George Orwell: Puilla paljailla

Kevään saapuessa Pariisiin tuntee nöyrinkin kuolevainen asuvansa paratiisissa, kirjoitti Henry Miller. Ah, Pariisi ja kevät. Itsekin astuin koko kaupunkiin ensimmäistä kertaa juuri maaliskuussa. Kevät tuoksuu kaikkialla mukavalta (vaikka suuri osa siitä oikeasti johtuu siitä, että routa sulaa ja kaikki maaperän humuksen hajoamis- ja mätänemisprosessit pääsevät taas käyntiin), mutta Pariisissa on silti jotain selittämätöntä ihanuusekstraa juuri keväällä. On lämmintä mutta ei tukalan kuuma, kirsikkapuut kukkivat, tekee mieli istua kahvilaan lukemaan sanomalehtiä ja katselemaan katujen vilinää.

Millerin aikalainen George Orwell on kokenut Pariisin hieman toisin! Luin juuri Orwellin kiinnostavan päiväkirjamaisen kirjan Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. Se onkin Orwellin esikoisteos, julkaistu vuonna 1933, ja perustuu otsikon mukaisesti Orwellin rahattomaan elämään molemmissa kaupungeissa 1920-luvun lopulla. Pariisissa eli taiteen ja boheemin elämän kaupungissa asui samoihin aikoihin tietenkin paljon muitakin rahattomia englanninkielisiä taiteilijoita, vaikkapa nyt Hemingway ensimmäisen vaimonsa kanssa, Ezra Pound, Gertrude Stein, F. Scott Fitzgerald, James Joyce ja monet muut. Hemingwaynkin ruokabudjetti oli usein laihanlainen: useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja -- enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Rahattomuus ja Pariisi siis yhdistää muita taiteilijoita ja Orwellia, mutta eroja tosiaan on. Orwell (oikealta nimeltään Eric Arthur Blair) oli käynyt arvostettuja sisäoppilaitoksia ja valmistunut Eton Collegesta, ja valmistuttuaan ollut isänsä lailla töissä Etelä-Aasiassa siirtomaavirkamiehenä. Hän kuitenkin irtisanoutui niistä töistä ja palasi Eurooppaan. Vuonna 1928 hän muutti Pariisiin tarkoituksenaan ei taiteilla tai viettää boheemin yläluokkaista elämää, vaan tutustua kaupunkiin ja köyhälistön elämään. Heti kirjan alussa hän kuvailee hyvin kansanomaista asuinkatuaan ja kertoo vastoinkäymisistä, joiden päätteeksi joutuu aivan puille paljaille: hän sairastuu ja vähätkin rahat varastetaan. Kaikkein absoluuttisin rahattomuuden kausi kestää tuolloin kolmisen viikkoa, ja hän tietää voivansa hetkenä minä hyvänsä lähettää sähkösanoman kotipuoleen ja pyytää rahaa, mutta jonkinlainen vaikeasti määriteltävä häpeän tunne estää. Niinpä hän alkaa elättää itsensä raskailla ja hyvin huonosti palkatuilla tiskarin ja plongeurin hommilla (luulen kyllä että osittain rahattoman elämän motiivina on ollut halu kerätä materiaalia ja kokemusta köyhälistön elämästä).

Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa on tosiaan päiväkirjamaista kuvausta köyhyydestä ja loputtomasta raatamisesta. Rahattomuuden vuoksi kaikki on hankalaa, vaatteita pitää pantata ja koko ajan laskea ja miettiä mihin rahat riittävät ja mistä jää puute. Jotain arkea vaikeuttavaa säätöä on koko ajan meneillään – sehän pätee kyllä köyhyyteen edelleenkin. Hänen elinpiiriinsä kuuluu samassa jamassa olevien kiertolaisten ja mierolaisten kavalkadi, ja erityisesti venäläisen Boriksen kanssa he sinnittelevät yhdessä työpäivästä ja -paikasta toiseen. Työ Hotel X:n keittiössä on yhtä loputonta raatamista – työ hotellissa opetti minulle unen todellisen arvon samalla tavalla kuin nälän näkeminen oli opettanut minulle ruoan arvon – mutta kun Boris hankkii heille työpaikan viimein avautuvasta auberge de Jehan Cottardista, entinen paikka alkaa vaikuttaa lomanvietolta.

Enimmäkseen kirjassa seurataan kirjoittajan selviytymistä arjesta, kuvaillaan hänen kohtaamiaan ihmisiä tai tiskarin tai plongeurin töitä tai sitä täydellistä, hurjaa iloa kun väsyneet ihmiset pääsevät hetkeksi irroittelemaan ja juopumaan. Sen lisäksi Orwell kirjassa jo pohtii esimerkiksi plongeurin työn yhteiskunnallista merkitystä ja sitä, miten väsymys ja puute vaikuttavat ihmisen (käytös)tapoihin ja ihmiseen syvemminkin. Myöhemmät Orwellin kirjat ovat yhteiskunnallisen kirjallisuuden klassikoita, mutta tinkimätön yhteiskunnallinen ajattelu näkyy jo tästä ensimmäisestä lähtien.

Pariisin jälkeen Orwell siirtyy Lontooseen ja miljöö vaihtuu ravintoloiden hikisistä keittiöistä kiertolaisten yömajoihin. Orwell listaa paikat, joista saa vähävarainen tai varatonkin majapaikan, kuvaa niiden varsin spartalaisia mukavuuksia ja kodittomien kulkurien elämää. Hän myös kuvaa sitä, miten hyväosaiset kaupunkilaiset tai ylipäätään ne, jotka ovat onnistuneet jollakin lailla kiinnittymään järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, noteeraavat kulkurit ja kodittomat lähinnä kauhukertomuksissa.

Kun muistaa, että kulkuri on vain työtön ihminen, jonka laki pakottaa kiertolaiseksi, hirviö-kulkuri katoaa. En tietenkään väitä, että kulkureista useimmilla olisi ihanteellinen luonne; sanon vain, että he ovat todellisia ihmisolentoja ja että jos he ovat muita ihmisiä huonompia, se ei ole heidän elämäntapansa syy vaan seuraus.

Kirjastossa Puilla paljailla on luokiteltu kertomakirjallisuuteen eli romaanien sekaan luokkaan 84.2, ja kertomushan se on. Minkälainen mahtaa olla luokka 80, kaunokirjalliset sekasisältöiset teokset? Jaa'a. Joka tapauksessa kirjallaan Orwell tahtoo vain sanoa, että tällainen maailma odottaa, jos rahat loppuvat.

Kirjan tiedot

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. Suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1985, 209 sivua.

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät

Lukupiirissä luettiin Tommi Liimatan parin vuoden takainen romaani Hautajaiskengät. Sukellus eteläisen Suomen kaupunkilaisnaisen elämästä pohjoisen syrjäseudun miesten pariin! Mukava sukellus se oli, ja muistutti taas kirjallisuuden samaistumisasioista: toiset kirjat ovat ikkunoita, joista näkee oman todellisuutensa ulkopuolelle, ja toiset kirjat ovat peilejä, joista voi katsella itseään. Hautajaiskengät oli tämän jaottelun mukaan minulle ikkuna.

Hautajaiskenkien kertoja on kaupunkilaistunut Kainuun syrjäseutujen mies Arno, jonka kaupunkilaistuminen on jäänyt kyllä pintakerrokseen – mies kaipaa usein takaisin kasvukeskusten ulkopuolisen maailman mielenmaisemaan, ja kirja rakentuukin kahdeksasta kesästä, joina mies palaa enonsa ja muiden sukulaisten luo. Kaupunkiin jäävät vaimo ja pieni lapsi, ja ikuisesti roikkumaan jäänyt gradu hautajaistavoista.

Arnon ja tämän Risto-enon ystävyys tuntuu mutkattomalta, ja miehet ovat helposti samalla aaltopituudella. Viinapulloja hankitaan ja tyhjennetään yksissä tuumin. Maailman asioista, menneistä ja nykyisistä, turistaan omaleimaisella kainuulaisnuotilla – minun piti kuvitella tuntemani pohjoissavolainen ihminen puhumaan kirjan henkilöiden äänellä, jotta pysyin repliikeistä jyvällä. Välillä päästään käymään Sami-serkun kanssa järvellä tai metsällä. Kirjan loppupuolella niille hautajaiskengille tulee käyttöä suvun miesten maahanpanijaisissa.

Pintapuolisesti kirjan voikin tiivistää tähän kuvaukseen, eikä juoni tarjoa sen ihmeempää. Mitä simppelin juonen läpi sitten tihkuu? Jouduin sitä jonkin aikaa pohtimaan. Risto-eno ainakin juttelee entisaikojen elämästä ja perheen ja suvun historiasta, jonka Arnon oma äiti tuntuu jättäneen taakseen pysyvästi. Muutenkin katse tuntuu olevan menneessä, sillä modernin maailman muutospaineet eivät näillä main kyllä vaikuta elämänmenoon. Elämä kohdistuu arkeen ja kulkee ainakin luonnon rytmissä, muita rytmittäviä asioita kun ei varsinaisesti ole. Hauskasti miehet juttelevat erilaisista projektikärryistä ja autoista, ja se sai ainakin minut ajattelemaan Ylen mainiota Tubettavat konemiehet -minisarjaa, jossa seurataan kolmea savolaista syrjäseutujen miestä, erilaisten koneiden rassausta ja miesten pärjäämistä jotenkin oman onnensa nojassa. Sis. koneiden värkkäämistä, mutta myös miesten tunnepuhetta!

Silmiinpistävä ero telkkarin konemiehiin on se, että kirjan enon ja muiden miesten tunnepuhe loistaa poissaolollaan, vaikka eivät he silti jurota mitenkään vastenmielisellä tavalla. Yhden ainoan kerran eno herkistyy, ja silloinkin kiitellään psykolokista silimää, kun juttukumppani osasi vain olla vierellä hiljaa. Liimatta ei tätä aihetta lähde sen tarkemmin käsittelemään, kunhan vain nostaa esille.

Eno ei juurikaan tiedustellut minun kuulumisiani. Lyhytkin vastaus kelpasi hänelle kysymykseen, miten perhe voi: sitten se oli kysytty. -- Eikä hän kysellyt, mistä vaimoni oli kotoisin. Mistä hankimme elannon. Mistä me nuorena perheenä haaveilemme. Millaisilla leluilla poikani tykkää leikkiä. Tällaisia kysymyksiä oli esittänyt Vuokko.

Alkoholi oli kirjassa aika keskeisessä roolissa. Ihme juttu, miten se olikin saatu pysymään hyvin kuvailevalla tasolla, niin että kertoja-Arno lähinnä vain luettelee hankittuja ja nautittuja määriä eikä hiiskahda sanallakaan tällaisen käytön vaikutuksista (ja niitähän tiettävästi kuitenkin on). Kirjan loppupuolella tosin lukijalle paljastetaan, että Sami-serkku ei jaksaisi isänsä alkoholinkäyttöä katsella, vaan näkee promillet jo hartioiden asennosta.

Kaupunkien ja syrjäseutujen välillä on varmaan jotain universaaleja eroja. Muutama viikko sitten Hesarissakin oli juttu Ukrainan ja Romanian rajaseutujen hutsuleista, jotka yrittävät elää perinnetapojen mukaista elämää. Kuten yksi haastatelluistakin kuitenkin totesi: "Niille, jotka työskentelevät käsillään, on täällä töitä. Jos haluaa työskennellä älyllään, täytyy mennä kaupunkiin." Sama taitaa pitää paikkansa monissa maissa, vaikka on heti samaan hengenvetoon tietenkin lisättävä ettei se tarkoita sitä, että syrjäseudulla asuvat ihmiset eivät osaisi ylipäätään käyttää älyään. Arnokin kamppailee kaupungin ja kotiseudun, tietotyön ja konkreettisen elämän välillä, eikä gradu tosiaan ota valmistuakseen. 

Ei opintojen laahaaminen silti viinan syytä ollut, ja lapsen synnyttyä ei ollut sitäkään tekosyytä. Jokin minussa vain harasi vastaan, viskoin hiekkaa rekeni jalaksiin ja pitkät hankkeeni raukesivat; kenties se identiteettini ristiriita, etten sittenkään ollut synteesi- vaan praksistyyppi.

 Loppukuvaksi mielenmaisema enon ja Arnon henkisestä kodista ja kuvaus siitä, miten ihminen kasvaa kiinni ympäristöönsä:

Koskaan en ajatellut, että vaihteeksi olisi enon vuoro matkustaa minun luokseni kaupunkiin. Eno ei olisi ikinä ehdottanut sellaista. Oli mahdotonta kuvitella häntä jalkakäytävälle, liikennevaloihin, markettiin, hissiin tai liukuportaisiin muualla kuin Kajaanissa, ja sielläkin hän käväisi vain pakon edessä. Eno imi happensa sieltä missä hän eli, ja minä sattumoisin olin saanut lisähappeni samoilta seuduin, vaaroilta ja soilta, päällystämättömiltä sivuteiltä, pimeistä metsistä – jopa metsätyökoneiden repimiltä hakkuuaukeilta, jotka työn lakattua elivät ja kukkivat ja helteellä pölysivät.

Kirjan tiedot

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät. Like 2021, 311 sivua.

Ali Smith: Talvi

Talvi, iloton vuodenaika. Pureva tuuli, routainen maa. Lyhimmät päivät ja pisimmät yöt. Puut värisevät paljaina. Kesän lehdet? Kuollutta roskaa.

 Ehdin kuin ehdinkin lukea Ali Smithin vuodenaikasarjan toisen osan eli Talven sopivan talvisissa olosuhteissa! Turun kadut kiiltelivät suurelta osin jo lumettomina ja kevättalvisina, mutta viime viikolla taivaalta humpsahti vielä melkein puoli metriä lunta. Maasta pilkistäneet lumikellot ja muut aurinkoa kohti toiveikkaasti kohottautuneet versot kohtasivat karun ja kylmän maailman.

Kevätkukkaparkojen kohtalo toistaa hyvin myös Talven toivottomuuden teemoja. Koko kirja alkaa huvittavalla kuvauksella siitä, miten kaik on mänt: 

Jumala oli kuollut: ensi alkuun.

Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut. Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet. Menneisyys oli kuollut. Historia oli kuollut. Hyvinvointivaltio oli kuollut. Politiikka oli kuollut.

Ja lista jatkuu. Koko vuodenaikakvartetti ilmeisesti kuvaa jonkinlaista henkistä näivettyneisyyttä, Brexit-Britannian ilmapiiriä ja nationalismia. Kuulostaa ankealta, mutta Ali Smithin tyyli on siitä huolimatta ihmeellisen raikas. Myös Kiiltomadon arvion kirjoittanut Joonas Säntti toteaa, että kirjailija lataa mielikuvituksellisiin asetelmiinsa monitulkintaisuutta ja historian kerroksia. Näin tekee myös Talvi: pintapuolisesti se kertoo ainakin eräästä joulunvietosta vanhan ja äreän Sophia Clevesin luona Cornwallissa, mutta Sophian itsensä ja muiden jouluvieraiden myötä taloon kokoontuu brittiläisen yhteiskunnan historiaa ja nykyisyyttä, perheensisäisiä kahnauksia ja muutama mystinen kivi.

En tiedä kenet kirjan hahmoista julistaisin kaikkein kiinnostavimmaksi: Sophia (=viisaus) edustaa menestynyttä uranaista, hänen siskonsa Iris (=sateenkaari, toivon symboli) aktivistityyppiä, Sophian taidetta ihaileva poika Arthur taas haaveilee luontokirjoittajan urasta, mutta elantonsa eteen lähinnä valvoo suuryritysten etuja. (Tuntuuko sinusta joskus, että olet satimessa farssissa, josta et pääse vapaaksi vaikka kuluisi miljoona vuotta?) Arthur on tuonut mukanaan myös kroatialaiseksi mainitun Luxin (=valo), jonka on määrä esiintyä Arthurin ex-tyttöystävänä, sillä Arthur ei tahdo joutua kertomaan äidille suhteen päättymisestä. Kerronta siirtyilee Sophian ja Iriksen nuoruudesta nykypäivään, Arthurin uniin ja risteilyohjuksia vastustavaan aktivistileiriin.

Koko romaani on aika villi pyörremyrsky! Lukukokemuksena ihana, sellainen joka pitää lukijan koko ajan valppaana. Kärttyinen ja vanha Sophia yksin kymmenen huoneen kartanossaan on jonkinlainen dickensiläinen Scrooge, mutta mitään yksiselitteistä opetusta Talvi ei tarjoa. Talvi on hirvittävän inhimillinen ja sotkuinen ja raikas ja kummallinen kirja.

Kirjan tiedot

Ali Smith: Talvi. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 336 sivua.