Ren-in: Merkintöjä ruohomajasta

Kulkevan joen virta on lakkaamaton eikä sen vesi pysy entisellään. Tyvenessä  muodostuvat kuplat katoavat ja syntyvät pitkään kestämättä. Tämän elämänpiirin ihmisten ja asumusten osa on sama.

Merkintöjä ruohomajasta taitaa olla Raamatun jälkeen vanhin koskaan lukemani teksti. Sen on kirjoittanut (valmiiksi) vuonna 1212 köyhtyneen virkamiesperheen poika Kamo no Nagaakira (1155–1216), joka luopui lupaavasta hovirunoilijan urasta ja ryhtyi sen sijaan erakkomunkiksi, "harjoittamaan tietä". Ensimmäinen elämänmuutoksen jälkeen löytynyt asuinpaikka oli pieni maja Kamojoen pientareen joenvarsirääsyläisten parissa, seuraava sitäkin pienempi itse kyhätty tekele ja viimeinen asumus oli enää vain kymmenen jalan kokoinen ruohomaja Toyamavuoren rinteillä. Kirjan japaninkielinen nimikin 方丈記 itse asiassa merkitsee lähinnä "muistiinpanoja kymmenen jalan majasta", tai siis perinteinen japanilainen mittayksikkö 丈 eli jō merkitsee kai suunnilleen kymmenen kyynärän mittaa. Joka tapauksessa siis todella askeettinen asumus, joka sopi buddhalaismaallikolle kuin, hmm, vaikkapa kuin kastepisara terälehdelle. Majassaan munkkinimen Ren-in ottanut kirjoittaja mietiskeli, kirjoitti ja soitti biwaluuttuaan.

Löysin tämän kiinnostavan kirjasen eksyttyäni jokunen viikko sitten sisään Turussa Sirkkalankadulla sijaitsevaan ihmeelliseen Tabikauppaan. Tavanomaisina aikoina Tabi on ensisijaisesti syvällisellä Japanin tuntemuksella suunniteltujen ja räätälöityjen matkojen matkatoimisto, mutta tällä hetkellä se toimii näyteikkunana perinteiseen japanilaiseen estetiikkaan. Ihana paikka. Ostin tämän kirjasen pariksi jäämatchaa, joka sekoitetaan kylmään veteen. Se olikin oivallisen raikas ja hienostuneen makuinen juoma. 

Päädyin lukemaan tämän kirjan kahdesti, sillä ensimmäinen lukukerta meni ihan opiskeluksi. Merkintöjä ruohomajasta koostuu nimittäin kolmesta miltei yhtä pitkästä osasta: itse teksti, sen selitykset ja lopuksi vielä suomentaja Miika Pölkin jälkisanat. Ensimmäisellä kerralla luin aina jonkun kappaleen kerrallaan, minkä jälkeen selasin heti tarkistamaan selitykset. Niitä riittikin: teksti on täpötäynnä viittauksia niin runoihin, Buddhan opetuksiin, zenbuddhalaiseen traditioon kuin aikakauden tapahtumiinkin. Ensimmäinen kierros ei siis ollut mitään varsinaista luku-flow'ta. Toisella lukukerralla teksti avautuikin sitten ihan uudella tavalla ja tuntui kuin olisin päässyt Ren-inin rinnalle seuraamaan luonnonmullistusten riepottelemaa Japania ja katselemaan vuodenaikojen mukaan vaihtuvia vuorten näkymiä. Niin, eloni kuu hupenee ja loppuelämäni vuodet käyvät vuorten reunamaa.

Merkintöjä ruohomajasta on takakannen mukaan japanilaisen kirjallisuuden klassikko ja löysin siitä paljon zenbuddhalaisuuteen olennaisesti liittyviä ajatuksia kaiken katoavaisuudesta, hiljaisuuden ja mietiskelyn merkityksestä ja ihmisen minuuden roolista maailmassa. Moni ajatus tuntui suomalaiselle aika kotoisalta ja tutulta, etenkin toive elää luonnon keskellä ja ihanteeksi nouseva ajatus ihmisen ja luonnon sopusoinnusta. Ja vaikka japanilainen estetiikka on täälläkin tunnetumpi käsite kuin "suomalainen estetiikka" (mitä se edes on?) niin suomalaisen muotoilun ilmentymänä pidetty Alvar Aallon tuotantohan on saanut paljon vaikutteita Japanista. Vaatimattoman ja arkisen kauneuden tajua löytyy molemmista.

Kirja päättyy arvoituksellisesti "minuuksien väliseen murtumakohtaan", kuten suomentaja jälkisanoissa tekstiä valottaa. Samassa henkilössä olivat eläneet niin historiallinen henkilö Kamo no Nagaakira, hovirunoilija Chomei kuin munkki Ren-inkin. Lista ei kuitenkaan ole tyhjentävä, sillä buddhalaisen tradition mukaan tulkittuna niiden lävitse tihkuu vielä "buddhaluonto".

Toyamavuoren rinteillä kirjoitettu kirja pääsee Helmet-haasteessa kohtaan 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Juhani Rekola: Irlantilainen päiväkirja

Vuonna 1970 Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen ja moniin suomalaisiin lehtiin kirjoittanut kolumnisti Juhani Rekola (1916–1986) oli saanut virkavapaata Reinhold Schneideria käsittelevän väitöskirjansa viimeistelyyn. Saman vuoden heinäkuussa hän lähti perheineen joksikin viikoksi matkalle Irlantiin, "ensimmäinen matkani anglosaksiseen maailmaan", tutustumaan Irlannin elämään, historiaan ja kulttuuriin. Matka(päiväkirja)lla oli esipuheen mukaan kolme tavoitetta: antaa jonkinlainen kuva Irlannin historiasta, jolle nykyisyys rakentuu, kertoa jotain Irlannin kirjallisuudesta sekä valottaa ja muotoilla sanoiksi Rekolan uskonnollisia käsityksiä.

 

Näihin tavoitteisiin tiivistyy samalla se, jota kirjan toimittanut Heimo Hatakka alkusanoissaan kutsuu Rekolan rakkaaksi kolmikannaksi: kirjallisuus, kristinusko, kulttuuri. Kaikkien näiden kolmen kannalta matka onkin mitä ilmeisimmin ollut hyvin hedelmällinen ja ne kaikki kiertyvät Rekolan muistiinpanoissa yhteen. Hän mainitsee, että matka on ensimmäinen anglosaksiseen maailmaan, mutta matka on tässä kyllä pakko ymmärtää vain fyysisenä liikkumisena paikasta toiseen, sillä runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja Irlannin historiaa hän vaikuttaa tuntevan todella hyvin. Matkareittikin on mitä ilmeisimmin suunniteltu jonkinlaiseksi kirjalliseksi vaellukseksi: eniten aikaa seurue viettää runoilija William Butler Yeatsin henkisessä kotikaupungissa Sligossa ja Aransaarilla näytelmäkirjailija John Millington Syngen kirjojen miljöössä. Tutuksi tulee myös Joycen Dublin ja Jonathan Swift.

Irlannissa Rekolaa kiehtoi erityisesti syvä uskonnollisuus ja uskonsa menettäneet, kapinoivat ihmiset. Hänen itsensäkin oli vaikea sovittaa kirkkoaan yhteen elämän epäoikeudenmukaisuuden ja käsittämättömän pimeyden kanssa. Niin meidän monen on, kovin monesta syystä. Kirkon jähmeä ja hidas, omiin rakenteihinsa sotkeutunut instituutio on monessa lehtikolumnissa kritiikin kohteena, eikä Rekola tosiaan ole mikään virkamiestyyppi.

En voi sanoa, että elämä on ollut rikasta. Pikemminkin se on ollut harmaata arkea. Seurakuntatyö on suuressa määrin ihmisten tapaamista, ja Tukholmassa on heistä suuri osa epäonnistuneita, väsyneitä, rahattomia ja rauhattomia ihmisiä. Heidän parissaan olen viihtynyt suhteellisen hyvin. Samanaikaisesti on papinvirka kuitenkin myös yhteistyötä onnistuneempien kanssa: neuvotteluja, järjestelyjä, kokouksia, valmistuksia. Siinä en ole viihtynyt.

Kirjalle löytyi Helmet-haasteesta kohta 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen. Rekola ehti itse valmistella nämä muistiinpanonsa kirjaa silmälläpitäen, mutta painokoneita teksti ei vielä tuolloin päässyt näkemään. Toimittaja Heimo Hatakka on tehnyt viime vuosina valtavan työn ja saatellut julkaistavaksi vuonna 2015, neljäkymmentäviisi vuotta matkan jälkeen ja kolmekymmentä vuotta Rekolan kuoleman jälkeen tämän Rekolan omista papereista löytyneen käsikirjoituksen. Sen lisäksi Hatakka on toimittanut sanomalehtiin kirjoitettuja kolumneja kokoelmiksi kahden niteen verran: "varhaisia tekstejä" sisältävä Herääminen pimeään ilmestyi 2016 ja 70- ja 80-lukujen kirjoituksia sisältävä Kirkas mystiikka vuonna 2019. Olen lukenut näitä kaikkia silloin tällöin ja todennut etteivät Rekolan ajatukset ole vanhentuneet päivääkään.

"Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin."

Vuoden 2001 kesäkuussa Mélanie Claux on lukiolaistyttö, joka katsoo koko muun Ranskan tavoin ensimmäistä ranskalaista tosi-tv-hittiä nimeltään Loft Story. Hän on aika hiljainen tyyppi, jolla ei ole suurta ystäväpiiriä. Tosi-tv houkuttaa, kiinnostaa ja vangitsee katsomaan. Samaan aikaan toisaalla myös pari vuotta nuorempi Clara Roussel istuu katsomassa samaista ohjelmaa. Claran aktivistivanhemmat ovat hankkineet television vasta hiljan, tarkoituksena katsoa sen välityksellä jotakin riippumatonta, kokeellista kanavaa. Mélanien ja Claran polut risteävät vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin, siis nykyajassa, ikävissä merkeissä: Mélaniesta lapsineen on tullut päätähuimaavia summia tienaavia tubettajatähtiä, ja nyt pieni kuusivuotias Kimmy-tyttö on kadonnut. Clarasta on tullut vanhempiensa kummastukseksi poliisi, joka työskentelee lapsirikosryhmässä. Hän osallistuu tutkintaan ja kadonneen tytön etsintöihin.

Näin käynnistyy Delphine de Vigan'n tämän vuoden keväällä julkaistu kymmenes romaani Les enfants sont rois, lapset ovat kuninkaita. Alun Loft Story -pohjustus toi itselleni heti monenlaisia muistoja mieleen. Olin juuri Loft Storyn aikaan kirjoittanut ylioppilaaksi ja lähtenyt Ranskaan töihin, ja sain seurata sivusta tätä uutta tosi-tv-villitystä, joka tuntui vielä etäisemmältä kuin olisi kaiketi tuntunut äidinkielellä ja tutussa kulttuuriympäristössä koettuna. Samaan aikaan Suomessa alkoi nimittäin sama villitys Far Out -matkailuohjelmalla, josta olin toisessa maassa asuvana niinikään pihalla. Sama tosi-tv-buumi jatkuu yhä (voisi joskus yrittää laskea montako erilaista realityohjelmaa kanavilla pyörii yhteensä) ja on saanut muun muassa YouTuben ja TikTokin ja muiden alustojen välityksellä aivan uusia muotoja. Kuka tahansa voi perustaa oman kanavan tai käyttäjätilin ja aloittaa sisällöntuotannon. Kuka tahansa voi saavuttaa kuuluisuutta, seuraajia ja ihailua.

Les enfants sont rois jakautuu kahteen osaan ja sekoittaa sen myötä kiinnostavalla tavalla kaksi genreä: siinä on alun kadonnut lapsi -jännitysnäytelmä vuonna 2019 ja toisen osan vuoteen 2031 sijoittuva yleisempää kertovaa proosaa edustava tapahtumien jatko-osa, jossa paljastuu mihin ensimmäisessä osassa kohdatut henkilöt ovat sittemmin päätyneet. Molempien osien välityksellä de Vigan tutkii monenlaisia julkisuuden, kontentin ja esiintymisen ulottuvuuksia. Miten videoiden kuvaaminen ja kaikki siihen liittyvä työ sekä tietenkin julkisuus vaikuttaa perheen sisäiseen dynamiikkaan? Mikä motivoi ihmisiä kuvaamaan perheestään videoita brändätylle nettikanavalle? Muuttuvatko videoilla esiintyvät ihmiset katsojan silmissä ajan myötä esineen kaltaisiksi? Miten jatkuva esiintyminen muokkaa ihmisten puhetapaa ja maailmassa olemisen tapaa? Minkälaisia ihanteita ja odotuksia videot rakentavat? Osat eivät ole aivan täydellisen hyvässä tasapainossa: alkupuolen jännitysnäytelmässä etsitään Kimmy-parkaa ja puretaan Mélanien pystyttämiä kulisseja sivulle 259 saakka, mutta vuoden 2031 tapahtumat kuvataan vain reilussa sadassa sivussa. Paljastan nyt samalla, että pikkuinen Kimmy löydetään etsintöjen jälkeen täysin vahingoittumattomana, ja heti toisen osan alkuun lukija saa silmiensä eteen pitkän monologin, jossa aikuistunut Kimmy kertoo oman mielipiteensä lapsitubettaja-ajoista, suorastaan ränttää. Kimmyn monologi oli pienoinen tunnelman lässähdys kirjan keskellä; olisin lukijana tahtonut että minulle avataan näitä risteäviä näkökulmia ja kokemuksia jotenkin hienovaraisemmin ja paasaamatta. No, onneksi parin aukeaman jälkeen kerronta palaa hyvälle uomalleen.

Etenkin Mélanie on todella kiinnostava, syvä henkilöhahmo, ja hänessä ilmenevät tosi-tv-ajan ja ihmisyyden ilmiöt ovat yksi kirjan aivan keskeisistä teemoista. Kuva Mélaniesta rakentuu sekä hänen oman ajattelunsa kautta että siinä, miten muut häntä kuvaavat ja miten he häneen suhtautuvat. Mélanie rakentaa itselleen YouTubeen jollakin tavalla reaalimaailmasta irrallaan leijailevaa ihanneäitiä ja keijukaishahmoa. Videoille hän kuvaa vain hassuttelua, onnea, iloa, uusien herkkujen maistelua ja uusien tavaroiden hankintaa. Mélanieta ei kuitenkaan yksin aseteta syypääksi tähän tubetuksen iloisen kulutuksen kulttuuriin: mikäli hän kuvaa kanavalle videon siitä, miten leluvalmistajilta tulleita lahjoja annetaan eteenpäin hyväntekeväisyyteen, katsojia tulee vain murto-osa muiden videoiden katsojista. Kameran edessä lapsuutensa viettäneen pikku Kimmyn ja isoveli Sammyn kokemusmaailmat täydentävät kuvaa.

Delphine de Vigan, joka on itse jättäytynyt kaiken sosiaalisen median ulkopuolelle, on julkaissut esikoisromaaninsa salanimellä vuonna 2001, ja sittemmin uusia romaaneja parin vuoden välein. Kaksi romaaneista on ilmestynyt myös Kira Poutasen suomennoksina WSOY:lta, Yötä ei voi vastustaa (Rien ne s'oppose à la nuit) ja No ja minä (No et moi), joista molemmat saivat Ranskassa runsaasti kirjallisuuspalkintoja ja kunniamainintoja.

Helmet-haasteesta alkavat pian vapaat kohdat huveta, mutta vielä löytyi kohta 9. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella. (Aakkostetusta kirjahyllystä Delphine de Vigan'n löytää silti V:n kohdalta, sillä etuliitteitä de ja d' ei aakkostuksessa huomioida, muut etuliitteet kyllä. Sekä ranskalainen että suomalainen aakkostus noudattaa tätä periaatetta, jonka perimmäistä syytä en tunne ollenkaan. Miten de eroaa niin merkittävästi vaikkapa etuliitteistä des, du, la, le tai saint? Kumma juttu.)

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan onkin jo peräti viides suomennettu Liv Strömquistin sarjakuva-albumi. Hieno lukema, ja olen tietenkin kiitollinen jokaisesta Helena Kulmalan suomennoksesta, sillä olen lukenut näitä todella mielelläni. Strömquist yhdistää sarjakuvissaan valaisevia feministisiä näkökulmia hyvin ronskiin, tee-se-itse-henkiseen piirrosjälkeen. Minä pidän niistä molemmista!

Tämän uusimman albumin teemana on rakkaus – samaa rakkauden ja romantiikan teemaa Strömquist on itse asiassa tarkastellut jo aiemmin yhtä lailla loistavassa albumissa Prinssi Charlesin tunne. Albumin nimi on lainaa 74-vuotiaana palavasti rakastuneen runoilija Hilda Doolittlen rakkausrunosta ja sen sivuilla Strömquist tarkastelee etenkin sitä, miksi rakastuminen tuntuu olevan nykyaikana jotenkin vaikeampaa kuin ennen.

En osaa itsekään näin suoralta kädeltä mainita mitään varsinaisia romanttisen rakkauden ideaaleja tai ominaisuuksia, joiden voisi ajatella olevan millään tavalla relevantteja enää nykypäivänä, mikä tietenkin jollakin lailla tukee Strömquistin näkemystä. Onko rakkaus henkinen, emotionaalinen vai institutionaalinen konstruktio? Mistä sen edes voi tietää? Sosiologit ovat itse asiassa Anthony Giddensin johdolla puhuneet jo pari vuosikymmentä ns. puhtaista suhteista, eli ihmissuhteista tai rakkaussuhteista, joihin ryhdytään ilman mitään muita päämääriä tai velvotteita kuin suhde itse (ja siitä saatava tyydytys). Ei olekaan vaikea ennustaa, että tällaista ihmissuhteen ideaa alkaa pian riivata jonkinlainen selittämätön riittämättömyyden tuntu. Tai fomo. 

Strömquist esittelee muutamia erilaisia vaihtoehtoisia ja toisiaan täydentäviä selityksiä sille, miksi rakkaus on nykyajassa pakeneva, monin tavoin ristiriitainen ajatus. Kenties rationaalisen valinnan ja kaiken optimoinnin eetos latistaa kykyä kokea emotionaalista kiintymystä? Kenties yhteiskunnallisesti arvostettavaan statukseen liitetään nykyään erilaisia asioita kuin ennen? Liittyykö sitoutumiskammo jotenkin kuolemanpelkoon? Strömquist esittelee omintakeiseen tyyliinsä myös eteläkorealaisen filosofi Byung-Chul Hanin ajatuksia myöhäiskapitalistisessa ajassa elävän ihmisen libidosta ja sen vaikutuksista rakastamisen mahdollisuuteen.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tuntuu vielä tekstipainotteisemmalta kuin aiemmat albumit, mutta muuten Strömquistin iskevä tyyli on tallella. Yhteiskuntafilosofien ajatuksia, populaarikulttuuria, puujalkahuumoria.

Helmet-haasteessa albumi pääsee tietenkin kohtaan 6. Kirja kertoo rakkaudesta.