Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

 New York on niitä kaupunkeja, jotka ovat olemassa sekä oikeina kaupunkeina kartalla että kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa ja koko globaalissa tajunnassa. Se on Iso omena, kaupunki joka ei koskaan nuku ja sekä showbisneksen että finanssibisneksen pääkaupunki. Minäkin olen kerran käynyt siellä, kun olin kauttakulkumatkalla Kanadan puolelle. Mielikuviini kaupungista sekoittuu siis sekä kaikkea luettua ja nähtyä että omia muistoja kaupungin maamerkeistä, pienistä kirjakaupoista ja museoista.

Nyt kun itse asiassa mietin mitä New Yorkiin sijoittuvaa olen lukenut, mieleen nousee viimeisimmistä Toni Morrisonin Jazz (suom. Seppo Loponen) ja sen Harlem sekä Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, jossa kaupungissa käväistään vain ohimennen. Harlan Cobenin jännäreissäkin kyllä liikutaan New Yorkin ja New Jerseyn maisemissa. Lukupinossa odottelee tällä hetkellä myös Brooklyniin 1960-luvulle sijoittuva James McBriden Deacon King Kong.

(Joskus pitäisi kyllä perustaa "kirjallisuuden kaupunkikäsitykset" -lukupiiri ja lukea siinä vaikka ne Paul Austerin New York -kirjat. Tai pietarilaistekstejä, tai lisää Venetsia-kirjoja.)

Kaipasin jotain hyvää, viihteellistä luettavaa ja luin Rebecca Serlen romaanin Viisi vuotta myöhemmin (suom. Jaakko Kankaanpää). Se on mukavaa ja oikein luettavaa viihdettä, ja se sijoittuu siis, kuten tästä johdannosta kenties voisi päätellä, New Yorkiin. Pääosassa on liikejuristi Danielle, järjestelmällinen, suunnitelmallinen ja päämäärätietoinen kolmekymppinen uranainen. Daniellen elämään kuuluu nousujohteinen ura, hurja määrä töitä, investointipankkiirina työskentelevä juuri oikeanlainen poikaystävä ja impulsiivinen ja elämäniloa pirskahteleva lapsuudenystävä Bella.

Kirja alkaa eräänlaisella "ensimmäisellä näytöksellä", jonka aikana kuva Daniellesta ja tämän elämäntyylistä piirtyy esiin. Työhaastattelu myyttisen pääkonttorin mustanharmaassa linnoituksessa West 52nd Streetillä odottaa, tyylikäs jakkupuku solahtaa ylle ja hanukkalahjaksi saatu kello pujahtaa ranteeseen. Danielle on selvästi päässyt astumaan työelämässä sellaisille liukuportaille, joiden kyydissä nousu ylöspäin on vääjäämätöntä, kunhan omistautuu työlle ja tekee amerikkalaiseen malliin aina vähän enemmän, paremmin ja tehokkaammin. Yksityiselämänkin puolella kaikki tuntuu menevän prikulleen Daniellen yksityiskohtaisten suunnitelmien mukaan, kunnes poikaystävän kosinnan jälkeisenä yönä hän saa unessa näyn, joka horjuttaa kaiken raiteiltaan. Erittäin todelta tuntuva näky esittää väläyksen Daniellen elämästä viisi vuotta myöhemmin, ja siinä kaikki onkin aivan toisin kuin on suunniteltu. Kuka on tuo mies, joka näyssä on mukana? Missä he oikein asuvat? Tästä viiden vuoden päähän kurkottavasta näystä koko kirja on saanut nimensäkin ja näky muodostaa keskeisjännitteen koko tarinalle. Jännite pysyy myös hienosti yllä loppusivuille saakka.

Tässä onkin yksi erittäin toimiva keino rakentaa oivallinen viihderomaani: esittele lukijalle jokin ratkeamaton mysteeri, niin hän ei malta laskea kirjaa käsistään, kun on saatava selville miten näille ihmisille oikein käy! (Toimii ainakin tässä Serlen kirjassa, ja tällä kevyttä viihdettä kaivanneella lukijalla.)

Takakannen kuvauksen mukaan kyseessä on "koskettava ja yllättävä rakkaustarina", mikä sekä pitää paikkansa että ei pidä. Oli virkistävää, että kirjan keskeisin tekijä ei ollutkaan mikään eeppinen rakkaustarina, sillä ne ovat yleensä ennalta-arvattavuutensa vuoksi hieman tylsiä. Joko rakastavaisten välillä kohoaa ylittämättömiä esteitä (sukujen välillä on vaikka se ikiaikainen riita), tai sitten toisen tunteista ei voi ollakaan varma, mutta pitkällisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen he kuitenkin saavat toisensa. Serlen tarinan jännite pysyykin yllä siksi, että "lopputulos" on eräällä tavalla jo tiedossa, mutta päähenkilö tai lukija ei millään voi tietää, mitä tämä lopputulos itse asiassa merkitsee ja miten ihmeessä siihen on päädytty. Tarinan edetessä lukija yrittää tarkkailla kaikenlaisia pieniä vinkkejä tulevasta, mutta niitä putoilee varsinkin alussa hyvin niukasti, ja osa johtolangoista vie aivan vääriin suuntiin. Reitti loppuasetelmaan onkin kaikkea muuta kuin ilmeinen, eikä oikeasti surullisilta käänteiltäkään vältytä. Luin muutamat kohdat aivan hengitystä pidätellen. Tarina pääsee siis tosiaan yllättämään.

Daniellen, Bellan ja heidän tuttavapiirinsä elämä on kieltämättä hyvin toimeentulevaa ja varsin etuoikeutettua, mutta mitään ärsyttävää pintaliitoa siitä ei saa. New York olisi tietysti houkutteleva miljöö sellaiselle, mutta kirjassa kaupunki tarjoaa lähinnä kai jonkinlaisen mahdollisuuksien kultakaivoksen (ja loputtoman määrän ravintoloita ja noutoannoksia; nälkä meinasi yllättää kaikista niistä lukiessa!). Luvassa ei siis ole pelkkää huvittelua ja rakkaussuhteita, vaan niiden ohelle ja ohi nousee Daniellen ja Bellan ystävyys sekä se, miten elämä pakottaa varsin suunnitelmallisen ja joustamattoman Daniellen kohtaamaan sen, ettei kaikkea voikaan hallita.

"Korvissani kuuluu vain surinaa, joka humisee jatkuvasti kovempana, kunnes en saa enää selvää hänen sanoistaan. Hänen suunsa on auki, mutta sieltä tulee vain loputtomasti mehiläisiä, jotka pörräävät ja pistelevät kasvojani, kunnes silmäni turpoavat umpeen."

"Mutta tämän minä osaan; tässä minä olen hyvä. Mitä enemmän puhun (suunnitelmista), sitä vaimeammaksi surina hiljenee. Faktoja. Asiakirjoja."

Kirja menee mukavasti Helmet-haasteen kohtaan 10: Kirjan nimessä on numero.

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

 Musiikkia voi olla vaikea hahmottaa sellaisten käsitteiden kautta kuin vaikkapa sarjallisuus, dodekafonia, toonika, diskanttiäänet tai mikrotonaalisuus. Ainakin ihmisten, jotka eivät ole missään iässä tehneet varsinaisia musiikkiopintoja ja oppineet näitä erikoistermejä, kuten minun. Olen monta kertaa istunut "nykyklassisen" (hauska oksymoron sekin) konserteissa ihmettelemässä että apua, en löydä tästä sävellyksestä edes rytmiä tai tahtilajia - kuulostaa siltä että tahtilaji on suunnilleen 13/27, eeei kun nyt se vaihtui taas täysin, miten ihmeessä muusikot saavat edes soitettua tätä yhteen, onpa ihmeellistä, hurja meno tuolla sellolla, aivan kuin olisi jollakin punk-keikalla.

Näin muistelen ajatelleeni ainakin viimeisimmässä nykyklassisen konsertissa, jossa olen käynyt - se oli vuoden 2020 maaliskuun aivan alkupäivinä, kun lehdissä jo raportoitiin koronatilanteen pahenevan akuutisti Italiassa ja Itävallassa. Hieno konsertti muuten olikin! Turun musiikkijuhlien eräänlaisena ennakko-pop-up-tapahtumana Turkuun oli kutsuttu paikalle ranskalainen filosofi Michel Onfray keskustelemaan ystävänsä, säveltäjä Eric Tanguyn kanssa musiikin suhteesta filosofiaan ja niiden roolista yhteiskunnassa. Keskustelun jälkeen kuultiin liuta aivan eturivin muusikoita (mm. Senja Rummukainen ja Antti Tikkanen) ja nykysävellyksiä: Kaija Saariahon Ballade ja Eric Tanguyn sävellys Onfrayn tekstiin, ja vielä Sibeliuksen Norden niiden lomassa, mikä sai Sibeliuksen kuulostamaan valtavasti modernimmalta kuin ennen! (Sibeliuksesta, kansallisromantiikasta ja modernismista kiinnostuneille suosittelen muuten todella lämpimästi Minna Lindgrenin aiheesta laatimaa musiikkiesitelmää. Löytyy Yle Areenalta: Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä, jakson nimi Sibelius ja vaikea valinta. Käykää kuuntelemassa! Siinä sivutaan myös tätä Nordenia.)

No niin. Pidän klassisesta musiikista, orkesterisoitinten äänistä, itse asiassa miltei kaikista akustisista soittimista, ja kaikenlainen taide kiinnostaa. Siksi hankkiudunkin aina toisinaan kuvatunlaisiin tilaisuuksiin. Nykymusiikkia on kuitenkin asiaan vihkiytymättömän kylmiltään vaikea kuunnella, ja kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, sillä korvin havaittava melodia tai rytmi usein puuttuu. Tartuin siis todella iloisena tähän Osmo Räihälän uunituoreeseen kirjaan, koska kysymys on tosiaan hyvä: miksi nykymusiikki on niin vaikeaa?

Räihälän kirja lähtee kiinnostavasti ja yllättävästi liikkeelle kirjailija ja runoilija Johann Gottfried Seumen kävelymatkoista Euroopan halki ja siitä, millainen vaikutus kävelemisellä on luovaan toimintaan. Kävelystä päästään suoraan kirjan, ja musiikin, ytimeen: ihmisen luovaan toimintaan ja taiteeseen. Tämä perspektiivi onkin taidemusiikin ihmettelyyn erinomainen. Kirjan alkupuolella Räihälä kuljettaa lukijaa pohdinnasta ja havainnosta toiseen. Miksi ihmisellä on tarve tehdä taidetta? Mitä taiteen tekemisellä tarkoitetaan? Mitä on moderni?

Kirja punoo yhteen kertomusta, jossa oma roolinsa on niin länsimaisen taidemusiikin historialla kuin säveltäjän omalla matkalla musiikin pariin. Reitti on ollut kaikkea muuta kuin suora ja selvä (Suomussalmella ei tule lähetetyksi pienestä pitäen konservatorioon opiskelemaan mitään soitinta tai musiikin teoriaa), minkä johdosta Räihälä onkin erinomainen henkilö johdattamaan lukijat nykymusiikin pariin. Musiikista on toisinaan hedelmällistä puhua musiikin termein ja käyttää vaikkapa niitä alussa mainitsemiani mikrotonaalisuutta tai diskanttiääniä ja vastaavia. mutta tässä kirjassa kaikki erikoistermit on ystävällisesti ja selkeästi selitetty alaviitteissä. Modernismin perintönä taidemusiikista keskustelu on usein teknistä, ulkopuolisen silmiin perin jäykkää ja ulossulkevaa, ja tätä Räihälä selvästi tahtoo välttää ja purkaa, ja sen sijaan kutsuu lukijansa mukaan tutkimusmatkalle musiikin tekemiseen ja äänitaiteeseen. Kiitos hänelle matkanjohtajana toimimisesta, matkassa viihtyi hyvin. Kiitos myös joka luvun päättävästä kuuntelulistasta!

Helmet-haasteesta löytyi tälle kirjalle oiva kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Lukupiirit ovat muuten koronapandemian vuoksi tauolla, mutta etälukupiirejä voi onneksi pitää! Erään lukupiirini tämän kuun kirjaksi päätyi Rachel Cuskin romaani Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus), josta keskustelimme eilen. Englanninkielinen alkuteos Outline ilmestyi vuonna 2014 ja tämä suomennos vuonna 2018, ja se on nauttinut lukijoiden valtavaa suosiota. Ääriviivat on Faye-nimisestä naisesta kertovan trilogian aloitusosa, ja seuraavatkin osat on ehditty tähän mennessä suomentaa: ne ovat nimeltään Siirtymä ja Kunnia. Huomasin tässä että syksyllä S&S:ltä on tulossa Cuskin seuraavakin suomennos Toinen paikka, joka tarkastelee ”ihmissuhteiden rakenteita ja moraalisten valintojen perusteita”. Lukijoita selvästi riittää.

 

Uuteen kirjailijaan tutustuminen on aina eräänlainen uusi alku: ei ole mitään valmiita ennakko-oletuksia tai -odotuksia, jotka jollakin tavalla kahlitsisivat käsityksiä siitä, mitä kirjalta pitää odottaa. Minullakin oli kirjaa aloittaessa vain takakansitekstin verran käsitystä tapahtumapaikasta (Ateena) ja henkilöistä (kirjailija Faye, tämän kirjoituskurssilaiset ja liuta muita), mutta ei muuta. Jonkin aikaa luinkin ennakko-oletusten puutteessa tätä kirjaa kuin tavanomaisempaa, kerronnallista romaania kunnes havaitsin ettei se oikeastaan ole hyvä lukutapa. Ja miksi? No siitä syystä, ettei Ääriviivoja ole rakennettu minkään tapahtumien tai kronologisen etenemisen tai päähenkilönkään varaan. Kirja on kasattu varsin vaatimattomista aineksista: Faye matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittamisen kurssilla, kohtaa erilaisia ihmisiä ja keskustelee näiden kanssa. That’s it!

Tällainen kuvaus kirjasta on ehkä banaali, mutta keskustelut joiden mukana kirja etenee ovat kaikkea muuta kuin banaaleja. Yksi ensimmäisistä keskustelukumppaneista on lentokoneen vierustoveri, eronnut kreikkalaismies. Tai oikeastaan keskustelukumppani ei ole aivan paras sana, sillä Faye enemmänkin kuuntelee kuin keskustelee, ja sitä kautta ikään kuin piirtyy esiin, kuten kirjassa pariin otteeseen vihjataan. (Ja ohjaahan jo kirjan nimikin tulkintaa tällaiseen suuntaan.) Arkisen small talkin sijaan vierustoveri sukeltaa heti big talkin ytimeen, ottaa esiin ihmissuhteensa, epäonnistumisensa, heikkoutensa ja monet sellaiset asiat, jotka useimmiten pidetään mieluummin visusti piilossa. Keskusteluja ei välttämättä olekaan kirjoitettu uskottavuus edellä, mutta niitä on silti nautinto lukea ja ne tarjoavat ajattelun arvoisia näkökulmia ihmisten kaikenlaisiin vaikuttimiin. Fayen kertojanääni myös paikoitellen kommentoi ja kritisoi hänelle kerrottuja tarinoita. Kirjailijan ammattitauti kenties? Tarinoiden ja kertomusten kokoaminen nousee itse asiassa minusta yhdeksi kirjan keskeisistä teemoista – kertomuksia kerrotaan sekä itselle että toisille ja niillä yritetään luoda jonkinlaista eheää kuvaa itsestä ja omasta elämästä (pitäisikin varmaan tässä yhteydessä alleviivata tätä esittämisen ajatusta ja sanoa niitä narratiiveiksi). Tarinat ovat tapahtumien sarjoja, joihin yritetään saada jonkinlaista koherenssia mukaan, ja sanoin maalatut kuvat ovat, niin, kuvia.

Kadunkulmassa vastapäätä Clelian alaovea oli kahvila, jonka ulkopöydissä ison markiisin alla istui aina muutamia ihmisiä. Kahvilan pitkä sivuikkuna antoi ahtaalle jalkakäytävälle, ja sitä peitti valokuva ulkopöydissä istuvista ihmisistä, mikä loi hyvin todentuntuisen näköharhan. Kuvassa oli nainen, joka nauroi pää takakenossa nostaessaan kahvikuppia kohti punattuja huuliaan, ja komea päivettynyt mies, joka nojautui pöydän yli naista kohti ja piteli sormiaan kevyesti hänen ranteellaan hymyillen hämillisesti kuin ihminen, joka on juuri sanonut jotain huvittavaa. Tämä valokuva osui ensimmäiseksi silmiin, kun tuli ulos Clelian asuintalosta. Ihmiset olivat siinä hieman luonnollista kokoa isompia, ja joka kerta kun heidät näki ovesta astuessaan he vaikuttivat silmänräpäyksen ajan kauhistuttavan todellisilta. Heidän näkemisensä vei aina hetkeksi voiton todellisuudentajusta, niin että parin sekunnin ajan kuvitteli hämmentävästi ihmisten olevan isompia, iloisempia ja kauniimpia kuin muisti.

Cuskin tekstiä kehutaan tarkkanäköiseksi, älykkääksi ja kielellisesti monipuoliseksi, eikä siitä eri mieltä voi olla. Fayen katse ruotii henkilöitä ja näiden ihmissuhteita mielestäni ajatuksia herättävällä tavalla, ja nautin erityisesti kaikista kekseliäistä mielleyhtymistä ja kielikuvista. Mainitsin Fayen tapaavan ”vierustoveriksi” kutsutun miehen lentokoneessa, ja koska molemmat ovat eronneet aviopuolisoistaan, keskustelu kääntyy kohti eroja ja niiden syitä.

”Ensimmäinen avioliittoni”, vierustoverini vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ”päättyi aivan typeristä syistä, siltä minusta usein tuntuu. Lapsena katselin usein pellolta palaavia heinäkärryjä, jotka olivat niin kukkuroillaan että ihme kun eivät koskaan kaatuneet. Ne tärskähtelivät ja keinahtelivat pelottavasti puolelta toiselle, mutta uskomatonta kyllä ne eivät ikinä menneet nurin. Ja sitten yhtenä päivänä näin kärryt kyljellään, heinät olivat levinneet ympäriinsä, kaikkialla juoksi huutavia ihmisiä. Kysyin mitä oli tapahtunut, ja yksi mies kertoi että kärryt olivat osuneet töyssyyn. Muistan aina”, hän sanoi, ”miten väistämättömältä se tuntui ja samalla typerältä. Samalla tavalla kävi ensimmäiselle vaimolleni ja minulle”, hän jatkoi. ”Me osuimme töyssyyn ja menimme nurin.”

Heinäkärryn ja töyssyn vertaus on hieno, mutta pitää tässä yhteydessä kertoa, että luin alkuvuodesta Ljudmila Ulitskajan kertomuskokoelman, jossa oli toistaiseksi vuoden paras metafora:

”(Mies) kiersi köyryselkäisen auton ja avasi toisen etuoven, mistä kohottautui äärimmäisen hitain ja sulavin elein – niin kuin hillo valuu pöydälle – hyvin nuori ja ennennäkemättömän viehättävä itämainen kaunotar --”

Koko mielikuva hitaasti, arvokkaasti ja vääjäämättömästi pöydälle liukuvasta hillosta on upea. Olen ajatellut sitä useasti kirjan lukemisen jälkeen! Mielikuvissani hillo on jotain tummaa, kenties mustikka- tai karhunvatukkahilloa, ja sen alle jää valkoinen puuvillaliina. Hillo ei perusta katsojien mielipiteistä, vaan valuu pöydälle juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo.

No, takaisin Cuskiin. Eräs lukupiiriläinen kommentoi, että Ääriviivoissa havainnoidaan todella arkisia asioita varsin kauniilla tavalla; lukiessa voi ajatella että ”maailma ja arki ovat täynnä ihmeellisiä asioita, ja jos vain osaisin kirjoittaa kauniimmin kuin osaan niin minunkin instapostausteni saatetekstit voisivat olla tällaisia”. Minusta kommentti oli mainio: instan ja muiden somekanavien kautta ei oikein voi välttää kuratoimasta, tutkimasta ja luomasta kuvaa ja kertomusta omasta itsestään, mikä on tosiaan yksi Cuskin romaaninkin teemoja.

Itse päästin keskustelun aikana suustani sellaisenkin ajatuksen, että tämä Cuskin romaani olisi jonkinlaista naiskirjallisuutta, ja ihmettelin välittömästi sen sanottuani että mitä ihmettä mahdoin nyt naiskirjallisuudella tarkoittaa ja onko Cusk sitä? Piti käydä ihan tarkistamassa tieteen termipankista, joka kertoi, että naiskirjallisuus on naisten kirjoittama, naisia kuvaava ja naisten luettavaksi tarkoitettu yleensä emansipatorinen kirjallisuus; kirjallisuus, joka hyödyntää naisnäkökulmaa ja naisen kokemusta. Siinä mielessä Cusk osittain osuu määritelmän sisään: kirjailija ja kertoja ovat naisia, ja moni keskustelu sivuaa naisen(kin) kokemusta vaikka parisuhteesta tai perhe-elämästä. Toisaalta keskustelukumppaneissa on myös miehiä, ihmissuhteista keskustelu ei ole mitenkään naisten yksinoikeutta eikä Cusk tavoittele mitään emansipatorisia vaikutuksia. Samassa tieteen termipankin määritelmässä kerrotaan myös, että kirjallisuustieteilijä Alexandra Johnsonin mukaan ainakin uudelle amerikkalaiselle naiskirjallisuudelle on tunnusomaista uusi realismi, jossa korostuu maailman katsominen suljetusta tilasta (perhe/koti) käsin. No, Faye tietenkin on itsenäinen kirjailijanainen eikä mikään kotiäiti, mutta toisaalta näkökulma pysyy tosiaan paljon perheen ja kodin teemoissa. Naiskirjallisuuden ajatus onkin nyt ensi ajattelemalta jotenkin pakeneva - ja ehkä hyvä niin. Kokonaisen sukupuolen yleistäminen niin, että olisi olemassa jokin yksi "naisnäkökulma" olisi aika harhaanjohtavaa. Toisaalta sukupuolijärjestelmä on kyllä olemassa, kuten myös kaikki norminmukaiset käsitykset siitä, minkälaiset asiat ovat feminiinisiä ja mitkä taas maskuliinisia. Ei naiskirjallisuuden ajatus aivan turha näkökulma siis ole, ja itsellenikin pääsi tosiaan syntymään ajatus "naiskirjallisuudesta" tätä lukiessa. Pitänee jäädä miettimään tätä aihetta lisää.
 

Ääriviivoja onkin yllättävän vaikea sijoittaa mihinkään Helmet-haasteen kohtaan! En tahdo vielä käyttää oljenkortta "kirja on suomennettu hyvin" (koska se pätee eninpään osaan suomennetusta kirjallisuudesta, vaikka ei aina olisi niin ilmeistä), joten käytän miltei yhtä väljästi määritellyn kohdan:

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. (Perustelut: Lukeminen kannattaa aina! Lisäksi opin uuden sanan: häkärä.)

Tibor Noé Kiss: Inkognito

Huomasin unkarilaisen Tibor Noé Kissin esikoisromaanin Inkognito (suom. Saarni Laitinen) S&S:n kevätkatalogista ja se painui heti mieleeni - aihepiirin lisäksi kiinnostusta herätti teoksen alkuperäiskieli eli unkari, sillä kaiken englannista suomennetun kirjallisuuden keskellä harvinaisemmat kielet ovat, no, harvinaisia näkyjä. Kirjojen lukeminen on toisinaan ajanvietettä, hyvän tarinankerronnan parissa viihtymistä; se voi tarjota jännitystä, ihmissuhdekiemuroita, ajankuvaa, naurua, itkua ja ajattelun aihetta. Joskus, kuten Inkogniton tapauksessa, se tarjoaa mahdollisuuden päästä ulos omasta ahtaasta kokemushorisontistani ja päästää tutustumaan toisenlaisiin tapoihin olla tässä maailmassa, havainnoimaan itselle vieraita ajatuksia ja tunteita ja sisäistä elämää.

 Inkognito on autofiktiivinen romaani, joka kertoo Tiborista/Noémista ja kasvusta transnaiseksi. Tibor viettää lapsuutensa ja nuoruutensa jalkapallon parissa, isä vie häntä harjoituksiin ja peleihin ja apuvalmentaa pojastaan tiiviisti ammattilaisjalkapalloilijaa. Eräänä syksynä peli alkaa sujua hieman huonommin, ehkä siinä vitosen arvoisesti, mutta sinä oletkin aina ollut kevään lapsi, isä toteaa. Jalkapallo on ainakin omissa mielikuvissani homofobian ja transfobian miltei kyllästämä miljöö, joten kun Tibor alkaa tuntea olonsa yhä vieraammaksi miehen ruumiissa, en itse ainakaan kummastele päätöstä lopettaa lupaava jalkapalloura.

 Kerronta etenee episodimaisina sirpaleina, joita kuvataan ohikiitävinä vaikutelmina ja tunnelmina, enimmäkseen lyhyin virkkein, mutta välillä hienoina tajunnanvirtamaisina mielikuvina. Lukiessa tempautuu mukaan Tiborin/Noémin kokijuuteen, kuulee narahdukset, kumahdukset, kolahdukset, raitiovaunun kiitävän ohitse. Näkee yhtä tarkasti jättipalmun lehdet, peltiroskikset, nupukivet, liikennemerkit. Tuntee Noémin tärinän ja sydämentykytykset. Kerronta vertautuu jollakin tavalla elokuvaan, jossa siinäkin kokonaisuus muodostuu irtonaisista, toisiaan seuraavien kuvien sarjoista.

Naisten kello, naisten laukku, naisten peruukki. Peilaan itseäni parvekkeen ovesta kuin vierasta. Rannekoruni kimaltelee, kynteni säihkyvät. Viskon meikkivoiteen ja rajauskynän laukun uumeniin, istun vieraana nojatuolissa. Naisten vaatteissa keikaroiva mies, sellaisena minut tullaan näkemään. Ajatuskin saa sydämeni lyömään nopeammin ja käsivarteni puutumaan. Sitten kompuroin säälittävästi ovesta hissiin, hissistä autoon, autosta ravintolaan, sitten sieltäkin eteenpäin ja taas eteenpäin, katseita, sanoja, hymyjä väistellen kuin savesta kömpelösti kyhätty golem. Askel askeleelta minusta irtoaa palasia, sadepisarat puhkovat ruumistani, tuuli repii minusta riekaleita. Savikimpaleet tömähtävät katukiveykseen, liukenevat lammikoihin, ajelehtivat yhä eteenpäin pikkuriikkisinä hiekanjyväsinä jotka pujottelevat pudonneiden lehtien lomassa ja takertuvat niihin, jäävät kiinni katukaivojen ritilöihin ja uppoavat viemäreiden syvyyksiin, kohti katoamista ja tuhoutumista.

 Inkogniton sivuilla kuvataan todella vaikuttavasti Tiborin/Noémin ahdistusta siitä, kun oma ruumis ja koko tapa olla maailmassa alkaa tuntua enenevissä määrin vieraalta. Eikä ihmisellä tosiaan oikein ole vaihtoehtojakaan tässä maailmassa olemiseen: ruumista ja ruumiillisuutta tai kehoa ja kehollisuutta ei voi sivuuttaa.

Inkognito on Tibor Noé Kissin esikoisromaani. Se on julkaistu Unkarissa vuonna 2010, mutta sen transteema on edelleen polttavan ajankohtainen. Juuri eilen avautui allekirjoitettavaksi kansalaisaloite oikeudenmukaisemman translain puolesta, jonka voi allekirjoittaa 6.10.2021 asti (ja joka on ensimmäisen kahden päivän aikana miltei saavuttanut jo vaaditun vähimmäismäärän allekirjoituksia, jolla aloite etenee eduskunnan käsittelyyn!). Unkarissa puolestaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia on viime vuosina merkittävästi heikennetty - viime vuonna lakiuudistuksella poistettiin oikeus vahvistaa sukupuoli muuksi kuin syntymässä määritellyksi sukupuoleksi. Adoptio on kielletty samaa sukupuolta olevilta pareilta, ja ilmapiiri on ylipäätään kiristymässä entistä vihamielisemmäksi. Kuinka moni mahtaa Unkarissa tähän kirjaan tarttua? Tilausta kyllä olisi.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.