Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

 

Ljudmila Ulitskajan kirjat ilmestyivät elämääni vuonna 2012, kun tartuin ensimmäistä kertaa Ulitskajan edeltävänä vuonna suomennettuun romaaniin Medeia ja hänen lapsensa. Silloin oli muutenkin julkaistu paljon kiinnostavaa uutta venäläistä kirjallisuutta, joista luin muun muassa Natalia Klutšarjovan sekasortoisen ja sympaattisen junaseikkailun Kolmannessa luokassa (suom, Arto Konttinen) ja Sergei Dovlatovin emigranttiromaanit Meikäläiset ja Matkalaukku (suom. Pauli Tapio). Medeian lukeminen oli elämys: se kuljetti läpi sotien ja niin yksityisten kuin yhteiskunnallisten kriisien, ja pidin sen todella runsaasta henkilögalleriasta.

Köyhiä sukulaisia (suom. Arja Pikkupeura) on novellikokoelma, Ulitskajan esikoisteos vuodelta 1993, ja tähän suomennokseen on liitetty myös vuonna 1995 julkaistu pienoisromaani Sonetška. Upea kokoelma! Ulitskaja on taiturimainen kertoja, jonka novellitaide taikoo esiin ihmeellisen kirkkaita välähdyksiä henkilöhahmojensa elämästä. Ne kietovat lukijan otteeseensa todella tiukasti, niin että novellin päättyessä tuntuu siltä, kuin jokin taika olisi varoittamatta rauennut ja lukija jää hämmentyneenä katselemaan ympärilleen että "minne ne katosivat"?

Suosikkini kokoelman novelleista oli kertomus nimeltään Buharan tytär. Voi pojat, minkälainen alku sillä oli! Ensimmäisen sivun luettuani oli pakko laskea kirja alas ja hengitellä hetkinen, etten pakahtuisi siitä kaikesta, jota se oli ehtinyt loihtia ilmoille. Sodanjälkeinen maalaiskylämäinen moskovalaiselämä herää henkiin silmien edessä.

Liiterien ja parakkien sokkeloiseksi pilkkoman valtavan pihan perukoilla, viereisen vuokratalon palomuurin kupeessa, oli tsaarinaikainen siisti sivurakennus, jossa näkyi viitteitä arkkitehtonisesta ymmärryksestä. Viitteelliseksi ränsistynyt aita rajasi rakennuksen ja sen pienen puutarhan periaatteessa erilleen muusta pihasta. Talossa asui vanha tohtori.

Novelli alkaa tällaisella tyylipuhtaalla "ensimmäisellä näytöksellä", joka esittelee tapahtumapaikan ja -hahmot. Pihaan kaartaa auto, josta astuu ulos rusokutrinen venäläismies, aivan kuin juuri seinäjulisteesta alas loikannut päivettynyt vapauttajasotilas. Miten hieno sanakin, rusokutrinen. Suomentajan keksintöä, ei tällaista sanaa ole ennen ollut olemassa, mutta se on sujuva ja kuvaava. Rusokutrisen miehen lisäksi autosta astuu esiin miehen vaimo, "itämainen" ja anonyymi kaunotar, jota naapurusto ryhtyy kutsumaan Buharaksi. Piti googlata: Buhara on uzbekistanilainen kaupunki, noihin aikoihin tietenkin osa Neuvostoliittoa.

Parille syntyy Milotška, jolla on heikko lihasjänteys eikä ollenkaan tarttumisrefleksiä, mutta huomattava silmänurkan ihopoimu. Äidille tyttö on todella rakas, mutta isä etääntyy ensin lapsesta ja ajan mittaan myös tämän äidistä ja muuttaa lopulta pois. Neuvostososialismi ja muita kuin etnisesti venäläisiä kohtaan koettu vihamielisyys pilkistelee taustalla, kun naapurusto alkaa osoittaa aggressiivista halua "tiivistää" jäljelle jääneiden kahden asuinoloja. Eletään kuitenkin jo valistuneita aikoja, joten kaksikko saa jäädä kotiinsa asumaan. Buhara osoittautuu sellaiseksi hienoksi, vahvaksi naishahmoksi, jonka vahvuus ilmenee siinä, miten hän käyttää kaikki omat voimavaransa ja keinonsa turvatakseen itselleen ja tytölle parhaan mahdollisen tulevaisuuden, olosuhteiden sallimissa rajoissa tietenkin. Muutkaan Ulitskajan naiset eivät ilmennä vahvuuttaan kapinoimalla jotenkin näkyvästi tai dramaattisesti, vaan tällä tavalla kekseliäästi ja omapäisesti, neuvostoyhteiskuntaan sopeutuen.

Ulitskajaa lukiessa tulee mieleen sitaatti Olof Lagercrantzilta kirjasta Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta (suom. Timo Hämäläinen):

Lukiessa silmä seuraa mustia kirjainmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisi saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa. Kirjoissa kohtaamamme ihmiset muistuttavat eläviä. He puhuvat kuin me, hengittävät kuin me, itkevät ja nauravat kuin me. Mutta jos ojennamme kätemme syleilläksemme heitä, haromme tyhjää ilmaa.

Tänä keväänä ilmestyy niin ikään Arja Pikkupeuran suomennos Ulitskan kertomuskokoelmasta Sielun ruumis. Sen lisäksi edellinen kertomuskokoelma Meidän tsaarimme väkeä on minulta onneksi vielä lukematta, mutta kirjahyllyllä valmiina odottamassa oikeaa aikaa.

Tätä kokoelmaa on vaikea sijoittaa Helmet-haasteen kohtiin, mutta menköön numeroksi 11. Kirja kertoo köyhyydestä

Kevään 2021 kirjatärpit

 Miltä näyttää kirjakevät 2021? No, todella hyvältä! Kokosin tähän listan kirjoista, joiden ilmestymistä ja lukemista odottelen jo malttamattomana.

Kotimainen kirjallisuus

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Must-luettavaa turkulaisille sekä tietenkin historiallisista romaaneista kiinnostuneille kaikkialla muuallakin. Turun seurapiirejä, ihmissuhdedraamaa ja sääty-yhteiskunnan murrosta teollistuvan kaupungin kaduilla ja salongeissa - todella lupaavalta kuulostava yhdistelmä. Varasin tämän jo itselleni kirjastosta, mutta olen varausjonossa numero 98 (!). Kirja on herättänyt selvästi monen muunkin kiinnostuksen. Ilmestyy helmikuussa.

 

Tuomas Niskakangas: Roihu

"Tiukkatahtinen esikoistrilleri", luvataan Otavan verkkosivuilla. No sehän sopii. Ehdin tarttua jännityskirjoihin todella harvoin, ja olen kaavaillut tästä rastia Helmet-haasteen kohtaan "jännityskirja". Odotan myös mielenkiinnolla, minkälaisia tulevaisuuden Suomen uhkakuvia kirjan sivuille piirtyy. Kirja onkin jo ehtinyt ilmestyä tammikuun alkupäivinä ja on lukujononi kärkisijoilla.

 Minna Lindgren: Armon Anneli

Hauska jatkumo - Minna Lindgrenin edellinen romaani sijoittui koulumaailmaan, ja tässä seuraavassa kirjassa päähenkilö on jättänyt opettajan työn ja kouluttautunut eläinlääkäriksi. Armon Anneli on kuulemma kirja eläimistä, ihmisistä ja kuolemasta, ja mikäli Lindgrenin aiempien töiden perusteella on jotain lupa odottaa, niin oivaltavia näkökulmia ja myönteistä naurua, jonka kautta käsitellään painavia asioita. Ilmestyy huhtikuussa.

 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa?

Hyvä kysymys. Nykytaidemusiikki on minustakin usein "muusikkomusaa", siis jotain atonaalista, vaikeatajuista ja hämmentävää. Valaisevalle vastaukselle on siis kysyntää, ja säveltäjä/musiikkitoimittaja on varmasti hyvä henkilö vastaamaan. Ilmestyy maaliskuussa.

 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Hiljan lukemani esikoisromaanin jälkeen luen mieluusti lisää Turusen teoksia. Järjettömiä asioita on kustantajan sivuilla "omaääninen rakkausromaani". Ilmestyy maaliskuussa.

 

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Ensimmäinen 1500-luvun naisesta kirjoitettu suomalainen elämäkerta. Ebba Stenbock on unohtunut jonnekin historian hämäriin, mutta puolisonsa tiedetään edelleen hyvin: hän oli nuijasodan kapinat kukistanut Klaus Fleming. Ebba onkin se etualan paheksuntaa henkivä rouva Albert Edelfeltin maalauksessa Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Maalaus on esillä Turun linnan päälinnan suuressa aulassa ja sieltä sen näkee miltei heti linnaan astuttuaan, siksi se on minullakin hyvin muistissa. Ebban kautta päästään tarkastelemaan 1500-luvun kuohuntaa. Ilmestyy huhtikuussa. 

Kuutti Koski: Zeniitti

Vielä yksi historiallinen romaani lisää, koettakaa jaksaa. Näyttämönä on Pierre Louis Moreau de Maupertuis'n johdolla tehty Ranskan tiedeakatemian mittausretki Tornionjokilaaksoon vuonna 1736.On ehtinyt jo ilmestyä tammikuussa, pitää myös aika korkeaa sijaa lukulistallani. 

 

Suomennettu kirjallisuus

 

Sei Shonagon: Tyynynaluskirja (枕草子, suom. Miika Pölkki)

Japanilaisen kirjallisuuden klassikko, yli tuhat vuotta sitten kirjoitettu kokoelma Sei Shonagon -nimisen hovinaisen ajatuksia ja kokemuksia. Nimi "tyynynaluskirja" tulee kuuleman mukaan siitä, että tällaista henkilökohtaista muistikirjaa säilytettiin tyynyn alla. Todella omalaatuinen kirjanen! Ilmestynee maaliskuussa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo (Jag for ner till bror, suom. Outi Menna)

Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa. Näitä kirjoja on ruotsinkielisinä ostettu ahkerasti Akateemisesta kirjakaupasta, jossa olen käynyt välillä töissä. Pitäähän siitä siis ottaa selvää. Tapahtumat sijoittuvat Västerbottenin ja Norrbottenin alueille, ja kirja on kuulemma hurja ja hauska. Ilmestyy helmikuussa. 

Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis (suom. Arja Pikkupeura)

Ulitskaja on taiturimainen kertoja, joka osaa loihtia muutamilla lauseilla esiin kokonaisia maailmoja. Kertomuksissa on usein jotain perivenäläiseltä tuntuvaa traagisuutta, mutta silti ihmeellistä valoa. Luen haltioituneena kaiken, mitä Ulitskajalta suomennetaan. Ilmestyy helmikuussa.

 

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Den rödaste rosen slår ut, suom. Helena Kulmala)

Uusi Strömquistin suomennos on pakko saada heti käsiin! Strömquistin komiikka perustuu yhteiskunnan raivostuttaviin, ääneenlausumattomiin hullunkurisuuksiin. Punk-henkisen konstailematon, upea piirrosjälki. Ilmestyy Sammakolta helmikuussa.

Tibor Noé Kiss: Inkognito (Inkognitó, suom.Saarni Laitinen)

Transsukupuolisuutta käsittelevä omaelämänkerrallinen romaani Unkarista. Tuntuu, että tällaisilla kirjoilla ollaan yhden kaunokirjallisuuden ydintehtävän äärellä: laajentamassa kuvaa siitä, miten toiset tajunnat ja toiset kehot elävät tässä maailmassa. Ilmestyy helmikuussa.

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen)

Laskin tämän kirjan käsistäni hieman ristiriitaisin tuntein. Yli sata viikkoa New York Timesin bestseller-listalla, monta miljoonaa myytyä nidettä, ja Suomessakin tämä oli viime vuoden kuunnelluimpia kirjoja (sekä loppui kirjakaupoista joulun alla tyystin). Minunkin mielenkiintoni siis heräsi ja kirja oli pakko lukea, vaikka muuten en olisi "murhamysteeristä" välttämättä niin innostunutkaan ja otsikon "villi laulu" kuulosti aivan liian pateettiselta. Luin ensin uteliaana kirjan ensimmäiset sivut, jotka tekivätkin vaikutuksen - pikkutyttö kovin karuissa olosuhteissa Pohjois-Carolinan takamailla 1950-luvun alussa ja selittämätön kuolemantapaus vuonna 1969. Tytön kohtalo oli kovin koskettava, ja epäiltyä murhaa tutkimaan saapasteleva paikallispoliisi vaikutti hyvältä hahmolta. Kaksi erillistä juontakin luultavasti jossakin vaiheessa yhdistyisivät.

Vahvan alun jälkeen en silti päässyt lumoutumaan kirjasta sillä tavalla kuin monet muut ovat päässeet. Kya Clark, siis neiti Katherine Danielle Clark, jäi minusta kovin paperiseksi hahmoksi. Hän syntyi sotatraumojen vuoksi alkoholisoituneen isän ja vastoinkäymisten sarjojen lannistaman äidin nuorimmaksi lapseksi miten kuten kyhättyyn lautamökkiin suoalueelle, jonka ympäröivä yhteiskunta on asukkeineen kaikkineen hylännyt oman onnensa nojaan. Isommat sisarukset pakenevat yksi kerrallaan, ja eräänä päivänä ovi paukahtaa myös äidin jäljiltä, eikä tätä enää sen koommin nähdä. Pikkuinen Kya yrittää pysytellä pois isän nyrkkien tieltä, kunnes eräänä päivänä , kun Kya on kymmenen vanha, myös isä on tipotiessään. Ilman lähiseudun bensa-aseman Jumpinia ja tämän vaimoa Mabelia olisi hukka varmasti perinyt, tai alligaattori, jos sellaisia Pohjois-Carolinan soilla uiskentelee.

Miten ihminen selviytyy ilman omaa laumaa? Tätä Owens kirjan välityksellä eniten ihmettelee. Hän maalailee myös miltei tuoksuvaa ja silmien eteen nousevaa kuvaa Kyan elinympäristöstä, marskimaasta sahapalmuineen, karhunvatukoineen, harmaahaikaroineen ja rapuineen. Suo onkin Kyan koti ja turvapaikka, kun taas ihmisten yhteiskunta näyttäytyy ulkopuoliselle ilkeänä ja väkivaltaisena. Ja tässä onkin se ulottuvuus, joka vei minulta lukunautinnon: Kya tuntui liian yksiulotteiselta "jalon villin" hahmolta. Annan esimerkin: teininä hän pääsi rakastumaan lähistöllä asuvaan Tate-poikaan, joka kohteli kiltisti ja opetti Kyan lukemaankin, myös runoja ja tieteellisiä tekstejä (joita on pudoteltu sinne tänne kerronnan lomaan sellaisenaan). Kohtalo kuitenkin kuljettaa Taten opiskelemaan suureen kaupunkiin. Vuosia myöhemmin Kya näkee Taten etäältä, muistaa menetyksen tuottaman kivun, mutta toteaa, että "ensirakkaus painui kuitenkin varmasti jokaiselle tytölle syvästi mieleen". Hmph. Mikäli tällaista kommenttia ei olisi pantu Kyan suuhun, vaan vaikka kaikkitietävälle kertojalle, se ei olisi välttämättä rikkonut illuusiota niin kovasti. Ja tällaisia kohtia tuli minusta vastaan liian monia. Miten eristyksissä elänyt nuori tyttö muka voisi osata todeta tällaista kokemuksen syvällä rintaäänellä lausuttua asiaa? Omissa silmissäni kirjan suurimmaksi puutteeksi nousikin tämä ristiriita: Kyan luonto- ja kasvuympäristö tuntui varsin realistiselta ja uskottavalta, mutta Kya itse joltakin satuhahmolta.

Kirja kuitenkin siis kuvaa luontoympäristöä kauniisti ja elävästi ja rinnastaa eläinten ja ihmisten yhteisöjen toimintaa varsin kiinnostavilla tavoilla (joista yksi liittyy kirjan yllättävään loppuratkaisuun!), joten vaikea sitä on kovin ankarasti lytätä. Lisäksi lukija asettuu hyvin luontevasti Kyan puolelle ja jännittää hänen puolestaan, kun yhteisö kääntyy syyttämään tätä kummajaista ja rämelikkaa kylän oman pojan kuolemasta. Mitään lukemisen imua en kuitenkaan pystynyt tuntemaan, eikä kirja onnistunut luomaan minulle sellaista illuusiota tai taikakenttää, joka syntyy kun tarina vie mennessään.

Moni on kuitenkin tosiaan uponnut Kyan maailmaan eikä ole jäänyt puhisemaan mitään epäuskottavista hahmoista. Ehkä Kyaan voisi suhtautua jonakin Robinson Crusoen kaltaisena hahmona? Tai Rousseaun Émilenä?

Helmet-haasteessa kirja pääsee kohtaan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

 

Tartuin Rakkaudenhirviöön vailla sen suurempia ennakko-odotuksia – tämä pokkari on odotellut kirjahyllyssä lukuvuoroaan jo pari vuotta ja takakansitekstin perusteella odotin lähinnä naisen roolin jonkinlaista tutkailua. Inspiroiduin kirjan lukemiseen itse asiassa eräänlaisen sekaannuksen vuoksi, sillä luin uusimmasta niin&näin -lehdestä Eeva Turusen hienon kolumnin, muistin tämän kirjan ja päätin että nyt on hyvä hetki lukea se (vasta kirjan luettuani hoksasin sekoittaneeni Turuset keskenään). No, hyvä että muistin tämän mutkan kautta, sillä paljon tuli sulateltavaa! Koska pidän lukupiireistä, tuumin lukiessani moneen otteeseen että Rakkaudenhirviöstä olisi todella hyväksi lukupiirikirjaksi, niin paljon erilaisia tulokulmia ja teemoja ja jännitteitä siihen liittyy.


Rakkaudenhirviö on eräänlainen episodimainen kasvukertomus ja romaani ulkopuolisuudesta, rakkauden kaipuusta ja erilaisuuden sietokyvystä, tai oikeammin -kyvyttömyydestä. Se tarkastelee erilaisuuden pelkoa, joka ajaa ihmiset suorittamaan elämää kurissa ja Herran nuhteessa, rhododendroneitten on kasvettava jäykkinä omassa nurkassaan ja morsiusangervojen omassaan. Ruusupenkin on kukoistettava pihan keskellä kuin maalauksesta siihen kopioituna. Matalan pensasaidan on rajattava elintilamme, mutta jätettävä kuitenkin näkyvyyttä sillä tavalla, että naapurit voivat todeta nurmikon ja ruusupenkin ja tulla siihen johtopäätökseen, että me olemme tavallinen, siis ihan vain normaali perhe. Monessa kohdassa tuli sellainen olo että juuri näin se on! Että tästä voi lukea esimerkiksi sen sanattoman paineen, jonka vuoksi minullakin on pihaani varten trimmeri, jolla voi leikata väärässä paikassa liian lähellä pensasaitaa kasvavat heinät, etteivät ohikulkijat luule että täällä asuu jotain heittiöitä ja laiskureita, jotka eivät osaa pitää pihaansa siistinä. Että tästä voi lukea sen häpeäkulttuurin ja kaikkialla vallitsevan sosiaalisen paineen ja rooliodotukset. Häpeäkulttuuri painaa monet tekemään itsestään mahdollisimman huomaamattoman, hajuttoman ja mauttoman ja hyväksyttävän, mutta kirjan minäkertojalle se ei kertakaikkiaan ole mahdollinen tie - paine lytistää hänet normien näkymättömiä seiniä vasten, mutta hän ei voi mukautua niihin vaan pakenee jonnekin toisaalle, ihan minne vain, missä paine voisi hieman hellittää.


Erikoisuudentavoittelua

Pahinta, mitä kertojan äiti tietää, on erikoisuudentavoittelu. Se, että luulee itsestään jotain ja ilmentää sen jollakin tavalla. Erottuu joukosta. Äiti on kirjassa kyllä mestarillisesti kuvattu ankeuttaja, joka ravitsemusterapeuttina jakelee todella kitsaasti sekä herkkuja että kiintymyksenosoituksia. Molempiin syntyy seurauksena aika ongelmallinen suhde. Ylipäätään kukaan muukaan ei tahdo kirjassa kiinnittää itseensä huomiota tai huomioida muita, ettei taas saisi hävetä silmiä päästään. Pakeneminen tämän kuristavan ilmapiirin alta alkaa lähtemällä Helsinkiin taidelukioon, sen jälkeen Lontooseen. Olin unohtanut, miten taitavia kotimaani ihmiset ovat kuuromykkyyden näyttelemisessä, minäkertoja toteaa palattuaan Lontoosta Helsinkiin. He turvautuvat kuuromykkyyteen aina, kun jotakin yllättävää ja epämääräistä tapahtuu, kun joku pinkoo bussiin räntäsateessa ja bussin ovet vetäytyvät juoksijan nenän edestä kiinni, kun kahvilan hylly kaatuu vanhuksen törmättyä siihen rollaattorilla tai kun raitiovaunupysäkillä makaa epämääräinen olio, joka näyttää kuolleelta. Turunen on haastatteluissa kertonut tahtoneensa kirjassa kuvata huonoa kansallista itsetuntoa ja estyneestä ja lannistavasta asenneilmapiiristä syntynyttä ongelmallista suhdetta omaan kotimaahan. Miten voi löytää paikkansa maailmassa, jos koti(maa) herättää lähinnä halun paeta? Jos siellä lannistetaan ja tahdotaan määrätä kaikki samanlaisiksi? Toisaalta maailmalle pakeneminen ei ratkaise kaikkea, itse asiassa tuskin mitään. Toisaalla rooliodotukset ovat erilaisia, mutta yhtä lailla kahlitsevia. Espanjalaisen perheen au pairina on mukauduttava toisenlaisiin sääntöihin. Ana-Dolores tulee töistä ja ihmettelee, miksi pidän huoneeni rautaverhoa avoinna, vaikka nythän on iltapäivän kuumin hetki. Minä pidän valosta, en halua istua pimeässä huoneessa, jos ulkona paistaa aurinko, yritän selittää hänelle, mutta Ana-Doloresin päähän ei mahdu sellainen. Jo vuosisatojen ajan tässä maassa iltapäivisin verhot ovat olleet kiinni. Eikä sellaista pahaa oloa, joka tulee sisältä, edes oikein voi lähteä pakoon minnekään. Yksi kirjan vangitsevimmista jännitteistä onkin se, miten erikoisuudentavoittelu ja normeista poikkeaminen toisaalta tuomitaan ankarasti, mutta toisaalta erikoisen lahjakkaita tai tyylikkäitä tai sosiaalisesti sulavia ihmisyksilöitä kritiikittömästi ihaillaan.

Rakkaus

Rakkaudenhirviötä pidettiin Hesarin arviossa aikanaan muun muassa kaavamaisena ja ”oman navan kaiveluna”. Tästä on pakko olla eri mieltä, sillä löysin siitä paljon omintakeisia tapoja tarkastella heti otsikosta löytyvää universaalia, tyhjentymätöntä teemaa, siis rakkautta. Ja kuinka sen kanssa kipuillaan! Mikään ei ole vaikeampaa kuin Taidekorkeakoulun tehtävä, jossa pitää kirjoittaa näytelmän kohtaus aiheesta ”rakkaus”. Mikään ei ole vaikeampaa kuin uskaltautuminen rakkauteen.
Yritän harjoitella kauniiden asioiden sanomista. Olet ihan mukavannäköinen kaveri, minä sanon jäykkänä kuin verovirkailija, ja miestä naurattaa. Nyt vasta tajuan, että toisten ihmisten kehuminen on minulle kamalan vaikeaa. Olen oppinut ajattelemaan, että kehumiseen on aihetta vain suurten saavutusten yhteydessä, että tyhjänpäiväinen imartelu ylpistää ihmisen ja sitten hän muuttuu koppavaksi ja menee menojaan ja niin minä saan taas olla yksin. Mutta mies ei mene minnekään. Hän vain paistattelee päivää ihailuni valossa kuin eksoottinen lisko auringossa.



Naudan hiljainen katse

Kannessakin se katselee lukijaa, lehmänainen. Kirjassa mummolan navetan edustalla nähdään yhden lehmän elämän viimeiset hetket ja lehmää, kuten tyttöä elämän aikana, tuupitaan sellaisiin suuntiin, jotka eivät ole sille itselleen hyväksi. Nauta ilmestyy minäkertojan peilikuvaan kirjan mittaan sellaisina hetkinä, joina askeleet ovat viemässä väärään ja valheelliseen suuntaan. Nämä kohdat ovat aika vaikuttavia ja sellaisia, että pakostakin tulee ajateltua miten teksti siirtyisi teatterin näyttämölle tai televisioruutuun. Hyvin kai, Turunen on dramaturgina ennen tätä esikoisromaania kirjoittanut useita näytelmiä.


Estetiikka

Kuuntelin hiljan Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen ”Mikä meitä vaivaa?” -podcastin jakson, jossa keskusteltiin muun muassa estetiikasta ja hahmoteltiin jonkinlaista heikon estetiikan käsitettä – estetiikkaa joka ilmenee ylevyyden, taituruuden ja jonkin universaalin kauneuden sijaan kaikessa vähäpätöisessä, vaatimattomassa ja hienovaraisessa. Se alkoi tuntua hedelmälliseltä tulokulmalta myös Rakkaudenhirviöön, jonka virkkeet ovat paikoitellen todella lakonisia ja silti hyvin tarkkanäköisiä ja latautuneita. Saara Turunen on jossain haastattelussa kertonut tähtäävänsä emotionaalisesti uskottavan taiteen tekemiseen, ja sitä tarkoitusta Rakkaudenhirviön teksti palvelee hyvin. Minäkertojan ajatukset eivät ole suuren korkeakirjallisen taideteoksen päähenkilön uraauurtavia oivalluksia tai mitään maailmoja syleileviä taideteoksia jo itsessään, vaan välittömiä ja inhimillisiä tunteita ja reaktioita. Aivan kuin oikeilla ihmisillä oikeassa elämässä. Ja mikä lataus niihin silti sisältyy! Turunen osaa pudotella kirjan teemoihin – häpeä, rakkauden ja hyväksynnän jano, pakeneminen – liittyviä koukkuja hienovaraisesti pitkin kirjaa niin, etteivät ne jätä lukijaa rauhaan.

Kirja sai ilmestyttyään Hesarissa hieman ehkä vähättelevän arvion (vaikka sittemmin voitti saman lehden esikoiskirjapalkinnon), enkä malta olla miettimättä voiko ensimmäisen arvion ”tuomio” johtua juuri siitä, että kirjaa on luettu ylevyyden estetiikan ja suuren romaanitaiteen estetiikan edustajana. Sellaisella lukutavalla ei nimittäin tule huomanneeksi miten hienosti Rakkaudenhirviö toimii tietynlaisen sosiaalisen paineen ja huonon olon ilmapuntarina.


Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja

Colin MacInnes: Alkusoittoa

 

Colin MacInnes: Alkusoittoa (suom. Antti Nylén)

Terveiset rosoisesta Lontoosta vuodelta 1958, jossa kävin matkalla tämän kirjan kanssa! Kaupungin tunnelmat on alunperin tallennettu melko tuoreeltaan, sillä kirja on ilmestynyt heti vuonna 1959. Antti Nylénin elävä suomennos puolestaan on vuodelta 1999, joten tässä on tavallaan läsnä kolme aikaa: tapahtuma-aika ja kirjan ilmestymishetki, suomennoksen ilmestymisen aika ja tämä nykyhetki, jossa itse kirjaa luen.

Kirja on MacInnesin ns. Lontoo-trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Patakaupunki (City of Spades) on myös suomennettu, mutta osat sijoittuvat toistensa lomaan sillä tavalla, että ne kaikki on mahdollista lukea itsenäisinä teoksina. Internetistä löysin sellaisenkin tiedon, että kirjasta on tehty vuonna 1986 elokuva, jonka nimikappaleen on levyttänyt David Bowie, ja sen soundtrackilta löytyy myös brittiläinen jazz-ikoni Sade. Tästä huolimatta elokuva on ollut lähempänä floppia kuin teattereiden vetonaulaa, ihme juttu.

Alkusoiton minäkertoja ja Lontoon katuja vespallaan viilettävä päähenkilö on 19 vuotta täyttävä nuorukainen, jota ei kirjan aikana itse asiassa nimetä muuten kuin lempinimellä "Pommivauva".  Nimi on äidin antama, poika kun on syntynyt pommisuojassa Lontoon pommitusten aikana. Nuoresta iästään huolimatta Pommivauva on jo ehtinyt muuttaa pois lapsuudenkodistaan - joka on idyllistä kaukana - ja asettua taloksi läntiseen Lontooseen. Itse hän kutsuu asuinaluetta Napoliksi, ja sen lähistöllä sijaitsevat mm. Notting Hill ja Bayswater. Rähjäinen ympäristö on myös maahanmuuttajien, seksuaalivähemmistöjen ja muun marginaaliin työnnetyn väen suosiossa. Samassa talossa asuvat mm. avoimesti lesbo Iso-Jill, Lontoossa syntynyt tummaihoinen Mr. Cool ja Hopliitti Huimapää.

"Kuten arvasitte, todellinen syy Napolissa elämiseen on se, että siellä saa elää vapaasti, huolimatta seudun luotaantyöntävyydestä. Kukaan ei ole tullut kyselemään minulta, mikä olen miehiäni, mitä teen, mistä tulen tai mihin sosiaaliluokkaan kuulun, olenko käynyt kouluja vai en - ja jos jotain todella vihaan tässä maailmassa, niin tunkeilevia kysymyksiä."

Vapauden valtakunnassa on kuitenkin myös tiukka vuokranantaja, Omar-niminen aasialaisheppu, jolta ei heru armoa myöhästyviä vuokria kohtaan - jos viikon vuokraa ei sunnuntaina tipu, vuokralainen löytää itsensä samantien pihalta omaisuutensa kera. Kuulen tässä kaikuja juurikin 1950-luvulla vaikuttaneesta, pahamaineisesta Lontoon slummivuokranantaja Peter Rachmanista, joka on antanut nimensä rachmanismille, vuokralaisten riistolle.

Napolistaan käsin päähenkilö kartoittaa Lontoon elämää pursuavia katuja ja tarkkailee erilaisia ilmiöitä kuten uutta nuorisokulttuuria, jazz-klubeja tai kaupallistumista. Leipänsä hän tienaa Rolleiflex-kamerallaan, jolla ottaa tilauksesta erinäisiä K-18-kuvia. Kirjan neljä lukua ovat kesä-, heinä-, elo- ja syyskuu, ja niiden aikana myös pinnan alla kytevä rasismi leimahtaa mellakoiksi. Ensimmäisen varoituksen ja enteen tulevasta väkivallasta lukija saa heti kirjan alkupuolella, kun Pommivauva käy alakerran Mr. Coolin luona: "Cool seisoi hievahtamatta, solakkana ja rentona, sanalla sanoen omana itsenään. – Broidi tuli varoittamaan mua, hän lausui. – Mistä? Kerro heti. -- – Wilf pyörii näillä kulmilla ja tuntee kuviot. Se ounastelee, että värillisille tulee pian vaikeuksia." Todellisuudessa Notting Hillin mellakat kestivät peräti noin neljä päivää syyskuussa 1958 ja värillisillä toden totta oli vaikeuksia - valkoisten teddypoikien jengit kävivät joukolla satunnaisten tummaihoisten kimppuun ja terrorisoivat katuja. Teddyjengit eivät tietenkään yksin olleet vastuussa ilmapiirin kiristymisestä, kirjassa tai todellisuudessakaan. Pommivauvakin lukee kirjassa vastenmielistä sanomalehden pääkirjoitusta, jossa värilliset noin ylipäätään kuvataan jonkinlaisena haitallisena vieraana aineksena brittiläisessä yhteiskunnassa. Pääkirjoituksessa mellakoitakaan ei ensinkään tuomita, vaan niille etsitään selityksiä ja kaikenlaisia tekosyitä ja lieventäviä asianhaaroja. Tämä tapa ei ole kyllä jäänyt 1950-luvulle, vaan sitä voi tavata nykyäänkin varsin usein. Päähenkilö yrittää itse väkivaltaisuuksien keskellä toimia oikein, ja tarjoutuu kuljettamaan vespallaan pelokkaan nuoren mustan kotiinsa turvaan.

Jazzklubien, värikkäiden henkilöhahmojen ja yhteiskunnallisten levottomuuksien lisäksi Pommivauvan elämässä on myös ex-tyttöystävä Crêpe Suzette, joka on liukumassa jonkinlaiseen järkiavioliittoon toisen kanssa, vaikka heillä Pommivauvan kanssa selvästi vielä kipinöi. Suze myös deittailee sen ihmeempiä sitoutumatta kaupungin "patoja" ja nauttii selvästi vapauksistaan. MacInnes oli Alkusoiton ilmestyessä itse jo päältä nelikymppinen, mutta ihmeen tuoreella tavalla hän kuvaa nuorisokulttuurin syntyaikoja.

Niin, ne kirjassa tiuhaan esiintyvät "padat" ja trilogian ensimmäinen osakin, Patakaupunki (City of Spades). Tässä onkin Rolleiflex-kameroiden ja HMS Pinafore -oopperan lisäksi eräänlaista ajankuvaa. MacInnesillä pata on neutraaliutta tavoitteleva mustaa ihmistä tarkoittava termi, ja se tulee sanonnasta black as an ace of spades, musta kuin pataässä. Aikakauden slangissa se lieneekin ollut kaikista vaihtoehdoista lähinnä neutraalia, vaikka nykylukijassa se jonkinlaista epäuskoa aiheuttaakin. Muutenkin kirjassa käytetään kauttaaltaan 1950-luvun lontoolaisslangia, joka on varmasti aiheuttanut  päänsärkyä suomentajalle! Nylén on laittanut henkilöt puhumaan stadin slangia, mikä tuntuu hyvin luontevalta. En ainakaan itse osaa kuvitella, mitä vaihtoehtoja nuorten urbaanille puhetavalle voisi 1950-luvulle sijoittuvaan kirjaan keksiä. Osa slangista on ei-helsinkiläisen helpompi ymmärtää ("Mä oon flytannu tänne, Ed kertoi") kuin osa ("Funtsaatsä, et mä oon skagari tai jotain?")

Tekee kovasti mieleni peilata Alkusoittoa toiseen kirjaan, jossa myös kuvataan 1950-luvun Lontoon marginaalissa asuvaa väestöä, nimittäin trinidadilaistaustaisen Samuel Selvonin romaaniin The Lonely Londoners. Se ilmestyi vuonna 1956 ja oli ensimmäisiä kirjoja, joissa kuvattiin köyhiä, työväenluokkaisia mustia siirtolaisia "emämaassa" Iso-Britanniassa. Osa sen päähenkilöistä, kuten hyvin väsyneeltä tuntuva Moses, on asunut Lontoossa jo vuosia, kun taas osa astuu suoraan Karibianmereltä puksuttaneen laivan kannelta maihin ja yrittää löytää paikkansa brittiläisessä yhteiskunnassa. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty! Saa luovia työnvälitystoimiston ja työnantajien rasistisissa ennakkoluuloissa, saa ikävöidä tuttuja ruokia maisemia ja musiikkia ja tapaa olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Ja aurinko vain näkyy taivaalla, ei lämmitä kuten kotona. Lontoo on kylmän, harmaan savusumun peitossa. Myös The Lonely Londoners on kirjoitettu yleiskielestä poikkeavalla tavalla, ja se kuvaa enimmäkseen jamaikalaistaustaisten siirtolaisten puhetapaa:

"– Aye, you bitch, Moses say. I looking for you all about. Where my coat?

– I ain't have it, Moses, Cap say in the baby voice.

– You best hads get it for me, Moses say, or I get the police after you. I ain't fooling, man." 

 Termi spade oli itselleni Selvonin romaanin johdosta jo ennalta tuttu, mutta muistelin että Selvonin lontoolaiset maahanmuuttajat eivät viitanneet sillä itseensä. He olivat toisilleen boy, fellar tai test (ilmeisesti Länsi-Intian alueella käytetty slangisana, merkitys suunnilleen jätkä tai tyyppi) ja spade ilmestyy vain katkelmiin, jossa miehet törmäävät aikakauden rasismiin. MacInnesin ja Selvonin kirjojen välistä tuttuutta lisäsi muuten sekin, että asuinpaikatkin ovat niissä enimmäkseen samoja ja Bayswater on siirtolaismiehille tuttavallisesti "the Water". Eikä elämä ole yksinäisille lontoolaisillekaan pelkkää raatamista, vaan hippoja löytyy niillekin, jotka kuuntelevat mielellään uusimmat calypso-hitit ja irroittelevat niiden tahtiin. Selvon on kirjoittanut kirjalle jatko-osankin Moses Ascending, joka kiinnostaisi kyllä kovasti lukea sekin.

Sijoitan Alkusoiton Helmet-haasteen kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka.

Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita

Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos 2020)

Yksi kirjallisuuspalkintojen tärkeistä tehtävistä on nostaa esille jollakin tapaa merkityksellisiä kirjoja. Tämä Helmi Kajasteen esikoisteos sai loppuvuodesta kahden muun palkitun kera Kalevi Jäntin palkinnon, joka myönnetään "nuorille kirjailijoille". Ilman palkintoa se olisi jäänyt minultakin täysin huomaamatta, ja olisin jäänyt paitsi näistä elokuvataidetta ja rakennettua ympäristöä pohtivista mietteistä. Tehtävä suoritettu siis ainakin yhden lukijan osalta! Olen pitänyt itseäni aina jossakin määrin epävisuaalisena ihmisenä - jos en nyt visuaalisesti lukutaidottomana niin ainakin kovin hitaana lukijana. Enkä ole koskaan varsinaisesti kiinnostunut elokuvista. Cinefiiliksi tunnustautuvan Helmi Kajasteen teksti tarjoili minulle siis kaikenlaisia uusia ajatuksia.

Alle satasivuisessa kirjassa tarkastellaan rakennettua ympäristöä elokuvan tapahtumien taustana, draaman välineenä ja taiteen tekemisen työkaluna, ja oikeastaan laajemminkin ihmisen rakennettuna maailmankuvana. Se saa miettimään ovatko ympäristö ja tila sittenkään ihmisen ulkopuolisia asioita, ja miten rakentaminen ilmentää ihmisen maailmassaoloa. Kirjassa saa tutustua esimerkiksi Guy Maddinin Winnipegistä kertovaan dokufantasiaan ja Buster Keatonin sekopäisesti koottuun taloon. Pääteemat ovat tuho ja jälleenrakennus. "Jälleenrakentaminen pyrkii luomaan puitteet vanhoille toiminnoille, sitomaan meidät uudelleen maailmaan, kotiin ja itseemme. Se koettaa saada meidät muistamaan keitä olimme ja miten tämä elämä tapahtuikaan." Helmi Kajasteen virkkeet ovat paikoitellen suorastaan minimalistisen tiiviitä, joten niistä muodostuu jonkinlaisia astinkiviä, joita pitkin askelletaan näiden eksistentiaalisten teemojen keskellä.

Kuvituksena on Kajasteen omia mustepiirustuksia, joiden älysin vasta jossakin vaiheessa kirjaa esittävän  stillkuvia niistä elokuvista ja videotaideteoksista, joita tekstissä käsiteltiin. Näissä stillkuvissa, yksittäisissä filmiruuduissa, yhdistyykin moni kirjan keskeinen teema: elokuva ja arkkitehtuuri, hetkellisyys ja pysyvyys, illuusiot ja kuvitelmat. "Nopeasti peräkkäin näytettynä kuvien keskinäiset erot luovat illuusion liikkeestä ja muutoksesta. Elokuvan ihme on tuo yksittäisten, kuolleiden kuvien välisten pienten erojen luoma elämän illuusio."

Merkitsen tämän Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

Joseph Brodsky: Veden peili

 

Vuoden ensimmäinen luettu kirja on Joseph Brodskyn esseistinen ja samanaikaisesti tiivis ja keveä, hieman yli satasivuinen Veden peili (suom. Marja Alopaeus). Se on takakansitekstinsä mukaan muun muassa henkevä rakkaudentunnustus maailman kaupungeista ihmeellisimmälle, siis Venetsialle. Ajankohta lukemiseen oli oiva, sillä Turku on ollut tässä vuodenvaihteen ajan kääriytyneenä talvisen Venetsian nebbiaa muistuttavaan tiheään sumuun. Brodskyn muistojen Venetsiassa on aina tällainen sumuinen talvi, sillä hän saapuu sinne yleensä talvilomalleen.

Ammatiltani, tai oikeammin kaiken sen kasautuvasta vaikutuksesta mitä olen vuosien mittaan tehnyt, olen kirjailija; leipäni tienaan kuitenkin yliopiston opettajana. Oppilaitokseni talviloma on viiden viikon pituinen, ja se selittää osittain tänne tekemieni pyhiinvaellusten ajoituksen, mutta vain osittain. Paratiisille ja lomanvietolle on yhteistä että molemmilla on hintansa, ja maksuvälineenä on ihmisen aikaisempi elämä.

 On vaikea tiivistää mitä kaikkea Venetsia Brodskyssä herättää – ihailua, mietteliäitä ajatuksia ja lumoutumista kaupungin ainutlaatuisen ilmapiirin äärellä nyt ainakin. Ei se kai mikään ihme ole, Venetsia kanavineen ja vaikuttavine menneisyyksineen on niin omintakeinen ja kunnioitusta herättävä paikka, että ihminen kutistuu siellä varmaankin helposti Brodskyn kuvaamalla tavalla pennittömäksi ja minättömäksi kuin buddhalainen munkki.

Yhtä paljon kuin Venetsiasta, sen kapeista kivisolista ja palazzoista ja puttoveistoksista, kirja kertoo kuitenkin myös vedestä ja ihmisistä. Molemmista Brodsky osaa runoilijana (hänet palkittiin runotuotannostaan kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1987) tiivistää hienoja aforistisia mietteitä: Jos maailma määriteltäisiin genreksi, sen tärkein tyylikeino olisi epäilemättä vesi. Kirjan englanninkielinen nimi on Watermark, siis vesileima, mutta suomeksi leima onkin jotain, joka lyödään paperiin, eikä se tietenkään sovi kangastuksen lailla vedestä nousevaan Venetsiaan. Veden peili on poimittu nimeksi varmaankin kohdasta, jossa Brodsky kuvailee hienosti sitä vaikutelmaa, joka Venetsiassa syntyy, kun "muotokäsitystä ylenkatsova" ja anarkistinen vesi kohtaa Venetsian julkisivujen pystyn pitsin.

Esteetikon tekstiä on ilo lukea, ja tekeekin mieli ripotella tähänkin jatkuvasti otteita Brodskyn tekstistä. Kuunnelkaa vaikka tällaistakin kuvausta talviaamusta Venetsiassa:

Talvisin tässä kaupungissa herää etenkin sunnuntaisin lukemattomien kirkonkellojen soittoon, aivan kuin helmenharmaalla taivaalla harsokankaisten ikkunaverhojen takana värähtelisi suunnaton posliininen teeastiasto hopeatarjottimella. Kun ikkunan leväyttää auki, huoneeseen tulvii silmänräpäyksessä tämä ulkoinen, kumahteleva utu, joka on osaksi kosteata happea, osaksi kahvia ja rukouksia.

Brodskyä lukiessa palautui mieleen joskus vuosia sitten lukemani toinen Venetsia-kirja. Hannu Raittila palkittiin vuonna 2001 Finlandialla romaanista Canal Grande, ja yksi sen päähenkilöistä, insinööri Marrasjärvi, saapuu aivan erilaiseen talviseen Venetsiaan. Tyylikäs, miljonäärin tai filmitähden näköinen nainen saattaa tulla ulos yksityispalatsista, joka tekisi kenet tahansa suomalaisen pientalon omistajan huolista hulluksi: ei ainoastaan rappaus ole tiessään, vaan on myös muurauksen sidelaasti suureksi osaksi rapautunut niin, että koko rakennus on todellisessa sortumavaarassa. Kattotiiliä on pudonnut, jopa seinistä puuttuu kokonaisia tiiliä, ja pulut pesivät näin syntyneissä koloissa. Marrasjärvi ei tahdo edes kuvitella, missä kunnossa on tällaisen talon tekniikka: sähköt ja LVI-systeemi. Suomalaista miestä vietäisiin sellaisesta talosta äkkiä joko mielisairaalaan tai leikkauspöydälle vuotavan mahahaavan takia. Raittila on koonnut kirjassa Venetsiaan mainion kokoelman erilaisia henkilöhahmoja, ja kauneudentajuton, pessimistinen ja käytännöllinen Marrasjärvi on vain yksi näiden joukossa, mutta tulipahan nyt ensimmäisenä Canal Grandesta mieleen.

Tartuin Brodskyyn oikeastaan siksi, että satuin viime vuoden puolella lukemaan pari muutakin Venetsia-kirjaa, enkä tahtonut niiden jälkeenkään vielä luopua Venetsian ihmettelystä. (Ne kirjat olivat Robert Cooverin mestarillinen pyörremyrsky Pinokkio Venetsiassa, jonka on suomentanut Heikki Karjalainen ja Thomas Mannin klassikko Kuolema Venetsiassa, jonka suomennos on Oili Suomisen työtä.) La Serenissima on kyllä historiansa aikana ehtinyt innoittaa kirjailijoita, elokuvantekijöitä, kuvataiteilijoita ja vaikka ketä, joten Venetsia ei ole vielä näillä kolmella kirjalla tyhjiin ammennettu, jos vaikka päätänkin etsiytyä sinne vielä uudelleen.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Veden peilin kohtaan 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.