Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Tämä kirja kertoo ajan unohtamista ihmisistä paikkakunnilla, joita ei enää ole.

And now for something completely different. Luin aivan uunituoreen, viime loppukuusta ilmestyneen toimittaja Antti Rämäsen kirjan Rikottu rajamaa, joka selvittää sisällissodan kulkua Karjalan kannaksella. Evakkotarinat ovat varmaankin monilla, myös minulla, päällimmäinen luovutettua Karjalaa koskeva muisto, mutta se kurja, kultainen Karjala on kokenut synkkiä aikoja ennenkin.

Oma käsitykseni sisällissodasta Karjalassa oli ennen tähän kirjaan tarttumista todella heppoinen. Mielessäni oli lähinnä kuva sodan kaoottisesta loppuvaiheesta, punaisten ja venäläisten bolsevikkisotilaiden pakoyrityksistä tuoreen rajan yli ja valkoisten sotaoikeuden varsin kevyin perustein langetetuista jyrkistä tuomioista. Lisäksi tuoreena mielessäni on kymmenen jakson mittainen Yle Radio 1:llä esitetty ohjelmasarja "Sukuni murhamysteerit", jossa toimittaja Hannamari Vallila selvittää säveltäjä Toivo Kuulan murhaa jääkäreiden voitonjuhlissa vappuna 1918, kun jääkärit ja suojeluskunnat olivat vastikään vallanneet Viipurin. Sarjassa luotiin tietenkin myös katsaus sisällissodan päättymisen sekasortoiseen tilanteeseen.

Rämäsen kirjan luettuaan tietää sitten paljon muutakin. Kirja lähtee taustoittamaan kannaksen olosuhteita oikeastaan siitä ajankohdasta, kun Viipuri–Pietari -rautatielinja rakennetaan ja avataan käyttöön. Oli kiinnostava lukea, mitkä kaikki tekijät ovat tehneet kannaksen elinkeinorakenteesta ja yleisestä ilmapiiristä sellaiset kuin ne olivat: pieniä, halottuja maatilkkuja, joista saatavaa laihaa toimeentuloa paikattiin metsätöillä ja muilla sivuansioilla. Oli kourallinen sahoja ja jotain pienteollisuutta. "Rajaseudun" erityispiirteet näkyivät eritoten Pietarin läheisyyden tuomana taloudellisena toimeliaisuutena, kun venäläisen yläluokan kesähuvilat toivat kaikenlaisia ansaintamahdollisuuksia. (Olenkin nähnyt, miten kaikenlaisissa muistitietokeruissa kannaksen kylien karttoihin on moniin merkitty sinne tänne "taatsoja", siis datšoja eli näitä huviloita.)

Varsinaiset sisällissodan aikaiset tapahtumat Rämänen on jäljittänyt todella tarkkaan, niin tarkkaan kuin se lähteiden nojalla suinkin on mahdollista. (Ehkä hiukan puuduttavankin tarkkaan: teksti vilisee henkilön- ja paikannimiä ja titteleitä, lopussa on lähdeviitteitä 599 ja lähdeluettelo on 25 sivua pitkä.) Mutta lyhyessä ajassa ehti tuolloin tapahtua paljon: kirjasta käy ilmi, miten vielä lyhyt hetki ennen sisällissodan puhkeamista kannaksella sittemmin punaisiin ja valkoisiin jakautuneet ihmiset yrittivät varustautua yhdessä, hankkia aseita yhdessä. Silloin varustauduttiin vielä enemmänkin venäläistä sortovaltaa vastaan, sillä Nikolai II oli toistuvasti yrittänyt liittää kannaksen kuntia Pietarin alaisuuteen (mikä olisi merkinnyt niiden venäläistämistä, mitä ymmärrettävästi vastustettiin kiivaasti). Mutta sitten tosiaan ilmapiiri kiristyi, sisällissota leimahti ja Karjalan kannas oli yksi niistä paikoista, joissa sodan loppuselvittely kävi hyvin veriseksi. Rämänen on kaivanut arkistoista mm. jääkärien saksalaiseversti Edouard Ausfeldin päiväkäskyjä, joissa oli suoria käskyjä vankien kohteluun. Käskyjen seuraukset näkyvät sitten satoina ja satoina surmattuina. Hyvin kirjavin syin.

Harmikseni en päässyt kuuntelemaan Rämäsen haastattelua Turun pääkirjastolla, mutta Areenalla hän on Kalle Haatasen vieraana puhumassa myös tästä kirjasta. (Aion ehtiä vielä joku päivä kuunnella ohjelman!) Rämäsellä on ilmeisesti omia sukujuuria Kanneljärvellä, joka valitettavasti saa esiintyä kirjan sivuilla moneen otteeseen. Kanneljärven opisto muuten jatkaa yhä toimintaansa – se oli yksi ensimmäisiä kansanopistoja koko maassa ja siirsi toimintansa talvisodan jälkeen Lohjalle. Viipurin Urheilijatkin siirtyi jatkamaan toimintaansa Helsingissä. Näinkin se menneisyys kulkee mukana.

Kirjan tiedot

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 sivua.

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa

Instagramin puolella on menossa #syksynkeltaisetlehdet -lukuhaaste, eli moni kirjagrammaaja lukee Tammen keltaisen kirjaston romaaneja. Teemaan sopivasti minäkin luin juuri lukupiirissä yhden keltaisen kirjaston kirjan, pari vuotta sitten ilmestyneen Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa.

Ennakkotietojen perusteella ajattelin, että kuulostaapa jotenkin asetelmalliselta romaanilta: hyvin vaaleaihoiset, mutta Yhdysvalloissa mustaan väestöön kuuluvat kaksostytöt, joista toinen päätyy elämään mustana ja toinen valkoisena. Tämä oli tietenkin kirjan keskeinen jännite, mutta Bennett onnistuu luotaamaan kirjallaan rodullisen eriarvoisuuden ohella myös esimerkiksi identiteetin rakentumisen kysymyksiä. Todella taitavasti rakennettu kirja, jota oli vaikea laskea käsistään. Maria Lyytisen suomennos on aivan uskomattoman sujuva, ja kiinnitin erityisesti huomiota repliikkien taitavaan puhekielenomaisuuteen.

Kirja etenee eri aikatasoilla. Kaksostytöt Stella ja Desirée Vignes syntyvät syvässä etelässä Mallardin pikkukaupungissa, jonka perustaja on tarkoittanut sen mahdollisimman vaaleaihoisille afroamerikkalaisille. Tytöt kohtaavat monenlaista syrjintää, ja päättävät 16-vuotiaina karata Mallardista, tavallaan karata syntyperänsä ja -paikkansa heille petaamaa roolia. Heidän elämänsä lähtevät kuitenkin aivan eri suuntiin: Stella huomaa "käyvänsä valkoisesta", karkaa yhteisestä asunnosta jälkiä jättämättä ja päätyy esiintymään valkoisena, menee naimisiin menestyneen valkoisen liikemiehen kanssa ja elää aineellisesti hyväosaista valkoista elämää. Desirée puolestaan menee naimisiin "tummimman miehen kanssa jonka vain onnistui löytämään", saa lähes sinimustan lapsen ja lopulta pakenee väkivaltaista miestään takaisin Mallardiin. Kirjan alkuosassa lukija pääsee jäljittämään mysteeriä: mihin Stella ja Desirée ovat päätyneet? Miksi Desirée palaa takaisin?

Kirja tosiaan liikkuu eri aikatasoissa, ja eri luvuissa tarkastellaan Desiréen, tämän tyttären Judyn sekä Stellan ja tämän tyttären Kennedyn elämää. Etenkin Stellan hahmo tuntui minusta hyvin keskeiseltä – kenties koska siinä liikuttiin valkoisessa keskiluokkaisessa maailmassa, jonka ilmapiiri tuntui välillä häiritsevänkin tutulta. Stella perheineen asuu oikean nousukauden vauraan ja hyväosaisen ydinperheidyllin keskellä, mutta idylli särkyy, kun naapurustoon muuttaa näyttelijänä mainetta ja kunniaa niittänyt musta mies perheineen. Asukasyhdistys kokoontuu hätäkokoukseen puimaan asiaa: miten käy alueen turvallisuuden, entä kiinteistöjen arvon? Mustan perheen muutto on estettävä, muuten "heitä tulee lisää, ja mikäs sitten eteen?"

Kaikkein kiihkeimmin muuttoa vastustaa Stella, ja hänen kauttaan näkyy se syvästi inhimillinen totuus, että ihminen pyrkii aina pois vähempiarvoisesta ja kohti valtaa. Stella joutuu katsomaan omaa syntyperäänsä ja yhteiskunnallista asemaansa ikäänkuin ulkopuolelta, joutuu kieltämään oman itsensä. Ja raivokkaasti kieltääkin. Vaikka elämä on tasaista ja onnellista, Stella ei pääse eroon jatkuvasta paljastumisen pelosta. Valheille rakentunut elämä alkaa säröillä, kun Stellan tytär Kennedy tapaa teatterilla Desiréen tyttären Judyn. Stella ei ole koskaan paljastanut taustaansa perheelleen, mutta Desirée on kertonut tyttärelleen avoimesti kadonneesta kaksoissisarestaan. Judyn välityksellä eroon ajautuneet sisarukset kohtaavat toisensa ja menneisyytensä, mutta Stella ei taida silti päästä eroon pakenemisen vietistä. .Niin kuin lähtemisessä, palaamisessakin vaikeinta oli päättää niin tehdä.

Kirjan tiedot

Brit Bennett: Mikä meitä erottaa. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 sivua.

Riikka Pulkkinen: Lumo

On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa.

He ovat uimarannalla auringonlaskun aikaan. Taivas on malvaa ja pronssia. On heidän nuoruutensa viimeinen kesä. He ovat kaikki iältään seitsemäntoista ja tuoksuvat vaniljalta ja tuulelta ja ulos ripustetulta pyykiltä, joka on unohtunut narulle koko kuukaudeksi. Pellavalta, jonka läpi kesä on kulkenut.

Ensi vuonna yksi heistä, Philippa, on kuollut, ja muiden nuoruus on ohi. 

Lukupiirissä luettiin Riikka Pulkkisen romaani Lumo, ja jollei olisi ollut lukupiiritapaamista sovittuna, kirja olisi saattanut jäädä minulta kesken jo ensimmäiselle sivulle. Kerronta on nimittäin sillä tavalla ylätyylistä, että se vaatii hieman totuttelua, kuten tuo kirjan alkurivit sisältävä katkelma yläpuolella näyttää. Ne luettuani pysähdyin hetkeksi miettimään mitä tällaiselta kerronnalta oikein voi odottaa: minun muistoni ja käsitykseni seitsemäntoistavuotiaan elämästä eivät todellakaan ole mitään vaniljantuoksua ja raikasta pyykkiä, joten jäin ihmettelemään tyyli- ja sanavalintaa. Sitten jatkoin lukemista ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kerronnan kieli oli ihan perusteltua. Se sai kiinnittämään huomion siihen, minkälaista sepitettä, esitystä ja performanssia kirjan päähenkilön Philippan ja monen muun hahmon elämä on.

Philippa ei nimittäin ole mikään vaniljan ja pellavan tuoksuinen harmiton ja ihana tyttö, vaan eräänlainen mastermind, joka pitää erilaisia yleisöjä hyppysissään ja pyörittää heitä aika lailla tahtonsa mukaan. Hän tiedostaa sen tytön roolin, joka hänelle tässä yhteiskunnassa lankeaa, mutta ottaa roolin haltuun  ja tekee sillä mitä tahtoo. Hän luo hahmoja niin verkkomaailmaan kuin oikeaankin elämään ja pukee ja riisuu naamioita jatkuvasti.

Kertojia on muitakin, mutta Philippa on kaiken keskiössä – hänen ruumiinsa löytyy nurmikolta, hänen kuolinsyytään selvitetään läpi koko kirjan, hänen merkitystään muut yrittävät selvittää. Oman näkökulmansa saavat ainakin Saga, Oliver, naapurin Alina ja oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta suorittava lääkäri. Kaikki heistä pohtivat takautumissa ja keskusteluissa Philippaa ja oman kertomuksensa valtaa ja näkökulmien moninaisuutta. Moniääninen kerrontaratkaisu, siis.

Kirjan hahmot kaikki jollakin tavalla kiemurtelevat omien rooliensa ja rooliodotusten keskellä: hiljaista Sagaa Philippa yrittää rohkaista valitsemaan itse oma roolinsa, Oliver tuntee olevansa kiltti hevonen ja tahtoo kokeilla, mitä on olla susi, Alina etsii Philippan avulla keinoja purkaa sitä raivoa, jota keski-ikäisen naisen sisään saattaa kertyä. Näin samalla pohditaan persoonan rajoja ja mahdollisuuksia, rajoja ja niiden ylittämistä. Kaikki kertovat toisiaan. Kerronnan valta on kaikilla.

Kirjasta voisi nostaa esiin monta kohtaa, mutta otetaan nyt se, jossa Philippa tapaa "liekkisovellusmiehen nro 16" eli Sebastianin. Ennen treffejä lukija pääsee kurkistamaan Sebastianinkin mieleen, ja se oli kiinnostava kurkistus. Philippa ei ole kovin samaistuttava hahmo, sillä hän on sellainen luonnonvoima, jota ei voi kahlita tavanomaisilla rooliodotuksilla, mutta Sebastian on niin kuin me muut: etsii onnea ja merkityksiä tietämättä oikeastaan  mitä etsii tai tahtoo tai kuka hän oikeastaan itse on. Hän on havahtunut siihen, että elämä on olemukseltaan, perusteiltaan, pitkästyttävää eikä merkityksiä ole. Elämästä on tullut joku kummallinen performanssi, jossa tavoitellaan jotain mainoksista tai ties mistä kopioituja unelmia. Philippalle hän toteaa, että olen ollut onnellinen puhtaan kokemisen äärellä vain lapsena. Philippan korvissa se on surullista, sillä hänelle puolestaan elämässä parasta on pauhu, kokeminen, se, kun rakkaus olemassaoloa kohtaan vyöryy ylitse niin voimakkaana, että tekee mieli aivastaa.

Päällimmäiseksi Lumosta jäi silti mieleen nuoruus ja tyttöys. Nuoruus ja maailmojasyleilevät keskustelut esimerkiksi minuuden kahleista, miten silloin heittäydyttiin kohti elämää, miten kasvettiin tajuamaan oma tytön rooli ja asema maailmassa (hieman samalla tavalla kuin Greta Gerwigin Barbie-elokuvan Barbie, joka siirtyy barbimaailmasta tosimaailmaan ja saa suunnilleen kertarysäyksellä havaita, mitä tyttönä ja naisena eläminen oikeassa maailmassa pitääkin sisällään).

Kirjan tiedot

Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava 2022. 382 sivua.

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa

Kävelin kirjaston luonnontiede- ja matematiikkahyllyjen ohi kun katseeni kiinnittyi tähän Ben Orlinin hauskasti nimettyyn kirjaan: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Tietokirjakustantamo Terra Cognita tunnetaan tinkimättömän kovatasoisesta tietokirjallisuudesta, mutta tämä vaikutti varsin viihteelliseltä kirjalta, joten nappasin sen mukaan tutustuttavaksi.

Englanniksi olen usein kuullut sanat edutainment tai infotainment. Suomeksi vastineet olisivat kai opetusviihde tai tietoviihde? Viihdyin ainakin tätä lukiessa mainiosti. Kirja jakautuu muutamaan päälukuun: ensimmäinen luku on eräänlainen johdanto, jossa tarkastellaan matematiikkaa tieteenalana ja sen suhdetta esimerkiksi luonnontieteisiin, toinen luku käsittelee geometrian perusperiaatteita ja skaalautumista, kolmas luku esittelee todennäköisyyslaskennan ideaa ja neljäs tilastoja (mm. pesäpallotilastojen avulla, joka ei ihan tempaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut havainnollistukset). Viimeinen viides luku avautuu sitten kirjan alaotsikon suuntaan (kuinka matematiikka kuvaa maailmaa). Se tuo lukijan eteen liudan kysymyksiä maailmasta, ja sitten tarkastelee niitä matematiikan työkaluilla. Tässä osiossa "maailman" ja "matematiikan" yhteispeli havainnollistui tosi kiinnostavalla tavalla, kun hyvin konkreettisten esimerkkien avulla selviää, minkälaiset asiat maailmassa kannattaa kuvata diskreetillä ja minkälaiset jatkuvalla muuttujalla, tai mitä tarkoittaa rajahyöty tai mitä on satunnaisuus ja kaaos. Orlin yhdistää hyvin konkreettisia ja kaikenkirjavia esimerkkejä abstrakteihin matematiikan teorioihin tavalla, joka herättää matematiikan eloon ihan uudella tavalla! Ja nyt seuraa itsestäänselvyys: maailmassa on paljon sellaisia ilmiöitä, joiden ymmärtämiseen tarvitaan matematiikan välineitä, joten jonkinlainen "matikkalukutaito" on olennainen osa valistuneen ja täysivaltaisen kansalaisen työkaluja. Orlinin kirja ei sisällä mitään harjoitustehtäviä tai vastaavia, joten innostunut joutuu hakemaan ne muualta. (Vaikkapa täältä lukiomatikan kertaamiseen tarkoitetulta sivustolta, jota olen roikottanut oman selaimeni kirjanmerkeissä ties kuinka kauan.)

Ja Orlinin piirroskuvat ovat oikeasti tosi ilmeikkäitä ja hauskoja, kuten vaikka tämä harmaalla ja ryppyisellä todellisuuden sarvikuonolla ratsastava siro ja elegantti pikku matematiikka-lintu.

Kirjan tiedot

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin. Kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Suomentanut Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 358 sivua.

PS. Kas, heti tämän postauksen jälkeen Orlin mainitaan Hesarin kivassa jutussa Matematiikka on helpompaa, jos opetus tarjoaa oivalluksia, tuumii professori Siltanen. Juttu kertoo matematiikan popularisoinnista ja Samuli Siltasen ilmeisen suosituista YouTuben matikkavideoista, ja samassa mainitaan myös Orlinin kirjat. (Niitä on suomennettu jo toinenkin, Muutos on ainoa vakio, joka havainnollistaa differentiaali- ja integraalilaskentaa.)

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Selailin tätä Geir Gulliksenin kirjaa, ja heti ensimmäisessä luvussa esitellään päähenkilöt, jotka katsovat videota itsestään kesäjuhlissa:

Ingunn piti kättä hänen niskansa takana ja kuiskasi hänelle jotain, hän ei muistanut mitä, mutta he nauroivat toisilleen ja näyttivät eläväisiltä, ja se mikä oli elävää heidän välillään oli muiden silmissä näkymätöntä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut nähdä mitä Ingunn ja Hans tiesivät toisistaan, Hans ajatteli kumartuessaan eteenpäin ja katsoessaan itseään tarkemmin; he näyttivät samalta kuin ketkä tahansa keski-ikäiset pariskunnat: omahyväisiltä, nautinnonhaluisilta ja epäkriittisiltä.

Tämä kohta hykerrytti ja kiinnosti niin, että nappasin kirjan luettavaksi. Miten uteliaisuutta herättävä kuvaus, ja miten hauskaa päästä lukemaan kirjaa, jossa kirjailija esittelee päähenkilönsä näin epätäydellisessä ja kiusallisessa valossa. Keitä he ovat? Tuleeko ihmisestä keski-ikäisenä (laaja käsite, minäkin lasken itseni keski-ikäiseksi kun en enää nuorikaan ole) väistämättä nautinnonhaluinen ja epäkriittinen? Ovatko Hans ja Ingunn sellaisia?

Katkelman Hans ja Ingunn ovat Hans Kaasajordet, PR-toimistossa työskentelevä 50-vuotias mies ja samanikäinen puolisonsa Ingunn Sande, yleislääkäri ja terveysalan yrityksen johtaja. Kirjan nimi Katso meitä nyt ohjaa tarkastelemaan heidän elämänkaartaan kaikenlaisia odotuksia vasten: miten nuoruuden odotukset ovat toteutuneet, millaisena he näkevät itsensä nyt, miten muut heidät näkevät, millaisia ihmisiä he tahtovat olla, mitä he toivovat ja tavoittelevat elämältä, ovatko he saavuttaneet unelmiaan? (Hieman kuulostaa nk. viidenkympin villitykseltä tämä, varsinkin kun Hans tosiaan on tasan 50-vuotias.)

Etenkin Hans on nuorempana ollut poliittisesti aktiivinen ja tiedostava, ja päätynyt töihin Olofin perustamaan PR-toimistoon. Olofkin on kiinnostava tyyppi, jonka hahmossa ihanteet ja realiteetit joutuvat törmäyskurssille tavalla, joka ei ole kovin yksiselitteinen: hän on entinen maolainen, josta tuli sittemmin lobbaaja ja pienyrittäjä, ja nykyisen PR-toimiston liikeideana oli auttaa kiperään tilanteeseen joutuneita teollisuusjohtajia ja poliitikkoja tuomalla esiin heidän inhimillisiä ja rentoja puoliaan. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta reaalimaailmassa ihanteilla saattaa olla huonot toteutumisedellytykset, ja idealisteilla on kivisempi polku edessään kuin nk. tolkun ihmisillä. Monilla kirjan hahmoilla on samansuuntainen kova halu toimia oikein, ja sen vuoksi he tarkkailevat itseään usein ulkopuolelta hyvin tiedostavalla katseella. (Tämä tuntui kiusallisen samaistuttavalta.) Tämä oikein toimimisen halu koskee yhteiskunnallis-eettisten asioiden ja työväenaatteen lisäksi myös ja ehkä ennen kaikkea sukupuolirooleja ja ihmissuhteita, jotka joutuvat kirjassa myllerrykseen. Jonkinlaisen viidenkympin villityksen pauloihin joutuva Hans nimittäin ihastuu itseään kaksikymmentä vuotta nuorempaan pikkuvauvan äitiin Harrietiin. Harriet hakee Hansista ehkä ainakin lohtua, sillä hänen puolisonsa Pål on puolestaan ihastunut toiseen. Jätetty Ingunn hakee uusvanhaa rakkautta entisen heilansa Runen sylistä, Olof hullaantuu nuoreen niqabia käyttävään Saraan ja niin edelleen. Kaikki ihastuvat ja hullaantuvat ja tahtovat osoittaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan; kaikki tahtovat rakastavan, ihailevan ja hyväksyvän katseen. Taustalla sosiaalidemokraattinen työväenaate jotenkin horjuu ja rapistuu.

Hans tuntuu haluineen olevan hieman hukassa, ja oikeastaan kaikki kirjan hahmot. Heti kirjan alussa on todella outo kohtaus Hansin ja Harrietin kohtaamisesta, jonka aikana Hans päätyy puristamaan Harrietin rintoja, jotta Harriet saisi maidon herumaan. Hans kiihottuu, mutta ajattelee olevansa tilanteessa myös huolehtiva, feminiininen mies, sillä hän on nähnyt elämänsä aikana paljon sellaista maskuliinisuutta, jota ei tahdo edustaa.

Hän ei halunnut olla sitä tyyppiä joka kääntyi kadulla katsomaan naisia, etenkään naisia joiden olemus huokui harkittua naisellisuutta, se tuntui hänestä alhaiselta ja hän yritti kaikkensa jotta hänen katseensa ei kääntyisi sellaisten naisten perään, niiden jotka näyttivät siltä kuin he eivät olisi muuta toivoneetkaan kuin että ihmiset kääntyisivät ja tuijottaisivat heitä.

Halut johtavat intiimeihin hetkiin, ja niiden kuvaus on kirjassa sekoitus dokumentaarista tarkkuutta ja tyyliä, jota kuvaa ehkä sanapari observational comedy, tarkkaan havainnointiin perustuva surkuhupaisuus. Gulliksen kuvaa sekä alastomia kehoja että tapahtumaketjuja ja ajatuksia, ja kaikki on koko ajan jollakin lailla epävarmaa ja jää kesken. Gulliksen päästää lukijan siis tosi henkilökohtaisilta tuntuvien asioiden luo ja esittelee varsinkin sellaisia tunne-elämän mikroliikkeitä, jotka yleensä jäävät vain kokijansa omaksi tiedoksi.

--jäätyään yksin Hans oli ryhtynyt jälleen sen [pornon] ahkeraksi kuluttajaksi, hän oli edelleen sitä mieltä, että se tyhmisti ihmisiä, ja vastusti kaikissa muodoissaan pornografiaa jossa käytettiin hyväksi köyhien ihmisten kehoja, nuoria venäläisnaisia ankeissa murjuissa -- hän klikkasi äkkiä pois kaikki sellaiset kuvat ja yritti löytää ihmisten itse kuvaamia ja nettiin lataamia videoita, se tuntui olevan suosittu harrastus, usein nekin olivat masentavaa katsottavaa mutta joskus harvoin hänen silmiinsä osui pareja, jotka näyttivät spontaaneilta ja tasa-arvoisilta, hän kiihottui myös niistä mutta eri tavalla; kun hän laukesi, hänestä tuntui kuin hän olisi pillahtanut itkuun, ja jälkeenpäin hänelle tuli aina surullinen olo.

Hesarin arvostelussa kirjan sisältö on summattu otsikossa lauseeseen: Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jäljelle jää vain oma inhottava naamataulu. Siihen tiivistyy kyllä tosi kätevästi kirjan keskeisin jännite, joka ei kirjan aikana laukea (pun intended) vaan saa mielestäni vain paljon lisää sävyjä. Mitä on ihminen ilman ihanteita? Miten niitä kohti jaksaisi kurkotella muutenkin kuin nuorena? Millainen on ihminen ihanteiden takana?

Kirjan tiedot

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Suomentanut Outi Menna. Siltala 2021. 336 sivua.

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina

Mitä tulee mieleen sanaparista idän kirkko? Onko se kenties ortodoksinen kirkko? Hyvin mahdollista, minulle ainakin tuli ihan hakematta mieleen heti ensimmäisenä ortodoksit. No, minkä sitä mielleyhtymilleen mahtaa, mutta tämä mielleyhtymä vie kyllä hieman harhateille: idän kirkko nimittäin tarkoittaa (as)sy(y)rialaista kirkkoa, jonka juuret juontavat alkukirkon aikoihin 400-luvulle jKr ja johon kuuluu nykyään arviolta 325 000 jäsentä, näistä merkittävä osa diasporassa. Idän assyrialainen kirkko onkin huonosti muistettu ja tunnettu kirkkokunta, jonka vaiheita Emil Anton kartoittaa hienossa kirjassaan Kahden virran maa. Tai oikeastaan kirjan ala on paljon laajempi: se lähtee liikkeelle aivan esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteesta, kun kirjoitustaito keksittiin Etelä-Irakin alueella sijainneen Sumerin suurimmassa kaupungissa Urukissa noin 3300–3100 eKr, ja se tarkastelee myös sitä, miten muinaismesopotamialainen kulttuuriperintö näkyy myös mesopotamialaisessa kristinuskossa. Ei mikään vaatimaton tavoite: kuvata koko tie muinaisesta Mesopotamiasta kristinuskoon ja esitellä Kaksoisvirranmaan kristittyjen tarina.

Eurooppalaisessa itseymmärryksessä kaikki alkaa vasta antiikin Kreikasta, Anton toteaa, mutta Kaksoisvirran maa, hedelmällinen puolikuu on tunnetusti sivilisaation kehto. Sieltä mainitusta Urukin kaupungista Eufratin varrelta (nyk. Warka) on peräisin kirjoitustaito ja maailman vanhimmat savitaulut. Sieltä on peräisin 60-lukujärjestelmä ja 60 minuutin tunti. Sieltä oli kotoisin myös Abraham, "Kaldean Urista" (1. Moos. 11:31). Lukija pääsee seuraamaan koko 5000 vuoden historian Sumerista Assyrian ja Babylonian valtakuntiin, niistä Jeesuksen ajan Jerusalemiin ja edelleen alkukirkkoon, idän kirkon itsenäistymiseen, arabiaikaan ja moderniin historiaan. Pääsee tutustumaan erilaisten ihmisryhmien vaiheisiin ja moniin kirkkoisiin ja patriarkkoihin, ja kiinnostuin esimerkiksi hymnejä/runoja kirjoittaneen Efraim Syyrialaisen teksteistä ja Iisak Niniveläisen (Ninive, nyk. Mosul) kirjoituksista. (Valamon luostarin munkki Serafim on niitä suomentanut ja suomennoksia on kovasti kiitelty.)

Välillä oli lukiessa todella vaikea pysyä kärryillä, sillä minä olen tottunut ajattelemaan Raamatun sisältöä ja tapahtumia jotenkin omana kokonaisuutenaan ja Lähi-idän historiaa (jonka tunnen erittäin huonosti) omana kokonaisuutenaan, vaikka ne eivät aina olekaan irrallisia asioita. Oman lisävaikeutensa tuottaa se, että monen tuhannen vuoden aikana etniset, kielelliset ja kirkolliset ryhmät ehtivät muodostua ja muuttua moneen kertaan ja tulla tunnetuiksi monilla eri nimillä. "Kaldealainen" voi olla kansallinen, kirkollinen, etninen tai uskonnollinen määre. Kreikkalaiset saattoivat viitata sekä assyrialaisiin että aramealaisiin – jotka sitä paitsi sekoittuivat keskenään – sanalla "assyrialainen" tai sen lyhyemmällä versiolla "syyrialainen". On manikealaisia, mandealaisia, nestoriolaisia, jakobiitteja ja aramealaisia. Tämän kirjan luettuaan ne kaikki tulevat jonkin verran tutummiksi, ja lukija (ainakin tämä lukija) muistaa nostaa päänsä omasta protestanttisesta kirkostaan katsellakseen sen laajempaa ympäristöä ja historiaa.

Kirjan tiedot

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina. Kirjapaja 2020. 286 sivua.

"Sinähän taidat olla se Figaron veijari."

Kas vain, tänä vuonna tuli kuluneeksi tasan 250 vuotta Sevillan parturi eli turha varovaisuus -nimisen näytelmän ilmestymisestä! Teos tunnetaan nykyään paljon paremmin Gioacchino Rossinin vuonna 1816 säveltämästä oopperasta, mutta alkuperäisen näytelmän on siis kirjoittanut Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais (1732–1799). Elämäkertatietojen perusteella Beaumarchais on elänyt, tuota, vaiherikkaan elämän, ja näytelmän ensi-iltakin pääsi tapahtumaan kaikenlaisen hässäkän lykkäämänä vasta pari vuotta kirjoittamisen jälkeen, vuonna 1775, Comédie-Françaisen lavalla Tuileries'n palatsissa.

Beaumarchais taisi olla kekseliäs ja reippaasti toimeen ryhtyvä mies: hän syntyi Pariisiin kuninkaan kellosepän pojaksi ja aiheutti ensimmäisen kohunsa 20-vuotiaana kehitettyään jonkun uudenlaisen liipottimen kellon hammasrattaiden käyntiä tasaamaan (käsittääkseni), minkä johdosta pystyi rakentamaan hyvin ohuita, mutta silti käyttökelpoisia kelloja ja esimerkiksi toimivia ranne- tai sormuskelloja hovia ihastuttamaan. Toinen kuninkaan kelloseppä, Lepaute, yritti markkinoida tätä uraauurtavaa keksintöä omanaan, mutta Beaumarchais vei asian tiedeakatemiaan ja sai tunnustuksen keksinnöstään. Näin hän sai nimeä hovissa ja meni 23-vuotiaana naimisiin varakkaan aatelisleskirouva Madeleine-Catherine Aubertinin kanssa. Aubertin kuitenkin kuoli ennenaikaisesti seuraavana vuonna ennen kuin joku tarvittava avioitumiseen liittyvä paperi oli kunnossa, joten Beaumarchais jäi varattomaksi, vaan ei neuvottomaksi: hän pääsi hovituttujensa (Joseph Paris Duverney) myötä tutustumaan ajan finanssimarkkinoihin ja onnistui muutamassa vuodessa keräämään itselleen omaisuuden, jonka turvin pystyi ostamaan itselleen viran hovista, ja perään vielä toisenkin (tässä ominaisuudessa hän ilmeisesti toimi metsästys- ja laidunnusaiheisten kiistojen tuomarina Pariisin seudulla ja ratkoi tapauksia poikkeuksellisesti niin, että ihmiset olivat statuksesta riippumatta tasa-arvoisia lain edessä). Näin hän sai aseman aatelisten joukossa. (Samaan aikaan hän toimi hovissa prinsessojen harpunsoiton opettajana, mutta ei siitä kai sen enempää.)

No niin, pitänee tiivistää, jotta päästään Beaumarchais'n elämäkerrasta siihen Sevillan parturiinkin joskus. Yhteiskunnallisessa nousussa onnistunut Beaumarchais joutui erään mustasukkaisen kreivin silmätikuksi, päätyi hetkeksi syyttä tyrmään, matkusti sitten 1764 Sevillaan ratkomaan sisarensa huolia (epäkelpo sulhanen aikoi vetäytyä avioliitosta), mutta samalla myös hoitamaan kaikenlaisia bisnesasioita. Duverneyn kuoltua tämän perilliset nostivat oikeusjutun Beaumarchais'ta vastaan, ja B.n maine sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yksilönvapauksien esitaistelijana kasvoi, vaikka hän saikin tuomion "blâme" eli menetti käsittääkseni kansalaisoikeudet, vaikka ei varsinaisesti noudattanutkaan tuomiota. Seuraavaksi toiminnan miehemme ryhtyi muiden toimiensa ohella tukemaan Amerikan siirtokuntien armeijaa ja järjesteli asekuljetuksia, jotka myötävaikuttivat Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Kun Yhdysvallat oli saatu itsenäiseksi, hän ryhtyi kirjakustantajaksi ja painatti äskettäin kuolleen Voltairen teoksista uusia painoksia, sillä osa niistä oli kielletty Ranskassa. Hän yritti hankkia myös Ranskan vallankumouksellisille aseita (tuloksetta), mutta julistettiin 1794 vallankumouksen ylilyöntejä vastustavien mielipiteidensä (ja kaiketi hovimenneisyytensä) vuoksi lojalistiksi eli kuningashuoneen tukijaksi ja joutui vielä maanpakoonkin, kunnes pääsi palaamaan Pariisiin vuonna 1796. Hän eli harvinaisen tasaista elämää nykyisen boulevard Beaumarchais'n varrella olevassa talossaan ja kuoli vuonna 1799.

Hän ehti siis olla elämänsä aikana paitsi näytelmäkirjailija, myös muusikko, kelloseppä, vallankumouksellinen, asekauppias, vakooja, kustantaja, keksijä, pakolainen, poliitikko ja valistusajattelija.

Junalukemista jossakin Helsingin ja Parikkalan välillä

Sevillan parturi valmistui siis vuonna 1773 ja se oli käsittääkseni Beaumarchais'n ensimmäinen täyspitkä komedianäytelmä: sitä ennen hän oli ehtinyt kirjoittaa draamanäytelmät Eugénie ja Les deux amis ou le négociant de Lyon ja lyhyitä parade-sketsejä yksityisiin näytöksiin. Sevillan parturiin on ammennettu hahmoja sieltä Sevillan-visiitiltä, Beaumarchais'n omasta elinpiiristä ja tietenkin Molièren ja commedia dell'arten tyyppihahmoista. Näytelmässä ollaan Sevillan kaduilla: kreivi Almaviva on palavasti rakastunut kerran näkemäänsä ihanaan Rosina-neitiin, jota tämän holhooja, lääkäri Bartholo pitää suunnilleen vankina kodissaan. Almaviva yrittää nähdä edes vilauksen Rosinasta parvekkeellaan, kun paikalle ilmestyy parturi Figaro, Almavivan entinen alainen. Kuinkas ollakaan, tätä nykyä Figaro on Bartholon parturina eli pääsee kulkemaan taloon, jossa Rosinaa pidetään. Parturi onkin kiinnostava valinta henkilöhahmoksi: ei palveluskuntaa mutta ei lääkärin veroinen kunnianarvoisa herrakaan, vaan jotakin siltä väliltä, ja pystyy liikkumaan melko vapaasti miljööstä toiseen. Hieman kuin kuninkaan kelloseppäkin, voisi ajatella. No, Figaro keksii juonen jos toisenkin, joiden avulla Almaviva pääsee lähelle sydämensä valittua, ja tästä kehkeytyykin kohellusten ja väärinkäsitysten soppa. Almaviva esittää Rosinalle köyhää opiskelija Lindoroa, joka pukeutuu ensin sotilaan ja sitten musiikinopettajan salapukuun päästäkseen epäluuloisen Bartholon silmien alla sisään taloon. Kaikkeen liittyy joku lappu tai paperi: sotilaan valepuvussa Almavivalla on majoitusmääräys, jonka nojalla hän ujuttautuu taloon ja musiikinopettajana hänellä on nuotteja. Hän vaihtaa Rosinan kanssa salaa viestilappuja, joista epäluuloinen Bartholo pääsee vihille, mutta eri henkilöiden silmille tarkoitettuja lappusia piilotellaan eri paikkoihin niin, että vain lukija tietää ketä milloinkin puijataan. Lopulta Almaviva ja Rosina saavat kuin saavatkin toisensa, kun taas on papereita ja tikapuita siirrelty oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Kaikkein eniten näytelmässä on tilannekomiikkaa ja elävää, nokkelaa sanailua hyvään kohellustyyliin, mutta myös Molièresta inspiroitunutta kritiikkiä, kun repliikeistä kuultaa rahan, vallan ja eriarvoisuuden suorasanainenkin kritiikki. Lukijaa (ja näytelmän yleisöä) huvitetaan paljon nk. aparté -repliikeillä, joita hahmot lausuvat "sivuun", yleisölle, niin etteivät muut hahmot kuule niitä,

Luin näytelmän ranskaksi, mutta huomasin yllätyksekseni, että se on myös suomennettu jo vuonna 1879. Traaginen sivujuonne: näytelmän on suomentanut "franskan kielestä" vapaaherra Karl Alfred Cronstedt heti ylioppilaaksi päästyään, mutta suomennos on silti julkaistu postuumisti (1879, SKS), sillä Cronstedt hukkui Keuruulla samana kesänä. Suomennoksen esipuheessa "eräät vainajan ystävät" kertovat, että kansallishengen elähyttämä Cronstedt "osoitti jo kouluajallaan harrasta halua toimia kansan hyväksi", ja häneen oli "vielä koulunpenkillä istuessa syttynyt palava halu oppia Suomen kieltä". Selailin suomennostakin, ja siinä on kyllä enemmän intoa ja harrasta halua kuin kovin ymmärrettävää kieltä. (Sama pätee tosin Eino Leinon suomentamaan Jean Racinen Faidraankin.)

Tartuin koko näytelmään, koska pääsin viime lauantaina Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan sitä Rossinin säveltämää Sevillan parturi -oopperaa, ja halusin tutustua tarinaan etukäteen. Oopperan juoni noudattaa näytelmää varsin tarkkaan – vain muutaman kohtauksen paikkaa on hieman vaihdettu – ja musiikki on suurelta osin hyvin vauhdikasta läpisävellettyä opera buffaa, joka ei pelkkänä musiikkina ole välttämättä kovin kiinnostavaa, vaikka sekaan mahtuu myös Rosinan ja Almavivan hieno rakkausduetto. Enemmän lauluosuuksissa on silti valtavasti heleitä sisältävää, reipasta bel canto -tyyliä, kuten Largo al factotum -aaria, joka on tuttu kaikille niillekin, jotka eivät mitenkään harrasta oopperaa tai klassista musiikkia. Humoristinen ohjaus oli Kari Heiskasen, hauska kasarihenkinen puvustus Teemu Muurimäen, niinikään kasarihenkinen lavastus neonvaloineen Anni Mattilan.

Sevillan parturi alkamaisillaan Olavinlinnassa

 Minä pidän tätä blogia lähinnä muistiinpanoiksi itselleni siitä, mitä kirjoja olen lukenut – ja osittain siksi, että minusta on kivaa ja antoisaa pakottaa itseni kirjoittamaan edes muutama kokonainen virke siitä, mitä olen juuri lukenut – enkä edes yritä osallistua tällä millään taidekeskusteluun, mutta luen ammattimaista ja pohdittua taidekritiikkiä mielelläni. Siksi nyökyttelin pari päivää sitten Hesarin Suna Vuoren jutulle taiteesta ja vaikuttajamarkkinoinnista. Vuori oli käynyt myös Savonlinnassa, kutsuvieraana oopperassa, ei tosin Sevillan parturissa vaan jossakin toisessa näytöksessä. Muut kutsuvieraat olivat etupäässä muita kuin toimittajia tai musiikkituntijoita, ja Vuori oli jäänyt miettimään yleisemminkin kritiikin ja taidearvioiden kutistuvaa tilaa: "postaukset ovat positiivisia ennen kaikkea siksi, että kyseessä on kaupallinen yhteistyö. Mediatilaa hallitsevat yhä useammin maksetut kehut." (Jos omat muistiinpanoni ovat neutraaleja tai kehuvia, se johtuu siitä, että valitsen luettavaksi vain itseäni kiinnostavia kirjoja ja yleensä onnistun valinnoissani.)

"Valtaosa taiteesta tarvitsee julkisuutta tullakseen huomatuksi, saadakseen yleisöä, turvatakseen jatkuvuutensa sekä tekijöiden toimeentulon. Tässä mielessä on selvää, että niin taiteilijat kuin taideorganisaatiotkin pitävät myönteisestä julkisuudesta enemmän kuin kielteisestä.

Taide tarvitsee kuitenkin myös sivistynyttä ja aiheeseen perehtynyttä sisältökeskustelua, asiantuntevaa analyysiä ja sellaista huomiota, jota ei voi myydä eikä ostaa. Riippumattomuus ei tietenkään takaa objektiivisuutta (se ei ole taiteessa edes mahdollista), ja kiitosten sijaan saattaa saada kirvelevät, ehkä epäreilultakin tuntuvat haukut. Mutta ainakin riippumattomuuden pitäisi olla lupaus näkemyksen esittäjän lahjomattomuudesta." Pakko näille lauseille on nyökytellä.

Figaron tarina jatkuu vuonna 1784 julkaistussa näytelmässä Figaron häät, josta Mozart teki tuoreeltaan oopperan. Siinä avioon on astumassa itse parturi Figaro, mutta asiat mutkistuvat jälleen. Näytelmää ei ole suomennettu, joten pitänee tarttua siihenkin ranskaksi.

Kirjan tiedot

Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais: Le barbier de Séville ou la précaution inutile. Bordas 1973 [1773]

"Olin oppinut hyvin varhain, että ainoa keino olla pettymättä ihmisiin oli odottaa aina pahinta."

Pääsin taas parin vuoden tauon jälkeen käymään Ranskassa! Matka suuntautui lähinnä Pyreneille ja niiden juurelle pieniin ja vielä pienempiin kaupunkeihin ja kyliin, joten aluksi vähän harmittelinkin että ihana Pariisi ja isojen kaupunkien kirjakaupat jäävät tällä kertaa väliin. Hah! Olin unohtanut, että Ranskassa pienet kaupungit ja erikoisliikkeet porskuttavat edelleen paljon paremmin kuin Suomessa, ja että pieniltäkin paikkakunnilta voi hyvinkin löytää hyvinvarusteltuja kirjakauppoja. Esimerkki: köröttelin bussilla 6500 asukkaan pikkukaupunkiin, josta löytyi peräti kolme kirjakauppaa. (Okei, yksi niistä oli divari, mutta lasketaan mukaan.) Ajatella, jos vaikka Harjavallassa, Kemiönsaaressa tai Pälkäneellä olisi jokaisessa pari kirjakauppaa!

Pääsin kuin pääsinkin siis flaneeraamaan kirjakauppoihin, ja tarkoitus oli selailla, fiilistellä ja katsella mahdollisimman paljon kaikkea sitä ranskalaista kirjallisuutta, joka ei päädy suomennoksiksi tai mitenkään Suomessa tunnetuksi. Tällä metodilla päädyin ostamaan Foix'n mainiosta kirjakaupasta (siis suurimmasta, Foix'ssa on yhteensä neljä kirjakauppaa) mm. tämän Marie Vareillen uusimman romaanin Désenchantées. Kirjailijan nimi oli etäisesti tuttu jostain kirjallisuuslehdistä tai listauksista ja Désenchantées on hänen jo seitsemäs aikuisten romaaninsa. Aiemmat kirjat ovat olleet kevyttä (romanttista) viihdettä, tämä uusin puolestaan jännityskertomus kadonneesta 15-vuotiaasta Sarahista. Selittämätön katoaminen on jäänyt kaihertamaan monien mieliin, ja mysteeripalapeliä kootaan niin 1990-luvulla katoamista edeltävinä vuosina kuin nykypäivässäkin. Tekijä on passitettu telkien taakse, mutta vannoo syyttömyyttään, ja Sarahin entisten ystävien ja luokkatovereiden ajatukset palaavat usein Sarahiin ja teinivuosiin 1990-luvulle.

Ei ihme, että kirja (tai siis tämä juuri julkaistu pokkaripainos) sai kesäkuun lukijapalkinnon: se on todella mukaansatempaavaa ja koukuttavaa luettavaa. Lukija pääsee tutustumaan kadonneen Sarahin ystäväpiiriin (sisarukset Fanny ja Angélique, asianajajaksi päätyvä Morgane, paikkaansa hakeva Jasmine) ja 1990-luvun teinivuosien kuohuihin, kun elämänkokemusta on vähän, -janoa paljon, toimivaltaa vähän, ja seuraavan perjantain bileet oli vuosituhannen tärkein juttu. Ystävyyden ja nuoruusvuosien kuvauksena Désenchantées oli välillä aika liikuttava.

 Kun on tuntenut jonkun lapsesta asti, kun on nähnyt hänen unelmiensa syntyvän ja toteutuvan tai romahtavan, tietää hänen omimmat toiveensa ja suurimmat pelkonsa ja voi erottaa aikuisten  tapojen ja sääntöjen takaakin kuka hän oikeasti on.

Tulin jo maininneeksi, että kerronta siirtyilee 1990-luvulta nykyhetkeen. Kirjan kerrontaratkaisu on tosiaan moniääninen, ja näkökulma vaihtelee henkilöstä ja ajasta toiseen. Todella taitavasti Vareille pitää monaalle rönsyilevän kerronnan kuitenkin hyppysissään, ja varsinkin Fannyn tytärpuolen Liloun osiot olivat hienoja: Sarahin aikuistuneet ystävät ovat kukin omalla tavalla jättäneet katoamismysteerin taakseen ja yrittäneet elää elämäänsä, mutta Lilou kaivaa totuutta pelotta esiin. Sarahin katoamismysteeri ratkeaa ja monet vanhat asiat nähdään uudessa valossa.

Kirjan tiedot

Marie Vareille: Désenchantées. Livre de poche, 2023. 384 sivua.

Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra

Oli alkusyksy vuonna 1826, kun sadekuuro yllätti tämän kertomuksen päähenkilön apotti Birotteaun hänen palatessaan kotiin vierailulta. Siispä hän, sikäli kuin hänen täyteläinen ruhonsa salli, joudutti askeliaan ehtiäkseen yli Cloître-nimisen aution torin, joka leviää Saint-Gatienin kirkon sakastin takana.

Luin juhannuksena Viv Groskopin hauskan kirjallisuusesseekirjan Au revoir, tristesse ja sen innoittamana nappasin omasta kirjahyllystäni luettavaksi pienoisromaanin parinsadan vuoden takaa, ranskalaisen realismin klassikon eli Honoré de Balzacin (1799–1850) Toursin kirkkoherran. (Ilmassa saattaa olla myös jotain todellisuuspaon tarvetta, ja siihenhän tämä sopi myös hyvin.) En osaa sanoa miten tunnettu kirjailija de Balzac on Suomessa, mutta Ranskassa hän kuuluu ehdottomasti kaanonin kärkeen realismin uranuurtajana massiivisen Inhimillinen komedia -romaanisarjansa ansiosta. Sarjaan kuuluu noin 90 romaania ja sen vaatimattomana tavoitteena on luoda tapain tutkielma, kuvata 1800-luvun alkupuoliskon porvaristoa ja ranskalaista yhteiskuntaa erilaisine yhteiskuntaluokkineen, analysoida ja kritisoida sen perusprinsiippejä. Sarjaan kuuluu monta alakokonaisuutta: kohtauksia yksityiselämästä (scènes de la vie privée), kohtauksia pariisilaiselämästä (scènes de la vie parisienne), kohtauksia maaseutuelämästä (scènes de la vie de province) ja pienempiä kokonaisuuksia kuten kohtauksia poliittisesta elämästä tai kohtauksia maalaiselämästä. Myös Toursin kirkkoherra kuuluu tähän sarjaan, osana maaseutuelämäkohtauksia.

Päähenkilö on tietenkin Toursin kirkkoherra, apotti François Birotteau, joka täyteläisine ruhoineen askeltaa avauskappaleessa Saint-Gatienin kirkon takana. De Balzac on kuvannut hänet vähän pölvästiksi ja naiiviksi hahmoksi, jolla on lähinnä vaatimattomia, mutta porvarillisen pinnallisia toiveita oman elämänsä suhteen. Porvarillinen tragedia kirjasta sukeutuukin, sillä apotti joutuu ahneiden ja vallanhimoisten pikkusieluisten pikkukaupungin pikkuporvareiden kynsiin. Hämmentävää ajatella, että kirjoitusajankohtana Ranskan vallankumous ja feodaalisen sääty-yhteiskunnan murtuminen oli lähihistoriaa – kirjassakin puhutaan kirkon ja papiston omaisuuden peruuttamisesta, ja tapahtumien keskiössä oleva neiti Gamardin asuintalo, josta ikäneito vuokraa paria huonetta papistolle, on kuulemma neidin isän vallankumousvuosina hankkima. Napoléonkin on kuollut vasta pari vuotta aiemmin ja kirjassa eletään siis toisen restauraation aikaa, porvariston nousun aikaa.

Tapahtumaketjun alkusysäyksenä toimii apotti Chapeloud'n kuolema. Birotteau toivoo voivansa täyttää sekä Chapeloud'n entisen tuomiorovastin viran että tämän hienon asunnon.

Apotti Birotteau oli matkalla juuri tähän taloon, missä hän oli asunut jo kaksi vuotta. Samoin kuin tällä hetkellä tuomiorovastin virka, samoin tuo asunto oli kahdentoista viime vuoden ajan ollut hänen toiveidensa kohde, hoc erat in votis. Hänen elämänsä kaksi suurta toivetta olivat täysihoitolaisuus neiti Gamardin luona ja tuomiorovastin virka; ehkäpä juuri kahteen tämäntapaiseen seikkaan rajoittuukin kirkonmiehen koko kunnianhimo, hän kun näet katsoo olevansa vain ohikulkija ikuisuuden matkalla eikä siis osaa tässä maailmassa toivoa muuta kuin hyvää vuodetta, hyvää ruokapöytää, puhtaita vaatteita ja hopeasolkisia kenkiä, näitä ihmiseläimen välttämättömiä tarpeita, ynnä tuomiorovastin virkaa, joka tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, tuota määrittelemätöntä tunnetta, jonka sanotaan seuraavan meitä Jumalan läheisyyteen asti: sillä pyhimystenkin kesken vallitsee arvojärjestys.

Muutto sujuu vaivatta, mutta sen jälkeen asiat mutkistuvat. Huonetta vuokraava neiti Gamard ilahtuu huomatessaan, että Birotteaun piireihin kuuluu esimerkiksi aatelinen ikäneito Salomon de Villenoix ja muita kaupungin aristokraatteja, jotka saapuvat neidin kotiin Birotteaun kutsusta. Sehän passaa: neiti Gamardin kunnianhimo kohdistui sellaisen seurustelusalongin aikaansaamiseen, jonne joukko henkilöitä joka ilta mielihyvin hakeutuisi. Hän tahtoo siis olla oman seurapiirinsä kuningatar. Mutta voi, ylhäisön vierailut jäivät vain harvinaisiksi poikkeuksiksi – Birotteau jatkaa käymistä ylhäisön kodeissa eikä siis tuo näitä Gamardin taloon, ja tulee onnettomuudekseen lietsoneeksi esiin ne ainoat tunteet, joihin tämä onneton olento (neiti Gamard) pystyi, nimittäin vihan tunteet. Neiti Gamard sydämistyy. Alkaa apotti-paran savustus ja elämä muuttuu talossa perin epämiellyttäväksi. Tätä on la puissance de la petitesse, pienuuden tai pikkusieluisuuden valta.

Tilanteen tajuaa apotti Troubert, vallanhimoinen ja juonitteleva nuorempi pappi. Hän tietää, miten neiti Gamard voitetaan puolelleen ja millaista valtapeliä ja kähmintää menestys vaatii. En tiivistä tähän draaman kaikkia käänteitä, mutta kaksikko yrittää juonitella Birotteaun ulos asunnosta. Birotteau-paralla on säätyläisystävänsä tukenaan, ja aluksi kaikki asettuvat hänen puolelleen, kun juttu aiotaan setviä käräjillä. Yksi kerrallaan säätyläiset joutuvat kuitenkin luopumaan taistelusta, kun heille valkenee Troubertin vallankäytön mittakaava ja neiti Gamardin kynsien tiukka ote. Hyvä herra veljenpoikani, jos haluat luoda itsellesi uran, älä hanki itsellesi vihollisia papiston joukosta, erästäkin paronia neuvotaan. Lopputuloksen arvaatte: Troubert etenee peräti Troyesin piispaksi, Birotteau päätyy Toursin pohjoispuolelle köyhän Saint-Symphorienin kirkkoherraksi, kunnes hänen kohtalonsa kurjistuu siitä entisestään.

Kirja päättyy loppusanoihin, joissa de Balzac tiivistää sen, mitä tahtoo kirjalla sanoa: Troubert edustaa Pietari Suuren tai Hildebrandin (paavi Gregorius VII) tyyppistä säälimätöntä vallankäyttäjää ja selibaatti, jossa kaikki keskeiset henkilöhahmot elävät, muuttaa ihmisen kaikki tunteet itsekkääksi tuhovoimaksi.

De Balzac oli itse syntyisin Toursista, mutta muutti Pariisiin vanhempiensa mukana vuonna 1814. Hän opiskeli oikeustiedettä, mutta tahtoi elää suureellisempaa elämää ja ryhtyi kaikenlaisiin liiketoimiin. Ne valitettavasti epäonnistuivat, ja hän päätyi ansaitsemaan elantonsa kirjoittamalla tauotta, jopa 15 tuntia päivässä. Pariisin Passyssa, 16. arrondissementissa, sijaitsee de Balzacin kotimuseo, hieno pitkänmallinen talo, jossa on hauskasti uloskäynti etu- ja takaovesta eri kaduille – kirjailijalla oli kuulemma tapana livistää takaovesta pakoon, kun velkojat tulivat kyselemään saataviensa perään.

Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra. Suomentanut Kauko Kare. Karisto 1960 [1832]. 118 sivua.

Mitä luin touko-kesäkuussa?

Alkukesän klassinen pinne: touko-kesäkuun taitteeseen osuu aina valtava deadlinesuma ja koululaistenkin kesäloma alkaa, mutta aikuisilla on vielä töitä. Millään ei tunnu ehtivän tehdä kaikkea mitä pitäisi. Olen siis ehtinyt lukea (vähän), vaan en kirjoittaa kirjoista minkäänlaisia muistiinpanoja! Tässä siis pikaisesti muistiin viime viikkoina luetut kirjat, jotka olivatkin taas ihmeellisen hyviä:

Goncourt-palkittu Hervé Le Tellierin Poikkeama,

Anu Kaajan kollaasitaide-esseeromaani Rusetti,

Marcel Proustin klassikko Kadonnutta aikaa etsimässä,

Leïla Slimanin perhesaagan toinen osa Katsokaa kun tanssimme ja

brittiläisen koomikko ja bibliofiili Viv Groskopin Au revoir, tristesse!  

Viimeksimainittu on odottanut yöpöydän nurkalla jo kuukausitolkulla, ja kun nyt juhannuksena silmäilin kirjapinojani etsien jotain sopivaa riippumatossa luettavaa, sen hetki oli tullut! Mutta tässä siis luetut kirjat.

 

Hervé Le Tellier: Poikkeama (suom. Lotta Toivanen)

WSOY 2023. 298 s.

Hervé Le Tellier voitti tällä romaanilla Goncourtin eli Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020 ja hän toimii maineikkaan "mahdollisen kirjallisuuden seuran" (OuLiPo) puheenjohtajana. Näiden pohjatietojen perusteella odotukset olivat korkealla ja kirja kyllä onnistui täyttämään ne! Ihana ihmeellinen pyörremyrsky. Juoni pähkinänkuoressa: Air Francen lento Pariisista New Yorkiin joutuu turbulenssiin, mutta selviää siitä, pääsee perille ja elämä jatkuu. Kolme kuukautta myöhemmin tismalleen sama kone tismalleen samat ihmiset kyydissään putkahtaa kuitenkin taivaalta uudelleen. Aika ja avaruus ovat vääristyneet ja sekä kone että sen kaikki matkustajat ovat monistuneet. Lukija pääsee seuraamaan sitä, miten maailman johtajat ja viranomaiset yrittävät saada tilanteesta jotain tolkkua ja hallita sitä jotenkin. Lisäksi päästään seuraamaan sitä, kun ihmiset tapaavat monistuneen, "toisen version" itsestään. Kolmessa kuukaudessa moni asia nimittäin ehtii muuttua: ihmisiä kuolee tai sairastuu, ura muusikkona tai kirjailijana ampaisee yhtäkkiä nousukiitoon, ihmissuhteet muuttuvat. Kuinka usein sitä on itsekin leikitellyt ajatuksella, jossa pääsisi muuttamaan mieltään, palaamaan ajassa taaksepäin tai purkamaan tehtyjä päätöksiä?

Kirja alkaa, kuin lukijaa härnätäkseen, jännärimäisellä palkkamurhakatkelmalla. Hämmentynyt lukija lukee eteenpäin ja kohtaa seuraavan ja taas seuraavan henkilön ja ihmettelee, että miten kaikki aikoo liittyä yhteen? No päätymällä matkustajiksi siihen lentokoneeseen, tai asiantuntijaksi tutkimaan koko mysteeriä. Kerronta on villistä asetelmasta ja monilukuisesta henkilögalleriasta huolimatta suorastaan koukuttavaa luettavaa, ja sekä kirjailijalla että suomentajalla on erehtymätön kieli- ja rytmitaju. Tällaista on nautinto lukea.

Mutta niin – miten ihmeessä on mahdollista, että kokonainen Boeing-kone matkustajineen tuplaantuu? Mitä asiasta pitäisi ajatella ja mitä toimenpiteitä se vaatii? Onko koko todellisuutemme sittenkin pelkkä simulaatio, johon on tullut kummallinen virhe?

Saanen muistuttaa mieliin Nietzschen toteamuksen: "Totuudet ovat kuvitelmia, joiden kuvitteellisen luonteen olemme unohtaneet." Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen vie valitettavasti oman aikansa. On kohtalon ivaa, että jos olemme virtuaalisia, meillä on ehkä vielä enemmän velvollisuuksia suhteessa lähimmäisiimme ja maapalloon. Ja ennen kaikkea kollektiivisesti.

Kuinka niin?

Koska – ja tämän on muuan matemaatikko jo todennut – tämä koe ei ole tarkoitettu meille yksilöinä. Simulaatio  koskee koko valtamerta, se vähät välittää yksittäisten vesimolekyylien  liikkeistä. Simulaatio odottaa reaktiota koko ihmiskunnalta. Mitään ylivertaista pelastajaa ei ole olemassa. Meidän on pelastettava itse itsemme.

Perustavanlaatuisten ontologisten kysymyksten ohella kukin tapahtumaan osallinen henkilö setvii myös oman elämänsä solmuja, kuten arkkitehti André, joka yrittää pitää kiinni parisuhteen riekaleista. André oli kirjoitellut hänelle, vaikka tiesi sen turhaksi, hän sahasi vain omaa oksaansa. Mutta kun kaukosäätimen patterit hiipuvat, me painamme aina vain kovempaa. Se on inhimillistä.

 Koko teos on mielikuvituksellinen ja kummallinen ajatusleikki. Hauska ja älykäs seikkailu maailmassa, jossa tapahtuu kummia.

 

Anu Kaaja: Rusetti. 

S&S 2023, 254 sivua.

Kävin Rusetin ilmestymisen aikoihin Sammakon kirjakaupassa kuuntelemassa kun Helena Kulmala haastatteli Anu Kaajaa tämän uuden kirjan tiimoilta. Samalla hankin itselleni oman kappaleen Rusetin ns. luksuspainoksesta! Kyllä kannatti. Kirjasta julkaistiin nimittäin kaksi versiota: "tavallinen" kovakantinen ja tämä luksuseditio, jossa on laadukkaita värikuvia, kimalletta kansissa ja ranskalaistyyppisessä kapeassa kansipaperissa, ja vielä kirjailijan signeeraus! Minä arvostan kirjoja esineinä, ja tällaisella toteutuksella Anu Kaaja ja kustantamo S&S ovat selvästi halunneet tehdä kirjasta myös esineenä hienon asian, mikä sopiikin nautintoja käsittelevälle kirjalle. (Rusettia ei muuten ole edes julkaistu äänikirjana, eikä äänikirjaformaatti kyllä tekisi sisällölle oikeutta.)

No mutta, sisältöön. Rusetti on kollaasiromaani, joka kertoo nautinnoista. Se sisältää (epä)tavallisen proosan lisäksi esimerkiksi kuvia taideteoksista, piirustuksia ja mainioita listoja: kuumimmat renessanssipojat top 5, hekumallisimmat barokkiasetelmat top 5. Virkistävää ja nautinnollista, varsinkin kun Kaaja on taiteesta kirjoittaessaan aivan suvereeni ja ylivertainen. Taide-esseiden jälkeen tulee surrealistisia keskusteluita, matkakertomuksia, ihmissuhteita ja sitten vielä lisää taidetta. André Maurois'kin toteaa Marcel Proust -elämäkerrassaan, että sekä genetiikassa että kirjallisuudessa risteyttäminen tuo yleensä hyvän tuloksen. Niin Rusetissakin.

Rusetin kertoja kulkee Turussa ja maailmalla, ja on hieno hahmo: kauneudentajuinen hedonisti ja todella herkästi tunteva tyyppi, joka on samanaikaisesti vähän pöljä, mutta myös aikaansa seuraava ja moraalintuntoinen. Ja hänellä on tosiaan poikkeuksellinen kyky katsoa taidetta ja maailmaa. Ennen kaikkea hän on uskomattoman vapaa: hänellä tuntuu olevan määrättömästi aikaa vietettävänä nautintojen (taide, kahvilat, klubit) parissa, ja aika on suunnilleen harvinaisinta ylellisyyttä mitä nykyään voi osata ajatellakaan. Sen lisäksi hän osaa rikkoa normeja jotenkin hienovaraisella, ei rahtustakaan itsetarkoituksellisella tavalla. Ja hän rakastaa häpeilemättä taidetta ja sivistystä.

Ilahduin lukiessa erityisesti siitä, että yksi omista suosikkimuseoesineistäni on päässyt mukaan! Se on Pariisin keskiaikamuseossa sijaitseva kuuden kuvakudoksen kokonaisuus, joka tunnetaan nimellä Nainen ja yksisarvinen, La dame à la licorne.Se on kudottu siinä vuoden 1500 tienoilla luultavasti Le Visten suvulle ja esittää aisteja ja hyveitä. Kaikkein suurin kudos on enigmaattinen À mon seul désir. Pääsisinpä taas sitä katsomaan!

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie: Combray. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1968 [1913]. 245 sivua.

Toukokuun lopulla tartuin myös klassikoiden klassikkoon eli Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Pitkäänhän tämä on pitänyt lukea, mutta nyt ajankohta jotenkin kannusti poikkeuksellisen paljon: viime talvena tuli kuluneeksi sata vuotta Proustin ennenaikaisesta kuolemasta, joten kaikenlaista tribuuttijulkaisua ja -ohjelmaa ja -lehteä on ilmestynyt. Kuten kuva näyttää, minäkin sain luettavakseni ranskalaisen kirjallisuuslehti Liren erikoisnumeron, ja sen lisäksi luin myös André Maurois'n elämäkerrankin. Itse romaania luin rinnakkain suomeksi ja ranskaksi. Proustilla on hyvin perusteellisen kirjailijan maine, joten ajattelin että lukijakin saa suhtautua hommaansa perusteellisesti!

Ihan neitseellinen lukukokemus ei ollut, sillä Proustista on mahdotonta olla tietämättä paljon asioita. Tiesin ennalta, että virkkeet ovat megapitkiä ja teksti kuvailee usein muistoja, tunnelmia ja vaikutelmia. Tiesin ennalta, että tässä ensimmäisessä kirjassa on se kuuluisa madeleine-kohtaus. Tiesin ennalta porvarillisen Combrayn miljöön. Nämä kaikki myös löytyivät kirjasta, madeleine-kohtakin tulee jo kirjan alkupuolella, kun teen ja leivoksen maun vaikutuksesta kertojan valtaa yllättävä, väkevä ilo, jota hän jää erittelemään. Menneisyys kätkeytyy älymme alueen ja älymme toimintakentän ulkopuolelle, johonkin konkreettiseen kappaleeseen (aistimukseen jonka tämä konkreettinen kappale kykenisi antamaan meille), jota me emme osaa aavistaa. Lopulta muisto kirkastuu, ja kertoja muistaa Léonie-tädin antaman madeleine-leivoksen maun sunnuntaiaamuisin Combrayn talossa.

Tässä romaanisarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan myös moniin legendaarisiin romaanihenkilöihin kuten herra Swann, Gilberte ja mainittu Léonie-täti, mutta pääosaa näyttelee kertojan tajunta: kirja alkaa siitä, kun hän muistelee Combrayn aikoja, surullisia ja unettomia iltoja, ja seuloo muistinsa uumenista esiin näitä muistoja, vaikutelmia ja tunnelmia. Juonta ei varsinaisesti ole, joten tiivistahtisempaan kerrontaan totutettu nykylukija saa tuon tuosta patistella itseään keskittymään ja pitämään valtavan pitkän ja laajan kokonaisuuden kerrallaan hyppysissä. Koko ajan vastaan tulee kuitenkin helmiä eli pysäyttävän hienoja kuvauksia paikoista, ihmisistä ja vaikutelmista.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Suom. Sampsa Peltonen. WSOY 2023. 

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin perhesaagaan, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvalla romaanilla Toisten maa. Siinä seurattiin elsassilaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen yhteiselämän alkua karulla marokkolaisella maatilalla Meknèsissä. Tässä toisessa osassa eletään 60- ja 70-lukujen taitetta ja näkökulma on osin siirtynyt  seuraavaan sukupolveen. Mathilden ja Aminen tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääketiedettä ja päätyy siis todistamaan toukokuun 1968 kuohuntaa, mutta hän on kuitenkin toisenlaisen kulttuurin kasvatti ja hänellä on edessään omat kulttuurivallankumouksensa. Poika Selim ajautuu länsimaisten hippien pariin Essaouiraan. Aminen siskon Selman tytär Sabah yrittää pärjätä sisäoppilaitoksessa. (Tuliko paljon nimiä? Niitä tässä perhesaagassa kyllä piisaa. Onneksi alussa on tuiki tarpeellinen henkilöluettelo ja samalla pieni kertaus ensimmäisen osan tapahtumista.)

Kaikki Belhajin perheen jäsenet yrittävät omalla tavallaan löytää itselleen sopivan elämän, sukkuloida idealismin ja kompromissien välillä. Arjen ja elämän taustalla on Marokon poliittinen tilanne. Kuningas Hassan II pitää maata lujassa otteessa. Lyijyvuosinakin tunnettu ajanjakso ei vielä vaikuta Belhajien elämään, sillä he eivät ole mitään poliittisesti aktiivisia toisinajattelijoita, mutta Slimani on ujuttanut kirjan loppupuolelle sellaisia vihjeitä tulevista tapahtumista, että lukijaa alkaa huolettaa. Aïchan puoliso Mehdi on menestynyt ministeriön virkamies, minkälainen kohtalo häntä mahtaa odottaa? Amine on omin käsin ja raskaan, päämäärätietoisen raadannan avulla saanut tilansa kukoistamaan, mutta huolet ja pelot eivät hellitä millään.

Hieno saaga, ja Slimani pitää henkilögalleriansa ja eri suuntiin rönsyilevät tarinat todella hyvin hallussa. Lukijaa jännittää koko Belhajin perheen ja tilan puolesta.

Viv Groskop: Au revoir, tristesse! Suomentanut Ulla Lempinen. Atena 2021. 302 sivua.

Täydellinen juhannuskirja, jota lukea vapaapäivänä riippumatossa – ei-akateemisia kirjallisuusesseitä ranskalaisista romaaniklassikoista, siitä, millaisia elämänohjeita niistä voisi ammentaa, ja siitä, mistä näissä klassikoissa oikein on kyse. (En tiedä mitään hauskempaa!) Luin pari vuotta sitten Groskopin edellisen kirjan venäläisestä kirjallisuudesta ja nautin senkin joka rivistä! Tähän ranskalaista kirjallisuutta käsittelevään kirjaan Groskop on valinnut kokoelman kirjoja, jotka ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen joko nuorena tai hieman vanhempana, joten hän samalla alussa pahoittelee, että valikoima on aika miesvoittoinen. Se on silti ihan realistinen otos nk. kaanonista, nykykirjallisuuden lista olisikin toisennäköinen. Valinnan tekeminen on varmasti ollut vaikeaa! En itsekään tiedä, millaiseen valikoimaan päätyisin jos saisin haasteeksi esitellä tusinan verran ranskalaisia kirjoja ja laatia niistä jotakin elämänoppien kokoelmaa, kuten Groskop tässä tekee.

No, kuitenkin. Tämä oli mainio kirja! Sabluuna on sama kuin edellisessä kirjassa, eli yksi luku käsittelee yhtä kirjaa ja sen "oppeja", ja luvut on nimetty mainioon humoristiseen tyyliin: Itsepetos on varmin tie kärsimykseen: Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita. (Tai: Älä käytä alastonta rakastajaasi kirjoitusalustana.) Olin luullut lukeneeni ranskalaisia klassikoita aika kattavasti, mutta tästä kahdentoista kirjan valikoimasta vain seitsemän oli ennalta tuttuja (ja sen Proustin ensimmäisen romaanin luin tosiaan vasta pari viikkoa sitten). Suosittelen Groskopin molempia kirjoja lämpimästi kaikille, jotka tahtovat raikkaan näkökulman klassikkokirjallisuuteen!

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Sunnuntai-iltana lukupiiri kokoontui keskustelemaan Ia Genbergin tiiviistä ja mietteliäästä romaanista Yksityiskohdat. Se onkin ajankohtainen kirja, sillä Genberg on tulossa parin päivän päästä eli tulevana lauantaina Helsinki Lit -käännöskirjallisuustapahtumaan keskustelemaan teoksestaan haastattelija Katja Kallion kanssa! Yksityiskohdat on Genbergin (s. 1967) neljäs teos ja ensimmäinen suomennos. Se voitti Ruotsin arvostetuimman Augustprisetin viime vuonna. Suomennoskin on ehtinyt kerätä kehuja, ja kuoroon on helppo yhtyä! Tässä on upeasti kirjoitettu teos.

Kirja koostuu neljästä luvusta tai esseestä tai ihmisestä: Johanna, Niki, Alejandro ja Birgitte. He kaikki ovat joskus, kukin oikeastaan vuorollaan, olleet osa kertojan elämää. Muistot heistä tulevat ja menevät sillä tavalla kuin muistot nyt tulevat: tunnemuistoina, välähdyksinä, näkyinä, tuoksuina. (Niin, yksityiskohtina.) Sillä tavalla muistot käsittääkseni oikeastikin syntyvät ja pysyvät: ne tallentuvat aivoissa hermosolujen välisiin yhteyksiin, tai yhteyksiksi. Syntyy uusia synapseja, ja ne saattavat pysyä aivan uskomattoman, itsepintaisen pitkään..

Nämä neljä ihmistä ovat jättäneet itsensä muotoiset jäljet kertojan elämään. Elämä koostuu hetkistä ja ihmisistä, joita kohdataan, ja Genbergiä luettuaan on vaikea enää sanoa, että jokin ihmissuhde on päättynyt. Päätyttyäänkin ne nimittäin jäävät elämään ihmisen muistoihin. Äkkiarvaamatta päättynyt suhde Johannaan; tasapainoton ja arvaamaton, mutta jotenkin karismaattinen Niki; nopeasti leimahtanut suhde Alejandroon ("juuri kun kaipasin hirmumyrskyä, sellainen tulikin"); ahdistuksen alle puristunut Birgitte. Kuten Antti Majander Hesarin arvostelussa tiivistää: koostumme toisista ihmisistä kuin palapeli, joka pysyy iäti keskeneräisenä kamarin lattialla satunnaisten kävijöiden jaloissa.

Yksityiskohdat oli upea kirja sekä kokonaisuutena että yksittäisinä virkkeinä, ja suomentaja Jaana Nikula on rakentanut ne virkkeet aivan uskomattoman taidokkaasti suomeksi: pitkistä, assosiatiivisista ketjuista päädytään taitaviin kiteytyksiin. Kertojan katse tarkentuu muistoissa ja ihmissuhteissa  koko ajan nimittäin sellaisiin yksityiskohtiin, joita hän kuvaa kauniilla tarkkuudella. Varsinkin kipeitä asioita kuvatessaan hän saa lukijan pidättämään hengitystään.

Birgitte ei kai koskaan muistellut tapausta, päivisin. Kului kolmekymmentä vuotta ennen kuin hän kertoi sattuneesta, ja silloinkin vain yhdelle ihmiselle, ja hän luultavasti huomasi, ettei tapahtunut ollut enää pelkkä "tapaus" mielen pohjalla vaan pikemminkin väri tai fraktaali, ei edes varsinainen muisto vaan paikka josta muistot kumpusivat, varjo joka oli päivittäin heijastellut hänen elämäänsä. Sillä tavoin kai yksittäiset tapahtumat vaikuttavat, kapseloituvat myrkkyineen, joita ne sitten pikkuhiljaa valuttavat mieleen.

Kirjan tiedot

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Suomentanut Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023, 160 sivua.

Alkuvuodesta luettuja

Kirjojen lukeminen on usein paljon hauskempaa kuin niistä kirjoittaminen. Kun yksi kirja päättyy, tekee mieli heti aloittaa seuraava, ja saattaa käydä niin kuin minulle on taas käynyt, että bloggaamattomien kirjojen jono venyy venymistään eikä jää aikaa miettiä mitään muistiinpanojen kirjoittamista. Korjataan taas tilannetta hieman! Tässä postauksessa siis muistiinpanot kolmesta viime viikkoina luetusta kirjasta. (Ne ovat Jevhenija Kuznjetsovan Kysykää Mialta, Amia Srinivasanin Halun politiikka ja Ralph Ellisonin Näkymätön mies.)

Ensimmäiseksi ukrainalaisen kirjailija, kääntäjä ja tutkijatohtori Jevhenija Kuznjetsovan teos Kysykää Mialta, joka oli viime vuonna EU:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana (palkinto meni georgialaiselle Iva Pezuashvilille). Maailman katseet ovat ikävä kyllä yhä kiinni Ukrainassa, ja Venäjän hyökkäyksen tuhoista uutisoinnin lisäksi moni tahtoo tutustua maan kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Se tuntuu todella, todella tärkeältä erityisesti siksi, että Venäjän tavoitteena ei selvästi ole vain valloittaa maata ja sen asukkaita, vaan tuhota ukrainalainen kulttuuri ja identiteetti. Käsittämätöntä pahuutta.

Kysykää Mialta on tarina persoonallisista naisista, sukupolvien ketjusta ja kotipaikasta. Jokaisella elävällä olennolla on oikeus turvapaikkaan, kuuluu ennen Venäjän hyökkäystä kirjoitettu aloituslause. Isoäiti Teodoran talo tsehovilaisesti villiintyneine puutarhoineen on aina tarjonnut kodin, turvallisen hengähdyspaikan, "luusereiden turvapaikan" kuten tytöt taloa kuvailevat, jossa on ollut tilaa kaikille ihmisille ja kaikille murheille. Kesän alussa lapsenlapset Mia ja Lilia saapuvat taloon: Turvapaikka oli rakennus, jossa oli valtavat epäsuhtaiset ikkunat, kulunut lattia ja laho terassi, ja se oli kokonaan pensaiden, vadelman, karhunvatukan, humalan, korkeiden poppeleiden, koivujen, villiluumujen ja omena- ja päärynäpuiden peitossa. Kesän mittaan paikalle tulee muitakin: viimeisillään raskaana oleva serkku Marta, Mian ja Lilian äiti Maria, ja lopulta liuta erilaisia ihmisiä – entisiä ja nykyisiä kumppaneita, lapsia ja aikuisia. Talon vetovoiman säde oli melkein viisituhatta kilometriä, sillä Marta tulee paikalle Intiasta asti.

Paljon ei yhden kesän aikana ehdi tapahtua noinniinkuin juonen puolella, mutta tässä kirjassa juonen sijaan tärkeämpiä ovatkin henkilöt (ja keskustelut!). Elämä on ennustamaton ja arvaamaton juttu, ja ratkottavia ongelmia riittää, aina muratin kitkemisestä suuriin elämänvalintoihin asti. Jotain valintoja ja päätöksiä on tehtävä, mutta monet niistä vaativat kypsyttelyaikaa ja verkkaasti rivien välissä eteneviä keskusteluita. Kesän mittaan villiintyneessä puutarhassa kypsyy kuitenkin monenlaista uutta.

Kirjan tiedot

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta (suomentanut Eero Balk). Aula & Co 2022, 217 sivua.

Sauraavaksi Amia Srinivasanin Halun politiikka – 2020-luvun feminismi, joka tarkastelee muutamia seksuaalisuuteen, haluun ja seksiin liittyviä kysymyksiä. Kirja jakautuu kuuteen esseemäiseen lukuun, ja luvut käsittelevät esimerkiksi nk. incel-miehiä, pornoa, opiskelijoiden ja opettajien välisiä suhteita, kapitalismia ja pakkovaltaa. 

Srinivasan toimii Oxfordin yliopistossa yhteiskuntatutkimuksen ja  politiikan tutkimuksen professorina, joten kirjassakin analyyttinen katse suuntautuu rakenteisiin ja yhteiskunnallisiin hierarkioihin. Heti kirjan avaavassa incel-miehiä käsittelevässä luvussa Srinivasan tarkastelee sitä, miten näiden miesten näkemysten ja puheenvuorojen nojalla on nähtävissä, että heidän kokemansa viha ja katkeruus syntyy siitä, että miehet kokevat oman seksuaalisen statuksensa matalaksi. Miehet ikäänkuin asettuvat vastustamaan "seksuaalisia markkinoita", joilla näkevät itsensä häviäjinä, mutta samalla sitovat itsensä ja muut tiukasti tähän samaan statushierarkian ja markkinoiden ajatukseen. Srinivasan osoittaa ajatusmallin taustalle erilaisia tunnistettavia patologioita: ensinnäkin uusliberalismin patologia, jossa koko ajan lisää elämänalueita sulautetaan markkinalogiikan piiriin ja toiseksi patriarkaatin patologia, joka on kapitalistisissa yhteiskunnissa pyrkinyt näkemään naiset ja kodin turvasatamana, johon paeta markkinoiden melskeitä, ja vapaasti saatavilla olevan hoivan ja rakkauden lähteitä. Yksi kirjan myöhemmistä luvuista on myös nimeltään "Oikeus seksiin", ja otsikko onkin oma kiinnostava kysymyksensä. Minkälainen oikeus? Kenellä? Kenen velvollisuus ?

 Kiinnostavaa on se koko Srinivasanin kuvaama psykoseksuaalinen järjestelmä ja se, miten kulttuuri (sis. myös pornokuvaston) muovaa haluja ja niiden ilmaisun tapoja. Lisäksi Srinivasanin katse tarkastelee viimeisessä kapitalismia ja pakkovaltaa käsittelevässä luvussa sitä, miten feminismi on  tähän mennessä pyrkinyt lisäämään tasa-arvoa ja inhimillistä hyvinvointia pitkälti lähinnä keinoilla, jotka silti nojaavat kapitalistiseen ja patriarkaaliseen oikeusjärjestelmään (Srinivasan kutsuu sitä rangaistusfeminismiksi). Kun järjestelmä on rakentunut puolustamaan valkoisten ja valtaapitävien, jotain omistavien ihmisten oikeuksia, sen puitteissa on hankala saada eriarvoisuutta supistumaan. (Tämä on suomalaisestakin näkökulmasta olennainen perspektiivi, kun ajattelee ammatillisen koulutuksen tilaa tai jengiytymistä.) Intersektionaalisen feminismin perspektiivi tulee esiin esimerkiksi tässä muistiin kirjaamassani katkelmassa:

Taloudelliset suhteet olisi uudelleenjärjesteltävä niin, että selviytymiseen liittyvät rikokset – ruoan varastaminen, rajojen ylittäminen, kodittomuus – kävisivät tarpeettomiksi. (George Floyd surmattiin hänen yritettyään maksaa savukkeita väärennetyllä setelillä. Hän oli äskettäin menettänyt työnsä.) Sen vuoksi olisi kehitettävä sosiaalisia ja poliittisia ratkaisuja sellaisten tarpeiden tyydyttämiseksi, jotka täyttämättöminä aiheuttavat yksilöiden välistä väkivaltaa: edulliset asunnot, terveydenhoito, koulutus ja lastenhoito, kunnolliset työpaikat demokraattisesti toimivilla työpaikoilla, taattu perustulo, paikallinen ja demokraattinen julkisten varojen käytön ja käyttötarkoitusten valvonta, vapaa-ajan viettoon ja kokoontumiseen soveltuvat tilat, puhdas ilma ja vesi.

Kirjan tiedot

Amia Srinivasan: Halun politiikka – 2020-luvun feminismi. Suomentanut Laura Lahdensuu. Gummerus 2022. 344 sivua.

Viimeisenä vielä jokunen viikko sitten luettu lukupiirikirja eli Ralph Ellisonin vuonna 1952 ilmestynyt Näkymätön mies (suom. Jouko Linturi). Olen osallistunut kuluneen talven aikana klassikkolukupiiriin, jossa on yritetty lukea ilmeisten klassikoiden (Thomas Mannin Taikavuori) lisäksi tällaisia unohdettuja klassikoita, ja Näkymätön mies poimittiin lukemistoon jostakin toisesta klassikkolistauksesta. Se palkittiin aikanaan yhdysvaltalaisella The National Book Awardilla.

Päähenkilö, näkymätön (ja nimettömäksi jäävä) mies, on kirjan alussa stipendillä opiskeleva lahjakas nuori musta mies jossain siellä 1930- ja 1940-lukujen Yhdysvalloissa. Kirja on hurja kuvaus siitä, miten elämä kuljettaa hänet New Yorkiin, maalitehtaalta Harlemiin ja keskelle kiihkeää kansalaisoikeuskamppailua. Itse tarinan rinnalle nousee kuitenkin myös sen kieli ja kerronnan tapa: se on jotenkin surrealistinen, täynnä vertauskuvia ja tajunnanvirtamaisia katkelmia. Taideproosaa ja tarinaansa suurempi teos.

Tarina on eräällä tavalla myös kasvukertomus; päähenkilö kasvaa ja muuttuu jokseenkin naiivista opiskelijasta kansalaisoikeusliikehdinnän johtohahmoksi. Käännekohtana toimii erään vanhan pariskunnan häätö, jota hän joutuu todistamaan. Mies tulee yllyttäneeksi muut vastarintaan pääoman ja valtakoneiston edustajia vastaan, ja samalla sulautuu yhteen pariskunnan ja koko ihmisryhmän kanssa: Olisin halunnut lähteä tieheni, mutta en millään kehdannut lähteä; minusta oli äkkiä tulossa niin likeisesti osallinen tähän kaikkeen etten voinut lähteä. Hän katselee pariskunnan elämästä kertovia tavaroita (mm. orjan vapautuskirja) ja tuntui kuin minulta olisi paraikaa riistetty jotakin tuskallista mutta kuitenkin kallisarvoista, jonka menettäminen oli minulle sietämätöntä, jotakin jonka menetys järkytti olotilaani niin kuin minulta olisi vedetty pois mätä hammas, jonka särkyä olisin mieluummin sietänyt vaikka kuinka kauan kuin antautunut alttiiksi poisvetämisen tuottamalle lyhyelle tuskanpurkaukselle.

Kirja käsittelee monenlaista valtaa: yhteiskunnallisia valtarakenteita ja kansalaisoikeuksia, mutta myös sitä, miten helposti vallankäyttäjän omat intressit nousevat kilpailemaan julkilausuttujen ja jalojen intressien kanssa. Kirjan alussa opinahjon rehtori Bledsoe kantaa enemmän huolta omasta maineestaan ja asemastaan kuin opiskelijoiden tulevaisuudesta; New Yorkissa Veljeskunnan johtohahmot kamppailevat keskenään vallasta ja kaikenlaiset tavoitteet ja intressit sekoittuvat keskenään.

Kirjan loppu on aika enigmaattinen ja vaikuttava, ja kertoja-päähenkilön on itsekin vaikea oikeasti nähdä itseään toisten odotuksilta ja mielikuvilta.

Kun eräänä kevätaamuna olin matkalla töihin, laskin että  minua tervehti viisikymmentä tuntematonta ihmistä, ja aloin tajuta että minussa oli kaksi minuutta: entinen minäni joka nukkui muutamian tunnin yössä ja uneksi jsoskus isoisästäni ja Bledsoesta ja Marysta, minä joka lensin siivittä ja syöksyin alas huimaavista korkeuksista, ja uusi julkinen minäni joka puhui veljeskunnan puolesta ja alkoi nousta niin paljon tärkeämmäksi kuin tuo toinen että tunsin juoksevani kilpaa oman itseni kanssa.

Kirjan tiedot

Ralph Ellison: Näkymätön mies. Suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1969. 528 sivua.

George Orwell: Puilla paljailla

Kevään saapuessa Pariisiin tuntee nöyrinkin kuolevainen asuvansa paratiisissa, kirjoitti Henry Miller. Ah, Pariisi ja kevät. Itsekin astuin koko kaupunkiin ensimmäistä kertaa juuri maaliskuussa. Kevät tuoksuu kaikkialla mukavalta (vaikka suuri osa siitä oikeasti johtuu siitä, että routa sulaa ja kaikki maaperän humuksen hajoamis- ja mätänemisprosessit pääsevät taas käyntiin), mutta Pariisissa on silti jotain selittämätöntä ihanuusekstraa juuri keväällä. On lämmintä mutta ei tukalan kuuma, kirsikkapuut kukkivat, tekee mieli istua kahvilaan lukemaan sanomalehtiä ja katselemaan katujen vilinää.

Millerin aikalainen George Orwell on kokenut Pariisin hieman toisin! Luin juuri Orwellin kiinnostavan päiväkirjamaisen kirjan Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. Se onkin Orwellin esikoisteos, julkaistu vuonna 1933, ja perustuu otsikon mukaisesti Orwellin rahattomaan elämään molemmissa kaupungeissa 1920-luvun lopulla. Pariisissa eli taiteen ja boheemin elämän kaupungissa asui samoihin aikoihin tietenkin paljon muitakin rahattomia englanninkielisiä taiteilijoita, vaikkapa nyt Hemingway ensimmäisen vaimonsa kanssa, Ezra Pound, Gertrude Stein, F. Scott Fitzgerald, James Joyce ja monet muut. Hemingwaynkin ruokabudjetti oli usein laihanlainen: useimmilla novellieni henkilöillä oli valtava ruokahalu ja suuri kiinnostus hyvään ruokaan ja -- enimmät heistä olivat ryypyn kipeitä.

Rahattomuus ja Pariisi siis yhdistää muita taiteilijoita ja Orwellia, mutta eroja tosiaan on. Orwell (oikealta nimeltään Eric Arthur Blair) oli käynyt arvostettuja sisäoppilaitoksia ja valmistunut Eton Collegesta, ja valmistuttuaan ollut isänsä lailla töissä Etelä-Aasiassa siirtomaavirkamiehenä. Hän kuitenkin irtisanoutui niistä töistä ja palasi Eurooppaan. Vuonna 1928 hän muutti Pariisiin tarkoituksenaan ei taiteilla tai viettää boheemin yläluokkaista elämää, vaan tutustua kaupunkiin ja köyhälistön elämään. Heti kirjan alussa hän kuvailee hyvin kansanomaista asuinkatuaan ja kertoo vastoinkäymisistä, joiden päätteeksi joutuu aivan puille paljaille: hän sairastuu ja vähätkin rahat varastetaan. Kaikkein absoluuttisin rahattomuuden kausi kestää tuolloin kolmisen viikkoa, ja hän tietää voivansa hetkenä minä hyvänsä lähettää sähkösanoman kotipuoleen ja pyytää rahaa, mutta jonkinlainen vaikeasti määriteltävä häpeän tunne estää. Niinpä hän alkaa elättää itsensä raskailla ja hyvin huonosti palkatuilla tiskarin ja plongeurin hommilla (luulen kyllä että osittain rahattoman elämän motiivina on ollut halu kerätä materiaalia ja kokemusta köyhälistön elämästä).

Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa on tosiaan päiväkirjamaista kuvausta köyhyydestä ja loputtomasta raatamisesta. Rahattomuuden vuoksi kaikki on hankalaa, vaatteita pitää pantata ja koko ajan laskea ja miettiä mihin rahat riittävät ja mistä jää puute. Jotain arkea vaikeuttavaa säätöä on koko ajan meneillään – sehän pätee kyllä köyhyyteen edelleenkin. Hänen elinpiiriinsä kuuluu samassa jamassa olevien kiertolaisten ja mierolaisten kavalkadi, ja erityisesti venäläisen Boriksen kanssa he sinnittelevät yhdessä työpäivästä ja -paikasta toiseen. Työ Hotel X:n keittiössä on yhtä loputonta raatamista – työ hotellissa opetti minulle unen todellisen arvon samalla tavalla kuin nälän näkeminen oli opettanut minulle ruoan arvon – mutta kun Boris hankkii heille työpaikan viimein avautuvasta auberge de Jehan Cottardista, entinen paikka alkaa vaikuttaa lomanvietolta.

Enimmäkseen kirjassa seurataan kirjoittajan selviytymistä arjesta, kuvaillaan hänen kohtaamiaan ihmisiä tai tiskarin tai plongeurin töitä tai sitä täydellistä, hurjaa iloa kun väsyneet ihmiset pääsevät hetkeksi irroittelemaan ja juopumaan. Sen lisäksi Orwell kirjassa jo pohtii esimerkiksi plongeurin työn yhteiskunnallista merkitystä ja sitä, miten väsymys ja puute vaikuttavat ihmisen (käytös)tapoihin ja ihmiseen syvemminkin. Myöhemmät Orwellin kirjat ovat yhteiskunnallisen kirjallisuuden klassikoita, mutta tinkimätön yhteiskunnallinen ajattelu näkyy jo tästä ensimmäisestä lähtien.

Pariisin jälkeen Orwell siirtyy Lontooseen ja miljöö vaihtuu ravintoloiden hikisistä keittiöistä kiertolaisten yömajoihin. Orwell listaa paikat, joista saa vähävarainen tai varatonkin majapaikan, kuvaa niiden varsin spartalaisia mukavuuksia ja kodittomien kulkurien elämää. Hän myös kuvaa sitä, miten hyväosaiset kaupunkilaiset tai ylipäätään ne, jotka ovat onnistuneet jollakin lailla kiinnittymään järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, noteeraavat kulkurit ja kodittomat lähinnä kauhukertomuksissa.

Kun muistaa, että kulkuri on vain työtön ihminen, jonka laki pakottaa kiertolaiseksi, hirviö-kulkuri katoaa. En tietenkään väitä, että kulkureista useimmilla olisi ihanteellinen luonne; sanon vain, että he ovat todellisia ihmisolentoja ja että jos he ovat muita ihmisiä huonompia, se ei ole heidän elämäntapansa syy vaan seuraus.

Kirjastossa Puilla paljailla on luokiteltu kertomakirjallisuuteen eli romaanien sekaan luokkaan 84.2, ja kertomushan se on. Minkälainen mahtaa olla luokka 80, kaunokirjalliset sekasisältöiset teokset? Jaa'a. Joka tapauksessa kirjallaan Orwell tahtoo vain sanoa, että tällainen maailma odottaa, jos rahat loppuvat.

Kirjan tiedot

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. Suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1985, 209 sivua.

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät

Lukupiirissä luettiin Tommi Liimatan parin vuoden takainen romaani Hautajaiskengät. Sukellus eteläisen Suomen kaupunkilaisnaisen elämästä pohjoisen syrjäseudun miesten pariin! Mukava sukellus se oli, ja muistutti taas kirjallisuuden samaistumisasioista: toiset kirjat ovat ikkunoita, joista näkee oman todellisuutensa ulkopuolelle, ja toiset kirjat ovat peilejä, joista voi katsella itseään. Hautajaiskengät oli tämän jaottelun mukaan minulle ikkuna.

Hautajaiskenkien kertoja on kaupunkilaistunut Kainuun syrjäseutujen mies Arno, jonka kaupunkilaistuminen on jäänyt kyllä pintakerrokseen – mies kaipaa usein takaisin kasvukeskusten ulkopuolisen maailman mielenmaisemaan, ja kirja rakentuukin kahdeksasta kesästä, joina mies palaa enonsa ja muiden sukulaisten luo. Kaupunkiin jäävät vaimo ja pieni lapsi, ja ikuisesti roikkumaan jäänyt gradu hautajaistavoista.

Arnon ja tämän Risto-enon ystävyys tuntuu mutkattomalta, ja miehet ovat helposti samalla aaltopituudella. Viinapulloja hankitaan ja tyhjennetään yksissä tuumin. Maailman asioista, menneistä ja nykyisistä, turistaan omaleimaisella kainuulaisnuotilla – minun piti kuvitella tuntemani pohjoissavolainen ihminen puhumaan kirjan henkilöiden äänellä, jotta pysyin repliikeistä jyvällä. Välillä päästään käymään Sami-serkun kanssa järvellä tai metsällä. Kirjan loppupuolella niille hautajaiskengille tulee käyttöä suvun miesten maahanpanijaisissa.

Pintapuolisesti kirjan voikin tiivistää tähän kuvaukseen, eikä juoni tarjoa sen ihmeempää. Mitä simppelin juonen läpi sitten tihkuu? Jouduin sitä jonkin aikaa pohtimaan. Risto-eno ainakin juttelee entisaikojen elämästä ja perheen ja suvun historiasta, jonka Arnon oma äiti tuntuu jättäneen taakseen pysyvästi. Muutenkin katse tuntuu olevan menneessä, sillä modernin maailman muutospaineet eivät näillä main kyllä vaikuta elämänmenoon. Elämä kohdistuu arkeen ja kulkee ainakin luonnon rytmissä, muita rytmittäviä asioita kun ei varsinaisesti ole. Hauskasti miehet juttelevat erilaisista projektikärryistä ja autoista, ja se sai ainakin minut ajattelemaan Ylen mainiota Tubettavat konemiehet -minisarjaa, jossa seurataan kolmea savolaista syrjäseutujen miestä, erilaisten koneiden rassausta ja miesten pärjäämistä jotenkin oman onnensa nojassa. Sis. koneiden värkkäämistä, mutta myös miesten tunnepuhetta!

Silmiinpistävä ero telkkarin konemiehiin on se, että kirjan enon ja muiden miesten tunnepuhe loistaa poissaolollaan, vaikka eivät he silti jurota mitenkään vastenmielisellä tavalla. Yhden ainoan kerran eno herkistyy, ja silloinkin kiitellään psykolokista silimää, kun juttukumppani osasi vain olla vierellä hiljaa. Liimatta ei tätä aihetta lähde sen tarkemmin käsittelemään, kunhan vain nostaa esille.

Eno ei juurikaan tiedustellut minun kuulumisiani. Lyhytkin vastaus kelpasi hänelle kysymykseen, miten perhe voi: sitten se oli kysytty. -- Eikä hän kysellyt, mistä vaimoni oli kotoisin. Mistä hankimme elannon. Mistä me nuorena perheenä haaveilemme. Millaisilla leluilla poikani tykkää leikkiä. Tällaisia kysymyksiä oli esittänyt Vuokko.

Alkoholi oli kirjassa aika keskeisessä roolissa. Ihme juttu, miten se olikin saatu pysymään hyvin kuvailevalla tasolla, niin että kertoja-Arno lähinnä vain luettelee hankittuja ja nautittuja määriä eikä hiiskahda sanallakaan tällaisen käytön vaikutuksista (ja niitähän tiettävästi kuitenkin on). Kirjan loppupuolella tosin lukijalle paljastetaan, että Sami-serkku ei jaksaisi isänsä alkoholinkäyttöä katsella, vaan näkee promillet jo hartioiden asennosta.

Kaupunkien ja syrjäseutujen välillä on varmaan jotain universaaleja eroja. Muutama viikko sitten Hesarissakin oli juttu Ukrainan ja Romanian rajaseutujen hutsuleista, jotka yrittävät elää perinnetapojen mukaista elämää. Kuten yksi haastatelluistakin kuitenkin totesi: "Niille, jotka työskentelevät käsillään, on täällä töitä. Jos haluaa työskennellä älyllään, täytyy mennä kaupunkiin." Sama taitaa pitää paikkansa monissa maissa, vaikka on heti samaan hengenvetoon tietenkin lisättävä ettei se tarkoita sitä, että syrjäseudulla asuvat ihmiset eivät osaisi ylipäätään käyttää älyään. Arnokin kamppailee kaupungin ja kotiseudun, tietotyön ja konkreettisen elämän välillä, eikä gradu tosiaan ota valmistuakseen. 

Ei opintojen laahaaminen silti viinan syytä ollut, ja lapsen synnyttyä ei ollut sitäkään tekosyytä. Jokin minussa vain harasi vastaan, viskoin hiekkaa rekeni jalaksiin ja pitkät hankkeeni raukesivat; kenties se identiteettini ristiriita, etten sittenkään ollut synteesi- vaan praksistyyppi.

 Loppukuvaksi mielenmaisema enon ja Arnon henkisestä kodista ja kuvaus siitä, miten ihminen kasvaa kiinni ympäristöönsä:

Koskaan en ajatellut, että vaihteeksi olisi enon vuoro matkustaa minun luokseni kaupunkiin. Eno ei olisi ikinä ehdottanut sellaista. Oli mahdotonta kuvitella häntä jalkakäytävälle, liikennevaloihin, markettiin, hissiin tai liukuportaisiin muualla kuin Kajaanissa, ja sielläkin hän käväisi vain pakon edessä. Eno imi happensa sieltä missä hän eli, ja minä sattumoisin olin saanut lisähappeni samoilta seuduin, vaaroilta ja soilta, päällystämättömiltä sivuteiltä, pimeistä metsistä – jopa metsätyökoneiden repimiltä hakkuuaukeilta, jotka työn lakattua elivät ja kukkivat ja helteellä pölysivät.

Kirjan tiedot

Tommi Liimatta: Hautajaiskengät. Like 2021, 311 sivua.