Miriam Toews: Naiset puhuvat

Minulla on kirjahyllyn lisäksi kirjojen hallintaan nk. pinometodi: kirjahylly pursuilee, joten olen kasannut lukuvuoroaan odottavia kirjoja sen lisäksi lipaston päälle pinoon. Pinoja on itse asiassa kolme: yksi kirjaston kirjoille, kaksi omille. En voi kyllä suositella tätä pinometodia kenellekään, tai ehkä sillä ehdolla, että siihen on lupa kasata maksimissaan 10 nidettä  kerrallaan. Pinoilla kun on taipumus kasvaa kokoa.

No, kuitenkin. Poimin luettavien kirjojen pinosta pari vuotta vanhan Miriam Toewsin teoksen Naiset puhuvat. Se oli kutsunut minua jo monta kertaa aiemminkin, mutta tiesin aiheen melko rankaksi, joten olin poiminut pinosta aina jotain muuta. Kirja perustuu järkyttäviin tositapahtumiin, kuten Toews esipuheessa kertoo: bolivialaisessa mennoniittayhteisössä naiset saattoivat aamuisin herätä tokkuraisina ja kipeinä, mustelmaisina ja verisinä, sillä joku oli käynyt yöllä heidän kimppuunsa. Hyökkäyksistä saatiin kiinni ja tuomittiin joukko siirtokunnan miehiä, mutta hyökkäykset jatkuivat kun nämä olivat vankilassa. Tämä kaikki siis 2000-luvulla.

 

Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan keskittyy otsikon mukaisesti kuuntelemaan naisia, ei kertaamaan traumaattisia tapahtumia. Kun yhteisön muut miehet ovat matkustaneet kaupunkiin maksamaan pidätettyjen miesten takuut, luku- ja kirjoitustaidottomat naiset kokoontuvat heinäladon suojiin keskustelemaan vaihtoehdoistaan. Heitä (ja lukijaa) varten keskustelut kirjaa muistiin August Epp, samassa yhteisössä syntynyt, mutta joitakin aikoja sen ulkopuolella asunut nuorukainen.

Kirja on oikeastaan pitkä keskustelu väkivallasta, anteeksiannosta, kostosta, uskosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Naiset toteavat, että heillä on tässä tilanteessa kolme vaihtoehtoa:

1. Ei tehdä mitään.

2. Jäädään ja taistellaan.

3. Lähdetään.

Saman valinnan edessä on varmasti moni muukin sietämättömään tilanteeseen ajautunut ihminen ja ihmisjoukko! Yksimielisyyttä ei ole helppo löytää. Naisten keskusteluun kietoutuu paljon painavia teemoja. Miten lähteä tutusta kohti tuntematonta? (Naiset ovat vieläpä luku- ja kielitaidottomia, sillä he puhuvat vain mennoniittojen plautdietschiä, eivätkä he tiedä yhteisön ulkopuolisesta maailmasta juuri  mitään, mennoniittauskon periaatteisiin kun kuuluu pysytellä erossa Maailmasta.) Miten toteuttaa pasifismia ja väkivallattomuuden periaatetta ympäristössä, jossa on väkivaltaa? Jossa on itse sen uhrina? 

 Keskustelun aikana esille nousee kolmaskin vaihtoehto: pyydetään miehiä lähtemään.

"Greta nostaa kättään. Ei onnistu, hän sanoo. Kuvittele, miten miehet vastaisivat, jos heitä pyydettäisiin lähtemään siirtokunnasta. Mitä sanoisimme syyksi?

Kaiken tämän mistä olemme keskustelleet, Ona sanoo. Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista".

Suomennos on Kaisa Katteluksen aina laadukasta jälkeä. Takakannessa kerrotaan, että kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva, ja se onkin ehtinyt jo päästä levitykseen vuonna 2022 nimellä Women Talking.

Kirjan tiedot

Miriam Toews: Naiset puhuvat. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 233 sivua.

Kääntäjäklassikko 25.4. eli haastattelussa Jyrki Lappi-Seppälä

Usein kuulee puhuttavan klassikkokääntäjistä – kääntäjistä, jotka suomentavat klassikkokirjallisuutta – mutta SKTL:n (Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto) haastattelusarjassa ääneen pääsevät kääntäjäklassikot, jotka ovat likipitäen klassikoita jo itsessään! Eilen eli torstaina 25.4. Kallion kirjastossa päästiin tutustumaan espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden suomennoksiin. Emmi Ketosen haastattelussa oli klassikoiden suomentaja ja klassikkosuomentaja Jyrki Lappi-Seppälä. Seurasin haastattelun livenä, mutta taltiointi on onneksi katsottavissa Kirjastokaistalta! Linkki tässä, haastattelu alkaa kohdasta 27.30 ja kestää noin tunnin.

 Konsepti on kiva: nuorempi kollega haastattelee konkaria, ja haastattelun aikana ainakin minua puhutteli vaikutelma siitä, miten tässä sukupolvet ja aikakaudet ja kaikki limittyvät jatkumoksi. Lappi-Seppälä kertoi aluksi Emmi Ketosen haastattelukysymysten johdattelemana polustaan espanjan kielen ja kirjallisuuden pariin ja siitä, millaista työskentely käännöskirjallisuuden parissa on menneinä vuosikymmeninä ollut. 50-vuotisen uran varrelta riittää kerrottavaa! Aikana ennen kirjallisuusagentuureja ja kansainvälisiä scoutteja suomentajien vaikutus siihen, millaisia teoksia suomeksi maailmalta saadaan, on ollut merkittävämpi kuin mitä osaisi ajatellakaan. Ei englanninkielisen maailman ulkopuolinen kirjallisuus tosin tänä päivänäkään kovin hallitsevaa roolia esitä.

Haastattelu oli selvästi valmisteltu huolellisesti ja paneutuen. Ei ihme, sillä Emmi Ketonen tuntee (runo)suomentajana etenkin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ja kirjallisuushistorian hyvin, ja Jyrki Lappi-Seppälän syvällistä kielten, kulttuurien ja kirjallisuuden tuntemusta oli ilo kuunnella. Keskustelu eteni kirjallisuushistorian ja yhteiskunnallisten muutosten teemoja kosketellen koko ajan kiinnostavampiin sfääreihin, enkä olisi tahtonut sen loppuvan. Viime aikoina tekoälykeskustelulta ei ole voinut mitenkään välttyä, ja vaikka aihetta ei haastattelussa sivuttukaan, niin pakostakin ajattelin sitä, miten kone jää auttamattomasti kakkoseksi silloin, kun on kyse ymmärtämisestä, tulkinnasta ja kulttuuriseikoista. Keskustelussa sivuttiin esimerkiksi sitä, miten moninainen espanjankielinen maailma on: ns. samaa kieltä puhuvien maiden välillä voi olla merkittäviä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja ihan maiden sisälläkin. Niin moni asia muuttuu maan myötä: kasvit, eläimet, ruoat, tavat, diktio (kielenkäytön tai vuorovaikutuksen tapa), yhteiskuntarakenne. Nämä kaikki esiintyvät myös kirjallisuudessa ja ovat siis myös suomentajan tontilla. Haastattelun aikana ehdittiin pohtia myös sitä, onko koiralla jokin erityinen paikka latinalaisamerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kirjallisuudessa!

Lukuvinkeiksi saatiin haastattelun aikana Jyrki Lappi-Seppälän suosikit omasta suomennostuotannostaan:

argentiinalaisen Julio Cortázarin novellikokoelmat (Salaiset aseet, Bestiario ja Tarinoita kronoopeista ja faameista),

kuubalaisen Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria ja

Mercè Rodoredan katalaaniksi kirjoittama romaani Timanttiaukio.

Emmi Ketonen mainitsi vielä chileläisen Isabel Allenden sukukronikan Henkien talo. Se on kuulemma ollut ensimmäinen hänen lukemansa latinalaisamerikkalainen teos, ja sen vaikutus on ollut lähtemätön.