Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää

Bongasin alkukesästä kustantamon katalogista syksyllä ilmestyvät Leena Majander-Reenpään muistelmat. Tiesin heti silloin, että Kirjatyttö on saatava luettavaksi heti syyskuussa, kahdestakin syystä: ensinnäkin elinikäisenä lukutoukkana ja sittemmin myös suomentajana olin tietenkin uteliaan kiinnostunut lukemaan kirja-alan sisäpiiriläisen näkemyksiä ja kokemuksia pitkän uran varrelta (ura on alkanut jo ennen minun syntymääni) ja toiseksi oli tämä Helmet-haasteen kohta 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa. Tähän asti olen lukenut aika suoraviivaisesti sitä, mitä milloinkin on huvittanut (ja etsinyt sille sitten jälkikäteen haastekohdan), mutta Kirjatyttö tuli ensimmäisenä lukulistalle suoraan haastelistan ansiosta.

 Muistelmat on kirjoitettu Majander-Reenpään omien sanojen mukaan tippaleipälogiikalla, assosiaatiosta toiseen edeten. Kuvaus on hauska ja tekniikka tosi toimiva: kun kirja ei etene uskollisesti kuukaudesta ja vuodesta aina seuraavaan vaan sitä jäsentävät tietyt eletystä todellisuudesta nousevat teemat, kokonaisuus muodostuu kiinnostavan dynaamiseksi. Tosin on sanottava, ettei Majander-Reenpään elämän ja uran vaiheista olisi suoraviivaisemmallakaan kerronnalla jäänyt dynamiikkaa puuttumaan! Töitä kirjakaupassa, kustantamon markkinointiharjoittelijana, avioliitto taidekriitikko Pekka Tarkan kanssa, kustannusjohtajan työt, lapsia, toinen avioliitto Otavan Antti Reenpään kanssa, sukuoopperan myrskyisiä käänteitä, yhteiskunnallista vaikuttamista, jännitteitä ja kirja-alan ihmisten kanssa toimimista. Kaikki tämä paikoin hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoituna ja päämäärätietoisena sekä kunnianhimoisena naisena aikoina, joina nainen minkäänlaisena johtajana ei ollut aivan arkipäivää ja Majander-Reenpääkin on saanut monta kertaa olla kabinetin ainoa nainen. Vaikka itse olen syntynyt jo Koiviston Suomessa, luin silti jotakin erikoista nostalgian lajia tuntien kuvausta tästä kirja-alan nykyistä kullanhohtoisempien vuosien virrasta (pyöritellen päätäni kaikelle siinä ilmenneelle epätasa-arvolle).

Kustannusjohtaja on ollut Majander-Reenpäälle hänen omien sanojensa mukaan maailman paras työ, ja se tuntuukin uniikilta yhdistelmältä numeroiden ja talouden osaamista sekä kirjallisuusvainua. Rahavirrat kulkevat eräällä tavalla sivuoven kautta: kaunokirjallisuus kerää kaiken huomion, mutta sen varjossa on valtavat määrät kirjakerhoja, oppimateriaaleja, taskukirjoja ja nykyisin e- ja etenkin äänikirjoja.

Muistelmat sijoittuvat kirja-alan suomalaiselle kultakaudelle, jona kirjallisuus kukoistaa, myyntiluvut kasvavat ja lukemisharrastuksella ei ole sitä määrää kilpailijoita kuin nykyään. Kutsuvierastilaisuuksia järjestetään, kirjakauppiaita tavataan ja kustannusjohtajalle kehittyy taito tarjoilla liikkuvassa bussissa viiniä kertamukeihin erinäisissä kirja-alan tilaisuuksissa ja retkillä. Oi niitä aikoja! Vaikka omat muistoni ovat enimmäkseen vain tältä vuosituhannelta, itsekin muistelen lämmöllä nykyiseen verrattuna kaksinkertaisia Akateemisia kirjakauppoja ja niiden ihania kirjalaivoja, joissa oli esillä loputon määrä kirjoja kauniisti face out, kannet esillä. Lakipisteestä on sittemmin liu'uttu jonkin verran alemmas. Joitakin lukuja: painetun kirjan myynti on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suunnilleen puolittunut, ja jonkin kirjassa siteeratun kyselyn mukaan 70 prosenttia ihmisistä tahtoo kirjoittaa itse kirjan ja vain 30 prosenttia lukea. (Tahtoisin tosin tietää, millä kysymyksenasettelulla nämä lukemat on saatu! Sen verran erikoiselta kuulostaa.)

Nautin lukiessani kuvauksia kirjailijoista (miten karjalaiskirjailija Laila Hirvisaari kertoo turkulaisen kustannustoimittajan editoivan karjalaishahmojen puhetta ja repliikkejä aivan vieraiksi, ymmärtämättä karjalaista ihmistä lainkaan), kuvauksia hankalista ihmisistä ja kiperien tilanteiden ratkomisesta ja siitä, että aukeama toisensa jälkeen minun silmieni eteen oli koottu paitsi Majander-Reenpään oman uran ja perhe-elämän vaiheita, myös siinä sivussa kotimaisen kirjallisuuskentän historiaa. Ja niin, Laila Hietamiehestä/Hirvisaaresta: Kirjatyttö herätti minussa valtavan halun tutustua vähintään yhteen hänen sarjoistaan. En ymmärrä, miten en ole itse karjalaisjuurisena tarttunut esimerkiksi Kannas-sarjaan aiemmin, mutta Majander-Reenpään kuvauksissa kirjailija itse on tietenkin valtavan sympaattinen ja teokset lähtemätön osa suomalaista kirjallisuutta (sekä neljällä miljoonalla painetulla niteellä kaupallisessa mielessä yksi kustantamon kivijaloista). Pakko tutustua niihin!

Käännöskirjallisuuden tekijät eli suomentajat kirjassa oli sivuutettu miltei täysin; jokunen irtomaininta löytyy silloin kun suomentajan sukunimi on esimerkiksi Reenpää tai kun suomentajat vaativat korvausta tekstiensä käytöstä. Tästä perspektiivistä kirja oli hieman lannistavakin lukukokemus ja muistutti suomentajan näkyvyyden ja arvostuksen puutteesta. Mutta toisaalta: kirja ei ole mikään kirja-alan yleinen historiikki vaan yhden ihmisen muistelmat ja muistelmien kirjoittajalla on täysi oikeus kertoa vain itse mielekkäinä, kiinnostavina ja arvokkaina pitämistään asioista.

Huomenna alkavat muuten Turun kansainväliset kirjamessut, mikä sekin on eräänlainen ihana paluu menneisyyteen: Turun messut ovat suomalaisista vanhimmat, ja koronapandemian vuoksi edellisistä messuista on nyt kaksi vuotta aikaa. Aion kulkea messukeskuksen käytäviä, katsella kirjapinoja ja ajatella Kirjatytön lukeneena kaikkea sitä, mitä niiden takana on. Kustannuspäätöksiä, taiteilijan elämää, kirjapainon perfektorit ja rotaatiot, sanojen outo tenho.

Ella Vihelmaa: Vähän enemmän vähemmän – löytöretkiä kestävämpään elämään

Luopua, tyytyä, jäädä paitsi – pyrkimyksemme ekologisesti kestävämpään elämään hahmottuu helposti kieltäytymisten ja niukkuuden kautta. Voisiko asia olla toisin?

Näin kysyy kirjan takakansi, ja sen sivuilta löytyy todella monta tapaa vastata että kyllä, se voi olla toisin. Kansikuvakin on hieno, se herättää heti ajatuksia kestävämmän elämän tavoittelun vaikeuksista ja länsimaisesta suhteesta kuluttamiseen, sillä siinä on kuvattuna rikkoutunut japanilainen kulho, joka on korjattu kintsugi-perinteen mukaan eli lisäämällä korjausliimaan kultajauhetta. Korjauksesta tulee näin tehden hyvin näkyvä osa esinettä, mutta samalla se korostaa epätäydellisyydestä löytyvää kauneutta ja sitä arvostusta, jota elämän kuluttamalle esineelle voi antaa. On varsin paljastavaa, että tällainen esimerkki löytyy länsimaisen kulutuskulttuurin sijaan tällä kertaa Japanista. Moni on meillä oppinut tavoittelemaan vanhan, korjatun ja kestävän sijaan aina jotain lisää ja aina jotain uutta.

Jouduin kirjan avattuani hieman pyörälle päästäni. En itse asiassa osaa enää sanallistaa sitä, mitä kirjalta oikeastaan odotin; joka tapauksessa sisältö oli odotettua haastavampaa (siis siinä mielessä että se haastoi puntaroimaan omaa ympäristö- ja materiasuhdetta syvällisemmin kuin luulinkaan). Filosofista.

Kirjan kieli on vaativaa, mutta se palkitsee viitseliään lukijan uudenlaisilla näkymillä tähän maailmaksi tai todellisuudeksi kutsuttuun olemassaoloon.Vihelmaa ripottelee tekstin sekaan otteita omasta elämästään: pyörämatkalla teltan paikkaa ei ole löytyä, ja nelivuotias oli aikaa sitten muuttunut ihmislapsesta muuttohanheksi, joka silmät puoliummessa etsii laskeutumispaikkaa, tai junassa vierustoveri naurahtaa epäuskoisena, kun Vihelmaa ei viskaa banaaninkuoria junan kätevään roskikseen pois vaivaamasta, vaan vie ne mieluummin kotiin kompostoitumaan.

Luvut on nimetty runollisilla, mielikuvitusta ruokkivilla otsikoilla (Kaaos ja osallisuus, Pehmeä lasku), mutta niitä selventämään on lisätty alaotsikoksi kysymys, joka toimii tulkintakehyksenä koko luvulle. Määrän merkitykset – millaista on askeettinen loisto? Jokaisen luvun lopussa on liuta pohdintatehtäviä, ja vastausten pohdinta saattaa hyvinkin jäädä askarruttamaan lukijaa pidemmäksi aikaa. Onnistuneita kysymyksiä, siis. Jouduin lukemaan kirjaa vain pätkissä kaiken omenoiden keräämisen, kuorimisen, soseuttamisen, hilloamisen, viipaloinnin ja muun ahkeroinnin lomassa, joten ajatus ehti joka kerta katketa ennen kuin pääsin jatkamaan. Suosittelen muille lukijoille keskittyneempää, antautuvaa lukemistapaa: kestää aikansa, ennen kuin tekstiin pääsee sisään, joten anna sille aikaa!

Kirjassa etsitään työkaluja parempaan luonto- ja materiasuhteeseen sekä pohtimalla materian olemusta (mistä biomassa käytännössä muodostuu ja millä todennäköisyydellä satunnaisen hiiliatomin osoitteena on eläinkunta?) että lähestymällä kysymystä sosiaalipsykologian keinoin. Luin erityisen kiinnostuneena vaimeasta egosta (quiet ego), jota luonnehtii toisten olentojen näkökulmiin eläytyminen; kun oman egon ääni vaimenee, voi kuulla paremmin muun elonkirjon ääniä. Itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat liukenevat ja tilalle tulee uusia tapoja hahmottaa tätä maailmassa olemista. Samoin pysähdyin lukemaan ajatuksella Vihelmaan tekstiä matkustamisesta; mikäli haavekuvat kaukomaista realisoituvat lentolipuiksi, matkailija tulee tuottaneeksi kestämättömän määrän päästöjä. Mutta minkä perässä maailmalle yleensä lähdetään ja miten se löydetään muilla keinoin?

Tarkkaan ottaen ihmiset eivät tuota ainetta sen enempää kuin energiaakaan. Ainetta kylläkin siirretään paikasta toiseen ja muunnetaan uusiin muotoihin, mutta se säilyttää perustavanlaatuisen outoutensa suhteessa inhimilliseen toimijaan. Nykyisessä elämänmuodossamme helppo liikuteltavuus vaikeuttaa materiaalien mykän magian, molekyylien itsepintaisen toimijuuden tunnustamista. Silti useimmat törmäävät jossakin elämän käänteessä aineen todellisuuteen: puutostauti vie voimat tai putkirikko vaikeuttaa veden saantia. Se minkä moderni ihminen kenties tulkitsee häiriötilaksi, voi myös toimia johtolankana rohkeampaan luontosuhteeseen. Sen sijaan, että ihminen istuu koneiden palveltavana, hän voi toteuttaa fysikaalista ulottuvuuttaan suunnistamalla ilman  navigaattoria, kantamalla vettä, kääntämällä kasvimaata.

Helmet-haasteessa kirja pääsee kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Pitkät laboratoriopäivät vaikuttivat myös mieleeni. Tämän työn hitaus, se miten kaikkein pienimpienkin muutosten havaitseminen kesti iät ja ajat, sai minut joskus kysymään: Mitä järkeä tässä on?

Mitä järkeä tässä on? Kysymys oli kertosäkeeni, kun suoritin pakolliset kuviot. Varsinkin eräs hiiri sai  minut lausumaan  nuo sanat aina, kun tarkkailin sitä. Se oli toivottoman riippuvainen proteiinijuomasta ja painoi vipua niin usein, että oli kehittänyt itselleen psykosomaattisen ontumisen, koska se odotti satunnaista sähköiskua. Mutta sitkeästi se vain jaksoi nilkuttaa kohti vipua painamaan ja painamaan ja painamaan yhä uudelleen.

Yaa Gyasin toinen romaani Maa ja taivas (suom. Arto Schoderus) oli aika intensiivinen lukukokemus. Sen pääosassa on Gifty, ghanalaisen äidin Yhdysvalloissa syntynyt tytär. Kirjan alussa Gifty on Stanfordin lääketieteellisen tiedekunnan neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tutkii laboratorion hiirillä palkintohakuista käytöstä. Kirja kulkee monella aikatasolla, joten jatko-opiskelijan laboratorioarjen lomassa lukija saa välähdyksiä Giftyn lapsuudesta Alabamassa, vilpittömästä lapsenuskosta ja helluntailaiskristillisyyden sävyttämästä maailmankuvasta sekä lapsuutta ja nuoruutta värittävistä kipeistä kokemuksista.

"Mitä järkeä tässä touhussa on?" on kysymys, joka erottaa ihmisen kaikista muista eläimistä. Sen ympärillä kiertävä tiedonhalumme on saanut aikaan kaiken tieteestä kirjallisuuteen ja filosofiaan ja uskontoon. Kun vastaus kysymykseen on: "Se on Jumalan tahto", saamme ehkä lohtua. Mutta entä jos vastaus kysymykseen on: "En tiedä" tai vielä pahempaa: "Ei mitään".

Gifty omistautuu tutkimukselleen ja väistää seurustelukumppaneiden ja työkavereiden kysymykset perheestä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Syy vaitonaisuuteen paljastuu lukijalle takaumien myötä: isoveli Nana on ajautunut loukkaantumisen myötä opioidikoukkuun ja vaikka äiti ja Gifty vievät tätä katkaisuhoitoon ja vahtivat ja tukevat minkä voivat, lopulta on koittanut sekin päivä kun poliisit ovat ovella tuomassa tiedon Nanan yliannostuksesta ja kuolemasta. Äiti on jo tätä ennen kärsinyt lamaannuttavista masennuskausista, ja hänen tilansa kroonistuu. Kirjassa äiti tavataan lähestulkoon katatoniseen tilaan vaipuneena; Gifty on ottanut hänet luokseen asumaan ja enimmäkseen äiti vain nukkuu. On ihmeteltävä, miten Gifty itse pysyy kaiken keskellä edes jotenkin toimintakykyisenä, sillä hänen kannettavakseen on sälytetty niin paljon. Fuksivuonna Harvardissa hän yrittääkin kurottaa kohti apua, mutta turhaan. Vastausten etsintä jatkuu, yksin.

Kirjan englanninkielinen nimi on Transcendent Kingdom. Transsendentti merkitsee ihmisen käsityskyvyn ylittävää mysteeriä, ja kirjassa näitä käsityskykyä pakenevia ilmiöitä ovat muun muassa usko, Jumala, ihmisyys, halu ja riippuvuus. Nämä teemat ovat tavallaan kaikessa läsnä, niin Nanan, äidin, Giftyn tutkimusprojektin kuin monen muunkin henkilön kautta. Minulle näistä sivuhahmoista jäi parhaiten mieleen lapsuuden seurakunnan pastori ja tämän tytär Mary. Alabamalaisen helluntailaiskirkon seksuaalimoraalissa on tilaa vain kieltäytymiselle ja saarnoissa lihan himoihin suhtaudutaan ankarasti, kunnes pastorin oma tytär Mary on yllättäen raskaana seitsemäntoistavuotiaana. Saarnoihin ilmestyy tämän jälkeen huomattavasti anteeksiantavampi sävy, ja kun Mary ja lapsen isä ovat vauvan syntymään mennessä ehtineet naimisiinkin, kaikki on jo annettu anteeksi. Ristiriitoja ja eri suuntiin vetäviä inhimillisiä haluja! Nanakin oli enemmän kuin riippuvuutensa:

Unohdetaan hetkeksi, miltä hän näytti paperilla, ja nähdään hänet sellaisena kuin hän oli, kaikessa loistossaan, kaikessa kauneudessaan. On totta, että jo monta vuotta ennen kuin hän kuoli, minä katsoin hänen kasvojaan ja ajattelin: mikä sääli, mitä tuhlausta. Mutta tuhlaaja olinkin minä, tuhlausta oli se mikä minulta jäi huomaamatta, kun katsoin häntä näkemättä muuta kuin riippuvuuden.

Yaa Gyasin vuonna 2016 ilmestynyt ja 2017 suomennettu esikoisromaani Matkalla kotiin (suom. Sari Karhulahti) oli sukupolvisaaga, jonka pitkän aikajänteen alle mahtui monen sukupolven ihmisiä kohtaloineen. Maa ja taivas on paljon tiiviimpi, mutta molemmat tunkeutuvat kyllä ihon alle sillä tavalla, että ajatukset palaavat niiden henkilöhahmoihin monta kertaa.

Ehdin jo ajatella, ettei kirjalle löydy vapaata kohtaa Helmet-haasteesta, mutta löytyipä sittenkin: kohta 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Gyasi on muuten itsekin opiskellut Stanfordissa, ei tosin tehnyt neurotieteen tutkimusta kuten Gifty. Kirjan jälkisanoissa kiitetään Gyasin ystävää ja neurotieteen tutkija Christinaa ja tämän tutkimustyötä; Gyasi on päässyt paitsi käymään laboratoriossa, myös keskustelemaan loputtoman pitkiä keskusteluja tutkijaystävänsä kanssa. Se näkyy myös tässä kirjan sivuilla.

 

Annie Ernaux: Vuodet

Mustavalkoisesa valokuvassa seisoo kaksi tyttöä vieretysten puistokujalla, molemmilla on kädet selän takana. Taustalla on pensaita ja korkea tiilimuuri, taivaalla valkeita pilviä. Kääntöpuolella lukee: heinäkuu 1955, Saint-Michelin tyttökoulun puutarhassa.

Tahtoisin verrata tätä kirjaa pitsiin. Miksi? Koska se on elegantti ja kevyt, upean yksityiskohtainen ja taianomaisella tavalla kuitenkin todellinen. Toivottavasti pitsi ei nyt herätä kenessäkään mitään siirappisen sentimentaalisuuden mielleyhtymiä, se ei ole tarkoitus eikä se kuvaisi Annie Ernaux'n aika toteavaa kirjoitustyyliä ollenkaan. Tulin itse ajatelleeksi pitsiä luultavasti siksi, että olen opetellut viime vuosina nypläämään sitä! Nyplätty pitsi on ilmavaa, kevyttä, kaunista ja uniikkia, ja entisaikaan sitä löytyi lakanoiden ja nenäliinojan tapaisista aika arkisistakin paikoista. Annie Ernaux'n Vuodet on samalla tavalla ilmava ja detaljeja täynnä oleva retrospektiivi, katse menneisiin aikoihin. Kollektiivinen muistelma ja moderni muistelmaklassikko, sanoo takakansikin.

Vuodet oli ensimmäinen lukemani Annie Ernaux'n kirja, joten kirjailijan tyyli ei ollut minulle omakohtaisesti tuttu. Olin toki tietoinen Ernaux'n maineesta ja asemasta jonkinlaisena omaelämäkerronnan uudistajana, mutta odotin itse asiassa silti jotakin varsin perinteistä minäkertojatyyppiä. Tiedättekö, sellaista kertojaa, joka henkilöityy yhteen ihmiseen ja jonka näkökulmasta koko teos on kirjoitettu, yksikön ensimmäisessä persoonassa. Vuodet on kuitenkin jotain muuta. Se kertaa sotienjälkeisen Euroopan ja etenkin tietysti Ranskan vaiheita ilmestymisvuoteensa 2008 saakka ja koska kerronta vaihtelee passiivin, yksikön kolmannen persoonan ja monikon välillä, kertojaksi nousee tavallaan koko nuo ajat elänyt sukupolvi. Bunkkereiden mykät, harmaat jäänteet rantakallioiden kupeessa olivat kaikkien silmien edessä, sunnuntaipäivällisellä pöydissä puhuttiin uudesta supermarketista, kunnallisen uimahallin rakentamisesta, Renault 4L:stä ja Citroën Ami 6:sta. Elämää viistoavat niin sodat, presidentinvaalit, yliopistouudistukset ja yhteiskunnallinen liikehdintä kuin televisio-ohjelmat, laulajat ja vaihtuva teknologiakin. Aineellinen ja aineeton todellisuus, aika, oli kaikille yhteinen joten monet muistotkin ovat yhteisiä.

Annie Ernaux'n dokumentaariseen ja tässä teoksessa kollaasimaiseen tyyliin kuuluu se, ettei tapahtumista järjestetä mitään suurta yhtenäistä kertomusta, vaan muistot ja tapahtumat virtaavat kirjan sivuilla omia lakejaan noudattaen kuten aikakin. Siellä täällä esiin nousee valokuvia tytöstä, joka on ensimmäisissä kuvissa vasta pikkuinen taapero ja viimeisissä jo eläkeikäinen nainen, ja näihin valokuviin merkityt päivämäärät ja paikat ankkuroivat hetkiä historiaan. Valokuvien tyttö ja nainen muistuttaa silmiinpistävän paljon Annie Ernaux'ta itseään ja samoin nainen, jonka elämän vaiheita siellä täällä tarkastellaan erikseen, niin, hänelläkin on Ernaux'n kanssa paljon yhteistä. [Y]ksityiselämä ja maailmaksi tai yhteiskunnaksi kutsuttu yhteinen todellisuus sekoittuvat, risteytyvät, hankautuvat ja hiertyvät toisiinsa, kuten Päivi Kosonen toteaa Annie Ernaux'ta käsittelevässä esseessä.

Kirjassa on kuin ohimennen mukana myös tietynlainen yhteiskunnallinen näkökulma. Siinä kuvataan ihmisiä yhteiskunnallisen todellisuuden kokijoina ja toimijoina ja sitä, miten tietyt yhteiskunnalliset ja historialliset olosuhteet vaikuttavat heidän sisällään. Vuonna 1940 syntyneellä Ernaux'lla on omakohtaista kokemusta monesta yhteiskunnallisesta taitekohdasta, näistä merkittävimpien joukossa  on tietenkin toukokuu 1968, mai -68 ja miten mielettömän voimakkaalla tavalla siinä purkautui vain parissa kuukaudessa paljon aiemmilta ajoilta periytynyttä voimattoman alistumisen keräämää vimmaa. Myöhemmin, viimeistään 1990-luvulle tultaessa toukokuun 1968 ihanteet muuntuivat tavaroiksi ja viihteeksi ja yksilöllisen menestyksen tavoittelu ohittaa toiveet muutoksesta ja erilaisista tulevaisuuksista. Uudet sukupolvet näyttäytyvät kuitenkin uusilla tavoilla rohkeilta ja toiveikkailta, nuoret opettivat meille suvaitsevaisuutta, rasisminvastaisuutta, pasifismia ja luonnonsuojelua -- Heillä oli arvopohjainen maailmankatsomus. Heitä oli ihana katsella.

Kirjoittamalla tätä koettua ajan virtaa muistiin Ernaux yrittää pelastaa jotain ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse, alkaen aina sodanjälkeisestä niukkuudesta uuden vuosituhannen huoliin. Olen itse viime aikoina ajatellut paljon suomalaisen sodanjälkeisen pula-ajan ihmisiä ja siinä ajassa elettyä todellisuutta; minulla on kotipihalla 1940-luvun lopulla istutettuja omenapuita, joiden loputtomalta tuntuvaa satoa korjataan ja säilötään juuri nyt. Tässä yltäkylläisyyden ajassa valtava omenasato tuntuu lähinnä vitsaukselta, mutta siinä aineellisessa puutteessa jossa nämä puut on istutettu, ne ovat edustaneet ravinnon lisäksi kai turvaa ja toivoa. Olen ajatellut Ernaux'ta lukiessa ja omenoita säilöessäni paljon heitä, ja aikaa ja muutosta.

Päivi Kosonen on kirjoittanut kiinnostavan esseen Annie Ernaux'sta kokoelmaan Tarinoiden paluu – esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2008) itse asiassa samana vuonna kuin Vuodet on Ranskassa ilmestynyt. Vuodet käännettiin pari vuotta sitten englanniksi ja englanninos pääsi Booker-palkinnon listalle. Kiinnostus heräsi selvästi sen myötä myös Suomessa, joten suomennoskin on nyt saatu. Suomentaja Lotta Toivanen on tehnyt taas aivan ilmiömäistä jälkeä; oletan, että kerronnassa on käytetty paljon ranskalaista on-pronominia, joka voi olla aivan painajaismainen käännettävä, mutta Toivasen suomentamana kerronta virtaa todella pakottomana ja kevyenä eteenpäin, välittäen kuitenkin sen persoonattoman ja kollektiivisen sävyn. Pysähdyin moneen kertaan kirjoittamaan muistiin kaikenlaisia huomioita, ilmaisuja ja sanoja (ahaa, ranskalaisessa tekstissä esiintyvän formican voi suomentaa ikilevyksi eikä laminaatiksi, ooh miten upea virke, ja tämän sanan tahdon muistaa aina).

Vuodet pääsi Helmet-haasteessa kohtaan 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut, varasin tämän nimittäin kirjastosta jo kesällä, kun bongasin sen kustantamon katalogista. Hyvin se sopisi myös kohtaan 43, kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

JK. Lisätty tunnisteisiin nobel: Ernaux'lle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto lokakuussa 2022.