Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

Lukupiirissä luettiin Jyrki Erran pari vuotta sitten ilmestynyt jännäri Lyijyvalkoinen. Oikeastaan kirja esiteltiin lukupiiriehdokkaana alunperin taidejännärinä, sillä koko tarina kietoutuu erään kadonneeksi luullun Caravaggion mestariteoksen vaiheisiin, taidemarkkinoihin ja salakähmäisiin valtakamppailuihin. Jännitystä kirjasta tietenkin siis löytyi, mutta jopa kaltaiseni säikky lukija selviytyi juonen jännityselementeistä kunnialla! Parasta kuitenkin olivat huolellisesti kirjoitetut rakennetun ympäristön ja taideteosten kuvailut.

Tarina käynnistyy hetkestä, jona Axel Walls, suomalainen taidemaalari ja Caravaggio-spesialisti, on käynnillä taidehistorian emeritaprofessorin luona. Professori pyytää Wallsilta näkemystä aidoksi Caravaggioksi epäilemästään maalauksesta; mikäli teos on aito, se on merkittävä lisäys Caravaggion teosten listaan ja sen arvo on noin 150 miljoonaa euroa. Tällaista lausuntoa ei tietenkään voi tuosta noin vain laukoa, joten tapaamisen päätteeksi Axel lähtee työmatkalta palaavaa vaimoaan vastaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Työkaverit tietävät kertoa, että vaimo on mitään ilmoittamatta päättänytkin jäädä Roomaan vielä hetkeksi (epätavallista) ja seuraavana aamuna tapahtumat vasta pelottavan käänteen saavatkin, kun professori löytyy kotoaan murhattuna. Eilisiltainen taulu on tiessään.

Axel lähtee Roomaan selvittämään vaimon olinpaikkaa ja asettuu Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen, jossa myös emeritaprofessori on työskennellyt useita kertoja. 

– Riitta kertoi kaiken muun ohessa tutkineensa tätä mainittua maalausta myös varsin erikoisella tavalla.

– Niinkö?

– Niin. Hänellä oli olemassa jokin vertailukappale. Prikulleen samalla tekniikalla maalattu jäljennös. Jostain värin vanhenemisesta siinä oli kyse. Mutta pelkkä jäljennös, se taitaa olla eri juttu, eikä varmaankaan liity mitenkään tähän toiseen työhön.

Lukija jo aavistaakin, että asiat kyllä liittyvät toisiinsa ja miljoonien arvoinen taulu kyllä herättää kaikenlaista kiinnostusta. Käy ilmi, että professorin esittelemä maalaus on löytynyt Villa Lanten kellareista, ja Lanten suvun edustajiahan on ollut merkittävissä katolisen kirkon viroissa juuri niihin aikoihin kun Caravaggio maalasi mestariteoksiaan ja riitautui freskoja tilanneen kirkon kanssa. Axel joutuu siis selvittämään outoa vyyhtiä, jossa toisaalta tarkastellaan hyvin tarkkaan sitä, miten Caravaggio on saanut aikaan maalaustensa kuuluisan valohämyn (biacca eli otsikon lyijyvalkoinen on tässä avainasemassa!) ja toisaalta selvitellään italialaisten mahtisukujen kamppailua vallasta, vaurauksista ja arvovallasta. Sekä tietenkin kamppailua tästä ainutkertaisesta Caravaggiosta. Axel Walls sotkeutuu yhä syvemmälle valtataistojen keskelle, ja hänen tilanteensa alkaa muistuttaa Caravaggion omaa ahdinkoa neljäsataa vuotta aiemmin.

Kuten sanottua, mitään tikittävää jännitystä tai täpäriä takaa-ajotilanteita kirjasta ei kannata odottaa. Sen sijaan se on parhaimmillaan kuvatessaan taideteoksia ja rakennuksia, ja Erra liikuttaa hahmojaan tarinan kulissina toimivassa Roomassa – sen palatseissa, kirkoissa ja kaduilla – mukavan sujuvasti. En ole koskaan käynyt Roomassa, mutta tämän kirjan myötä heräsi halu joskus nähdä omin silmin kaikki renessanssipalatsit, puutarhat ja taideaarteet.

Hänen puheensa alkoi kajahdella kaikuna, sillä huone, johon hän oli avannut oven, oli kahden kerroksen korkuinen. Ikkunoitakin oli kahdessa rivissä. Rubio napsautti juhlallista sähkökatkaisijaa, joka oli selvästi uuden maailman keksintöjä 1900-luvun alkupuolelta, ja kohautti vain olkiaan ponnettoman napsahduksen jälkeen, kun mitään ei tapahtunut. Sen jälkeen hän asteli huoneeseen, nousi seunustan vieressä olevalle marmorikorokkeelle ja avasi korkeat puiset luukut, ensin yhdestä ikkunaparista, sitten toisesta. Avautuva näky, koko tila, oli koristeluiltaan niin yltäkylläinen, että olin kaatua selälleni. – –

Olin nyrjäyttää niskani katsellessani korkean huoneen seiniä. Ne oli koristeltu tuhlailevan runsain freskoin lattiasta aina voimakkaasti kasetoituun kattoon saakka ja vieläpä taitavasti niin että kolmiulotteinen vaikutelma petti silmän täysin. Seiniin oli tehty muutama pieni nissi; niissä oli rintakuvaveistoksia suvun jäsenistä. Päädyn kahdessa rivissä olevista neljästä ikkunasta lankesi huoneeseen kirkas valo, mutta se ei pystynyt valaisemaan koko valtavaa tilaa.

Lyijyvalkoinen on eräällä tavalla kaunokirjallista lisättyä todellisuutta, niin moni hahmo tai juonenkäänne sen sivuilla perustuu todellisuuteen. Villa Lante on tosiaan ollut roomalaisen ylimyssuvun hallussa. Aidoksi Caravaggioksi todettu teos (Judit leikkaa Holofeerneen pään irti) on tosiaan löytynyt vuonna 2016 siitä paikasta, johon se kirjassa päätyy. Eräs suomalainen kuvataiteilija on tosiaan perehtynyt Caravaggion tekniikoihin ja maalannut toisinnoksen Berliinin pommituksissa tuhoutuneesta työstä. Palermon kirkosta on tosiaan varastettu Kuninkaan syntymä -alttaritaulu vuonna 1969. Nämä ja monet muut asiat sekoittuvat kirjassa kiehtovaksi näytelmäksi.

Kirjan tiedot:

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 488 sivua.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti vuoden 2022 Tieto-Finlandia-palkinnon hienolla esseeteoksellaan Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Kiinnostuin kirjasta oitis ehdokkaiden julkaisupäivänä, sillä takakansitekstikin alkaa heti houkuttelevalla kysymyksellä: Miksi me luemme pitkiä ja vaikeita kirjoja? Antavatko ne jotain, mitä lyhyemmät ja helpommat kirjat eivät voi tarjota? Todella virkistävä tulokulma: useimminhan on saanut viime vuosina lukea voivottelua siitä, miten lukemisharrastus vähenee vähenemistään, lukutaito heikkenee ja äänikirjasovelluksissa porskuttavat vain juonivetoiset jännäri- tai viihdetarinat. Tämän keskellä halusin tietenkin lukea mitä kirjailija, runoilija, suomentaja ja tietokirjailija tahtoo kertoa aivan erityisen vaikeista kirjoista, jo pelkän sivumääränsä johdosta pelonsekaista kunnioitusta herättävistä kirjoista.

Sutinen kutsuu teoksessa käsittelemiään kirjoja poikkeuskirjallisuudeksi, ja sitähän ne ovatkin: poikkeuksellisia niin mitan, sisällön kuin toiset myös muotonsakin puolesta. Miltä esimerkiksi kuulostaa Arno Schmidtin romaanin Bottom's Dreamin muoto, jossa teksti on jaettu palstoihin niin, että juoni etenee yhdellä palstalla ja muilla palstoilla lukee erinäisiä kommentteja tai sanaleikkejä? Tai Alan Mooren 1200-sivuinen romaani Jerusalem, jossa aika on yksi suuri paikka, jossa on meneillään erilaisia käymistiloja?

Tiiliskiviä ja kokeellista kerrontaa ympäröi usein tosiaan jonkinlaisen myyttinen nerouden aura, ja Sutinenkin kommentoi tätä moneen otteeseen. Hän kuvailee esimerkiksi lämpimän itseironisesti "nuorta runoilijaa", joka yrittää kaikin keinoin tavoitella lukemistaan kulttikirjoista jotakin epämääräistä, salattua taiteellista neroutta. Sitten jostakin "vaikeasta" teoksesta innostuttuaan "nuori runoilija" on valmis julistamaan sen suuren neron kädenjäljeksi, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee, ja vain tollot eivät ymmärrä tätä suurtaidetta. Sutinen näyttää miten tällainen on oikeastaan kirjojen fetisointia, ja kirjoja ympäröivän maailman omaksuma puhetapa vain pönkittää näiden kirjojen kulttimainetta. (Ja siinä sivussa saattaa karkottaa lukijan jos toisenkin.) Toisenlainenkin lähestymistapa on kuitenkin mahdollinen:

Toivon, että olen viimein riittävän kypsä lukijana ja tosiaankin ihmisenä käsittelemään näitä kirjoja käyttämättä niitä itseni mainostamiseen. Pidän edelleen pitkistä ja mutkikkaista romaaneista, mutta en siksi, että haluaisin esiintyä niiden connoisseurina, vaan koska ne tarjoavat jotain muuta kuin lyhyet ja helpot kirjat.

Se, mitä poikkeuskirjallisuus sitten tarjoaa, ei olekaan helposti tiivistettävissä. Sutinen lähtee lähestymään arvoitusta kolmentoista esseen kautta. Enin osa esseistä keskittyy luotaamaan kukin yhtä teosta, ja esiin nousee tietysti aivan erilaisia asioita. Arno Schmidtin teosta käsittelevässä esseessä tutkitaan esimerkiksi "sanankääntötemppuja" ja muodollisesti ja kielellisesti epärationaalista maailmaa. Henry Jamesin yhteensä 1600-sivuista romaanitrilogiaa esitellessä taas kuvataan, miten kertoja itsekin kyseenalaistaa omia kuvauksiaan, jolloin koko teksti muuttuu epäluotettavaksi prosessiksi ja James tulee samalla kehittäneeksi joitakin modernin romaanikerronnan keinoja. Vasily Grossmanin sotaromaania Stalingrad kuvatessaan Sutinen kuvaa pitkällisesti myös neuvostosensuurin toimintaa ja siinä sivussa kirjallisuuden valtavaa ilmaisupotentiaalia, jonka piti Neuvostoliitossa toteutua tiukasti aatteellisesti korrektissa kehyksessä. Samalla hän sivuaa myös sitä, miten kirjojen oletetun myyntipotentiaalin optimointi saattaa vaikuttaa kirjallisuuteen tämän päivän Suomessa.

Esseet olivat nautinnollista luettavaa monestakin syystä. Ensinnäkin niistä sai ihan rautaisannoksen kirjallisuushistoriaa ja teokset hyvin tuntevan Sutisen kiireettömän tuntuisia selvityksiä niiden sisällöstä ja merkityksestä. Toiseksi, no, miten tämän nyt sanoisi kuulostamatta kornilta... ne kuvasivat hyvin kiehtovasti kirjallisuuden suhteita kirjallisuuden ulkoiseen maailmaan, tiettyihin historiallisiin aikakausiin, yhteiskuntiin ja kulttuureihin. En yhtään väheksy helppoa, juonivetoista viihdekirjallisuuttakaan, mutta Vaivan arvoista muistutti siitä, miten vaikealukuiset ja työläät kirjat myös antavat usein paljon enemmän. Vaivannäkö palkitaan.

Kirjan tiedot:

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 319 sivua.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Bror kuoli ja jätti minut yksin.

Vuodenvaihteen lumimyräkät tarjosivat hyvän lukusään tämän janakippo-trilogian päätösosalle Sitten menin kotiin. Tai no, koko trilogia kattaa ajallisesti noin kahden vuoden ajan, eli aivan koko ajan kirjassakaan ei ole talvi. Jouluja kuitenkin vietetään ja pohjoinen roudan maa tuntuu kesälläkin karulta ja kylmältä.

Trilogian ensimmäisen kirjan aluksi janakippo palasi Tukholmasta kotiseuduilleen pohjoiseen pelastaakseen juopottelevan kaksoisveljensä brorin. Smålangerista hän löysi paitsi veljen, myös oman menneisyytensä ja sen maiseman, niin henkisen kuin konkreettisenkin, jossa ja josta hän on itse kasvanut. Tässä trilogian kolmannessa osassa lukija saa vielä uusia, järkyttäviä paloja Janan menneisyyden palapeliin ja pääsee seuraamaan häntä Tukholman taidegallerioista erään bohusläniläisen saaren kautta takaisin Norlantiin.

Elämä on muokannut tai oikeammin moukaroinut Janasta sitkeän olennon. Sisimmältään hän on kuitenkin pieni läheisyyttä kaipaava, osattomaksi jäänyt ihminen, joka etsii ja löytää monta syliä, mutta useimmissa syleissä ei vain ole hänelle tarjolla mitään. Ja silloin kun olisi, esimerkiksi johnin tai jussin sylissä, sitä on hyvin vaikea ottaa vastaan. Irtikään ei oikein voi päästää, eikä jana tahdo luovuttaa johnia toisillekaan. Kun bror kuolee, jana on jäädä todella yksin. Hän on aivan vastikään saanut oman lähestulkoon lapsena synnyttämänsä tyttären takaisin elämäänsä, mutta ei osaa kovin helposti luoda suhdetta tähänkään. Mitenkä osaisikaan.

Tässä trilogian päätösosassa lukija pääsee viimein tutustumaan myös janaan taiteilijana. Hänen saviukkojensa juoppoarmeija on nimittäin kutsuttu tukholmalaiseen galleriaan näytille, ja jana kutsutaan ukkojen mukana käymään avajaisissa ja kertomassa itsestään ja taiteestaan. Avajaisissa hän tapaa veljeään broria monin tavoin muistuttavan nuoren naisen nikkin, ja kaksikko vetää toisiaan puoleensa. Heillä on paljon yhteistä, ja yksi asioista on hirmuvaltiaan elkein kotia terrorisoinut isä. Jana hakeutuu nikkin isän kivenveisto-oppiin bohusläniin, kahdestakin syystä: veistosten kaunis keveys ja ilmaisuvoima kiehtovat häntä, ja samalla hän pääsee katsomaan uudelleen läheltä tällaista väkivaltaista ja omien riivaajiensa kanssa painiskelevaa, hankalaa ja arvaamatonta miestä.

Paluu pohjoiseen kuitenkin koittaa, sillä john on sairas ja kotihoidon esimies märitljunqvist tahtoo janan koko ajan kivenveistäjän saarelta työvuoroihin. Ja pohjoisestahan jana on kotoisin. Smirnoff on koko trilogiassa kuvannut taustalla myös sitä, miten ihminen asuu lapsuutensa museossa. Jana asuu niin myös varsin konkreettisesti, kotitalossa ja lapsuutensa tavaroiden ympäröimänä. Lapsuus kaikkine hirveine kokemuksineen ja myöhemmät elämänvaiheet ovat jättäneet häneen jälkensä, ja toisinaan hänen sisällään herää menneisyyden kaikuja: sisuksissa elävä, lapamadoksi kutsuttu kaikennielevä olento, ja myös pieni ruma ääni. Muitakin ääniä siellä kuuluu, kuten brorin ja isä-taaton äänet, mutta myös vieressä tassuttelevan metsästyskoiran ääni.

Huhhuh. Trilogian aihetunnisteiksi on kirjastoissa lueteltu ainakin perhesuhteet, syrjäseudut, kuolema, suru, kaksoset, taiteilija, Norlanti ja väkivalta. Niistä se kyllä kertookin, mutta se on myös pakahduttavalla tavalla täynnä surua ja intohimoa ja ihmismielen syvyyksiä.

Me olimme yhä ystäviä. Halusin kertoa jussille nikistä. Nikin monalisamaisesta hymynkareesta ja persbrandtmaisen rennosta kävelytyylistä. Halusin kuulla ajatusten tulevan sanoina suustani. Ja pomputella niitä välillämme kuin superpalloa.

Kirjan tiedot:

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 sivua.