoman epäoikeudenmukaisen kohtelun ja sen, miten ulkopuolisilla, konfliktiin ehkä jollakin lailla turtuneilla ulkopuolisilla saattaa olla hyvin valmiita näkemyksiä ja tulkintoja asioista, vaikka tietoa ei olisi oikein nimeksikään.

 

Käännösaiheiset keskustelut kiinnostavat, aina, joten kävin kuuntelemassa myös roolipeli Dungeons & Dragonsin suomentamista käsittelevän keskustelun. Mukana olivat roolipelin säännöt suomentanut Seppo Raudaskoski ja D&D-elokuvan tekstittänyt Marko Hartama. Heitä haastatteli Silja-Maaria Aronpuro. Fantasian kääntämisessä suomentajan työ on usein poikkeuksellisen näkyvää, kun käytössä on usein paljon uudissanoja ja erisnimiä. Keskustelussa tuli paljon kiinnostavia näkökulmia siihen, millainen funktio käännöksellä milloinkin on. Elokuvatekstitys on ehkä enemmän "päiväperho", jonka päällimmäinen tarkoitus on tukea elokuvan katselua, kun taas sääntökirjan pitää kestää pelaamista pitkään.

Yksi messujen perinteisistä kiintopisteistä on Turun seudun äidinkielenopettajien oma osasto, jolla koululaiset haastattelevat kirjailijoita. Oma 9-luokkalaiseni sai kunnian haastatella kirjailija Milla Kerästä, joten totta kai olin eturivissä mukana kuuntelemassa. Milla Keräsen romaani Kaarneen varjo sijoittuu kiinnostavasti sekä 1700-luvun Turkuun että myyttien maailmaan, joten haastattelussa ihmeteltiin yhdessä sitä, miten erilainen 1700-luvun ihmisten maailmankuva ja -selitykset ovat voineet olla kuin nykyaikana. Aikakausi on kyllä kiinnostava – silloin valistuksen ja hyödyn aikakaudella koko maailmaa jäsennettiin ja selitettiin uusilla tavoilla, ja moni nykyista maailmaa voimakkaasti muokannut ilmiö on peräisin niiltä ajoilta.

Koululaishaastattelut on upea perinne ja ihana tapa ottaa nuoret lukijat mukaan kirjallisuuden maailmaan!

Ehdin käydä myös auditoriossa kuulemassa hyvin nopean esittelyn turkulaisen Sammakko-kustantamon uutuuskirjoista. Rauno Lahtisen historiakirjasarja on edennyt jo 1950-luvulle, ja seuraavaksi on vuorossa 1960-luku. Haastattelun perusteella arkistolähteisiin uppoutuminen on antoisaa ja toisinaan yllätyksiä tuottavaa työtä. Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on melkoinen järkäle niin koonsa kuin sisältönsäkin puolesta – tuhansia vuosia asutuksen ja arkkitehtuurin historiaa kolmeensataan sivuun tiivistettynä. Näin pitkällä aikajänteellä kuvaan tulee itseoikeutetusti mukaan myös ekologisuuden ja kestävyyden näkökulma, jota ei voikaan juuri millään elämänalueella enää kiertää. Upea kuvitus.

Pienimpien messuvieraiden iloksi messuhallien lomaan oli perustettu myös leikkipiste, jonka liepeiltä bongasimme myös suosikkihahmot Herra Hakkarainen ja Tatu ja Patu! Herra Hakkarainen sai halin.

Keräilyerä

Kirjattakoon aikakirjoihin muistiin vuonna 2024 luettuja kirjoja, joista olen ehtinyt korkeintaan laatia parin ranskalaisen viivan muistiinpanot. He eivät katoa kokonaan ajan nieluun jos listaan heidät kaikki (nyt sain palautettua muistiini nämä kahdeksan) yhteen samaan listaan.

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä. Suomentanut Emmi Ketonen. Schildts & Söderströms, 2024. 

Raaka, mutta kaunis ja jotenkin lohdullinen kertomus Argentiinan Córdobasta, travestien maailmasta. Kerronta on hurja pyörre, jossa on vihaa, väkivaltaa ja sosiaalista hyljeksintää, mutta myös solidaarisuutta ja huolenpitoa.

Camila Sosa Villada oli Suomessa vierailulla toukokuussa Helsinki Litin aikaan, Hesarin juttu.

Richard Powers: Ikipuut. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 sivua.

Kaunis, kaunis kirja puista ja ihmisistä. Neljä osaa: juuret, runko, latvus ja siemenet. Olin myyty heti ensimmäisessä osiossa, jossa esitellään teoksen yhdeksän päähenkilöä. Ravistelevia kuvauksia ihmisistä tarkkailemassa ja vastustamassa metsähakkuita punapuun latvuksen "leirissä".

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä. Suomentanut Oona Nyström. Bazar 2024. 448 sivua.

Olin töiden vuoksi joutunut tekemisiin melko raskassoutuisen ja vaikean tekstin kanssa, ja vastapainoksi teki mieli lukea jotain inhimillisempää, jotain sopivaa hömppää. Milly Johnson oli nappivalinta! Kaiken keskellä elämä kertoo naisesta, joka puristuu eri vaatimusten väliin kuin kerrosleivän täyte. Mutta "pohja se on miunkin säkissäin", ja minä ainakin lukijana hurrasin, kun hän latoo erinäisiä totuuksia tiskiin. Ihanaa hömppäluettavaa, ja tosi katarttista, kun paha saa palkkansa ja hyville käy hyvin. 

 

Maggie Nelson: Sinelmiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Schildts & Söderströms, 2019. 96 sivua

Lukupiirissä luettiin Maggie Nelsonin paljon kehuttu pieni sekä samanaikaisesti tiivis ja runsaasti moniin suuntiin rönsyilevä Sinelmiä. Kertoo tietenkin sinisestä väristä, esteettisestä nautinnosta, halusta ja kaipuusta.

Mia Franck: Keikarit. Suomentanut Laura Beck. Teos & Förlaget 2021. 372 sivua.

Hattumyymälän naiset kyllästyvät naiselle varattuun kapeaan rooliin 1910-luvun Helsingissä ja osa heistä löytää mieheksi pukeutumisesta väylän vapauteen.

Maja Lunde: Sininen. Ilmastokvartetti osa 2. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2020. 350 sivua.

Eräänlainen ilmastodystopia, jossa miljöönä on vesipulasta kärsivä tulevaisuuden Eurooppa ja pakolaiskriisi. Sen ohella kohtauksia norjalaisen jäätikön reunalta suunnilleen nykyaikana. Ihminen ei voi elää irrallaan maapallon elämänehdoista, ja ilman vettä eivät selviä luonto eikä ihminen.

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 sivua.

Ihana kansilehti, tumma ja herkkä. Niin kuin sisältökin. 1930-luvun Pohjanmaalla Elena vuoraa työkseen arkkuja, kunnes hänen elämäänsä ilmestyy Lydia, aivan kuin jostain toisesta maailmasta.

Paula Hawkings: Nainen junassa. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2015. 382 sivua.

Kirjanvaihtopisteestä napattu trilleri, jossa jännittävä epäluotettava kertoja ja kaikkia muitakin epäluotettavia hahmoja!