Milja Sarkola: Pääomani

Maksoimme asunnostamme 6130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. Kun mittaan kokonaispinta-alan sisällyttäen komerot ja parvekkeen, päädyn 90 neliömetriin. Se laskee asunnon todellista neliömetrihintaa 5722 euroon.

Milja Sarkolan Pääomani on kirja ihmisistä ja rahasta. Aihe on tosi kiinnostava, koska se vaikuttaa ihmisen elämässä niin moneen, mutta rahasta puhumistä usein jotenkin vältellään ja ihmiset ovat tietenkin sokeita toistensa erilaisille todellisuuksille. Sen lisäksi hyvin monia asioita tullaan mitanneeksi rahassa, vaikka se ei suinkaan ole ainoa arvon mittari, ja mikään Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi ei paljasta sen takaa löytyviä yksilöllisiä todellisuuksia (eikä sen kyllä ole tarkoituskaan niin tehdä).

Takakansiteksti kertoo, että "romaani käsittelee loistavan vähäeleisesti ja moralisoimatta varakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin." Raha-asioita käsitellään enimmäkseen päähenkilön, minäkertojan näkökulmasta: hän on urallaan varsin hyvin menestynyt teatteriohjaaja (niin taloudellisilla kuin muillakin mittareilla), joka on vielä kotoisin vauraasta perheestä, jolta saattaa saada lahjaksi esimerkiksi älyttömän kalliin Bösendorfer-pianon tai taloudellista tukea asunnon hankintaan. Teatterialalla toimivaksi ihmiseksi hän on siis todella hyvin toimeentuleva, mutta tietenkin alan arvaamattomuuden varassa:

Selailen tulevan työpaikkani puhuttelevia mainostekstejä ja intensiivisiä pressikuvia vatsa piukkana. Peruslippu maksaa 34 euroa, paikkoja on 400 ja esityksiä yhden kauden aikana noin 40. Meidän pitäisi siis houkutella noin 16 000 ihmistä esitykseemme. Lipputulot täysillä katsomoilla olisi 30 euron keskihinnalla melkein puoli miljoonaa.

Minäkertoja laskee pakkomielteiseltä tuntuvalla tavalla kaikkea: omaa varallisuuttaan ja ihan kaikkien asioiden kannattavuutta. Kannattaako ottaa henkivakuutus? Onko ikkunanpesun ostaminen siivousfirmalta kannattava investointi? Tai pyörän huollattaminen? Tai etf-rahastoihin sijoittaminen? Miten kollega voi suhtautua noin huolettomasti tilanteeseen, jossa ei tiedä tulevaisuuden tulojaan? En voinut välttyä vertaamasta päähenkilöä äskettäin lukemaani Antti Nylénin Häviön kuvaamaan rahatilanteeseen. Pääomani kuvaa aika neuroottista suhdetta rahaan, kun taas Häviön suhde on enemmänkin katkera, lannistunut ja epätoivoinen. Tätä selittää tietysti myös erot pankkitilien saldoissa: Pääomani sivuilla sijoitusvarallisuuden arvo on siinä 25 000 euroa ja Häviön sivuilla pankkitilin saldo on 6,29 euroa. Kyllähän tällaiset summat aika erilaisia tunteita herättävät. Ero herätti myös huomaamaan, että Pääomani minäkertoja ei varallisuudesta huolimatta pysty lopettamaan laskemista, eikä varallisuus tuo turvaa, ei rauhoita tai tyynnytä millään lailla, kuten sen kuvittelisi tekevän. En oikein tiedä miksi. Ehkä ainakin siksi, että Pääomassa päähenkilöllä on niin paljon menetettävää, ja toisaalta myös siksi, että sellaista pistettä ei varmasti ole, jolloin voisi todeta että "nyt minulla on tarpeeksi, nyt asiani ovat hyvin". Minäkertoja ei ainakaan ole löytänyt sellaista pistettä, eikä kovin moni muukaan. Rahaa, etuja ja hyötyjä on haalittava aina lisää, siihen käskevät niin joku metsästäjä-keräilijän vietti tai halu kuin nykyhetken kapitalistiset ja individualistiset ihanteet.

Ihmissuhteisiin tämä pakkomielteinen suhde vaikuttaa ainakin sillä tavalla, että parisuhteen ilmapiiri tuntuu kiristyvän aina, kun päähenkilö tahtoo puhua rahasta. Hän tahtoo jakaa kaikki kulut puoliksi ja tasata pienetkin menot, pitää puolisot taloudellisesti erillään. Puoliso taas tuntuu suhtautuvan talouteen yhteisenä eikä niin kaavamaisen jäykkänä asiana. Lukijasta tuntuu, että raha-asiat nousevatkin parisuhdetta tärkeämmiksi.

Kirjan nimenä Pääomani on hauskan monimerkityksinen: sen voi lukea sekä yksikkönä että monikkona. Monikollista tulkintaa puoltaisi se, että Bourdieu ja kulttuuriset pääomat mainitaankin kirjan sivuilla, ja niihin liittyvät teemat vilahtelevat kirjan sivuilla: lapsen soittotunnit, residenssitaiteilijoiden kanssa seurustelu, näytösten ensi-illat, pukeutumistyyli ja niin edelleen.

En voinut olla miettimättä lukiessa sitä, miten talousajattelu, ja tarkemmin ottaen uusliberalistinen markkina-ajattelu on levinnyt ja miten moni olettaa talouden logiikan olevan jollei peräti ainoa niin ainakin paras mahdollinen logiikka, joka syrjäyttää muut. Ajatellaan vaikka Pääomani minäkertojaa, joka on apurahan turvin Berliinissä ja uskaltautuu käyttämään apurahaa ravintolaillalliseen, kun varmistaa sen olevan sallittua. Mikä nautinto illallinen onkaan! Sitten kertoja palaa Suomeen ja katsoo toisten ihmisten saamia apurahojen käyttötarkoituksia: siellä on virkistäytymismatkoja ja muuta jotenkin epätaloudelliselta tuntuvia tarkoituksia. Yhtäkkiä Berliinissä kokemani hohdokas etuoikeus kutistuu -- ankeaksi Lidl-shoppailuksi. Kun huomaa, että toiset saavat enemmän, oman illallisen nautinto jotenkin kutistuu ja katoaa. Miksi vertailu tekeekin niin, ja miksi tieto jonkin asian rahallisesta arvosta vaikuttaa sen koettuun arvoon muillakin mittareilla mitattuna?

Suosikkisitaattini minäkertojan pianotunnilta:

Kun olen selvinnyt sormien lämmittelystä, keskitymme läksyyni, joka on tuottanut minulle huomattavia rytmillisiä haasteita. Esittelen opettajalle laskukaavani. Olenko jakanut triolit, kvintolit ja oktolit oikein?

– Tässä kohtaa pitää seurata intuitiota, opettajani sanoo. – Kuunnella, minne musiikki menee ja myös seurata omaa sen hetkistä tunnelmaa. Tässä kohtaa ei kannata laskea.

Eikö opettajani tajua, ettei minulla ole mitään muuta keinoa seurata musiikkia kuin laskemalla? -- Siinä ei auta fiilis enkä halua kenenkään enää väittävän minulle, etteikö laskeminen olisi yhtä hyvä tapa ratkaista pulmia kuin intuitio.

Kirjan tiedot

Milja Sarkola: Pääomani. Teos, 2020. 169 sivua.

George Eliot: Middlemarch, nide 1

Tutustuin George Eliotiin pari vuotta sitten lukemalla silloin uunituoreen Daniel Derondan. Tai, no, uunituoreesta kirjasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Daniel Deronda on ilmestynyt jo vuonna 1876. Suomennos oli kuitenkin uunituore, vaikkakin ilmestynyt 144 vuotta alkuteoksen jälkeen. Ihanaa, että vanhoja klassikoitakin suomennetaan edelleen. No niin, luin siis pari vuotta sitten Daniel Derondan kaikki 928 sivua ja ihastuin! Eliotilla on valtavan tarkka psykologinen silmä, hän kuvaa ihmisiä hyvin perinpohjaisesti ja humoristisestikin, mutta ei kuitenkaan ollenkaan pilkallisesti. Derondan suomentajalla Alice Martinilla on uskomaton kieli-, tyyli- ja rytmitaju, oikeastaan kaiken taju. Daniel Derondakaan ei tuntunut päivääkään vanhentuneelta, vaan sen megapitkiä virkkeitä ja yhteiskunnallisia mietelmiä oli mukava lukea.

Olin siis Derondan lukemisesta lähtien kiinnostunut Eliotin muustakin tuotannosta, joten olin iloinen kun sain vuonna 1871 ilmestyneen ja 1966 suomennetun Middlemarchin mukaan erään lukupiirin ohjelmaan. Lukupiiri kokoontui eilen ja luettavana oli Middlemarchin ensimmäinen nide – teos on ilmestynyt suomeksi kahtena niteenä ja englanniksi alunperin peräti kahdeksana niteenä, eräänlaisena jatkokertomuksena. Kuukauden päästä vuorossa on toinen nide. 1840-luvulle sijoittuva Middlemarch nauttii merkittävän brittiläisen romaanin mainetta ja Virginia Woolf on tunnetusti sanonut, että se on "ainoa englantilainen romaani, joka on kirjoitettu aikuisille". Romaaniklassikoihin tulee suhtauduttua helposti jollakin pelonsekaisella kunnioituksella, mutta Middlemarch voitti lukijan puolelleen heti kättelyssä! Se on täynnä tarkkanäköistä huumoria ja laajan henkilögalleriansa myötä mukana on myös jonkinlainen moneen suuntaan polveileva saippuaoopperamainen tunnelma.

Middlemarch on englanninkielisen alaotsikkonsa mukaan a study of provincial life, tutkielma maalaispitäjän elämästä. Henkilöhahmoja siinä on reilut kolmekymmentä, joista tärkeimpinä tässä ensimmäisessä niteessä ehkä Dorothea Brooke, Tertius Lydgate, Rosamond Vincy, Fred Vincy, Edward Casaubon ja Will Ladislaw.

Ensimmäinen osa on nimeltään Dorothea Brooke, ja sen nimihenkilö Dorothea on 19-vuotias, nuori ja tiedonnälkäinen nainen. Hänellä on ihailijana middlemarchilainen baronetti sir James Chettam, mutta Dorothea menettää sydämensä hieman sisäänpäinkääntyneeltä vaikuttavalle, 45-vuotiaalle pappismies Edward Casaubonille. Dorothea on itse joutunut tyytymään tytöille määrättyyn, sinne tänne puikahtelevan hiiren nakertelua muistuttavaan opilliseen sivistykseen, joten Casaubonin maailmojasyleilevät myyttijärjestelmiä koskevat tutkimukset lumoavat hänet täysin:

Dorothea oli ehtinut katsoa syvälle herra Casaubonin sielun luotaamattomaan kaivoon ja nähdä siellä omien kuvitelmiensa heijastelevan epämääräisenä, laajana kuvajaisena. Hän oli kertonut miehelle pitkälti omia kokemuksiaan ja oli kuullut tältä tulevan suurteoksen vaiheista, joka sekin vaikutti puoleensa vetävän epämääräiseltä ja laajalta. Herra Casaubon oli puhunut yhtä opettavaisesti kuin Miltonin "suopea ylienkeli" ja oli miltei ylienkelimäisen arvokkaasti kertonut Dorothealle yrittävänsä osoittaa – mitä kyllä oli yritetty ennenkin, mutta ei yhtä tunnontarkasti vertaillen ja yhtä tarkoituksenmukaisesti käyttäen hyväkseen materiaalinsa kuin herra Casaubon pyrki tekemään – että kaikki maailman myyttijärjestelmät ja myyttien hajanaiset katkelmat olivat saman perinteen muunnoksia. -- Suunnitelman laajakantoisuus lumosi Dorothean.

Dorothea ja Casaubon vihitään, ja Dorothea ihannoi puolisoaan. Hän toivoo pääsevänsä tälle hyödylliseksi tutkimusapulaiseksi ja paistattelemaan miehen loistavan älyn valossa, mutta todellisuus ei aivan vastaa Dorothean haavekuvia ja Casaubon putoaa Dorothean rakentamalta jalustalta jo Rooman-häämatkalla. Casaubon kärsii epävarmuuden ja -pätevyyden tunteista ja kokee Dorothean innokkaan ihailun tunkeiluna. Hän myös saa jonkinlaisen terveydentilaa heikentävän sairaskohtauksen. Kaksikon välit viilenevät. -- Dorothea muisti sen elämänsä loppuun saakka niin kuin kaikki muistamme hetken, jolloin jokin kallisarvoinen toive kuolee tai jokin uusi vaikutin viriää.

Muista henkilöistä: Tertius Lydgate on edistysmielinen nuori lääkäri, komea ja menestyvä. Hänen ajatuksiaan puolestaan askarruttaa muuan toinen nainen, viehättävä Rosamond Vincy. Rosamondin isä on Middlemarchin pormestari ja menestyvä porvari Walter Vincy, jonka lapset Rosamond ja Fred ovat varsin tyytyväisiä korkeaan statukseensa ja perheen varallisuuteen. Rosamondkin tuntuu kiinnostuvan Lydgatesta lähinnä tämän ulkonäön ja statuksen vuoksi, ja tämän ensimmäisen niteen lopussa Rosamond valmistelee häitään kustannuksista piittaamatta, keskittyen kovin materiaalisiin ja ulkokultaisiin asioihin. Tämä ei tietenkään lupaile kovin hyvää tällekään avioliitolle, ja odotankin jännityksellä toista nidettä: Dorothea, Casaubon, Lydgate ja Rosamond tulevat pettymään odotuksissaan, ja kuka mahtaa hakea lohdutusta kenen luota? Dorothea ja Lydgate olisivat toisilleen sopivia idealisteja, mutta Will Ladislaw'sta on jo ehditty piirtää herra Darcy -tyyppinen kuva. Lisäksi suurmaanomistaja Featherstonen perinnönjako tapahtui yllättävän testamentin myötä toisin kuin odotettiin, joten yhteisöön on luvassa varmaankin ravistelevia muutoksia. Saippuaooppera jatkuu siis ensi osassa.

Kaikkein nautinnollisinta Middlemarchissa on Eliotin ihmiskuvaus. Psykologinen silmä on tarkka, ja hän kuvaa ihmisiä nimenomaan sosiaalisina olentoina, suhteessa toisiin ihmisiin, unohtamatta yhteiskunnallisia lähtökohtia. Kuvaus on hyvin perusteellista ja osuvaa, ja sen huumori ei ole pilkallista vaan jollakin tavalla lempeää; aivan kuin Eliot katselisi luomiaan hahmoja nyökytellen ja pudistellen päätään. Rationaalisuus osoittautuu aika sivuseikaksi ihmisen toimintaa ohjaavien tekijöiden joukossa. Sen lisäksi Eliot on upottanut kirjaan paljon tietojaan aikakauden tieteestä ja taiteesta, jotka olivat nykylukijalle kiinnostavaa ajankuvaa. Sivuilla mainitaan joku uudenlainen sementtityyppi, De Quinceyn Oopiuminkäyttäjän tunnustukset, "Herschel, joka särki taivaan aidan" ja monen monta muuta asiaa, jotka paljastavat myös, miten aktiivisesti tiedonnälkäinen Eliot on seurannut omaa aikaansa.

Middlemarchin kerronta on juuri niin kiireetöntä ja perusteellista kuin viktoriaaniselta romaanilta voi odottaakin, ja tällaiseen kirjaan syventyminen tuntuu pikaviestien ja -videoiden ajassa suurelta ylellisyydeltä. Kertojan rooli on hieman erilainen kuin nykyromaaneissa; kertoja puhuttelee lukijaa toistuvasti ja välillä esitelmöi omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Suomennos on edelleen toimivaa ja sujuvaa luettavaa, ja Eliotilla on lähes joka sivulla aforisminomaiseen tyyliin kirjoitettuja virkkeitä, joita tekisi mieli siteerata kaikkia.

Tietoisku: nimi George Eliot on taiteilijanimi, kirjailijan oma nimi oli Mary Ann Evans. Hän valitsi taiteilijanimekseen maskuliinisen nimen paristakin syystä: naiskirjailijan liikkumavara oli Evansin/Eliotin aikaan varsin kapea, ja nimellä hän pääsi kunnioittamaan sekä ranskalaiskirjailija George Sandia (oik. Aurore Dudevant) että elämänkumppaniaan George Lewesiä.

Kirjan tiedot:

George Eliot: Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski). WSOY, 1966 [1871]. 455 sivua.

"Kuusi kuukautta äidin kuoleman jälkeen avasin hänen sänkynsä alta löytyneen matka-arkun."

Oletko kuullut näyttelijä Reese Witherspoonin kirjakerhosta? Googlasin sen äsken, ja idea on simppeli: kuukausittain vaihtuva kirja, jonka keskushenkilönä on nainen (disclaimerina mukana tieto, että kirjakerholle "nainen" kattaa laajemmankin kirjon sukupuolen moninaisuutta). Tavoitteena on esitellä monipuolisesti naisten kirjoittamaa ja naisista kertovaa kirjallisuutta. Kirjakerholla on kaiketi oma sovellus, jossa pääsee ilmeisesti mukaan lukupiiritapaamisiin ja muihin tapahtumiin, ja voi tilata tuotepakkauksen, jossa on kirjan lisäksi ehkä jotain vaihtuvia tuotteita? En osaa sanoa, en lukenut niin tarkkaan. Mutta miksi ylipäätään luin koko kirjakerhosta? Koska huomasin lukeneeni tämän kirjakerhon kuukauden kirjan lokakuulta 2021! Se oli nigerialaisen Chibundu Onuzon romaani Sankofa, jonka löysin Turun Akateemisen hyllyltä. Vasta luettuani huomasin takakansitekstistä maininnan "a Reese Witherspoon book club pick".

Sankofa kertoo lontoolaisesta nelikymppisestä Anna Grahamista, joka on kasvanut valkoisen yksinhuoltajaäidin ruskeana tyttärenä. Tämän vuoksi hän on elänyt jollakin tavalla jännitteisen identiteetin kanssa koko elämänsä, mutta kirjan alussa käsillä on myös eräänlainen identiteettikriisi: aikuistunut tytär on muuttanut kotoa, mies jäänyt kiinni pettämisestä (ero tulee) ja äiti on kuollut. Elämää määritelleet tukipilarit ovat yhtäkkiä poissa. Annan isä on aina jäänyt tutkimattomaksi mysteeriksi, sillä äiti ei ole milloinkaan paljastanut tämän henkilöllisyyttä. Äidin kuoleman jälkeen salaisuus alkaa kuitenkin keriytyä auki, kun matka-arkun valepohjan alta löytyy paitsi kuva isästä, myös äidin haltuun jäänyt isän opiskeluaikainen päiväkirja 1970-luvulta. Anna haukkoo henkeään lukiessaan Francis Aggreyn nimellä eläneen miehen vaiheista Lontoossa ja opiskelijapolitiikan pyörteissä, mutta todellinen pommi löytyy äidin taltioimista lehtileikkeistä: Francis Aggrey on palannut kotimaahansa ennen Annan syntymää, vaihtanut nimensä Kofi Adjeihin ja noussut pienen länsiafrikkalaisen maansa presidentiksi asti. Hän on hallinnut maata rautaisin ottein vuosikymmeniä ja on yhä elossa. Aikamoinen uutispommi.

No niin, tällaisesta alkuasetelmasta tarina siis lähtee kehittymään! Ei siis mikään realismia tavoitteleva teos, kun tämä pieni länsiafrikkalainen maakin on kuvitteellinen valtio nimeltään Bamana (tosin Bamana-niminen valtio on ollut olemassa siinä suunnilleen eteläisen Malin alueella 1800-luvun loppupuoliskolle asti). En tiedä, millaisia muut Reesen lukupiirin kirjat ovat olleet, mutta samantyyppinen epätodelliselta tuntuva ja jollakin lailla sadunhohtoinen tarina oli myös hittikirjassa Suon villi laulu, joka niinikään oli kirjakerhon kirjoja. Mutta ei kai kirjan tarvitse olla uskottava ollakseen nautittava? Olen huomannut odottavani afrikkalaisilta ja afrikkalaistaustaisilta kirjailijoilta usein realismia ja jonkinlaista suurta yhteiskunnallista tutkielmaa tai sanomaa. Sankofa ei ole tällaista realismia, vaikka aiheet sivuavat aika laajojakin, yhteiskunnallisesti painavia teemoja. Annan isän Kofin kautta tarkastellaan muun muassa ihmisen ja olosuhteiden muuttumista ja Annan kautta identiteettiä ja omien sukujuurten tuntemisen merkitystä. Näiden lisäksi lukija pääsee pohtimaan kolonisaation ja siirtomaavallan vaikutuksia ja kuulumisen tunteen merkitystä.

Mutta niin, takaisin tarinaan. Anna onnistuu metsästämään käsiinsä nuoren Francis Aggreyn tunteneen Adrianin, joka todentaa päiväkirjat aidoiksi ja suostuu lähtemään oppaaksi Bamanaan ja esittelemään Annan isälleen – muuten voisikin olla vaikea päästä entisen presidentin pakeille. Millainen kohtaamisesta muodostuukaan? Rautaisin ottein hallinnut vallanpitäjä ei ole enää se sama nuorukainen kuin päiväkirjan sivuilla, eikä hän ole tiennyt tyttärestä lainkaan. Entä minkälaiseen asemaan Anna joutuu vieraassa maassa hyvin vaikutusvaltaisen miehen luona? Eipäs paljasteta sen enempää kuin että kohtaamisia ja sydämentykytystä aiheuttavia käänteitä on luvassa, eikä omiin juuriin tutustuminen osoittaudu kovin yksioikoiseksi jutuksi. Koska tässä kirjassa tarina – yllättävä, poikkeuksellinen ja sadunomaisen epätodellinen tarina – nousee henkilöitä keskeisemmäksi asiaksi, tekee mieli sanoa, että päähenkilö Anna jää kuitenkin aika ohueksi hahmoksi. En osaa sanoa, tapahtuiko hänessä tai hänelle lopulta mitään merkittävää henkistä muutosta, vaikka koko hänen käsityksensä omista juuristaan mullistuu täysin ja hän tutustuu aiemmin tuntemattomaan sukuun ja kotiseutuun.

Tietoisku: kirjan nimenä oleva sana sankofa on ghanalainen twinkielinen nimitys adinkra-symbolille, jossa kuvataan päänsä taaksepäin kääntänyttä lintua, kuten kirjan kannessa. Symbolin merkitys tiivistyy sanontaan, jonka mukaan "ei ole kiellettyä kääntyä takaisin ja käydä noutamassa se, joka on unohtunut". Arvokkaat asiat menneisyydestä on syytä pitää mukana.

Kirjan tiedot

Chibundu Onuzo: Sankofa. Virago Press 2021. 294 sivua.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Oli enää vähän yli vuorokausi Nancyn kahdeksannentoista syntymäpäivän kunniaksi järjestettäviin tanssiaisiin. Louisan matka takaisin Jonnyn äidiltä vuokraamaansa huoneeseen tuntui kestävän ikuisuuden. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän ei voinut vielä palata Asthall Manoriin, vaikka lordi Redesdale oli luvannut auttaa heitä, sillä hän ei tiennyt oliko lady Redesdalelle sanottu mitään. Muille palvelijoille ei ainakaan voinut kertoa yksityiskohtia. Hänen piti kuitenkin tiedottaa Nancylle, mikä suunnitelma oli, joten hän pyysi yhtä sepän apupojista viemään polkupyörällä Nancylle viestin, jossa kysyi voisivatko he tavata. Valoisaa aikaa oli jäljellä tunti tai pari.

Ollaan Oxfordshiressä, 1920-luvun alussa. Louisa Cannon on pyykkäri-yksinhuoltajaäidin tytär Lontoosta, ja hän on päässyt töihin lastenhoitajaksi Mitfordien aatelisperheen maalaiskartanoon, Redesdalen paronille. Tai no, lastenhoitaja on hieman harhaanjohtava nimitys henkilölle, jonka tehtäviin kuuluu noin 18-vuotiaan Nancyn jonkinlaisena kamarineitona toimiminen. Tässä tekstikappaleessa Nancyn 18-vuotissyntymäpäivät ovatkin aivan nurkan takana. Lastenhoitajan velvollisuuksiensa lisäksi Louisa ajautuu hoitamaan myös vaarallisempiakin tehtäviä, nimittäin selvittää junavaunusta kuolleena löydetyn Florence Shoren murhaa. Kirjan takakansi tiivistää tunnelman: Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!

Kirja kertoo siis Mitfordin perheestä (isä, äiti, neljä tytärtä ja poika), lastenhoitaja Louisa Cannonista ja Florence Shoren murhasta. Hämmästyttävää kyllä, kirja perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin (tarinan yksityiskohdat ja käänteet tosin ovat fiktiivisiä). Florence Shore todella murhattiin vuonna 1920 ja kirjan Mitfordien perhe on oikea historiallinen aatelisperhe, jonka tyttäret ovat aikuisina olleet varsin näkyviä ja epäkonventionaalisia, jopa skandaalinkäryisiä tapauksia. Tosimaailmassa Shoren murha jäi selvittämättä, mutta Fellowesin romaanissa tekijän jäljille päästään. Tekijän metsästäminen onkin vyyhti, johon Fellowes on saanut punottua monenlaisia kiinnostavia asioita: osa vyyhdin säikeistä johtaa ensimmäisen maailmansodan aikoihin Ranskan juoksuhautoihin, ja osa liittyy tapahtuma-ajan brittiläiseen luokkayhteiskuntaan.

Kirjan alussa Louisa Cannon on pakomatkalla Lontoosta, jossa hänen hämäräperäinen setänsä Stephen on pakottanut tytön ensin taskuvarkaisiin ja on nyt aikeissa käyttää tyttöä maksuvälineenä jostakin tuntemattomasta velasta. Täpärästi pelastautuva Louisa törmää pakomatkalla junapoliisi Guy Sullivaniin, ja samaan aikaan junassa paljastuu Florence Shoren murha. Louisan ja Guyn välille syttyy jokin selittämätön yhteys lähestulkoon ensimmäisestä katseesta. Parivaljakko ryhtyy selvittelemään murhaa yhdessä, vaikka törmäävätkin sitä tehdessään luokkayhteiskunnan rajoihin: jokaisen tulisi pitäytyä oman säätynsä mukaisessa roolissa eikä astua isompien ja tärkeämpien varpaille. Niin junapoliisi Sullivankin lähetetään alentuvasti matkoihinsa Scotland Yardista ja Louisaa läksytetään, kun hän julkeaa esittää havaintojaan ja tietojaan asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Vaan käy kuin käykin niin, että sivuutetut ja vähäpätöiset pääsevät merkittävien asioiden jäljille ja ilman heitä murhatkin jäisivät ratkomatta.

Kirjan lajityyppi on nk. cozy crime tai cozy mystery, sillä siinä ei mitenkään mässäillä väkivallalla tai kauhulla ja päähenkilönä on kovaksikeitettyjen poliisien sijaan joku "tavallinen" amatööri. Tuloksena on tässä tapauksessa klassinen, jännäreiden kultakauden Agatha Christie -tyyppinen mysteeri, jossa arvoituksen osat paljastuvat pala kerrallaan ja silmukka tekijän ympärillä kiristyy. Helppolukuinen ja viihdyttävä teos! Tarina etenee hyvin sujuvasti suhteellisen lyhyiden lukujen varassa, ja Fellowesin kerronta on moitteetonta (kääntöpuolena kenties hieman yllätyksetöntä). Itse arvoituksen selvittämisen lisäksi oli mukava lukea yksityiskohtaista kuvausta kirjan tapahtuma-ajan arjesta, esineistä ja ympäristöstä. En ole seurannut Downton Abbeyta kovin ahkerasti, mutta ajattelin Mitfordin murhia lukiessani usein sarjan kartanomiljöötä ja muuta yhteiskunnallista miljöötä.

Mitford-sarjaa on tähän mennessä ehditty jatkaa jo käsittääkseni peräti neljällä kirjalla, jotka seuraavat Louisa Cannonin ja Mitfordin perheen myöhempiä vaiheita. Kirjailija Jessica Fellowes on Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär ja on kirjoittanut myös Downton Abbeyn virallisia kirjoja.

Kirjan tiedot

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (suom. Laura Beck). Otava 2018, 398 sivua.