Virginia Woolf: Majakka

Klassikkolukupiirimme tarttui helmikuussa Virginia Woolfin mestariteokseen Majakka. Ah, oikein tunnen yleissivistykseni kasvavan ja laajenevan kohisten! Woolf tunnetaan nykypäivänä kaiketi eniten feministisestä ajattelustaan ja tajunnanvirtatekniikasta – ne tulevat ainakin minulle ensimmäisenä mieleen – ja Majakka tarjosikin oivallisia näkökulmia molempiin.

Majakka on ilmestynyt Woolfien oman kustantamon Hogarth Pressin kustantamana vuonna 1927. (Kiinnostavana välihuomautuksena todettakoon, että kustantaminen ja kirjansidonta oli hyvin konkreettista työtä – Woolf ystävineen painoi ja sitoi lehdet kirjoiksi käsityönä. Tämä selvisi minulle vasta äskettäin.) Se on tajunnanvirtatekniikan uranuurajia, sillä ensimmäiset merkittävät tajunnanvirtaa hyödyntävät teokset olivat ilmestyneet vasta muutama vuosi aiemmin. Woolfin oma teos Rouva Dalloway oli julkaistu vuonna 1925 ja James Joycen merkkiteos Odysseus/Ulysses vuonna 1922.

Majakka sijoittuu Ramsayn perheen kesähuvilalle Skotlannin Isle of Skyelle. Sen ensimmäinen osa on täynnä elämää ja vilinää, kun herra ja rouva Ramsay kahdeksan lapsensa ja vieraidensa kanssa viettää kesälomaa saarella. Paikalla ovat esimerkiksi nuori, epävarma kuvataiteilijanalku Lily Briscoe ja herra Ramsayn nuori opiskelija Charles Tansley. Rouva Ramsay ehdottaa veneretkeä läheiselle majakkasaarelle, mutta herra Ramsay tyrmää ehdotuksen. (Tämä osoittautuu merkittäväksi tapahtumaksi.) Minulla kesti jonkin aikaa päästä niinsanotusti sisään Woolfin kerrontaan, sillä kerronta virtaa tosiaan yhden henkilön tajunnasta toiseen ja pyrkii kuvaamaan koherentin juonen sijaan henkilöiden tajunnassa herääviä vaikutelmia ja kokemuksia tai ihmistenvälisten suhteiden jännitteitä ja tunteita. Esimerkkinä katkelma alkupuolelta, kun herra Ramsay kokee jonkinlaista epäselvää riittämättömyyttä työurastaan ja vaeltaa saliin vaatimaan tai kalastelemaan myötätuntoa rouva Ramsaylta:

Charles Tansley piti häntä aikakauden suurimpana metafyysikkona, rouva Ramsay sanoi. Mutta miehen täytyi saada enemmän kuin se. Hänen täytyi saada myötätuntoa. Hänen täytyi saada varmuus että hänkin eli elämän keskipisteessä, että häntä tarvittiin, ei vain täällä vaan kaikkialla maailmassa. Helskyttäen sukkapuikkojaan luottavana ja vilpittömänä rouva Ramsay loi uuden olohuoneen ja keittiön, pani ne hehkumaan, kehotti miestään nauttimaan olostaan niissä, kulkemaan sisään ja ulos, viihtymään.

Tällä tavalla Woolf kuvailee ihmissuhteita ja jännitteitä, joita nykylukijakin voi tunnistaa, vaikka esimerkiksi sukupuoliroolit ovat tässä kuluneen vuosisadan aikana aika lailla muuttuneet. Asetelma on silti aika tunnistettava, ja nykyään puhuttaisiin varmasti tunnetyöstä (emotional labor), jonka tekijä aistii ja kannattelee toisten ihmisten tunteita, tukee ja helpottaa toisten ihmisten tunnetaakkaa. Kirjan ensimmäinen osa päättyy illalliselle, jossa pinnan alla, osallistujien tajunnoissa, tapahtuu aivan valtavasti enemmän kuin mitä ulkopuolelta katsoen luultavasti osaisi arvatakaan. 

Toinen osa vie kokonaisuudesta vain 23 sivua, mutta sen aikana kuluu kymmenen vuotta. Ensimmäinen maailmansota vie yhden Ramsayn perheen lapsista, ja muutenkin tämä osa on täynnä kuolemaa, rapistuvaa kesähuvilaa ja tyhjyyttä, poissaoloa. Kolmannessa osassa herra Ramsay ja lapset Camilla ja James palaavat huvilalle ja ympyrä sulkeutuu, kun he pääsevät viimein tekemään sen kymmenen vuotta aiemmin ehdotetun retken majakalle. Jonkinlainen päätös on sekin, kun myös Lily Briscoe palaa huvilalle ja saa kuin saakin viimeisteltyä maalauksensa. Lily katselee vellovaa aallokkoa, jonka keskellä retkeläisten vene etenee kohti päämääräänsä.

Hieno, välillä sähköinenkin tunnelmien ja ihmisten välisten suhteiden kuvaus tuo Woolfille mahdollisuuden esittää ja kommentoida sukupuolirooleja välillä hyvinkin suoraan, mikä on tuonut hänelle kirjallisuuden feminismin uranuurtajan aseman:

Oli olemassa käyttäytymissääntö, hän tiesi, jonka (kenties) seitsemännen pykälän mukaan naisen, olipa hän itse missä puuhissa tahansa, velvollisuus on auttaa vastapäätä istuvaa nuorta miestä paljastamaan, tuomaan näkyville turhamaisuutensa -- samoin kuin nuorten miesten vuorostaan on autettava meitä, hän tuumi vanhapiikamaisen rehdisti, jos metrossa syttyy tulipalo.

Woolf on kuvannut omaa isäänsä tyranniksi, ja kirjan herra Ramsay on myös dominoiva hahmo, jonka painostava olemus painaa vaimoa ja lapsia. Majakassa on myös muita Woolfin omasta elämästä ammennettuja elementtejä: hän kävi lapsena vanhempiensa kanssa Cornwallin St.Ivesissä vastaavantyyppisillä kesänviettomatkoilla, ja rouva Ramsayn kuvauksissa on ilmeisesti paljon Woolfin omaa äitiä. Osaksi kirja on ollut Woolfille keino tutkia omia ristiriitaisia tunteitaan ja ajatuksiaan vanhempiaan kohtaan. Kolmannen osan veneretkellä vellova aallokko tuntuu taiteellisen luomistyön vertauskuvalta, mutta myös depression (josta Woolf tunnetusti kärsi lähes koko ikänsä) kuvaukselta. Nekin lienevät kirjoittajan elämästä poimittuja.

Suomennoksesta on pakko sanoa, että se on joko vanhentunut tai ei alunperinkään ole ollut kovin onnistunut. (Vaikka Kai Kaila on toisesta Woolf-suomennoksesta saanut peräti valtion kääntäjäpalkinnon.) Englanniksi Woolfin teksti virtaa uskomattoman luontevasti tunteesta, henkilöstä ja kokemuksesta toiseen, mutta suomennos noudattelee alkutekstin rakenteita niin kuuliaisesti, että lopputulos on paikoin kankeahko. Lisäksi monissa, monissa kohdissa sanavalinnat ovat mielestäni pielessä: herra Ramsay ei tarvitse, vaan nimenomaan tahtoo tai vaatii myötätuntoa olemuksellaan (hän tarvitsi myötätuntoa / Mr. Ramsay wanted sympathy). Entä fatal sterility of the male, miehen kohtalokas hedelmättömyys? Toki se on kirjaimellisesti mhdollista kääntää juuri noin, mutta tyylillisesti juuri tuossa kohdassa? Enpä tiedä. Teksti on toki todella vaativa suomennettava, mutta sanoisin että uudelle käännökselle voisi olla tilausta.

Loppufiilistelyksi jätän Woolfin kiehtovan kuvauksen ihmisistä mehiläisinä ja mehiläispesinä – ei kiinteinä ja pysyvinä olentoina, vaan surisevina ja monessa suunnassa liikkuvina laumoina:

 Sillä Lily ei kaivannut tietoa vaan yhteen sulautumista, ei kivitaulujen kirjoituksia, ei mitään mikä oli ilmaistavissa millään ihmisten tuntemalla kielellä, vaan tuota läheisyyttä joka on tietoa, hän oli ajatellut nojatessaan päätään rouva Ramsayn polveen. -- Miten sitten, hän kysyi itseltään, saattoi tietää jotakin ihmisistä, kun he olivat näin sinetöityjä? Kuin mehiläinen, jonkin ilmassa leijuvan, kosketuksen tai maun tavoittamattoman makeuden tai kirpeyden puoleensa vetämänä ihminen oleili kupumaisessa pesässä, harhaili yksin ilmojen avaruuksissa maailman maiden yllä ja sitten noissa mehiläispesissä jotka surisivat ja olivat täynnä liikettä ja olivat ihmisiä.

Kirjan tiedot

Virginia Woolf: Majakka. Suomentanut Kai Kaila. Kirjayhtymä 1977 [1927]. 258 sivua.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Poljin aamutuimaan kaupungin halki. Pyörätie kulki radan vieressä Pansiontiellä. Ohitin laatikkomaisia tehtaita ja halleja, vartioituja alueita, metalliverkkoaitoja. Meri oli kaistale vettä vilkasliikenteisen tien toisella puolen, se rantautui Ruissalon pohjoispuolelle keltaisen kaislavallin taakse. Pernossa meri oli koko ajan läsnä, mutta saavuttamattomissa. Missään ei ollut uimarantaa eikä rantaa myöten polveilevaa kävelyreittiä. Lähimmäs merta pääsivät Pansiontietä huristelevat rekat, joiden hyteistä näki veden. Patterinhaassa jätevedenpuhdistamon altaat haisivat yhdessä satamaan virtaavan liikenteen pakokaasujen kasnsa. Vasta Portsasta alkoi kaupunki, siihen asti kaikki oli pelkkää teollisuutta ja merenkäyntiä ja asumalähiötä.

Lisää Turkua kirjojen sivuilla: lukuvuorossa Noora Vallinkosken vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Perno Mega City. Tai oikeastaan otsikkokin jo kertoo, että miljöö on oikeastaan kokonaista Turkua täsmällisempi Pernon lähiö. Kirjassa kuvataan aikaa 1980- ja 1990-luvuilla. Perno tarjoaa kyllä hyvin erilaisen toimintaympäristön kuin vaikkapa nyt keskustan ruutukaava-alue vanhoine arvoasuntoineen. Perno Mega Cityn sivuilla elämää katsellaan pikkulapsesta teiniksi kasvavan Hannan näkökulmasta, ja tarinassa on mukana kiinnostavia, painaviakin yhteiskunnallisia asioita: miltä eriarvoisuus näyttää ja tuntuu, minkälaisista tekijöistä se alkaa hahmottua lapsille ja nuorille? Mitä näköaloja köyhän työläisperheen ikkunasta avautuu?

 

Odotin kirjan alkupuolella pitkään jonkinlaista juonta ja etsin turhaan merkkejä suunnasta, jonne tarina voisi lähteä. Sitten tajusin, että kirjaahan kerrotaan pienen lapsen näkökulmasta, ja lapselle elämä ja arki on yhtä, jakamatonta nykyisyyttä. Sitä eletään synnyinkodin, -lähiön ja -aikakauden sanelemissa puitteissa eikä minään juonellisena ja päämäärätietoisena kertomuksena. Kirjakin etenee siis otteina Hannan elämästä, johon kuuluvat äiti ja isä, sisarukset ja luokkakaverit, lähipubin ja kadunvarsien alkoholistit, yläkerran juopporemmi ja muu ympäristö. Henkistä ilmapiiriä leimaa kai jonkinlainen ankea lannistuneisuus, josta kirkkaimpana esimerkkinä tekee mieli nostaa esiin riitely yläkerran juopporemmin kanssa: kun meteliin ja rappukäytävän eritteisiin kyllästynyt äiti käy raivoamassa asiasta, oveen tullaan vastauksena hakkaamaan kirveellä aukko. Perheelle tarjotaan tämän jälkeen uutta vuokra-asuntoa ylempää samasta rapusta, mutta siellä on pinttynyt tupakanhaju ja rempallaan oleva liesi, eikä seinänaapureista mitään tietoa. Äiti toteaakin, ettei kannata haastaa riitaa, siinä kuitenkin vain häviää. Pieni Hanna päätyy myös omalla tavallaan sulautumaan ja sopeutumaan ympäristöihinsä, ja erityisesti tarkkailemaan äitiä ja isää. Äiti lipsui meiltä kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä ja viettää joskus aikoja osastohoidossa Kupittaalla. Isä on töissä Valmetin tehtaalla, kunnes sairastuu syöpään. Huono-osaisuus kasautuu, kuten se tapaa tehdä.

Vallinkosken kuvauksessa työläislähiöstä tulee kertomus köyhyydestä, luokkaeroista ja syrjäytymisestä. Kalseina ammottavat ikkunat, ei verhoja. Lohjennut ihminen oven pielessä. Koska tarinaa kerrotaan lapsen, Hannan, näkökulmasta, omat ajatukseni kääntyivät usein pakostakin lasten asemaan perheissä ja koulun kaltaisissa instituutioissa. Erityisesti duunareiden lasten, köyhien lasten. Äidin mielenterveysongelmat tietenkin lyövät Hannan perheeseen aivan omat leimansa, mutta muutenkin kirjan kuvaamassa ilmapiirissä kasvatuskeinona toimivat ensisijaisesti häpeä ja kuritus. Sietäisit hävetä. Lapset saavat usein kuulla, ettei kenenkään kannata kuvitella olevansa yhtään mitään, ei ainakaan parempia kuin toiset. Hannan vanhemmat käyvät koulun vanhempainillassa ja naureskelevat avoimesti niille vanhemmille, jotka pitävät omia lapsiaan jotenkin arvokkaina tai lahjakkaina (mitä naurettavaa itsetyytyväisyyttä). Vanhemmat, etupäässä äiti, yrittävät lähinnä kurittaa lapsensa tottelevaisiksi, aikuisille alisteisiksi olennoiksi, eivätkä pysty tarjoamaan tukea. Valitse mitä tahdot, ei me olla mitään eksperttejä, Hannalle todetaan silloin kun on aika valita yläasteen valinnaisia aineita. Tällaisessa vyyhdissä itseni on ainakin vaikea täsmentää yhteiskuntaluokan kaikkia vaikutuksia – vanhemmat itsekin ovat köyhää ja vähään tyytyvää väkeä, jotka ovat tottuneet olemaan vähäpätöisiä olentoja kolossaalisissa tehtaissa tai yhteiskunnan rattaissa. Tällainen vähäpätöisyys, arvottomuus ja näkymättömyys kuvataan Vallinkosken tekstissä usein takiaisella: on kuin takiaisen niellyt, takiaisihminen. Mitäköhän sillä tarkoitetaan? Ei-toivottua ja rumaa rikkaruohoa, josta ei kuitenkaan pääse eroon?

Hannan elämää peilataan kirjassa välillä myös muunlaista elämää vasten: erityisesti luokkakaveri Marican koti näyttää, miten toisenlaista voi olla. Marican kautta eriarvoisuus realisoituu sillä tavalla kuin se lapselle realisoituu: Marica kuuluu "rivitalolaisiin", joilla on esimerkiksi hieno voimistelupuku, korvaläpät ja magneettipenaali, ja näiden lisäksi äiti, joka silminnähden arvostaa ja tukee lastaan. Aluksi kaikki tämä herättää kateutta, mutta lasten kasvaessa juopa syvenee ja lopulta se oli viimeinen kerta, kun me viitsittiin kertoa Maricalle yhtään mitään.

Vallinkosken kerronnassa on hienoja runollisen ilmaisun piirteitä, esimerkkinä nyt vaikka tuossa edempänä mainittu lohjennut ihminen oven pielessä. Millä tavalla lohjennut? Miten ihminen lohkeaa? Elinpiirien kuvauksissa on paljon tarkkuutta ja konkretiaa; hajuja, makuja, esineiden tuntua. Toiset lapset tuoksuvat kirpputorin vaatteilta ja toiset Omo Colorilta, toisten kotona on Heppahullu tai Suosikki ja toisilla rempallaan lojuvia huonekaluja. Hannan täti on avioliiton kautta päätynyt toisenlaiseen asemaan kuin siivooja-äiti, ja hänen kotonaan hienossa kartanossa Hirvensalossa on esimerkiksi kokonainen huone vain antiikkinukeille. Mennään likat valtiovierailulle, isä sanoo osuvasti kun perhe on lähdössä sinne kyläilemään ja siivoamaan.

Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen on semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu.

Oli kyllä voimakkaita tunteita herättävä kirja, varsinkin näin turkulaisen saman aikakauden kasvatin se tempaisi todella vahvasti mukaansa. Vallinkoskelta on viime syksynä ilmestynyt toinen kirja, Koneen pelko, jonka myös tahtoisin lukea. Koneen pelko käsittelee kustantamon esittelyn mukaan myös luokkaeroja ja työväkeä, tällä kertaa uuden vuosituhannen muutosten perspektiivistä.

Kirjan tiedot

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Atena 2018. 359 sivua.

Ane Riel: Tiima

Kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Otto oli aina tullut yksin ja vain aamupäivällä, ja eikös nyt ollutkin iltapäivä? Ilta, Alma arveli, olkoonkin että oli edelleen valoisaa. Takapihan puoleisista raollaan olevista ikkunoista hän oli haistanut, että naapuri paistoi sianlihaa. Oli varmaankin ruoka-aika.

Tanskalainen Ane Riel on kirjoittanut kustantamon esittelyn mukaan kymmeniä lasten kauno- ja tietokirjoja. Aluevaltaus aikuisten proosan puolelle on ollut ilmeisen menestyksekäs, sillä heti ensimmäinen aikuisten jännitysromaani voitti parhaan tanskalaisen esikoisdekkarin palkinnon ja toinen (suomennettukin nimellä Pihka) puolestaan parhaan pohjoismaisen trillerin palkinnon. En ole niitä lukenut, mutta ainakin tämä kolmas aikuisten romaani, vuonna 2021 tanskaksi ilmestynyt ja vuonna 2022 Katriina Huttusen suomentama Tiima osuu kiinnostavalla tavalla lajityyppien leikkauspisteeseen tai Venn-diagrammin tyyppiselle alueelle. Suoranaiseksi trilleriksi sitä on vaikea kutsua; sanotaan vaikka että se on arvoituksellinen romaani yksinäisestä vanhasta muistisairaasta Almasta, rakkaudesta, ystävyydestä ja hirvittävistä teoista.

Tarina kerrotaan muistisairaan Alman perspektiivistä, joten lukija hapuilee kirjan maailmassa yhtä epävarmana kuin Alma: kaikki on samanaikaisesti tuttua ja vierasta, turvallista ja pelottavaa. Alma kulkee kodissaan säikkynä ja hauraana, mutta jaksaa edelleen katsella uteliaana ympärilleen. Joka päivä samaan aikaan talon ohi kulkee nimittäin pieni koiraa taluttava poika, josta tulee Alman ainoa yhteys talon ulkopuoliseen maailmaan. Poika vilkuttaa ja alkaa käydä vierailuilla Alman luona. Ihmissuhteet ja talon ulkopuolinen maailma eivät ole olleet Almalle koskaan mitään helppoja asioita, sillä takaumien kautta lukijalle piirtyy kuva edesmenneestä aviomiehestä intohimoisesti/pakkomielteisesti kellosepän ammattiinsa suhtautuvana, hyvin helposti ärtyvänä ja pahansisuisena ihmisenä, joka on usein muuttanut illalliskeskustelut ja sulkapallopelitkin sodaksi. Ja jota Alma uskalsi uhmata vasta sitten kun oli jo liian myöhäistä.

(Kellosepän kuolemasta tuli muuten mieleen, että monissa kielissä on varmasti samantyyppinen ilmaisu  kuin suomen aika jättää – jollei ole niin pitäisi olla, se on niin hieno. Hänestä on aika jättänyt.)

Kirjan edetessä lukijalle pudotellaan pieniä vihjeitä Alman ja Oton menneisyydestä ja itse ainakin luin  niitä mielikuvitus villinä laukaten: mitä Otolle on oikein tapahtunut ja milloin? Mitä Almalle on tapahtunut? Minkälaiseen kaunan ja katkeruuden kierteeseen Otto on voinut joutua? Mikä kaikki on mennyt vinoon, kaatunut peruuttamattomasti kipeään asentoon? Lopulta Alma itsekin muistaa ja hirvittävä totuus valkenee lukijallekin. Katriina Huttusen suomennos välittää todella hienosti kirjan hienovaraisista vihjeista rakentuvan jännityksen ja arvoituksellisuuden. Kirjassa on muuten myös aivan upea kaksikuva, joka on nimiölehden mukaan Tuomo Parikan käsialaa.

 

Kirjan tiedot

Ane Riel: Tiima. Suomentanut Katriina Huttunen. Aula & Co, 2022. 214 sivua.