Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Takakansitekstin mukaan tässä on ”raa’an kaunis, pikimustan huumorin puhkoma romaani taiteilija Jana Kiposta, jolla on tuhat syytä olla katkera eikä aikomustakaan vatvoa, kuka pilasi kenenkin elämän”, mitä paremmin tätä kirjaa ei oikein voikaan tiivistää. Lähdin veljen luo on Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa, ja kiinnostuin kirjasta alunperin huomattuani hienot, värikylläiset Helmer Osslundin maisemamaalaukset sen kansissa. Onneksi huomasin varata kirjan jo ennen sen ilmestymistä, sillä kirjastojonot olivat päässeet muutenkin jo aika pitkiksi, ja eilisen Hesarin myönteinen arvio pidentää niitä varmasti entisestään.

”Taiteilija Jana Kippo” ei välttämättä silti tavoita päähenkilön olemusta kovin hyvin, sillä Janan taiteilijanelämästä kirjassa ei kerrota oikeastaan mitään. Hän lähti kotipuolesta Smalångerista, näköalattoman köyhyyden keskeltä taidekouluun Tukholmaan heti kuin suinkin pystyi, mutta kirja pysyttelee tiiviisti kotikylän painostavassa tunnelmassa. Jana ei minun luennassani ollutkaan niinkään taiteilija, vaan jonkinlainen lakoninen ja suorasukainen tarkkailija, joka on palannut synnyinsijoilleen ottamaan omasta menneisyydestään selkoa. Se on vaikeaa, sillä tuntuu että kaikki on aina jätetty sanomatta, ja koska yhden ihmisen kohtaloon kietoutuu koko joukko muitakin. Lisäksi kotiväkivallan ja alkoholismin riivaama menneisyys ei ole miellyttävä paikka kaiveltavaksi. ”Olen päivä päivältä kiitollisempi niistä vähistä asioista, joita en muista”, Janakin huokaa. Muistiin on painunut traumaattisia asioita, mutta osa on jäänyt armeliaasti tallentamatta (mikä takaa kirjan loppupuolelle häkellyttäviä paljastuksia). 

Kirja alkaa, kun Jana palaa kotikyläänsä Norrbottenin Smalångeriin pääsiäisenä raivoavan lumimyrskyn aikana. Alunperin hän palaa veljensä vuoksi, joka on jäänyt kotitilalle juomaan itseään hitaasti hengiltä. Alun lumimyrskyn keskellä Jana kohtaa samanaikaisesti kovin kummalliselta ja silti hyvin luontevalta tuntuvalla tavalla eskilbrännströmin talossa asuvan johnin. Tapaamisesta syntyy vyyhti, jonka avautuessa kiertyy auki niin Janan kuin koko yhteisönkin salaisuuksia. 

 Kirjoitin muuten tarkoituksella eskilbrännströmin ja johnin pienellä – kirjassa erisnimet kirjoitetaan tällä tavalla pienellä ja yhteen, ja välimerkkien käytöllekin on aivan omat sääntönsä. Smirnoff kertoo valinneensa tällaisen kirjoitustavan, sillä se kuvastaa hänen mukaansa sitä miltä alueella puhuttu ruotsi kuulostaa. Ja onhan se totta muuallakin kuin Norrbottenissa, että ihmisten ja paikkojen nimistä tulee puheessa usein eräänlaisia kivettyneitä ilmauksia. Ei ole Eskil Brännströmin taloa, vaan joku voi asua siinä eskilbrännströmin talossa. Outi Mennan ihmeen hienosti suomentama kieli kuvastaa myös kokonaista tapaa olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jana Kippon kotiseudulla se tapa on välillä tylyn suorasukainen, välillä jurottava, ja ihmisten välisissä suhteissa on sekä tungettelevaa uteliaisuutta että hyväksyvää huolenpitoa. 

Janan lapsuus ja nuoruus tuntuvat kirjan sivuilla lähestulkoon edelliseltä elämältä, sillä alistetun ja kaltoinkohdellun lapsen tilalla on henkistä kanttia kasvattanut omapäinen nainen. Onkin ällistyttävää yhtäkkiä lukea, että sisarusten äiti on yhä elossa ja asuu palvelutalossa jossakin suhteellisen lähellä. Tieto tuo kaksi erillään ollutta maailmaa, lapsuuden ja nykyhetken, jotenkin yhteen. Trilogian seuraava osa, Vi for upp med mor, enteilisikin sukellusta äidin taustaan ja elämään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla, sillä Karin Smirnoffin tarkkanäköinen katse paljastaa ihmisistä ja ihmisten yhteisöistä kipeitä asioita, mutta vähäeleisesti ja uhrin asemaan joutuvien inhimillistä haurautta kunnioittaen. 

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirja on osa jotain kirjasarjaa.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 "Fredrik Barker taivutti päätään nähdäkseen hänen kirjansa. – Saanko katsoa, mitä te luette?

Jenny yritti piilotella kirjaa selkänsä takana, mutta antoi sen sitten vastahakoisesti miehelle.

Fredrik otti kirjan käteensä ja luki ääneen. – Minna Canthin Hanna. Olenkin kuullut tästä rouva Canthista, hän on naisasialiikkeen ajaja. Mies nosti katseensa ja siristi silmiään. – Ette kai te ole radikaali, rouva Malmström?"

 Ilahduin tammikuun alussa kovasti kun huomasin kustantajan katalogista tämän kirjan ilmestyvän nyt kevään aikana. Turkuun sijoittuva historiallinen romaani! Pakko lukea! Onneksi huomasin tehdä kirjastovarauksen silloin heti, sillä kirjan ilmestyttyä jono oli venynyt jo toivottoman pitkäksi – tällä hetkellä omaa lukuvuoroaan odottaa noin 900 lukijaa! Aikamoinen määrä.

Historiallisia romaaneja on usein mukava lukea. Niissä on yleensä huolella kirjoitettu miljöö, hienoa ajankuvaa ja kiinnostavia henkilöhahmoja, ja juonivetoisina niitä voi oikein heittäytyä lukemaan. Lukulistallani on nytkin keikkunut pitkään muun muassa Milja Kauniston Olavi Maununpojasta kertova trilogia. Vielä aion senkin joskus ehtiä.

 Monista historiallisista romaaneista kirjoitetaan kokonaiset sarjat, ja myös Puuvillatehtaan varjossa aloittaa sarjan, jossa päästään seuraamaan nuoren leskirouva Jenny Malmströmin elämää. En ole varma aionko jatkaa sarjan tulevien osien lukemista, sillä vaikka ehdin innostua tämän kirjan ilmestymisestä, se ei ehkä sittenkään ollut oikein minun makuuni. Olinkohan itse onnistunut virittämään odotukseni jollakin lailla väärään suuntaan? Olin innoissani siitä, että 1800-luvun lopun Turku heräisi tarinassa jotenkin henkiin, mutta innostus latistui kirjan edetessä tuttujen paikkojen ja nimien bongailuksi. Hei, Kaarinan kirkko ja pappila – nehän ovat nykyään Pyhän Katariinan kirkko ja Katariinan pappila, ja juuri tuolta ne näyttävät! Hei, Dahlströmin palatsi! Turun teatteri! Ja Kuuvuoren rinteet! Hei, Barkerin tehtaan paikalla on nykyään Barkerinpuisto ja leikkipaikka!

(Hämmästyttävä knoppitieto: kirjassa esiintyvä Frenckellin kirjapaino ja -kauppa oli toiminnassa vuoteen 2008 asti. Se oli perustettu vuonna 1642 ja oli konkurssiin mennessään Suomen vanhin yritys. Nykyään vanhin yhä toimiva yritys on vuonna 1649 perustettu Fiskars.)

Kirjan esikoiskirjamaisuus näkyi eräänlaisena ahtautena. Tarinaan oli ladottu kaikki kiinnostavat tiedot, joita 1800-luvun lopun seurapiiri-Turusta voi latoa: paikkoja, ihmisiä, Rouvasväenyhdistyksen järjestämiä tapahtumia. Siinä perustettiin kansankirjastoa ja asuntolaa työväestölle. Ruokia kuvattiin erityisellä huolella ja aikakauden oikeinkirjoituksella: hillottuja sitroonia, suolaisia cheksejä, karottikakkua, sinkkua. Detaljit tuntuivat painavan tarinaa sillä tavalla, ettei ihmisten motiiveille, keskeiselle romanssille tai muille ihmissuhteille oikein jäänyt tilaa. (Kill your darlings onkin paljon helpommin sanottu kuin tehty.) Ja ihmissuhteet olisivat tätä tarinaa voineet juuri kannatella! Leskirouva Malmströmille on nimittäin kirjoitettu ystäväpiirin lisäksi kaikenlaisia kiinnostavia puolisotarjokkaita: tumma ja tulinen puuvillatehtailijan poika Fredrik Barker (mielikuvituksen tuotetta, John Barkerilla ei ollut lapsia), kultainen ja omalla tavallaan uudistusmielinen Kosti Vanhanen sekä Koroistenniemen arkeologisille kaivauksille saapunut Juhani Aaltonen, joka tuntui pitävän Jenny Malmströmiä älyllisesti vertaisenaan.

Henkilöt ja näiden väliset suhteet jäivät siis mielestäni aika mustavalkoisiksi ja ohuiksi. Jennyn ja kosijaehdokkaiden väliset kohtaukset tuntuivat vain kovin luettelo- tai kaavamaisilta, enkä saanut luettua niistä mitään kihisevää jännitystä tai kaipuuta. Lisäksi olisin tahtonut lukea hieman lisää kaikkien hahmojen motiiveista – miksi Jenny ajaa niin tiiviisti vähäosaisten asiaa? Miksi hänen ottolapsiaan vieroksutaan? Mitä Martta-tyttö ajattelee isän kuoltua? Toivoin koko ajan, että kerronnan perspektiiviä voisi siirtää muihinkin hahmoihin. Olisin halunnut tietää heistä edes jotain.

 Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia löytää hyvää kevyttä ja viihteellistä luettavaa, enkä oikein osaa itsekään määritellä mitä se hyvä viihde sitten minulle oikein olisi. Ei ainakaan dekkareita eikä mitään liian siirappista ja stereotyyppistä romanttista kirjallisuutta. Eikä kauhua, tai menee yöunet. Jotain juonivetoista, helppolukuista ja samaan aikaan ei-kaavamaista sen pitäisi olla. Paljon on kaikenlaisia ehtoja! Etsintä jatkuu.

Puuvillatehtaan varjossa menee Helmet-haasteen kohtaan 3. Historiallinen romaani.

Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto

Yleissivistyksessäni on ollut tähän asti yksi Douglas Adamsin mentävä aukko. Sain kurottua sitä hieman umpeen lukemalla tämän kosmisen käsittämättömän ja hauskan aikaseikkailun nimeltään Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto, joka päätyi erään etäkokoontuvan lukupiirin luettavaksi. Sain siinä sivussa kuunnella muiden osallistujien muutakin Douglas Adams -aiheista keskustelua, mikä oli mukavaa. Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto sijoittuu kuulemma suunnilleen puoliväliin "normaalin kirjallisuuden" ja Linnunrata-kirjojen väliin. En ole varma, minkälaisiin lukemiin pitäisi kalibroida odotuksia Linnunrata-trilogiaa kohtaan tämän kommentin perustella - mielestäni tähän Dirk Gentlyyn oli lapattu jo aika uskomaton määrä kaheleita, mutta viihdyttäviä ja kekseliäitä asioita!

Tiivistelmän kirjoittaminen tällaisesta kirjasta on, no, melko haasteellista. Tarinassa on esimerkiksi mukana sähkömunkki, eräänlainen robotti, jonka tehtäväksi on sälytetty kaikenlainen uskominen. (Ihmiset ovat muutenkin luopuneet kaikista rasittavista tehtävistä, kuten tiskaaminen, joten uskominenkin hoituu sähkömunkilla.) Siinä on Cambridgen ajantiedon professuurin huonomuistinen haltija Urban Chronotis ja IT-miljonääri Gordon Way, ensin ruumiinsa kera hengissä ja sitten ilman ruumistaan (don't ask). Siinä on erään insinöörin haamu, sekä Richard MacDuff, tilinpäätöksistä tietokoneen välityksellä musiikkia luova kaunosielu. Ja kaikenlaisia ovia, portaikkoon juuttunut piano sekä muun muassa drontti. Ja romantikkorunoilija Samuel Coleridge. Ja itse Dirk Gently, jonka holistinen etsivätoimisto lupaa ratkaista koko rikoksen ja löytää koko ihmisen.

Kirjassa siis seikkailee hurja määrä erilaisia hahmoja, joiden irtonaiset juonilangat punoutuvat lopussa miltei kaikki yhteen (yhtä varsin olennaista langanpätkää lukuunottamatta). Kaistapäisen huumorin ohella kirjan teemat pyörivät kiinnostavien ekstistentiaalisten kysymysten parissa. Mitä elämä on? Mihin kaikkeen ihmiset pystyvät? Miten asiat vaikuttavat toisiinsa? Jos voisi matkustaa ajassa taaksepäin ja muuttaa asioita, kertautuisivatko muutosten vaikutukset niin, että mikään ei enää olisi ennallaan?

Adamsin luova mieli loihtii ilmoille kaikenlaisia hykerryttävän hienoja kuvauksia. Suosikkini oli ajantiedon professori Chronotiksen kuvaus omasta muististaan: "hän oli kerran itse verrannut muistiaan harvinaiseen perhoseen, joka oli värikäs, liihotteli sirosti sinne tänne ja oli melkein kokonaan hävinnyt."

Professori Chronotis on muuten mítä ilmeisimmin toiminut alkusysäyksenä koko kirjalle: Douglas Adams on käsikirjoittanut Chronotiksen hahmon mukaan Dr. Whon jaksoon jo vuonna 1979. Jaksoa ei lakkojen vuoksi kuitenkaan koskaan kuvattu. Hahmo vaati silti päästä tarinaan, ja vuonna 1987 ilmestyi tämä holistinen etsivätoimistotarina, jossa maapallokin pelastuu, tiukkojen käänteiden jälkeen. Suomennos on Hilkka Pekkasen käsialaa.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 36. Kirjassa liikutaan ajassa.

Paastonajan lukemistoa

Erikoinen juttu: halusin varata itselleni kirjastosta luettavaksi 1300-luvun lopulla eläneen anakoreettinunna Juliana Norwichilaisen kirjoituksia, mutta niihin olikin varausjonoa! Ajatella. Jono ei onneksi ollut pitkä, joten pääsin melko pian tutustumaan siihen, mitä Juliana kirjoitti sairasvuoteella näkemistään näyistä ja millaisia merkityksiä hän niille ilmaisi. Kiinnostavaa lukemistoa ja Paavo Rissasen sujuva suomennos. Kääntäjää kiehtoo kirjan sisällön lisäksi tietenkin myös ajatus siitä, että alkuteksti on kirjoitettu ns. keskienglannilla, vakiintumattomalla oikeinkirjoituksella ja aikana, jolloin koko kirjallinen kulttuuri oli hyvin erilainen kuin nykypäivänä. Haasteellinen tehtävä.

(Vaikka varausjono pääsikin yllättämään, taidan silti tietää siihen syyn: Turun vastavihitty piispa Mari Leppänen sivusi vihkimismessunsa saarnassa muun muassa näitä Juliana Norwichilaisen tekstejä, enkä selvästikään ollut ainoa, jonka mielenkiinto heräsi. Hauska ja yllättävä sattumus joka tapauksessa.)

Kirjallisuuslehti Lumoojan numeron 4/2020 teemana oli usko. Kuten pääkirjoittajat toteavat, "usko -- ohjaa ihmisen toimintaa jatkuvasti: me kaikki uskomme joihinkin ideologioihin, lupauksiin, ihmisiin, perinteisiin, oikeuksiin ja niin edelleen." Lehdessä usko on tietenkin ymmärretty hyvin laajasti, ja minusta mielenkiintoisinta antia olivat sen esseet kirjallisuuden dystopioista ja utopioista, jotka käsittelevät toisaalta uskon murenemista ja toisaalta erilaisten tulevaisuuksien ja mahdollisuuksien kuvittelua ja toivomista.

Tämän pääsiäistä edeltävän paastonajan voisi siis käyttää hyvin dystopia- ja utopiakirjojenkin lukemiseen. Ei itse asiassa hullumpi ajatus sekään.

Lukeminen - sekä näiden Juliana Norwichilaisen tekstien että kaiken muunkin kirjallisuuden lukeminen - on sinänsä oivallista paastonajan tekemistä, että se toimii itselleni eräänlaisena miniretriittinä: on lupa irrottaa ajatukset tiskistä, pyykistä, iltaruoan laitosta ja siitä, mitä liikuntavarusteita ekaluokkalaisen reppuun pitikään tällä viikolla pakata. Sen sijaan saa päästää (luultavasti hieman) ylikuormittuneet aivonsa uppoutumaan vain yhteen asiaan ja keinahdella omaan tahtiinsa aaltoilevien lauseiden matkassa. Äänikirjojen kuuntelukeminen ei mielestäni pääse lähellekään samaa vaikutusta. Aniharva kuuntelee äänikirjaa keskittyneesti, toimittamatta samalla jotain muuta (silloinhan voisi yhtä hyvin jo lukeakin). Äänikirjojen kuuntelussa on enemmänkin kyse jonkinlaisesta aivojen moniajosta, mikä on minusta vaikutuksiltaan suunnilleen päinvastainen kuin keskittyvä, uppoutuva lukeminen.

Nappasin paastonajan lukemiseksi myös suunnilleen kannen ja otsikon perusteella Henrik Wikströmin kirjan Mitä Jeesus tekisi? Vastausta ei kirjan sivuilta löydy, kuten arvata saattaa, mutta Wikström esittää mielestäni joitakin osuvia kuvauksia nykyajasta, nykykirkosta ja suhteesta uskon kannalta keskeisiin käsitteisiin. (Myös joitakin hieman vähemmän osuvia, mutta ei voi mitään.)

Ekopaaston teemana on tänä vuonna vesi, eli veteen liittyvää kirjallisuuttahan sitä oikeasti pitäisi nyt lukea. (Hienosti valittu teema, muuten: vesi on enimmäkseen ihmisen hallitsemattomissa oleva aine, se on elämän perusedellytys ja yhteinen hyvä, johon on ihmiskunnan selviytymisen vuoksi syytä kiinnittää huomiota. Esimerkkinä vaikka Itämeri ravinnekuormineen.)

Hyviä vesiaiheisia kirjoja voisivat olla esimerkiksi:

Emmi Itärannan Teemestarin kirja, 

Andri Snaer Magnasonin Ajasta ja vedestä (suom. Tapio Koivukari), 

Maja Lunden Sininen (suom. Katriina Huttunen),

ja lapsille Laura Ertimon ja Satu Kontisen kirja Vesi: kirja maailman tärkeimmästä aineesta.