Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Sunnuntai-illan lukupiiritapaamisessa keskusteltiin Bernardine Evariston hienosta Booker-palkitusta teoksesta Tyttö, nainen toinen. Taas tuli muistutus siitä, miksi lukupiirit ovat parasta ajanvietettä: kirjoista on mukava vaihtaa mielipiteitä toisten kanssa, ja tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten ehtisi tarttua. Olin lisännyt tämän Evariston teoksen omalle henkiselle kiinnostavien kirjojen listalleni varmaankin heti silloin, kun se voitti Bookerin vuonna 2019.

Tyttö, nainen toinen on hieno episodiromaani ja takakansitekstin  mukaan "moniääninen sinfonia mustien naisten elämästä". Se on kirjoitettu ilman virkkeen aloittavia isoja alkukirjaimia tai virkkeen päättäviä pisteitä ja käyttää välillä proosarunomaista typografista asettelua, mikä oli yhden lukupiiriläisen mukaan vaatinut alussa hieman totuttelua. Minusta se oli kyllä tosi toimiva ratkaisu, siinä tavallaan muoto asettui tukemaan sisältöä: kirjan kahdentoista naisen kappaleet kertoivat näiden naisten elämäkertoja, heidän kokemuksiaan, joten pisteiden ja isojen alkukirjainten tyyppisten kirjoitetun kielen tunnusmerkkien puuttuminen vei kertomukset lähemmäs elettyä, koettua elämää.

 

Sinfonia koostuu siis kahdentoista naisen kertomuksista. Kertomukset on ryhmitelty neljään päälukuun, kussakin kolmen naisen alaluvut. Jollakin tavalla kaikki naiset liittyvät toinen toistensa tarinoihin, joten yhdistävine hahmoineen, perheenjäsenineen ja ystävineen henkilöhahmoista kertyy kaiken kaikkiaan hyvin moniääninen kuoro. (Evaristo itse on twiitannut erään lukijan kokoaman hienon henkilöhahmokartan, jota kävin pariin otteeseen katselemassa kun tarinat kiertyivät toisiinsa niin monin eri tavoin yhteen.) Lukupiirin aluksi pitikin ensin suunnitella, miten kirjaa käsitellään: yksi henkilö kerrallaan, päälukujen mukaisina kolmen nippuina vai assosiatiivisesti henkilöstä/tapahtumasta toiseen loikkien? Päädyimme noudattamaan suunnilleen päälukujen mukaista järjestystä, ja se oli ihan kätevä ratkaisu.

Ensimmäisen kolmikon (Amma, Yazz, Dominique) naiset ovat perhettä: Amma on uransa huippuhetkeä elävä teatteriohjaaja, lesbo ja aktivistityyppi, jonka näytelmän ensi-iltaan romaaninkin monet eri säikeet johtavat. Yazz on hänen tyttärensä, kipakka nuori ja valistunut opiskelija, jonka kritiikki osuu äitiinkin. Dominique on Amman ystävä, joka on ajautunut kontrolloivaan ja väkivaltaiseen suhteeseen (jonkin toisenkin kirjan kohdalla olen todennut, ettei se tietenkään ole heterosuhteiden yksinoikeus).

Toisen kolmikon (Carole, Bummi, LaTisha) elämänkokemuksia määrittää tietynlainen määrätietoisuus, lujaluontoinen ponnistelu ulos heikkojen lähtökohtien viitoittamasta kohtalosta. Nigeriasta lapsiavioliitolta pelastettu orpotyttö Bummi kohtaa elämässään erilaisia vastoinkäymisiä kuin hänen tyttärensä Carole, joka on elänyt etelä-Lontoon Peckhamissa traumatisoivia nuoruusvuosia. Carolen "pelastaa" lukupää ja lahjakkuus ja pääsy hyväosaisten keskuuteen Oxfordin yliopistoon. Hänen suhteensa omaan taustaansa ja omiin traumaattisiin kokemuksiinsa ovat vaikeat: opiskelijana ajatus äidistä hössöttämässä asuntolassa päällään metrikaupalla värikkäitä afrikkalaisia kankaita nolottaa häntä, ja myöhemmin hän tuntuu lähinnä pakenevan taustaansa, mutta lukija häntä kyllä ymmärtää ja toivoo hänelle onnellisuutta ja rauhaa. LaTisha on Carolen koulukaveri Peckhamista ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hänkin tekee lujasti töitä päästäkseen elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet asettavat hänen tavoitteensa hyvin erilaiselle tasolle kuin Carolella.

Kolmas kolmikko (Shirley, Winsome, Penelope) on kokoelma erilaisia lannistumisia ja raastavia pettymyksiä. Shirley eli rouva King on Carolen opettaja, joka on nuorena ja naiivina idealistina ajatellut voivansa opettajana pelastaa maailman yksi lapsi kerrallaan. Yksi ihminen on kaiken eriarvoisuuden edessä kuitenkin varsin voimaton, eikä maailma sillä tavalla taivu kaikkien tahtoon vaikka kuinka uutterasti taistelisi. Shirleyn lipumista katkeruuteen ja kyynisyyteen oli raastavaa lukea, samoin hänen äitinsä Winsomen sinnikästä kamppailua monenlaisten vastusten kanssa. Shirleyn opettajakollega Penelope on myös samantuntuinen hahmo, jonka feministiset ihanteet ovat kokeneet kolhuja eivätkä välttämättä päivittyneet maailman ja yhteiskunnan muutosten myötä.

Viimeinen kolmikko (Megan/Morgan, Hattie, Grace) pitää sisällään pitkän ketjun saman suvun naisia. Se kertoo 1920-luvulla eläneen tuntemattoman abessinialaisen isän lapsena kasvaneen Gracen monista suruista, tämän tyttären Hattien maanviljelijän elämästä ja salaisuuksista sekä muunsukupuolisen Meganin/Morganin yrityksistä päästä selville omasta itsestään. Päätöskolmikkoon liittyy myös yksi teoksen käänteentekevimmistä hetkistä (sekä vaivaannuttavimmista luvuista, kun Morganin keskustelut muunsukupuolisuudesta tuntuvat yhtäkkiä jotenkin päälleliimatuilta ja julistavilta tai alleviivaavilta – lehteilin ne sivut aika nopeasti läpi).

Teoksen teemat ovat aika massiivisia ja tiukasti kiinni tämän ajan tärkeissä keskusteluissa. Teemoihin lukeutuvat muun muassa rasismi, sukupuoli, seksuaalisuus, väkivalta, vanhemmuus, luokka, ihonväri, identiteetti ja sukupolvien väliset hankaukset tai suoranaiset kuilut. Koska tarinat ovat mustien brittien tarinoita, niitä kaikkia luonnehtii jollakin lailla eräänlainen toiseuden kokemus, mihin teoksen nimikin tietenkin viittaa. Mutta nainen ei ole vain yhtä tai vain yhdenlainen kokemus, eikä musta ihonväri ole vain yhtä tai yhdenlainen kokemus, sen tämä teos osoittaa. Näkökulmat risteävät ja riitelevätkin. Kokonaisuutena Tyttö, nainen, toinen on hurja ja monumentaalinen, kaunokirjallinen mestariteos.

Kirjan tiedot

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivill). WSOY 2022. 528 sivua.

Fiona 'Elōne: Tulit luokseni kutsumatta

Fiona 'Elōnen esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta alkaa aamusta, joka on monille pienten lasten äideille tavallaan hyvin tuttu. Toisaalta sen kuvaama todellisuus on monelle myös tosi etäinen. Kirjan alussa nuori ruskea yksinhuoltajaäiti Ona vie kiukuttelevaa lasta päivähoitoon (tuttu kokemus), kun puhelimeen kilahtaa viesti. Lapsen isä on päässyt vankilasta ja tahtoo tavata (ei niin tuttu kokemus).

Viestin myötä Onan mieleen tulvahtaa liuta muistoja menneisyydestä: lapsen isän tapaamisesta, päihteistä, omasta lapsuudenperheestä ja isästä.

Suomen Kuvalehden jutussa 'Elōne kertoo, että tarinan aihio on syntynyt jo jokunen vuosi sitten RT Lit -akatemian luovan kirjoittamisen kurssilla. Silloin hän kirjoitti lähinnä omiin henkilökohtaisiin tarpeisiinsa ja kertoo aina käsitelleensä kirjoittamalla vaikeita elämäntilanteita ja ihmissuhteita, joista on ollut hankala puhua kenenkään kanssa. Tällaisia jännitteisiä ihmissuhteita kirjassa ovat ainakin Onan suhde lapsen päihteitä käyttävään (ja vankilaan päätyvään) isään sekä omaan isään, joka tuntuu lukijasta ensin melko ankaralta ja komentelevalta hahmolta. Isä tulee myös aiheuttaneeksi tilanteita, joita Ona joutuu tahtomattaan korjaamaan ja joissa hän joutuu luovimaan erilaisten toimintatapojen välillä: isä esimerkiksi pelmahtaa ilmoittamatta päiväkodille hakemaan lapsenlapsensa luokseen, jolloin päiväkodin hoitaja toruu tästä Onaa sanomalla paheksuvasti, että "näistä tulisi sitten jatkossa ilmoittaa etukäteen". Sama isä kuitenkin auttaa Onaa muutoissa ja tahtoo viettää aikaa lapsenlapsen kanssa, joten  kuvaan tulee monenlaisia sävyjä.

Siinä SK:n jutussa luonnehditaan myös, että teos sijoittuu kulttuurien solmukohtiin. Ajattelin, että se näkyy kirjassa juuri näinä jännitteisinä ihmissuhteina ja tilanteina, kun tulee jonkinlaista kitkaa tai hankausta arkisissa vuorovaikutuksen tilanteissa. Miten esimerkiksi katsotaan Onaa ja "muita hänenlaisiaan" hiekkalaatikolla, koulussa, baarin jonossa, bussissa -- kirjoissa, valkoisten miesten kirjoittamissa lauluissa, valkoisten ihmisten tekemässä taiteessa, elokuvissa, viesteissä ja alikulkutunnelien seinissä. Miten heille puhutaan, mitä heiltä kysellään vaikkapa päiväkodissa, HopLopissa tai kadulla. Nämä risteys- tai solmukohdat eivät näy kaikille samoilla tavoilla.

Tulit luokseni kutsumatta sai minut miettimään näitä solmukohtia ja jonkinlaista suomalaisuuden tai äitiyden käsikirjoitusta, arkki- tai stereotyyppisiä mielikuvia siitä, mitä on olla suomalainen tai äiti. Mitä tapahtuu, kun ei itse sovi niihin valmiisiin malleihin vaikkapa olemalla ruskea tai tulemalla äidiksi muissa olosuhteissa kuin vakaassa parisuhteessa, keskiluokkaisessa palkansaajakodissa ja kolmikymppisenä? Kun edessä on pehmoisten vauvaunelmien sijaan usvaa ja epätietoa?

"Mikä on sun mielestä vaikeinta vanhemmuudessa?" hän kysyy.

Alan tahtomattani miettiä niitä vanhempia, jotka lapsen saatuaan vetäytyvät viettämään perhe-elämää jonnekin uudenlaiseen todellisuuteen. Sellaiseen jossa "perspektiivi kaikkeen muuttuu, eivätkä samat asiat enää kiinnosta". Heitä vaikuttaa riittävän, mikä tuntuu minusta järjenvastaiselta.

Akatemiatutkija Anna-Leena Toivanen totesi juuri eräässä lukemassani jutussa, miten kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan sen kautta suodattuu valtava määrä inhimillistä kokemusta. 'Elōnen kuvaama inhimillinen todellisuus tuntuu paikoin tosi samastuttavalta (varsinkin äitiyteen liittyvät katkelmat) ja paikoin se kuvaa ainakin minulle uudenlaisia todellisuuksia. Tempoileva parisuhde päihderiippuvaisen kanssa oli yksi näistä, samoin helsinkiläisten nuorten aikuisten elämän monet asiat ja kahden kulttuurin perheessä kasvaminen. Paljon oli sellaista, josta olisin lukenut mielelläni lisää, ja kirja tuntui ehkä jollakin tavalla jäävän kesken. Mutta millä tavalla? Enpä oikein osaa sanoa. Sivumäärän puolesta tilaa olisi ainakin vielä ollut, ja 'Elōnen teemat ovat kiinnostavia.

Loppuun vielä irtonainen huomio kielestä: Onan monikielinen todellisuus näkyy isän kanssa käytynä englanninkielisenä keskusteluna, ja Onan ja Parhaan Ystävän välinen viestintä on esimerkki hyvin todentuntuisesta englannin sekaisesta tekstariviestinnästä.

Kirjan tiedot

Fiona 'Elōne: Tulit luokseni kutsumatta. Otava 2022. 156 sivua.

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Paikkailen täällä aukkoja sivistyksessä ja luin tieteiskirjallisuuden klassikon eli Philip K. Dickin teoksen Uneksivatko androidit sähkölampaista? Kirja on suomennettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1989 nimellä Palkkionmetsästäjä, ja tarina tunnetaan erityisesti sen pohjalta tehdystä klassikkoelokuvasta Blade Runner vuodelta 1984. En ole nähnyt elokuvaa (enkä lukenut vanhaa suomennosta), mutta elokuva ei ilmeisesti seuraa kirjaa kovin orjallisesti, vaan lähinnä perusidean osalta: maapallo on saastunut kutatuinkin elinkelvottomaksi, elävä luonto on kuollut ja ihmisiä on lähetetty siirtokuntiin toisille planeetoille. Ihmisillä on myös toinen toistaan kehittyneempiä androidipalvelijoita, joita on vaikea erottaa ihmisistä. Lisäksi tietyntyyppiset uusimman sukupolven Nexus 6 -androidit eivät olekaan enää alistuneet osaansa palvelijoina, vaan karanneet siirtokunnista takaisin maapallolle. Palkkionmetsästäjä Rick Deckard jäljittää ja tuhoaa ihmisinä esiintyviä androideja.

Miten androidin sitten erottaa oikeasta, elävästä ihmisestä? Kiinnostava ontologinen kysymys. Rick Deckard käyttää Voight-Kampffin testiä, jolla mitataan tutkittavan vasteita haastattelijan kysymyksiin, ja kysymykset keskittyvät erityisesti mittaamaan nk. empatiavastetta, myötäsyntyistä reaktiota ja tunnetta. Nexus kutoset edustavat muutoin kaikenlaisen kehityksen terävintä kärkeä,  mutta empatiavasteen konemaiset ja aavistuksen verran ihmistä hitaammat tulokset paljastavat ne androideiksi. Empatiavaste siis erottaa, mutta yhdistäviäkin tekijöitä androidien ja ihmisten väliltä löytyy: androidit ovat ihmisten lailla tietoisia omasta olemassaolostaan ja kykenevät tavoitteelliseen toimintaan (esimerkiksi karkaamaan ihmisten palveluksesta).

Uneksivatko androidit sähkölampaista? on julkaistu alunperin vuonna 1968, mutta sen herättämillä pohdinnoilla on annettavaa vielä nykyäänkin. Ympäristökriisit ovat tietenkin tuhannesti kriittisempiä kysymyksiä nyt kuin vuonna 1968, samoin on tietynlainen kirjassa esiintyvä tehokkuuden ja hallinnan tavoittelu. Ajatellaan vaikka Rick Deckardinkin käyttämää Penfield-tunteistinta: se on ohjauspaneelilla käytettävä käyttäjänsä affekteja manipuloiva laite, josta löytyy siinä tuhatkunta erilaista tunnetilaa. Miltä kuulostaa esimerkiksi 481, tietoisuus tulevaisuuden tarjoamista monenlaisista mahdollisuuksista? Tai numero 594, aviomiehen kaikkia asioita koskevan suuremman viisauden mielihyväntäyteinen hyväksyntä? Androidit on luotu kaiketi tehokkuuden ja hallinnan tavoittelun nimissä, ja samoin ihminen koetaan koneistoksi, jonka toimintoja yritetään tunteistimen avulla hallita ja optimoida. Puistattavaa, varsinkin kun ajattelee, miten paljon kaikupohjaa tällä ajatusmallilla on nykypäivän työelämässä.

Älykkäitä ja vaikeasti tunnistettavia androideja jäljittäessään Rick Deckard päätyy kiperiin tilanteisiin ja aika nopeatempoiseenkin jahtiin, ja lukija saa jännityksen lisäksi pohtia valtavan painavia kysymyksiä elämän ainutkertaisuudesta ja arvosta, siitä mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia ja mikä tekee ihmisestä ihmisen.

JK. En ollut aiemmin lukenut kirjaa enkä nähnyt Blade Runneria, ja silti tiesin Roy-androidin legendaarisen sitaatin: Olen nähnyt asioita, joita te ihmiset ette uskoisi. Hyökkäysaluksia tulessa Orionin edustalla. Olen katsellut C-säteiden kimaltelua pimeässä lähellä Tannhäuser-porttia. Kaikki nuo hetket katoavat aikanaan kuin kyynelet sateeseen. On aika kuolla. Sepäs onkin ihan vain elokuvasta peräisin oleva sitaatti! Kirjassa Roy Batyn viimeiseksi repliikiksi jää sanaton parahdus.

Kirjan tiedot

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista? Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Täysi Käsi Oy 2022 [1968]. 242 sivua.

Ali Smith: Syksy

Nyt kehuja: Ali Smith on paitsi skotlantilainen kirjailija, myös jonkinlainen taikuri, joka osaa taivuttaa todellisuuden rajoja ja reunoja. Sellainen olo minulle ainakin jäi hyvin vahvasti, kun sain loppuun Smithin vasta suomennetun romaanin Syksy. Bongasin kirjan jo keväällä kustantamon katalogista enkä olisi millään malttanut odottaa suomennoksen ilmestymistä, sillä edellinen lukemani Smithin kirja (Oli  kerran kello nolla, suom. Kristiina Drews) oli painunut mieleeni kerronnallisesti ja kielellisesti uskomattoman mielikuvituksellisena ja hyvin omintakeisena teoksena. Sellainen on myös Syksy, se on pulpunnut jostakin Smithin aivojen uskomattoman tuotteliaasta sopukasta. Kristiina Drews on suomentanut molemmat teokset, ja niiden mielikuvituksellinen ja leikkisä sävy on kaikkine sanaleikkeineen suomennettu uskomattoman kekseliäästi ja sujuvasti.

Syksyssä on kaksi keskushenkilöä, Elisabeth Demand ja Daniel Gluck. Nykyhetkessä Elisabeth käy katsomassa Danielia vanhainkodissa ja lukee tälle kirjoja, vaikka 101-vuotias herra Gluck ei niitä varmaankaan kuule, sillä hän enää vain nukkuu, horrostaa kohti elämän talvea. Kirja vaeltelee melko vapaasti nykyhetkestä Elisabethin lapsuuteen 1990-luvulla, jolloin hän ja Daniel Gluck ovat naapureina tavanneet toisensa, ja sukeltelee välillä todellisuuden rajamailla ajelehtivan Gluckin tajuntaan (en ole aikoihin lukenut mitään yhtä raikasta ja omaperäistä kuin nämä tajunnan rajatilan maailmat!). Lukijalle avautuu kuva omintakeisesta ystävyydestä ja sen omintakeisista osapuolista, ja Smithillä on käsittämätön taito tosiaan taikoa arkinen ja absurdi sulautumaan ja kietoutumaan toisiinsa. Lukeminen on kuin kulkisi lehtometsässä tuulisena syyspäivänä ilman hattua: tuuli kieputtaa hiuksia ja huivia oman tahtonsa mukaan, raikas ilma panee hiusten lisäksi ajatusmaailman uuteen uskoon, ja kaikkea ympäröi syksyn värikäs ja kaunis melankolia.

Taustalla häilyy jakautuneen Britannian tunnelmia, kun koko valtakuntaa raastaa liuta repiviä Brexit- ja muita kiistoja, ja tarinaan avautuu myös kiinnostavia sivupolkuja Elisabethin äitisuhteeseen, taiteeseen ja erääseen ihmeelliseen passinhakuprosessiin. Syksy on Smithin vuodenaikakvartetin ensimmäinen teos, ja toinen osa Talvi on ilmestymässä ensi kuussa.

Suosikkisitaattini (yksinään aika mitätön, mutta siitä seuraa kymmenen sivun ihmeellinen todellisuutta ravisteleva tarina):

Onko Bagatelli oikeasti joku peli? Elisabeth kysyi. Vai keksitkö sinä sen tässä ja nyt?

Myönnetään, se on minullekin pelinä aivan uusi, Daniel sanoi. Pelataanko?

Riippuu vähän, Elisabeth sanoi.

Säännöt ovat seuraavat: minä kerron sinulle tarinan ensimmäisen lauseen, Daniel sanoi.

Okei, Elisabeth sanoi.

Sitten sinä kerrot tarinan, joka sinulle tulee mieleen, kun kuulet sen ensimmäisen lauseen.

Kirjan tiedot

Ali Smith: Syksy. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 272 sivua.